Sipuli

Grušenjka asui kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa, lähellä

Kirkkotoria, kauppiaanleski Morozovin talossa, jolta hän oli vuokrannut

pienen puisen piharakennuksen. Rouva Morozovin talo taas oli iso,

kivinen, kaksikerroksinen, vanha ja sangen ruman näköinen; siinä

asuivat yksinäistä elämää viettäen itse emäntä, vanha nainen jo, ja

hänen kaksi veljentytärtään, jotka olivat sangen iäkkäitä neitoja.

Hänen ei olisi tarvinnut vuokrata pois piharakennusta, mutta kaikki

tiesivät, että hän oli ottanut sinne asumaan Grušenjkan (jo neljä

vuotta sitten) vain tehdäkseen mieliksi sukulaiselleen, kauppias

Samsonoville, joka aivan julkisesti suojeli Grušenjkaa. Kerrottiin

mustasukkaisen ukon sijoittaessaan »lemmittynsä» rouva Morozovin

luo tahtoneen alussa saattaa tytön tuon tarkkasilmäisen eukon

läheisyyteen, jotta eukko pitäisi silmällä uuden asukkaansa käytöstä.

Mutta tarkkasilmäisyys osoittautui pian tarpeettomaksi, ja asia

päättyi niin, että rouva Morozov harvoin edes tapasikaan Grušenjkan

eikä lopulta rasittanut häntä enää minkäänlaisella valvonnalla. Oli

tosin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun ukko oli tuonut tähän taloon

läänin pääkaupungista kahdeksantoistavuotiaan tytön, aran, ujon ja

surumielisen, ja sen jälkeen oli maailma ennättänyt jo paljon muuttua.

Tämän tytön elämäkertaa tunnettiin muuten kaupungissamme vähän ja

epätarkasti: ei oltu viime aikoinakaan saatu siitä sen enempää

tietää, ei edes sittenkään, kun hyvin monissa oli alkanut herättää

mielenkiintoa se »hurmaava kaunotar», joksi Agrafena Aleksandrovna

oli neljän vuoden kuluessa muuttunut. Huhuina vain kerrottiin, että

hänet oli jo seitsemäntoistavuotiaana tyttönä joku vietellyt, eräs

upseeri kuulemma, joka sitten oli heti hänet hylännyt. Upseeri oli

muka matkustanut pois ja mennyt jossakin sitten naimisiin, mutta

Grušenjka oli jäänyt häpeään ja kurjuuteen. Kerrottiin muuten, että

vaikka ukko todellakin oli ottanut Grušenjkan kurjaliston joukosta,

niin tyttö kuitenkin oli kunniallisesta perheestä ja tavallaan

polveutui hengellisestä säädystä, oli jonkun ylimääräisen diakonin

tytär tai jotakin sentapaista. Mutta nyt oli neljässä vuodessa

tunteellisesta, vääryyttä kärsineestä ja kurjasta orpotytöstä

tullut punaposkinen, uhkea venäläinen kaunotar, nainen, joka oli

luonteeltaan rohkea ja päättäväinen, ylpeä ja julkea, ymmärsi hoitaa

rahojaan, rahanansaitsija, saita ja varovainen, nainen, joka oikein

tai väärin oli jo ennättänyt, kuten hänestä sanottiin, kääriä kokoon

itselleen omat varansa. Vain yhden asian tiesivät kaikki varmasti:

että Grušenjkaa oli hyvin vaikea lähestyä ja että paitsi ukkoa,

hänen suojelijaansa, ei koko neljän vuoden aikana ollut yhtään

ainoata miestä, joka olisi voinut kehua saaneensa nauttia Grušenjkan

suopeamielisyyttä. Asia oli varma, sillä tätä suopeamielisyyttä oli

tavoitellut sangen moni, varsinkin viimeisinä kahtena vuotena. Kaikki

yritykset olivat menneet myttyyn, ja jotkut suosion tavoittelijat

olivat saaneet peräytyä naurettavaan ja noloon asemaan joutuneina,

mikä johtui lujasta ja pilkkailevasta vastarinnasta lujaluonteisen

nuoren naisen puolelta. Tiedettiin vielä, että tämä nuori nainen

oli varsinkin viime vuonna antautunut semmoiseen, mitä nimitetään

»geschäftiksi», ja että hän oli osoittanut semmoiseen harvinaisia

taipumuksia, niin että lopulta monet olivat alkaneet nimittää häntä

todelliseksi juutalaiseksi. Ei niin, että hän olisi sijoittanut rahoja

korkoa kasvamaan, mutta tunnettua oli esimerkiksi se, että hän oli

yhdessä Fjodor Pavlovitš Karamazovin kanssa jonkin aikaa todellakin

harjoittanut vekselien ostoa polkuhintaan, maksamalla kymmenen

kopeekkaa ruplasta, ja sitten saanut näitten vekselien avulla ruplan

jokaisesta kymmenestä kopeekasta. Sairas Samsonov, joka viimeisenä

vuotena ei enää ollut voinut käyttää pöhöttyneitä jalkojaan, leskimies,

täysikasvuisten poikiensa tyranni, suuri pohatta, itara ja sydämetön

mies, oli kuitenkin joutunut suuressa määrin suojattinsa vaikutuksen

alaiseksi, vaikka oli alussa pitänyt tätä kovassa kurissa ja huonoilla

päivillä, »paastoöljyllä», kuten irvihampaat siihen aikaan sanoivat.

