Oli jo sangen myöhä luostarin tapojen mukaan, kun Aljoša saapui
erakkomajaan; hänet päästi portinvahti sisälle erikoista tietä. Kello
oli jo lyönyt yhdeksän, — oli yleisen levähdyksen ja rauhan hetki
kaikille niin levottoman päivän jälkeen. Aljoša avasi arasti oven ja
astui luostarinvanhimman kammioon, jossa nyt oli tämän ruumisarkku.
Kammiossa ei ollut ketään muita kuin isä Paísi, joka yksinään luki
ruumisarkun ääressä evankeliumia, ja nuori palvelijamunkki Porfiri,
joka väsyneenä eilisestä yöllisestä keskustelusta ja tämän päivän
touhusta nukkui viereisessä huoneessa lattialla sikeätä nuoren
miehen unta. Vaikka isä Paísi kuulikin Aljošan tulon, niin hän ei
katsahtanutkaan häneen päin. Aljoša meni ovesta oikealla olevaan
nurkkaan, polvistui ja alkoi rukoilla. Hänen sydämensä oli täysi,
mutta kaikki oli omituisen epäselvää eikä yksikään tunne eronnut
toisista muita voimakkaampana, päinvastoin toinen työnsi tieltään
toisen jonkinmoisessa hiljaisessa, tasaisessa kiertoliikkeessä ollen.
Mutta sydämessä tuntui suloiselta, eikä Aljoša, omituista kyllä
ihmetellyt sitä. Taas hän näki edessään tämän ruumisarkun, mutta
itkuista, valittelevaa, kipeätä surua ei ollut hänen sielussaan, kuten
oli ollut aamulla. Heti sisään tultuaan hän oli langennut polvilleen
niinkuin pyhän esineen eteen langetaan, mutta riemu, riemu säteili
hänen mielessään ja hänen sydämessään. Yksi kammion ikkunoista oli
auki, ilma oli raikas ja kylmänpuoleinen, — haju on siis tullut vielä
voimakkaammaksi, koska on katsottu tarpeelliseksi avata ikkuna, —
ajatteli Aljoša. Mutta ei tämäkään mädänneen hajun ajatteleminen,
joka hänestä vielä äsken tuntui niin kauhealta ja kunnialle käyvältä,
synnyttänyt hänessä äskeistä surumielisyyttä ja äskeistä paheksumista.
Hän alkoi hiljaa rukoilla, mutta tunsi pian itse rukoilevansa miltei
koneellisesti. Ajatusten katkelmia välähteli hänen sielussaan, ne
syttyivät kuin tähdet ja sammuivat hamassa, vaihtuivat toisiin, mutta
sen sijaan hänen sielussaan oli vallalla jotakin kokonaista, lujaa,
viihdyttävää, ja hän oli itse siitä tietoinen. Väliin hän aloitti
palavan rukouksen, hänen teki niin kovin mieli kiittää ja rakastaa...
Mutta aloitettuaan rukouksen hän siirtyi äkkiä johonkin muuhun, vaipui
ajatuksiinsa, unohti sekä rukouksen että sen, mikä oli sen katkaissut.
Hän alkoi kuunnella, mitä isä Paísi luki, mutta kun hän oli hyvin
uupunut, niin hän alkoi vähitellen torkahdella...
»_Ja kolmantena päivänä olivat Häät Galilean Kaanaassa_», luki
isä Paísi, »_ja Jeesuksen äiti oli siellä. Niin Jeesus ja hänen
opetuslapsensa kutsuttiin myös häihin_.»
