Kohos aamu jo Haarlemin kaupunkiin
yhä »Edenin tarhassa» hummattiin,
yhä kuohuva seideli seuras toista,
ei öljyä puuttunut astioista.
Frans Hals, siro, parrakas miekkonen,
värin mestari kuulu ja linjojen,
oli löytänyt oikean elementin,
löi pöytään nauraen viime sentin.
Kumos seidelin olutta muikeaa,
meni rommiryypylle tiskin taa,
ja hän Hille Bobbea hiukan halas
ja huusi: Maalaustaide alas!
Tätä menoa katseli yksikseen
oven luona samettiviittoineen
eräs kalpea, korrekti muukalainen
niin huvitettu ja tarkkaavainen.
Ja hän aateliskonkarin askelin
meni pöytään Haarlemin mestarin,
teki kumarruksen ja pyysi luvan
Frans Halsilta tilata muotokuvan.
Tämä katseli kaihoten pulloon päin,
sanan myöntävän virkahti änkyttäin,
typötyhjän kukkaron kiinni veti,
oli vieraan seurahan valmis heti.
Käsi vapisi, silmissä salamoi,
pirunpentujen kavionkapse soi,
toki siunaten itsensä Maarian nimeen
Hals tarttui hiileen ja siveltimeen.
Kuvan valmistuttua riemastuin.
sitä vieras katseli avosuin,
teki nimen ja tittelin tiettäväksi,
ja maksoi, pokkasi, kiitti, läksi.
Frans Hals palas kievarin kapakkaan,
ylen synkkänä pudotti parrastaan:
— Piru vieköön mokoman koiranleikin:
sain maalata mestarismies van Dyckin.