Grušenjka oli osannut vapautua hänen holhouksestaan istuttaen häneen

kuitenkin rajattoman luottamuksen uskollisuuteensa. Tämä ukko, suuri

toiminnan mies (nyt jo aikoja sitten kuollut), oli myös luonteeltaan

huomattava, ennen kaikkea saita ja kova kuin piikivi, ja vaikka

Grušenjka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän ei

voinut elää ilman Grušenjkaa (esimerkiksi kahtena viimeisenä vuonna

oli asian laita todella ollutkin semmoinen), niin hän ei kuitenkaan

määrännyt Grušenjkalle mitään suurta ja huomattavaa rahasummaa,

ja jos Grušenjka olisi uhannut hylätä hänet kokonaan, niin hän ei

siinäkään tapauksessa olisi antanut taivuttaa itseään. Sen sijaan hän

kyllä määräsi pienen omaisuuden, ja kun se saatiin tietää, niin sekin

ihmetytti kaikkia. »Sinä olet itse sellainen eukko, jota ei nenästä

vedetä», sanoi hän antaessaan Grušenjkalle noin kahdeksantuhatta,

»katso siis itse eteesi, mutta tiedä, että paitsi entiseen tapaan

tulevaa vuotuista avustusta et kuolemaani saakka saa minulta enää

mitään enkä testamentissanikaan määrää sinulle enää mitään.» Ja

hän pitikin sanansa: kuoli ja jätti kaiken pojilleen, joita oli

koko elämänsä ajan pitänyt luonaan aivan kuin palvelijoita heidän

vaimoineen ja lapsineen, mutta Grušenjkaa hän ei edes maininnutkaan

testamentissaan. Kaikki tämä saatiin tietää myöhemmin. Mutta hän

auttoi Grušenjkaa paljon neuvomalla, miten tämän oli käytettävä »omaa

kapitaaliaan», ja osoitti hänelle »liiketoimia». Kun Fjodor Pavlovitš

Karamazov, joka alkujaan oli joutunut Grušenjkan kanssa tekemisiin

erään tilapäisen »geschäftin» johdosta, loppujen lopuksi itsekin

aavistamattaan rakastui Grušenjkaan silmittömästi ja meni aivan kuin

pyörälle päästään, niin ukko Samsonov, joka siihen aikaan jo oli

henkihieverissä, naureskeli paljon tälle jutulle. Merkillistä on,

että Grušenjka oli ukolleen koko heidän tuttavuutensa ajan täydelleen

ja ikäänkuin sydämestään avomielinen, jota hän luultavasti ei ollut

kenellekään muulle koko maailmassa. Aivan viimeisinä aikoina, jolloin

äkkiä esiintyi lempensä kanssa myös Dmitri Fjodorovitš, ukko lakkasi

naureskelemasta. Päinvastoin hän kerran vakavasti ja ankarasti neuvoi

Grušenjkaa: »Jos kerran on valittava noiden kahden välillä, isän tai

pojan, niin valitse ukko, mutta kuitenkin sillä ehdolla, että tuo

vanha lurjus ehdottomasti menee kanssasi naimisiin ja määrää etukäteen

edes jonkin verran omaisuutta. Mutta kapteenin kanssa älä seurustele,

ei siitä kuitenkaan asiaa synny.» Nämä sanat lausui Grušenjkalle

vanha hekumoitsija, joka jo silloin tunsi kuoleman lähestyvän ja joka

todellakin kuoli viisi kuukautta sen jälkeen kuin oli antanut tämän

neuvon. Huomautan vielä sivumennen, että vaikka kaupungissamme siihen

aikaan monet tiesivätkin Karamazovien, isän ja pojan, järjettömästä

ja hassusta kilpakosinnasta, jonka esineenä oli Grušenjka, niin hänen

suhteensa todellista laatua heihin kumpaankaan, ukkoon ja poikaan,

ei monikaan ymmärtänyt. Grušenjkan molemmat palvelijattaretkin

(tapahtuneen katastrofin jälkeen, josta tulee puhe edempänä) todistivat

sittemmin oikeudessa, että Agrafena Aleksandrovna oli ottanut Dmitri

Fjodorovitšin vastaan ainoastaan pelosta, koska tämä muka oli »uhannut

tappaa». Hänellä oli kaksi palvelijatarta, toinen niistä hyvin vanha

keittäjätär, joka oli peräisin hänen vanhempiensa kodista ja nyt jo

melkein kuuro, toinen taas tämän tyttärentytär, noin kahdenkymmenen

vuoden ikäinen reipas tyttö, Grušenjkan sisäkkö. Grušenjka eli

hyvin kitsastellen, ja asunto oli köyhästi sisustettu. Hänellä oli

piharakennuksessa kolme huonetta, jotka talon omistaja oli kalustanut

vanhoilla mahonkisilla kaksikymmentäluvun mallisilla huonekaluilla.

Kun Rakitin ja Aljoša astuivat sisälle hänen asuntoonsa, oli jo miltei

pimeä, mutta huoneet eivät vielä olleet valaistut. Grušenjka itse

loikoi vierashuoneessaan isolla, kömpelötekoisella sohvallaan, jonka

selustin oli mahonkia ja joka oli kova sekä nahalla päällystetty, mutta

päällys oli jo ammoin kulunut ja saanut reikiä. Pään alla hänellä oli

kaksi valkoista untuvatyynyä hänen vuoteestaan. Hän loikoi selällään

pitkäksi ojentautuneena ja liikkumattomana molemmat kädet pään alla.

Hän oli niin puettu kuin odottaisi jotakuta, mustassa silkkipuvussa

ja päässä kevyt pitsikoriste, joka sopi hänelle hyvin; olkapäille

oli heitetty pitsihuivi, joka oli kiinnitetty isolla kultaisella

rintaneulalla. Jotakuta hän nimenomaan odotti, loikoi kuin kaihon

ja kärsimättömyyden vallassa, kasvot hieman kalvenneina, hehkuvin

huulin ja silmin, koputellen kärsimättömästi oikean jalkansa kärjellä

sohvan käsinojaa. Heti kun Rakitin ja Aljoša saapuivat, syntyi pientä

hämminkiä: eteiseen kuului, kuinka Grušenjka nopeasti hypähti sohvalta

ja äkkiä huudahti pelästyneenä: »Kuka siellä?» Mutta vieraita oli

vastaanottamassa tyttö, ja tämä vastasi heti emäntänsä huutoon.

— Ei nämä ole he, nämä on toisia, ei nämä mitään.

— Mitä hänellä mahtaa olla tekeillä? — mutisi Rakitin taluttaen Aljošaa

kädestä vierashuoneeseen. Grušenjka seisoi sohvan luona näyttäen yhä

vielä olevan pelästyksen vallassa. Tuuhea töyhtö hänen tummanruskeata

palmikkoaan työntyi äkkiä pääkoristeen alta ja putosi hänen oikealle

olkapäälleen, mutta hän ei sitä huomannut eikä korjannut, ennenkuin oli

katsonut vieraita ja tuntenut heidät.

— Ah, sinäkö se olet, Rakitka? Olit pelästyttää minut pahanpäiväiseksi.

Kuka on kanssasi? Kenet olet tuonut mukanasi? Hyvä Jumala, kas vain

kuka tuli! — huudahti hän tunnettuaan Aljošan.

— Käskehän tuomaan kynttilöitä! — lausui Rakitin niin luontevaan tapaan

kuin hyvin tuttu ja läheinen ihminen, jolla on oikeus olla talossa kuin

kotonaan.

— Kynttilöitä... tietysti kynttilöitä... Fenja, tuo hänelle kynttilä...

No, osasitpa valita ajan tuodaksesi hänet! — huudahti hän taas

nyökäyttäen Aljošaan päin ja alkoi kuvastimeen päin kääntyen nopeasti

molemmin käsin laitella palmikkoaan. Näytti kuin hän olisi ollut

tyytymätön.

— Eikö sattunut sopivasti? — kysyi Rakitin loukkaantuen miltei samassa.

— Sinä pelästytit minut, Rakitka, siinä se on, — sanoi Grušenjka ja

kääntyi hymyillen Aljošan puoleen. — Älä pelkää minua, Aljoša ystäväni,

olen hirveän iloinen tulostasi, sinä odottamaton vieraani. Mutta

sinä pelästytit minut, Rakitka: minä luulin Mitjan tänne työntyvän.

Katsos, minä petkutin häntä äsken ja vaadin häneltä kunniasanan, että

hän uskoisi minua, mutta minä valehtelin. Sanoin hänelle meneväni

Kuzjma Kuzjmitšin, ukkoni, luokse ja laskevani hänen kanssaan yöhön

asti rahoja. Minähän käyn joka viikko hänen luonaan laskemassa koko

illan tilejä. Olemme silloin lukittujen ovien takana: hän naksuttelee

helmilautaansa ja minä istun ja kirjoitan kirjoihin — hän ei luota

muihin kuin minuun. Mitja uskoi minun olevan siellä, mutta minä

sulkeuduin asuntooni, — istun odottamassa erästä sanomaa. Kuinka

Fenja päästikään teidät sisälle! Fenja, Fenja! Juokse portille, avaa

ja katsele ympärillesi, eikö kapteeni ole jossakin! Kenties hän on

piiloutunut ja pitää silmällä, pelkään hirmuisesti!

— Ei ole ketään, Agrafena Aleksandrovna, äsken juuri katselin joka

suuntaan, käyn vähän väliä katsomassa raostakin, itsekin pelkään ja

vapisen.

— Ovatko ikkunaluukut kiinni, Fenja, ja laskisit alas ikkunaverhon

— kas näin. — Hän itse laski alas raskaat verhot. — Muuten hän

lentää suoraa päätä tänne tulen nähdessään. Pelkään tänään Mitjaa,

sinun veljeäsi, Aljoša. — Grušenjka puhui kovalla äänellä, joskin

hätääntyneenä, ja ikäänkuin jonkinmoisen innostuksen vallassa.

— Miksi sinä tänään niin pelkäät Mitenjkaa? — tiedusteli Rakitin.

— Ethän sinä yleensä näy häntä säikkyvän, sinun pillisi mukaan hän

tanssii.

