Niin katkesi vaellus maallinen
parin ylpeän uskalikon.
Yön laskussa yli laineitten
he tekivät haaksirikon.
Ol' taklaasi kurja ja kunnoton,
koko kutteri leikkikalu.
Mut poikia ohjasi turmiohon
ylen väkevä elämänhalu.
Kun ruumiit tuotihin kellariin,
niin nuoremmalta yksin
pien paperinpalanen löydettiin
näin kuuluvin tervehdyksin:
— Minä, nimetön, suruton ihminen
ja ylpeä myös ylenmäärin
olen kyllä tietänyt totuuden,
vaan tehnyt kaikessa väärin.
— Joka-ainoa päiväni ollut on
kuin suppean kirjan lehti,
mihin käsi kurja ja arvoton
rivon piirroksen piirtää ehti.
— Joka-ainoan ihanan, kuuman yön
olen vastaanottanut varkain
ja jälkeen julkean konnan työn
surut tyhjien sydänparkain.
— Ja nyt näkymätöntä kostajaa
en silmiin katsoa saata.
Siks' ohjaan hulluna meren taa
päin uutta outoa maata.
— Siks' hyvästi, näyttämö syntien,
minä odotan tuulta ja yötä.
Veli voitot ja tappiot tasaten
mua seuraa matkalle myötä.
— Ja jos aamuaurinko milloinkaan
ei enää päällemme paista,
niin tuokoon uutisen maailmaan
tää pieni paperinkaista.
Niin katkesi vaellus maallinen
parin ylpeän uskalikon.
Yön laskussa yli laineitten
he tekivät haaksirikon.