— Häät? Mitä tämä on... häät... pyöri vihurina Aljošan mielessä, —
hänellä on myös onni... lähti kemuihin... Ei, hän ei ottanut veistä,
ei ottanut veistä... Se oli vain »surkea» sana... No... surkeat sanat
täytyy antaa anteeksi, ehdottomasti. Surkeat sanat tuovat lohtua
sielulle... ilman niitä kävisi suru liian raskaaksi ihmisille. Rakitin
lähti syrjäkadulle. Niin kauan kuin Rakitin ajattelee kärsimiään
loukkauksia, hän aina poikkeaa syrjäkadulle... Mutta tie... tie on
suuri valtatie, suora, valoisa, kristallinkirkas, ja sen päässä on
aurinko... Mitä?... mitä luetaan?
»... _Ja koska viini puuttui, sanoi Jeesuksen äiti hänelle: ei heillä
ole viiniä_»... kuuli Aljoša.
— Niin, minulta jäi tässä huomaamatta, vaikka en tahtonut jättää
huomaamatta, mutta tästä paikasta minä pidän: tämä on Galilean Kaanaa,
on ensimmäinen ihme... Ah, tämä on ihme, ah, tämä on ihana ihme!
Ei murheessa, vaan ihmisten riemussa oli läsnä Kristus, kun teki
ensimmäisen kerran ihmeen, ihmisten iloa hän auttoi... »Ken rakastaa
ihmisiä, hän rakastaa heidän iloaankin»... Tätä toisteli vainaja
myötäänsä, tämä oli yksi hänen pääajatuksiaan... Ilman iloa ei voi
elää, sanoi Mitja... Niin, Mitja... Kaikki, mikä on totta ja kaunista,
on aina täynnä kaiken anteeksi antamusta — tätä hän myös puhui...
»... _Jeesus sanoi hänelle: vaimo, mitä minun on sinun kanssasi? Ei
minun aikani ole vielä tullut. Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: mitä
hän teille sanoo, se tehkäät_...»
— Tehkäät... Ilo, joittenkin köyhien, hyvin köyhien ihmisten
ilo... Tietysti köyhien, kun ei häissäkään heillä ollut viiniä...
Historiantutkijat kirjoittavat, että Gennesaretin järven ympärillä ja
niillä seuduin kaikkialla asui silloin kaikkein köyhintä väestöä, mitä
vain voi kuvitella... Ja tiesi silloin toisen siellä olevan suuren
olennon suuri sydän, Hänen äitinsä sydän, että Hän ei ollut tullut
silloin alas maan päälle ainoastaan suurta, peloittavaa sankaritekoaan
suorittamaan, vaan että Hänen sydämensä ymmärtää myös joidenkin aivan
valistumattomien ja viekastelemattomien olentojen vilpittömän ja
yksinkertaisen ilon, noiden olentojen, jotka olivat ystävällisesti
kutsuneet Hänet köyhiin häihinsä. »Ei minun aikani ole vielä tullut»,
sanoo Hän hiljaa hymyillen (aivan varmasti Hän hymyili äidilleen
lempeästi!)... Tosiaankin, sitä vartenko Hän oli astunut alas maan
päälle, että antaisi lisää viiniä köyhissä häissä? Mutta Hän meni
kuitenkin ja teki äitinsä pyynnön mukaisesti... Ah, hän lukee taas:
»... _Jeesus sanoi heille: täyttäkää vesiastiat vedellä. Ja he
täyttivät ne ylön täyteen_.
»_Ja hän sanoi heille: pankaat nyt sisälle ja viekäät edeskäyvälle. Ja
he veivät_.
»_Mutta kun edeskäypä maisti sitä vettä, joka viiniksi tullut oli
(eikä tietänyt, kusta se tuli, mutta palvelijat tiesivät, jotka veden
ammensivat), kutsui edeskäypä yljän_.
»_Ja sanoi hänelle: jokainen antaa ensisti hyvää viiniä, ja kun
juovutaan, niin sitte huonompaa; sinä kätkit hyvän viinin tähän asti_.»
— Mutta mitä tämä on, mitä tämä on? Miksi huone liikkuu... Ah, niin...
nythän on häät, hääpidot... niin, tietysti. Tuossa ovat vieraatkin,
tuossa istuvat nuoret ja iloinen joukko ja... missä on viisas
edeskäypä? Mutta kuka tämä on? Kuka? Taas huone siirtyy paikaltaan...