— Sanon sinulle odottavani sanomaa, erästä tuommoista kultaista pikku

viestiä, niin että Mitenjkaa ei täällä nyt tarvittaisi ollenkaan. Eikä

hän uskonutkaan, minä tunnen sen, että muka menin Kuzjma Kuzjmitšin

luo. Luultavasti istuu nyt siellä olopaikassaan, puistossa Fjodor

Pavlovitšin talon takana, ja vahtii minua. Mutta jos hän on mennyt

istumaan, niin hän siis ei tule tänne, sitä parempi! Mutta Kuzjma

Kuzjmitšin luo minä todellakin pistäydyin, Mitja itse saattoi minut,

sanoin istuvani puoliyöhön asti ja pyysin häntä välttämättömästi

tulemaan puolenyön aikana saattamaan minut kotiin. Hän meni pois, mutta

minä istuin kymmenisen minuuttia ukon luona ja sitten taas tänne, uh,

kuinka peloitti, — minä juoksin, jotta en kohtaisi häntä.

— Entä mihin mennäksesi olet noin koristautunut? Kas, miten soma

myssykin on päässäsi.

— Itse sinä olet soma, Rakitin! Sanon sinulle, että odotan yhtä

semmoista pikku sanomaa. Heti kun sanoma tulee, lähden kiitämään, —

lennän tieheni, näette vain vilahduksen. Siksi olen koristautunut,

jotta olisin valmiina.

— Mihin sinä sitten lennät?

— Jos saat liian paljon tietää, niin kovin pian vanhenet.

— Kas vain. Aivan ilon vallassa... En koskaan vielä ole nähnyt sinua

tämmöisenä. Olet pukeutunut kuin tanssiaisiin, — sanoi Rakitin

katsellen häntä.

— Sinähän ymmärrät paljon tanssiaisista.

— Entä ymmärrätkö sinä paljon?

— Minäpä olen nähnyt tanssiaiset. Kun Kuzjma Kuzjmitš kolmatta vuotta

sitten naitti poikansa, niin minä katselin parvekkeelta. Mitäs,

Rakitka, sinunko kanssasi minä juttelisin, kun tässä seisoo tämmöinen

ruhtinas. Kas siinä on vieras! Aljoša, kultaseni, katson sinua enkä

usko, Herra Jumala, kuinka sinä tulit luokseni. Totta puhuen en sinua

odottanut, en aavistanut enkä aikaisemmin koskaan sitä uskonut, että

sinä voisit tulla. Vaikka nyt ei olekaan se hetki, niin olen hirveän

iloinen tulostasi! Istuudu sohvaan, tähän näin, kas niin, sinä minun

kirkas kuutamoni. Toden totta, minä olen vielä ikäänkuin ymmällä... Voi

sinua, Rakitka, jospa olisit tuonut hänet eilen tai toissa päivänä!...

No, iloinen olen näinkin. Kenties on parempikin, että nyt, tämmöisellä

hetkellä, eikä toissa päivänä...

Hän istuutui vallattomasti Aljošan viereen sohvalle ja katseli häntä

aivan ihastuksissaan. Ja hän oli todellakin iloinen, hän ei valehdellut

sitä sanoessaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet nauroivat, mutta

nauroivat herttaisesti, iloisesti, Aljoša ei ollut odottanutkaan

näkevänsä niin hyväntahtoista ilmettä hänen kasvoissaan... Hän oli

eiliseen päivään asti tavannut Grušenjkaa vähän, saanut hänestä

peloittavan käsityksen, ja eilen häntä oli niin kauheasti järkyttänyt

Grušenjkan ilkeys ja kavala temppu Katerina Ivanovnaa kohtaan, että

hän oli hyvin ihmeissään, kun nyt yhtäkkiä näki hänessä aivan kuin

kokonaan toisen ja yllättävän olennon. Ja niin masentunut kuin hän

olikin omasta surustaan, niin hänen silmänsä pakostakin pysähtyivät

tarkkaamaan Grušenjkaa. Koko tämän käytöstapa oli myös ikäänkuin

kerrassaan muuttunut eilisestä parempaan päin: ei ollut juuri ollenkaan

tuota eilistä imelyyttä puhetavassa, ei noita velttoja liikkeitä...

kaikki oli yksinkertaista, teeskentelemätöntä, hänen liikkeensä olivat

nopeita, suoria, luottavia, mutta hän oli hyvin kiihtynyt.

— Hyvä Jumala, millaisia asioita tänään tapahtuu, totta tosiaan, —

alkoi hän taas lepertää. — Ja miksi minä olen tulostasi niin iloinen,

Aljoša, sitä en tiedä itsekään. Jos kysyt, en tiedä.

— No, etkö enää tiedäkään, mistä olet iloinen? — hymähti Rakitin. —

Aikaisemmin jostakin syystä ahdistit minua: tuo ja tuo hänet, täytyihän

sinulla olla jokin tarkoitusperä.

— Ennen minulla oli toinen tarkoitusperä, mutta nyt se on mennyt,

nyt on toinen aika. Minäpä kestitsen teitä. Minä olen nyt tullut

hyväsydämisemmäksi, Rakitka. Mutta istuhan sinäkin, Rakitka, miksi

seisot? Vai joko olet istuutunut? Älä pelkää, Rakituška ei unohda

itseään. Hän istuu nyt, Aljoša, tuolla vastapäätä meitä ja on

loukkaantunut: miksi minä en kehoittanut häntä ennen sinua istuutumaan.

Uh, hän on hyvin herkkä loukkaantumaan, tuo Rakitka, hyvin herkkä! —

alkoi Grušenjka nauraa. — Älä ole vihainen, Rakitka, minä olen nyt

hyvä. Mutta miksi sinä istut surullisena, Aljošetska, vai pelkäätkö

minua? — lausui hän ja katsoi iloisesti nauraen hänen silmiinsä.

— Hänellä on suru. Ei annettu virka-arvoa, — mörähti Rakitin.

— Mitä virka-arvoa?

— Hänen luostarinvanhimpansa alkoi löyhkiä.

— Kuinka löyhkiä? Sinä puhut jotakin roskaa, tahdot sanoa jonkin

iljettävyyden. Pidä suusi kiinni, hölmö. Annatko, Aljoša, minun

istuutua polvillesi, kas näin! — Ja hän nousi silmänräpäyksessä ja

hypähti Aljošan polville kuin hyväilevä kissanpoika sekä kietoi

hellästi oikean kätensä hänen kaulaansa: — minä ilahdutan sinut,

jumalinen poikani! Ei, ihanko todella annat minun istua polvillasi etkä

suutu? Jos käsket, niin hyppään pois.

Aljoša oli vaiti. Hän istui uskaltamatta liikahtaa, hän kuuli

Grušenjkan sanat »Jos käsket, niin hyppään pois», mutta ei vastannut,

oli kuin jähmettynyt. Mutta ei hänessä ollut sitä, mitä saattoi odottaa

ja mitä saattoi kuvitella hänessä nyt olevan esimerkiksi vaikkapa

Rakitin, joka himokkaasti tarkasteli häntä paikaltaan. Hänen sielunsa

suuri murhe nieli kaikki tunteet, jotka vain saattoivat syntyä hänen

sydämessään, ja jos hän vain olisi voinut tällä hetkellä täysin tehdä

itsestään selvää itsellensä, niin hän olisi itsekin ymmärtänyt olevansa

nyt mitä lujimmin turvattu kaikkia viettelyksiä ja kiusauksia vastaan.

