Niin hiljaista on länsirintamalla,
vain laiskat myrkkypilvet laahustaa,
ja painostavan taivaankannen alla
kuin ruumis lepää revittynä maa.
Suurlentäjä jo suistui. Kuolinsana
kuin ruttoviesti pahanenteinen
käy kuiskeen lailla, lamauttavana
käy läpi Ranskan juoksuhautojen.
Niin hiljaist' on kuin pitkäperjantaina,
ei kuulu laukausta yhtäkään.
— Näin palas mies, jok' ennen palas aina
vain varman voiton lieskat silmissään,
Mies, joka yksin zeppeliiniparvet
kuin terässiipi, nuori haukka löi,
ja hymyhuulin iski, arvet,
kun ihmisvihan touko heilimöi,
Mies, jolla kohtalonsa kuninkaille
ei ollut mitään tilitettävää,
ei mitään jumalille, isänmaille —
vain uskalikon kylmä, hurja pää.
On hälle viime leposija luotu
mäen kumpareelle seutuun autioon,
on tykkipatterit ja joukot tuotu
sen ääreen jäykkään perusasentoon.
Ja sitten seuraa ruumispaarin vuoro
ja sitten viittaniekka pappismies;
soi koleana piikkilankakuoro:
— On pääsinpäiväs läsnä, kukaties.
Mut kesken hautauksen hiljaisuuden
soi suriseva ääni moottorin,
ja vihollinen läpi avaruuden
päin lentää terässiivin läikkyvin.
On kuiva, vihantäysi käsky: Tulta!
Ja yli sotamiesten mykkien
pian lavettien alta lentää multa,
kun salamoivat putket tykkien.
Mut pitkin kranaattien surmanrataa
on suunta huimapäisen lentäjän,
ja ruusupilvi haudan ylle sataa
kuin pudottama parhaan ystävän.
— — —
Niin hiljaista on länsirintamalla
kuin sota paha uni ollut ois.
Etäällä kirkastuvan taivaan alla
vain vihollisen vieras lentää pois.