Kuka nousee tuolta suuren pöydän äärestä? Kuinka?... Hänkin on täällä?
Hänhän on ruumisarkussa... Mutta hän on täälläkin... on noussut, nähnyt
minut, tulee tänne... Herra Jumala!...
Niin, hänen luokseen, hänen luokseen astui hän, kuivettunut pieni ukko,
jolla oli pieniä ryppyjä kasvoissa, iloisena ja nauraen hiljaisesti.
Ruumisarkkua ei ole enää, ja hän on samassa puvussa, jossa eilenkin
istui heidän parissaan, kun vieraat kokoontuivat hänen luokseen. Kasvot
ovat avoimet, silmät säteilevät. Kuinka, hän on siis myös kemuissa,
myös kutsuttu häihin Galilean Kaanaassa..
— Olen myös, rakkaani, kutsuttu, kutsuttu ja pyydetty, — kuuluu
hiljainen ääni hänen päällään. — Miksi olet hautautunut tänne, niin
ettei sinua saa nähdäkään... tule sinäkin meille.
Hänen äänensä, luostarinvanhin Zosiman ääni... Miten siis on hänen
laitansa, jos hän kerran kutsuu? Vanhus nosti Aljošan kädellään, ja
Aljoša kohosi pystyyn polviltaan.
— Iloitkaamme, — jatkoi kuivettunut ukko, — juokaamme uutta viiniä,
uuden suuren riemun viiniä; näetkö, miten paljon on vieraita? Tuossa
on sulhanen ja morsian, tuossa on viisas edeskäypä, maistaa uutta
viiniä... Miksi ihmetellen katsot minua? Minä olen antanut sipulin,
siksi minäkin olen täällä. Ja monet täällä ovat antaneet vain sipulin,
yhden pienen sipulin vain... Mitä ovat meidän tekomme? Sinäkin,
hiljainen, sinäkin, nöyrä poikani, sinäkin olet tänään osannut
antaa sipulin isoovalle. Aloita, rakkaani, aloita, sinä lempeä,
toimintasi!... Näetkö Aurinkomme, näetkö Hänet?
— Minä pelkään... en uskalla katsoa... — kuiskasi Aljoša.
— Älä pelkää Häntä. Peloittava on Hän suuruudessaan meidän edessämme,
kauhistuttava korkeudessaan, mutta loppumattomasti armollinen, tuli
rakkaudesta meidän kaltaiseksemme ja iloitsee kanssamme, muuttaa veden
viiniksi, ettei vierasten ilo loppuisi, odottaa uusia vieraita, kutsuu
uusia vieraita lakkaamatta ja ikuisiin aikoihin. Kas, tuossa tuodaan
uutta viiniä, näetkö, pikareita tuodaan.
Jotakin paloi Aljošan sydämessä, jokin täytti sen äkkiä, niin että
teki kipeätä, innostuksen kyynelet tulvahtivat hänen sielustaan... Hän
levitti kätensä, huudahti ja heräsi...
Taas oli siinä ruumisarkku, avoin ikkuna ja hiljaista, juhlallista,
selvää evankeliumin lukua. Mutta Aljoša ei enää kuunnellut mitä
luettiin. Omituista, hän oli nukahtanut polvistuneena, mutta nyt hän
seisoi, ja äkkiä hän ikäänkuin riuhtaisten itsensä liikkeelle astui
kolmella lujalla ja nopealla askelella aivan ruumisarkun luo. Hipaisipa
hän olkapäällään isä Paísiakin eikä huomannut sitä. Tämä kohotti
hetkeksi silmänsä kirjasta häneen, mutta käänsi ne heti taas toisaalle,
sillä hän ymmärsi nuorukaiselle tapahtuneen jotakin omituista. Aljoša
katsoi noin puoli minuuttia ruumisarkkuun peitettyä, liikkumattomana
pitkänään makaavaa ruumista, jonka rinnalla oli jumalankuva ja päässä
päähine kahdeksankärkisine risteineen. Hän oli äsken juuri kuullut
hänen äänensä, ja tämä ääni kaikui vielä hänen korvissaan. Hän koetti
vielä kuunnella, hän odotti vielä ääniä... mutta äkkiä hän teki jyrkän
käännöksen ja meni ulos kammiosta.