Kuitenkin, huolimatta henkisen tilansa koko hämärästä sekavuudesta ja

häntä yhä jäytävästä murheesta, hän pakostakin ihmetteli erästä uutta

ja omituista tunnetta, joka oli syntymässä hänen sydämessään: tämä

nainen, tämä »hirveä» nainen ei ollenkaan synnyttänyt hänessä entistä

pelkoa, pelkoa, joka ennen syntyi hänessä joka kerta, kun hän haaveili

naisesta, jos semmoinen väikkyi hänen mielessään, vaan päinvastoin

tämä nainen, jota hän oli pelännyt enemmän kuin muita ja joka nyt

istui hänen polvillaan syleillen häntä, herätti hänessä nyt yht'äkkiä

aivan toisen, odottamattoman ja erikoislaatuisen tunteen, jonkinmoisen

harvinaisen, suuren ja vilpittömän mielenkiinnon tunteen kohtaansa,

eikä tässä kaikessa enää ollut mitään pelkoa, ei vähintäkään entistä

kauhua, — tämä oli pääasia, ja tämä häntä pakostakin ihmetytti.

— Mitä te siinä puhelette pötyä, — huudahti Rakitin, — tarjoa

mieluummin samppanjaa, olet siihen velkapää, tiedät itse!

— Olen tosiaankin velkapää. Minähän lupasin, Aljoša, hänelle sinusta

samppanjaa kaiken muun lisäksi, jos hän tuo sinut tänne. Anna tulla

samppanjaa, minäkin juon! Fenja, Fenja, tuo meille samppanjaa, se

pullo, jonka Mitja jätti, juokse pian. Vaikka olenkin saita, niin

pullon tarjoan, en sinulle, Rakitka, sinä olet lahotatti, mutta hän on

ruhtinas! Ja vaikka sieluni nyt on muuta täynnä, niin olkoon menneeksi,

minä ryyppään teidän kanssanne, tekee mieli reuhata!

— Mikä ihmeen hetki sinulla on ja mikä »sanoma», saako kysyä vai onko

se salaisuus? — otti Rakitin taas puheeksi ollen parhaansa mukaan

sen näköinen kuin ei olisi millänsäkään niistä pistosanoista, joita

myötäänsä lenteli häntä vastaan.

— Oh, ei se ole salaisuus, ja tiedäthän sinä sen itsekin, — sanoi äkkiä

Grušenjka huolestuneena kääntäen päänsä Rakitiniin päin ja kallistuen

hiukan poispäin Aljošasta, vaikka edelleenkin istui hänen polvillaan

käsi hänen kaulallaan. — Upseeri on tulossa, Rakitin, upseerini on

tulossa!

— Olen kuullut, että on tulossa, mutta onko hän jo niin lähellä?

— Mokrojessa on nyt, sieltä lähettää tänne pikalähetin, niin on hän

itse kirjoittanut, äsken sain kirjeen. Istun odottamassa pikalähettiä.

— Kas vain! Miksi Mokrojessa?

— Olisi kovin pitkä juttu kertoa ja riittää sinulle jo tämäkin.

— Nytpä ovat Mitenjkan asiat hullusti, — ui, ui. Tietääkö hän vai eikä

tiedä?

— Mitäpä tietäisi. Ei tiedä ensinkään! Jos saisi tietää, niin tappaisi.

Mutta sitä minä nyt en ollenkaan pelkää, en pelkää nyt hänen veistään.

Ole vaiti, Rakitka, älä muistuta mieleeni Dmitri Fjodorovitšia: hän

on murskannut koko sydämeni. Mutta minä en tahdo mitään tästä tällä

hetkellä ajatellakaan. Aljošetskaa voin ajatella, minä katselen

Aljošetskaa... Hymyilehän minulle, kultaseni, ilostu, hymähdä minun

tyhmyydelleni, minun riemulleni... Hymyilipä, hymyili! Kas miten

ystävällisesti katsoo. Minä, tiedätkö Aljoša, olen kaiken aikaa

ajatellut, että sinä olet minulle vihainen toissapäiväisestä, sen

neidin takia. Koira minä olin, niin se on... Mutta hyvä on kuitenkin,

että kävi niin. Se oli paha ja se oli hyvä, — hymähti Grušenjka äkkiä

mietteissään, ja jokin kova piirre vilahti äkkiä hänen hymyssään. —

Mitja kertoi hänen huutaneen: »Piiskaa pitäisi semmoiselle!» Minä

loukkasin häntä silloin pahasti. Hän kutsui minut luokseen, tahtoi

voittaa, viekoitella suklaallansa... Ei, se on hyvä, että kävi niin, —

naurahti hän taas. — Mutta minä pelkään vain, että sinä suutuit...

— Mutta totta tosiaankin, — pisti Rakitin yhtäkkiä väliin tosissaan

ihmetellen. — Hänhän todellakin pelkää sinua, Aljoša, tuommoista

kananpoikasta.

— Sinulle, Rakitka, hän on kananpoikanen, siinä se... sentähden että

sinulla ei ole omaatuntoa, siinä se! Minä näetkö, minä rakastan häntä

sydämestäni, siinä se! Uskotko, Aljoša, että minä rakastan sinua koko

sydämestäni?

— Voi sinua häpeämätöntä! Hän tunnustaa rakkauttaan sinulle, Aleksei!

— Mikä siinä, minä rakastankin.

— Entä upseeri? Entä kultainen sanoma Mokrojesta?

— Se on eri asia ja tämä on eri asia.

— Kas tuommoista se on naisväen ajatuksenjuoksun mukaan!

— Älä vihoita minua, Rakitka, — puuttui Grušenjka kiihkeästi puheeseen.

— Se on yhtä ja tämä on toista. Minä rakastan Aljošaa toisella tavalla.

Totta on, Aljoša, että minulla aikaisemmin oli viekas ajatus sinua

kohtaan. Minähän olen alhainen, minähän olen hurja, no, mutta toisina

hetkinä minä katson sinuun, Aljoša, kuin omaantuntooni. Ajattelen

yhä: »Kuinka täytyykään tuollaisen nyt halveksia minua, inhoittavaa.»

Ajattelin sitä toissa päivänäkin, kun juoksin neidin luota tänne. Jo

kauan sitten olen sinut tällä tavoin huomannut, Aljoša, Mitjakin sen

tietää, olen puhunut hänelle. Mitja kyllä ymmärtää. Uskotko, joskus

minä todellakin, Aljoša, katson sinua ja häpeän, itseäni häpeän... Ja

kuinka olen ruvennut ajattelemaan sinua ja mistä asti, sitä en tiedä

enkä muista...

Sisälle tuli Fenja ja pani pöydälle tarjottimen, jolla oli avattu pullo

ja kolme täytettyä pikaria.

— Samppanjaa tuotiin! — huudahti Rakitin. — Sinä olet innostunut,

Agrafena Aleksandrovna, ja poissa suunniltasi. Tyhjennät pikarin ja

lähdet tanssimaan. Ohhoh, tätäkään eivät ole osanneet tehdä, — lisäsi

hän katsellen samppanjaa. — Keittiössä on ämmä kaatanut laseihin ja

pullo on tuotu ilman korkkia ja lämmintäkin on. No, annahan vaikkapa

näinkin...

Hän astui pöydän luo, otti pikarin, tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä

ja kaatoi itsellensä toisen.

— Samppanjan ääreen ei usein joudu, — sanoi hän huuliaan nuollen. — No,

Aljoša, ota malja, näytä mikä olet miehiäsi. Mille joisimme maljan?

Paratiisin ovelle? Ota pikari, Gruša, juo sinäkin paratiisin oven

kunniaksi.

— Minkä paratiisin oven?

Hän otti pikarin, Aljoša otti omansa, joi pienen kulauksen ja pani

pikarin jälleen paikalleen.

— Ei, parempi on juomatta! — hymyili hän hiljaista hymyä.

—- Kehua kyllä osasit! — huudahti Rakitin.

— En minäkään sitten, jos on niin, — yhtyi puheeseen Grušenjka, — eikä

tee mielikään. Juo, Rakitka, yksinäsi koko pullo. Jos sinä, Aljoša,

juot, niin sitten juon minäkin.

