Sen linnan akkunoista
nyt ruudut rikki on.
Ei juhlatulet loista,
kuu kattaa raunion.
Ei hurjat nihdit ravaa
maan kauhuks' ratsuillaan.
Nyt linnanportin avaa
yötuuli joskus vaan.
Mut kansa muistaa herran,
Hans Boije ritarin.
Hän mahtava ol' kerran,
mies julmin, syntisin.
Hän ryösti, rietasteli,
ja kansa kärsi vain,
mut koston henki eli
jo hiljaa niillä main.
Ei tienneet peitsiniekat:
pian touko tuleentuu,
pian säkenöivät miekat,
pian koittaa elokuu.
Jo hehkui pajapihdit,
ja teräs kipinöi,
mut huolettomat nihdit
yöt, päivät elämöi.
Niin Tuomaantanssiaiset
kun pystyyn paiskattiin,
ja laakson kaikki naiset
armotta raiskattiin,
mies hurjin, linnanvouti,
hän tohti tehdä sen:
hän luostarista nouti
kauneimman kyyhkysen!
Niin monta päivää, yötä
hymyillen, itkien
se seuras ratsun myötä
taa teitten pitkien,
mut verhos kauniin päänsä
pian kultaan, silkkihin
ja vietti hurjat häänsä
kuin lapsi syntisin.
Näin lakkaamatta juotiin,
yöt, päivät tanssien,
olutta uutta tuotiin,
jos loppui entinen.
— — —
Mut kesken hurjan illan
jäi tanssin jytinä.
Sen katkas laskusillan
kamala rytinä.
Kuu paistoi peisten teriin,
ja huuto kuultiin vaan:
Nyt öykkäreitten veriin
nää raudat karkaistaan!
Ja murhaleikki kuuma
nyt täyttää pihamaan.
Sen joka-ainoo tuuma
on kallis hinnaltaan.
Ei säästä lähimmäistä
mies laakson kärsineen,
ei hurja nihti väistä,
hän kaatuu paikalleen.
Kun vihdoin aamunkoitto
jo nousee verestäen,
on laakson miesten voitto
ja loppu linnaväen.
Mut murheen kyynel kasta
ei silmää yhtäkään.
Vain linnan valtiasta
nyt turhaan etsitään.
Huurtuvan pöydän päässä
hän istuu hymyillen.
Varressa ryhdikkäässä
on mahti entinen.
Hän pullon pöytään siirtää,
juo verkkaan pikarin
ja kylmin mielin piirtää
terällä tikarin:
— Kahdeksas tammikuuta
kuusitoistasataaviis
Hans Boije ilman muuta
on kukistettu siis.
— Maan rahvas kiitosvirttä
jo veisaa voitostaan.
He pystyttävät hirttä
vuoks' lyödyn valtiaan.
— Ei siihen suurta hätää
mun mielestäni ois:
Jos oksa puun on mätää,
se putoo kyllä pois.
— Hans Boijen rietas taru
pian lienee päättynyt,
mun sentään hirttonaru
ei häntä häväissyt.
— Ei tilintarkastusta
hän pyydä eikä tee.
Laumasta lammas musta
vain hiljaa erkanee.
— Nyt ota poikas vastaan
suur tuntemattomuus;
hän toivoo ainoastaan:
suo synnin muoto uus!
— Pois lainakorut yltä!
Hans Boije jättää maan,
ja yksitoista syltä
on vettä haudallaan.
Näin linnanherra piirsi
terällä tikarin,
ja huulillensa siirsi
hän viime pikarin.
Pian nähtiin: yli partaan
hän syöksyi nauraen.
Ja kansanjoukko hartaan
kohotti aamenen.