Hän ei pysähtynyt kuistillekaan, vaan meni nopeasti portaita alas.
Hänen riemun täyttämä sydämensä janosi vapautta, tilaa, avaraa alaa.
Hänen yläpuolellaan oli leveänä, näkymättömänä taivaan kupukatto,
täynnä hiljaa tuikkivia tähtiä. Keskitaivaalta taivaanrannalle asti
häämötti vielä epäselvänä kaksihaarainen linnunrata. Maata ympäröi
raikas ja liikkumattoman hiljainen yö. Kirkon valkeat tornit ja
kultaiset kupukatot kimmelsivät safiirinsinistä taivasta vastaan.
Upeat syyskukkaset lavoissaan talon vierellä olivat vaipuneet uneen
aamuun asti. Maan hiljaisuus näytti sulavan yhteen taivaan hiljaisuuden
kanssa, maan salaisuus kosketti tähtien salaisuutta... Aljoša seisoi
ja katsoi, ja äkkiä hän, aivan kuin jalkansa olisivat pettäneet,
lankesi maahan.
Hän ei tietänyt, minkä tähden hän syleili maata, hän ei selvitellyt
itselleen, miksi hänen niin vastustamattomasti teki mieli sitä
suudella, suudella sitä kokonaisuudessaan, mutta hän suuteli sitä
itkien, ääneensä nyyhkyttäen ja kostuttaen sitä kyynelillään, ja hän
vannoi kiihkeästi rakastavansa sitä, rakastavansa ikuisiin aikoihin
asti. »Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi»...
kaikui hänen sielussaan. Mitä hän itki? Oi, hän itki innostuksessaan
noita tähtiäkin, jotka tuikkivat häntä vastaan syvyydestä, »eikä
hävennyt tätä innostusta». Oli kuin rihmoja kaikista noista
lukemattomista Luojan maailmoista olisi samalla kertaa yhtynyt hänen
sielussaan, ja se värisi »koskettaessaan toisia maailmoita». Teki
mieli antaa anteeksi kaikille ja kaikki ja pyytää anteeksi, oi! — ei
itselleen, vaan kaikkien ja kaiken puolesta, ja »toisetkin pyytävät
minun puolestani», kaikui taas hänen sielussaan. Ja joka silmänräpäys
hän tunsi selvästi ja ikäänkuin kouraantuntuvasti, kuinka jotakin lujaa
ja järkähtämätöntä niinkuin tuo taivaan holvi siirtyi hänen sieluunsa.
Jokin aate tuntui saavan vallan hänen mielessään — koko elämän ajaksi
ja ikuisiin aikoihin. Hän oli langennut maahan heikkona nuorukaisena,
mutta hän nousi taistelijana, joka oli pysyvä lujana koko elämänsä
ajan, ja hän oli siitä tietoinen ja tunsi sen yhtäkkiä tuona samana
innostuksensa hetkenä. Eikä koskaan, ei koskaan sitten koko elämänsä
aikana Aljoša voinut unohtaa tätä hetkeä. »Joku kävi sielussani sillä
hetkellä!» sanoi hän myöhemmin uskoen lujasti omiin sanoihinsa...
Kolmen päivän kuluttua hän jätti luostarin, mikä oli sopusoinnussa myös
hänen luostarinvanhin-vainajansa sanan kanssa, tämä kun oli käskenyt
häntä »olemaan maailmassa».
Kolmas osa jatkuu II niteessä.