— Vasikan hienostelua tuommoinen, — ärsytti Rakitin, — vaikka itse

istuu hänen polvillaan! Hänellä on toki suru, mutta mitäs sinulla on?

Hän on noussut kapinaan Jumalaansa vastaan, valmistautui jo ahmimaan

makkaraa...

— Mitenkä niin?

— Hänen luostarinvanhimpansa kuoli tänään, luostarinvanhin Zosima,

pyhimys.

— Siis luostarinvanhin Zosima on kuollut! — huudahti Grušenjka. — Hyvä

Jumala, minä en tietänytkään sitä. — Hän teki hartaasti ristinmerkin. —

Herra Jumala, mitä minä teenkään, minähän istun nyt hänen sylissään! —

huudahti hän hätkähtäen kuin pelästyksestä, hyppäsi silmänräpäyksessä

pois Aljošan sylistä ja istuutui sohvaan. Aljoša katseli häntä pitkään

ja ihmetellen, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat.

— Rakitin, — lausui hän äkkiä kovalla ja lujalla äänellä, — älä

ärsytä minua sanomalla, että olen noussut kapinaan Jumalaani vastaan.

Minä en tahdo kantaa vihaa sinua vastaan, ja ole sinäkin senvuoksi

hyväsydämisempi. Minä olen menettänyt semmoisen aarteen, jommoista

sinulla ei koskaan ole ollut, etkä sinä nyt voi minua tuomita. Katso

mieluummin häntä tässä: näitkö, kuinka hän minua säästi? Minä tulin

tänne löytääkseni ilkeämielisen sydämen, — niin veti minua oma

haluni siihen, koska itse olin alhainen, ja häijy, mutta minä löysin

vilpittömän sisaren, aarteen — rakastavan sielun... Hän säästi äsken

tunteitani... Agrafena Aleksandrovna, minä puhun sinusta. Sinä sait

äsken sydämeni taas entiselleen.

Aljošan huulet alkoivat väristä ja hengitys tukahtui. Hän pysähtyi.

— Ihan taisi pelastaa sinut! — alkoi Rakitin nauraa häijysti.

— Hänhän tahtoi nielaista sinut, tiedätkö sen?

— Seis, Rakitka! — sanoi Grušenjka hypähtäen äkkiä paikaltaan. — Olkaa

vaiti molemmat. Nyt sanon kaikki: sinä, Aljoša, ole vaiti sen tähden,

että nuo tuollaiset sanasi saavat minut häpeämään, sillä minä olen

ilkeä enkä hyvä, — sellainen minä olen. Mutta sinä, Rakitka, ole vaiti

sen tähden, että sinä valehtelet. Oli sellainen halpamainen ajatus

olemassa, että tahdoin hänet nielaista, mutta nyt sinä valehtelit, nyt

on aivan toista... enkä tahdo sinua enää kuulla, Rakitka! — Kaiken

tämän Grušenjka lausui tavattoman kiihtyneenä.

— Kas, miten kumpikin on vimmoissaan! — sähisi Rakitin katsellen

ihmeissään heitä kumpaakin. — Aivan kuin mielettömät, on ihan kuin

olisin joutunut hullujenhuoneeseen. Ovat heltyneet molemmin puolin,

alkavat kohta itkeä!

— Minä alankin itkeä, minä alan itkeä! — lausui Grušenjka. — Hän

nimitti minua sisarekseen, enkä minä sitä koskaan unhota! Mutta

kuulehan, Rakitka, vaikka minä olenkin ilkeä, niin kuitenkin minäkin

olen sipulin antanut.

— Minä ihmeen sipulin? Hyi perhana, ihanhan te olette todella hulluja!

Rakitin ihmetteli heidän innostustaan ja oli loukkaantunut ja äkäinen,

vaikka olisikin voinut ymmärtää, että kummassakin oli nyt juuri yhteen

kerääntyneenä kaikki, mikä saattoi järkyttää heidän sielujansa, kuten

usein elämässä tapahtuu. Mutta Rakitin, joka varsin herkästi kykeni

ymmärtämään kaiken, mikä koski häntä itseään, oli sangen vähän herkkä

ymmärtämään lähimmäistensä tunteita ja mielentiloja, — osaksi nuoruuden

kokemattomuuden tähden, osaksi myös suuren itsekkyytensä vuoksi.

— Näetkö, Aljošetška, — alkoi Grušenjka äkkiä hermostuneesti nauraa

kääntyen hänen puoleensa, — minä kehaisin Rakitkalle antaneeni sipulin,

mutta sinulle en kersku, sanon sinulle sen toisessa tarkoituksessa.

Se on vain satu, mutta se on kaunis satu, ja minä olen sen kuullut,

olin silloin vielä lapsi, Matrenaltani, joka nyt on keittäjättärenäni.

Katsos, se oli näin: Oli kerran eukko, hyvin ilkeä eukko, ja kuoli.

Eikä häneltä jäänyt ainoatakaan hyvää tekoa. Pirut ottivat hänet ja

paiskasivat tuliseen järveen. Mutta hänen suojelusenkelinsä seisoo ja

ajattelee: voisinkohan muistaa minkään sellaisen hänen hyvän tekonsa,

jonka voisin sanoa Jumalalle. Muisti semmoisen ja sanoo Jumalalle: hän,

sanoo, nyhtäisi vihannestarhastaan sipulin ja antoi kerjäläisvaimolle.

Ja Jumala vastaa hänelle: ota sinä, sanoo, se sama sipuli, ojenna se

hänelle järveen, tarttukoon siihen ja vedettäköön sillä, ja jos saat

vedetyksi hänet pois järvestä, niin tulkoon paratiisiin, mutta jos

sipuli katkeaa, niin jääköön eukko sinne, missä nytkin on. Enkeli

riensi eukon luo, ojensi hänelle sipulin: ota, sanoo, eukko, tartu

kiinni ja anna vetää. Ja hän alkoi varovasti vetää eukkoa, oli jo

melkein saanut vedetyksi pois, mutta muut syntiset järvessä, nähtyään

eukkoa vedettävän pois, alkoivat kaikki tarttua häneen kiinni,

tullakseen yhdessä hänen kanssaan pois vedetyksi. Mutta eukko oli hyvin

häijy ja alkoi potkia jaloillaan: »Minua vedetään eikä teitä, minun

on sipuli eikä teidän.» Heti kun hän oli tämän sanonut, niin sipuli

katkesi. Ja eukko putosi järveen ja palaa siellä vielä tänä päivänäkin.

Mutta enkeli rupesi itkemään ja meni pois. Semmoinen on se satu,

Aljoša, muistan sen ulkoa, sillä minä itse juuri olenkin tuo häijy

eukko. Rakitkalle minä kehuin, että olen antanut sipulin, mutta sinulle

sanon toisin: _kaiken kaikkiaan_ olen antanut koko elämäni aikana vain

jonkin sipulin, siinä ovatkin aivan kaikki minun hyvät työni. Äläkä

sinä kehu minua tämän jälkeen, Aljoša, älä pidä minua hyvänä, minä

olen paha, hyvin paha, ja jos sinä kehut, niin saatat minut häpeämään.

Oh, olen ihan katumuksen vallassa. Kuule, Aljoša: minä halusin niin

suuresti houkutella sinut luokseni ja kävin niin kiihkeästi Rakitkan

kimppuun, että lupasin hänelle kaksikymmentäviisi ruplaa, jos hän tuo

sinut luokseni! Seis, Rakitka, odota! — Hän astui nopein askelin pöydän

luo, avasi laatikon, otti esille kukkaron ja siitä kahdenkymmenenviiden

ruplan setelin.

— Mitä roskaa! Mitä roskaa! — huudahteli Rakitin hämillään.

— Ota vastaan Rakitka, velkani, et kai kieltäytyne, itsehän pyysit. —

Ja hän paiskasi Rakitinille setelin.

— Vielä tässä kieltäytyä, — mörähti Rakitin ilmeisesti hämillään, mutta

uljaasti salaten häpeänsä. — Tämä on meille varsin sopiva; hölmöt

ovatkin olemassa hyödyttääkseen viisasta.

— Mutta nyt ole vaiti, Rakitka, kaikki se, mitä nyt sanon, on

semmoista, mikä ei ole sinun korviasi vasten. Istuudu tänne nurkkaan ja

pidä suusi kiinni; sinä et rakasta meitä, ole siis vaiti.

— Miksi minä rakastaisinkaan teitä? — sanoi Rakitin irvistäen ja

salaamatta enää vihastustaan. Kahdenkymmenenviiden ruplan setelin hän

pisti taskuunsa ja hän häpesi todellakin Aljošaa. Hän oli toivonut

saavansa maksun myöhemmin aivan Aljošan tietämättä ja nyt hän vihastui

häpeästä. Tähän hetkeen saakka hän oli pitänyt varsin viisaana olla

liiaksi vastustelematta Grušenjkaa, tämän pistopuheista huolimatta,

sillä tällä näytti olevan jonkin verran valtaa hänen ylitseen. Mutta

nyt hänkin suuttui:

— Rakastetaan jonkin tähden, mutta mitä te olette minulle tehneet

kumpikin?

— Rakasta sinä ilman mitään vastalahjaa, niinkuin Aljoša rakastaa.

— Miten hän sinua rakastaa mitä sellaista hän on sinulle osoittanut,

kun olet niin innoissasi?

Grušenjka seisoi huoneen keskellä, puhui lämpimästi, ja hänen äänessään

kuului hysteerisiä vivahduksia.

— Ole vaiti, Rakitka, sinä et ymmärrä meistä mitään! Äläkä uskallakaan

tästä lähin sinutella minua, en salli sitä, mistä oletkaan saanut sen

rohkeuden, siinä se! Istuudu nurkkaan ja pidä suusi kiinni, niinkuin

renkini! Mutta sinulle, Aljoša, sinulle yksin sanon nyt puhtaan

totuuden, jotta näkisit millainen elukka minä olen. En puhu Rakitkalle,

vaan sinulle. Minä tahdoin syöstä sinut turmioon, Aljoša, se on aivan

totta, olin sen ihan päättänyt; tahdoin sitä niin innokkaasti, että

lahjoin Rakitinin rahalla, jotta hän toisi sinut tänne. Ja minkä tähden

minä sitä niin tahdoin? Sinä, Aljoša, et tietänytkään mitään, käännyit

minusta poispäin, ohi kulkiessasi luot silmäsi alas, mutta minä olen

tähän mennessä sata kertaa katsellut sinua, aloin kaikilta kysellä

sinusta. Kasvosi painuivat sydämeeni: »Hän halveksii minua», ajattelen,

»ei tahdo edes katsoa minuun». Ja semmoinen tunne valtasi minut

lopulta, että ihmettelen itsekin itseäni: miksi minä pelkään tuommoista

poikaa? Nielaisen hänet ja nauran asialle. Jouduin aivan vihan valtaan.

Uskotko sitä: ei kukaan täällä uskalla sanoa eikä ajatella tulevansa

Agrafena Aleksandrovnan luo sille huonolle asialle; minulla on vain

tuo ukko, häneen minä olen sidottu ja hänelle myyty, saatana on meidät

vihkinyt, mutta toisista — ei kukaan. Sinua katsellessani päätin:

hänet nielaisen. Nielaisen ja nauran. Näetkö, millainen ilkeä koira

minä olen, jota sinä nimitit sisareksesi! Nyt on saapunut tuo elämäni

turmelija, istun nyt ja odotan sanomaa. Tiedätkö, mikä minulle on

ollut tämä loukkaajani? Viisi vuotta sitten, kun minut Kuzjma toi

tänne, — istun lymyillen ihmisiä, etteivät näkisi ja kuulisi minua,

heikkona, tyhmänä istun ja itken, yökausiin en nuku, — ajattelen:

»Missä hän nyt lieneekään, loukkaajani? Nauraa luultavasti toisen

kanssa minulle, mutta kylläpä minä näytän hänelle, ajattelen, kunhan

vain näkisin hänet, kohtaisin jolloinkin: minäpä maksan hänelle, kyllä

maksan hänelle.» Öisin pimeässä itken painautuen tyynyyn ja haudon yhä

tätä, tahallani raatelen sydäntäni, ruokin sitä vihalla. »Kyllä minä

hänelle, kyllä minä hänelle vielä sen maksan!» Näin huusin pimeässä.

Ja kun äkkiä muistan, että en voi tehdä hänelle mitään, mutta hän nyt

nauraa minulle tai kenties on kokonaan unohtanut eikä muistakaan,

niin heittäydyn vuoteesta lattialle, vuodatan voimattomia kyyneliä

ja vapisen päivän sarastukseen asti. Aamulla nousen vihaisempana

kuin koira, myöhemmin, mitäs arvelet: aloin koota pääomaa, tulin

säälimättömäksi, lihoin, — luuletko, että olen tullut viisaammaksi?

Enhän, ei kukaan sitä tiedä eikä näe koko maailmassa, mutta kun alkaa

yön pimeys, niin yhä vieläkin, kuten tyttönä viisi vuotta sitten,

toisinaan makaan kiristellen hampaitani ja itken koko yön: »Kyllä minä

hänelle, kyllä minä hänelle», ajattelen! Kuulitko tämän kaiken? No,

kuinka sinä siis nyt minut ymmärrät: kuukausi sitten tulee minulle

äkkiä juuri tuo kirje: hän saapuu, on jäänyt leskeksi, tahtoo tavata

minua. Ihan hengitykseni silloin pysähtyi, Herra Jumala, ja äkkiä

ajattelin: hän tulee ja viheltää minulle, kutsuu minua, ja minä ryömin

hänen luokseen kuin piesty koira, syyllisenä! Ajattelen tätä enkä usko

itsekään itseäni: »Olenko alhainen vai enkä ole alhainen, juoksenko

hänen luokseen vai enkö juokse?» Ja sellainen vihastus itseäni kohtaan

valtasi minut koko tämän kuukauden ajaksi, että sen on vielä pahempi

kuin viisi vuotta sitten. Näetkö nyt, Aljoša, kuinka hurja minä olen,

miten vihan vimmassa olen sanonut sinulle totuuden: Leikin huvikseni

Mitjan kanssa, etten rientäisi tuon toisen luo. Ole vaiti, Rakitka, ei

ole sinun asiasi tuomita minua, en ole puhunut sinulle. Ennen teidän

tuloanne makailin tässä, odotin, ajattelin, koko kohtaloani punnitsin,

ettekä te koskaan voi saada tietää, mitä oli sydämessäni. Ei, Aljoša,

sano neidillesi, että hän ei olisi vihoissaan toissapäiväisestä!...

Eikä tiedä kukaan koko maailmassa, millaiselta minusta nyt tuntuu,

eikä voikaan tietää... Sillä kenties minä otan tänään sinne mukanani

veitsen, en ole vielä tehnyt päätöstäni...

Ja lausuttuaan tämän »surkean» sanan Grušenjka äkkiä ei voinut hillitä

itseään, ei puhunut loppuun, peitti kasvonsa käsiinsä, heittäytyi

sohvalle tyynyjen väliin ja alkoi itkeä ääneensä kuin pieni lapsi.

Aljoša nousi paikaltaan ja meni Rakitinin luo.

— Miša, — lausui hän, — älä ole vihainen. Hän on loukannut sinua, mutta

älä ole vihainen. Kuulitko häntä äsken? Ei saa pyytää ihmisen sielulta

niin paljon, pitää olla armahtavaisempi...

Aljoša lausui tämän sydämensä hillittömän purkauksen vallassa. Hänen

oli pakko saada lausutuksi sanottavansa ja hän kääntyi Rakitinin

puoleen. Jos Rakitinia ei olisi ollut, niin hän olisi huudahdellut

yksinään. Mutta Rakitin katsoi ivallisesti ja Aljoša pysähtyi äkkiä.

— Sinut ladattiin äsken täyteen luostarinvanhintasi ja nyt sinä

laukaisit luostarinvanhimmallasi minuun, Aljošenjska, pieni Jumalan

mies, — lausui Rakitin hymyillen vihamielisesti.

— Älä naura, Rakitin, älä pilkkaa, älä puhu vainajasta: hän on

korkeampi kaikkia, jotka ovat eläneet maan päällä! — huudahti Aljoša

itku kurkussa. — En ole noussut puhumaan sinulle tuomarina, vaan

olen itse viimeinen tuomittavista. Mikä minä olen hänen edessään?

Minä tulin tänne joutuakseni tuomioon ja sanoin: Olkoon, olkoon! ja

tämän tein heikkoluontoisuudessani, mutta hän, joka on kärsinyt viisi

vuotta, heti kun vain joku tuli ja lausui hänelle vilpittömän sanan, —

antoi kaikki anteeksi, unohti kaikki ja itkee! Hänen loukkaajansa on

tullut takaisin, kutsuu häntä, ja hän antaa tälle anteeksi kaiken ja

kiiruhtaa hänen luokseen riemuissaan eikä ota veistä, ei ota! Ei, minä

en ole sellainen. En tiedä, oletko sinä, Miša, sellainen, mutta minä

en ole sellainen. Olen tänään, nyt juuri saanut tämän opin... Hän on

rakkaudessa yläpuolella meitä... Oletko kuullut häneltä ennen sitä,

minkä hän nyt kertoi? Et, et ole kuullut; jos olisit kuullut, niin

olisit jo kauan sitten ymmärtänyt kaiken... ja toinen, jota loukattiin

toissa päivänä, antakoon hänkin hänelle anteeksi! Ja hän antaakin,

kunhan saa tietää... ja hän saa tietää... Tämä on vielä lepyttämätön

sielu, täytyy häntä säästää... kenties tässä sielussa on aarre...

Aljoša vaikeni, sillä hän oli tukahtua. Rakitin katsoi kaikesta

vihastuksestaan huolimatta häneen ihmetellen. Hän ei olisi koskaan

odottanut hiljaiselta Aljošalta moista sanatulvaa.

— Jopa ilmestyi asianajaja! Oletko rakastunut häneen, vai mitä?

Agrafena Aleksandrovna, paastoojammehan on todellakin rakastunut

sinuun, olet voittanut! — huudahti hän julkeasti nauraen.

Grušenjka nosti päänsä tyynyjen välistä ja katsoi Aljošaan hymyillen

hellää hymyä, joka äkkiä oli valaissut hänen kyynelistä pöhöttyneet

kasvonsa.

— Anna sinä hänen olla, Aljoša, kerubini, näethän millainen hän on,

jopa löysitkin, kenelle puhua. Minä, Mihail Osipovitš, — kääntyi hän

Rakitinin puoleen, — tahdoin pyytää sinulta anteeksi sitä, että olin

sinua haukkunut, mutta nyt taas en tahdo. Aljoša, tule luokseni,

istuudu tähän, — houkutteli hän Aljošaa iloisesti hymyillen, — kas

niin, istuudu tähän, sano sinä minulle (hän tarttui Aljošan käteen ja

katseli hymyillen hänen kasvojaan), — sano sinä minulle: rakastanko

minä häntä vai enkö? Loukkaajaani nimittäin, rakastanko vai enkö?

Makasin ennen teidän tuloanne täällä pimeässä kysellen yhä sydämeltäni:

rakastanko häntä vai enkö? Ratkaise sinä se minulle, Aljoša, aika

on tullut, mitä päätät, niin tapahtuu. Onko minun annettava hänelle

anteeksi vai eikö?

— Olethan jo antanut anteeksi, — lausui Aljoša hymyillen.

— Olen todellakin antanut anteeksi, — lausui Grušenjka mietteissään.

— Kuinka halpamainen sydän. Halpamaisen sydämeni malja! — sanoi hän

temmaten äkkiä pöydältä pikarin, joi sen yhdellä kertaa pohjaan,

kohotti ylös ja paiskasi voimakkaasti lattiaan. Lasi meni helisten

sirpaleiksi. Jokin kova piirre vilahti hänen hymyssään.

— Kenties vielä en olekaan antanut anteeksi, — lausui hän omituisen

uhkaavasti luoden silmänsä maahan aivan kuin puhuisi itsensä kanssa.

— Kenties sydän vasta valmistautuu antamaan anteeksi. Taistelen vielä

sydäntäni vastaan. Näetkö, Aljoša, minä olen alkanut kovasti rakastaa

viiden vuoden vanhoja kyyneliäni... Ehkäpä olen rakastanut ainoastaan

kärsimääni loukkausta enkä ollenkaan häntä.

— Enpä tahtoisi olla hänen nahoissaan! — sähisi Rakitin.

— Etkä tule olemaankaan, Rakitka, et koskaan tule olemaan hänen

nahoissaan. Sinä saat ommella minulle kenkiä, Rakitka, semmoiseen

työhön minä sinua käytän, etkä sinä koskaan saa nähdäkään sellaista

kuin minä... Ja ehkäpä hänkään ei saa nähdä...

— Hänkö? Entä miksi olet koristautunut? — ärsytti Rakitin

ilkeämielisesti hymyillen.

— Älä moiti minua ulkoasuni tähden, Rakitka, et tunne vielä koko minun

sydäntäni! Jos tahdon, niin repäisen heti koristeeni, heti repäisen,

tällä hetkellä, — huudahti Grušenjka heleällä äänellä. — Et tiedä

sinä, miksi olen tässä puvussa, Rakitka! Kenties astun hänen eteensä

ja sanon: »Oletko nähnyt minut tämmöisenä, vai etkö vielä ole?» —

Hänhän jätti minut seitsemäntoistavuotiaana, laihana, keuhkotautisena

vetistelijänä. Istuudun hänen viereensä, ihastutan hänet, saan hänet

hehkumaan: »Näitkö millainen nyt olen», sanon, »no, riittäköön se

sinulle, hyvä herra, pyyhi suutasi, sivu suun meni!» — kenties tämä asu

on vain sitä varten, Rakitka, — lopetti Grušenjka vihaisesti nauraen. —

Hurja minä olen, Aljoša, villitty. Riistän yltäni tämän asuni, raatelen

itseni, kauneuteni, poltan kasvoni ja viiltelen niitä veitsellä, menen

kerjäämään. Jos tahdon, niin en mene nyt mihinkään enkä kenenkään luo;

jos päähäni pistää, — niin jo huomenna lähetän Kuzjmalle takaisin

kaikki, mitä hän on minulle lahjoittanut, ja kaikki hänen rahansa,

ja lähden itse koko elämäni ajaksi tekemään työtä päiväläisenä!...

Luuletko, että minä en tee tätä, Rakitka, etten uskalla tehdä? Teen,

teen, heti voin sen tehdä, älkää vain minua ärsyttäkö... Mutta hänet

minä ajan pois, hänelle näytän pitkännenän, hän ei minua näe!

Viimeiset sanat hän huusi hysteerisesti, mutta ei taaskaan jaksanut

hillitä itseään, kätki kasvonsa käsiinsä, heittäytyi tyynyä vastaan ja

alkoi taas väristä nyyhkytyksistä. Rakitin nousi paikaltaan:

— On jo aika, — sanoi hän. — On myöhä, luostariin ei päästetä.

Grušenjka hypähti heti paikaltaan.

— Tahdotko, Aljoša, todellakin mennä pois! — huudahti hän surullisen

hämmästyksen valtaamana. — Mitä sinä nyt teetkään minulle: olet

kohottanut minut ja kokonaan näännyttänyt, ja nyt taas tämä yö, taas

minun on jäätävä yksin!

— Eihän hän voi jäädä yöksi sinun luoksesi? Mutta jos tahdot —

niin olkoon! Voin lähteä yksinkin! — sanoi Rakitin leikillään ja

myrkyllisesti.

— Ole vaiti, paha- henki, — huudahti Grušenjka hänelle raivostuneena,

— et ole koskaan puhunut minulle sellaisia sanoja, jollaisia hän on

tullut minulle sanomaan.

— Mitä hän sitten on sanonut sinulle? — mutisi Rakitin ärsyttävästi.

— En tiedä minä, en käsitä, en tiedä mitään, mitä hän on minulle

sanonut, sydämelle on puhunut, sydämeni hän on kääntänyt... Hän on

ensimmäinen ja ainoa, joka on minua säälinyt, siinä se! Miksi sinä,

kerubi, et ole tullut ennen, — hän lankesi äkkiä Aljošan eteen

polvilleen aivan kuin pois suuniltaan joutuneena. — Minä olen koko

elämäni ajan odottanut sellaista kuin sinä, olen tietänyt, että joku

sellainen tulee ja antaa minulle anteeksi. Olen uskonut, että joku

rakastaa minuakin kehnoa, ei vain riettauden tähden!...

— Mitä minä oikeastaan olen sinulle tehnyt? — vastasi hellästi

hymyillen Aljoša, kumartui hänen puoleensa ja tarttui hellästi hänen

käsiinsä. — Sipulin olen sinulle antanut, vain hyvin pienen sipulin, en

mitään muuta!...

Ja tämän sanottuaan hän alkoi itsekin itkeä. Sillä hetkellä alkoi

ulkoeteisestä äkkiä kuulua kolinaa, joku astui sisälle eteiseen.

Grušenjka hyppäsi pystyyn aivan kuin olisi hirveästi pelästynyt.

Huoneeseen juoksi kolisten ja huutaen Fenja.

— Rouva-kulta, rouva, pikalähetti on tullut! — huusi hän iloisesti ja

hengästyneenä. — Mokrojesta ovat tulleet matkavaunut teitä hakemaan.

Kyytimies Timotei kolmivaljakolla, heti vaihdetaan uudet hevoset...

Kirje, kirje, rouva, tässä on kirje!

Hänellä oli kirje kädessä, ja kaiken aikaa huutaessaan hän heilutteli

sitä ilmassa. Grušenjka sieppasi häneltä kirjeen ja vei sen lähelle

kynttilää. Se oli vain kirjelippu, muutamia rivejä, hän luki sen

silmänräpäyksessä.

— Huusi! — huudahti hän aivan kalpeana, ja hänen kasvonsa vääristyivät

tuskalliseen hymyyn. — Vihelsi! Ryömi, koiranpentu!

Mutta vain silmänräpäyksen hän seisoi ikäänkuin empien. Äkkiä tulvahti

veri hänen päähänsä, ja hänen poskensa hehkuivat kuin tulessa.

— Minä lähden! — huudahti hän äkkiä. — Viisi elämäni vuotta! Hyvästi!

Hyvästi, Aljoša, kohtaloni on ratkaistu... Menkää, menkää, menkää pois

nyt luotani kaikki, etten teitä enää näkisi!... Grušenjka on lentänyt

uuteen elämään... Älä muistele minua pahalla sinäkään, Rakitka. Kenties

menen kohti kuolemaa! Uh! Olen kuin juovuksissa!

Hän jätti heidät äkkiä ja juoksi makuuhuoneeseensa.

— No, ei hän nyt jouda meitä ajattelemaan! — mutisi Rakitin. —

Menkäämme, muuten kukaties taas alkaa tuo akkojen huuto. Minua

tympäisevät jo nämä kyynelpitoiset huudot...

Aljoša antoi koneellisesti kuljettaa itsensä ulos. Pihalla seisoivat

matkavaunut, hevosia riisuttiin valjaista, kuljetettiin lyhdyt

käsissä, touhuttiin. Avoimesta portista tuotiin vereksiä hevosia

kolmivaljakkoon. Mutta tuskin olivat Aljoša ja Rakitin päässeet ulos

ovesta, kun äkkiä Grušenjkan makuuhuoneen ikkuna avautui ja hän huusi

sointuvalla äänellä Aljošan jälkeen:

— Aljošetška, sano terveisiä veljellesi Mitenjkalle, ja sano hänelle,

ettei muistelisi minua, pahantekijäänsä, pahalla. Ja kerro hänelle

myös näillä minun sanoillani: »Grušenjka joutui lurjuksen omaksi, eikä

sinulle, jalolle miehelle!» Ja lisää hänelle myös, että Grušenjka

rakasti häntä tunnin ajan, ainoastaan yhden tunnin kaiken kaikkiaan

rakasti, — niin että hän tästä lähin muistaisi tuon tunnin koko

elämänsä ajan, niin määräsi, sano, Grušenjka sinulle koko elämän

ajaksi!...

Hän lopetti äänellä, joka oli täynnä nyyhkytystä. Ikkuna sulkeutui.

— Hm! Hm! — mylvähti Rakitin nauraen. — Surmasi veli Mitenjkan ja

käskee vielä muistamaan sitä koko elämän ajan. Siinä peto!

Aljoša ei vastannut mitään, aivan kuin ei olisi kuullut; hän kulki

Rakitinin vieressä nopeasti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin

kiire; oli kuin hän olisi unohtanut kaiken, hän kulki koneellisesti.

Rakitinia äkkiä pisti jokin aivan kuin häntä olisi sormella kosketettu

kipeään haavaan. Aivan toista hän oli odottanut äsken, kun oli vienyt

Grušenjkan ja Aljošan yhteen; aivan toista oli tapahtunut eikä sitä,

mitä hän niin mielellään olisi tahtonut.

— Hän on puolalainen, tuo Grušenjkan upseeri, — alkoi hän taas puhua

hillitysti, — eikä hän nyt ole ensinkään mikään upseeri, vaan palveli

tullivirkamiehenä Siperiassa, jossakin Kiinan rajalla luullakseni, mikä

lieneekin raihnainen pieni puolalainen. Kuuluu menettäneen paikkansa.

On nyt saanut kuulla Grušenjkalle kertyneen omaisuutta ja on tullut

takaisin, — siinä koko se ihme.

Aljoša ei näyttänyt taaskaan kuulevan. Rakitin ei voinut hillitä

itseään:

— No, käännytitkö syntisen? — naurahti hän ilkeästi Aljošalle.

— Palautitko porton oikealla tielle? Taisit ajaa pois seitsemän

riivaajaista? Kas siinähän tapahtuivat nuo äskeiset ihmeemme, joita

odotettiin!

— Lakkaa, Rakitin, — lausui Aljoša kärsien sielussaan.

— Sinä »halveksit» kai nyt minua äskeisten viidenkolmatta ruplan

tähden? Möi muka todellisen ystävän. Mutta ethän sinä ole Kristus enkä

minä ole Juudas.

— Ah, Rakitin, vakuutan sinulle, että olin sen kokonaan unohtanut, —

huudahti Aljoša, — sinä itse nyt juuri muistutit sen mieleeni...

Mutta Rakitin oli jo lopullisesti suuttunut.

— Piru teidät vieköön kaikki ja jokaisen! — karjaisi hän äkkiä. — Ja

mitä perhanaa minä puutuin tekemisiin kanssasi! En tahdo tästä lähin

enää tuntea sinua. Mene yksin, tuossa on sinun tiesi!

Ja hän kääntyi äkkiä toiselle kadulle jättäen Aljošan yksin pimeyteen.

Aljoša lähti kaupungista ja meni kedon poikki luostariin.

4.