Isä Paísi ei tietenkään erehtynyt päätellessään, että hänen »armas
poikansa» palaa uudelleen, ja kenties hän myöskin (joskaan ei
täydelleen, niin kuitenkin tarkkanäköisesti) oli päässyt selville
Aljošan mielentilan todellisesta laadusta. Siitä huolimatta tunnustan
avoimesti, että minun itseni olisi nyt hyvin vaikea selvästi ja
täsmälleen esittää, mikä oli tämän omituisen ja epämääräisen hetken
varsinainen merkitys kertomukseni minulle niin rakkaan ja vielä
niin nuoren sankarin elämässä. Isä Paísin murheelliseen, Aljošaan
kohdistuneeseen kysymykseen: »Oletko sinäkin heikkouskoisten
puolella?» — minä tietysti voisin varmasti vastata Aljošan puolesta:
»Ei, hän ei kuulu heikkouskoisiin.» Eikä siinä kyllin, vaan asia oli
aivan päinvastoin: hänen koko sieluntuskansa johtui juuri siitä,
että hänellä oli paljon uskoa. Mutta mielenahdistusta oli joka
tapauksessa olemassa, se oli syntynyt ja oli niin tuskallinen, että
myöhemminkin, pitkän ajan kuluttua, Aljoša piti tätä murheellista
päivää yhtenä kaikkein raskaimmista ja kohtalokkaimmista elämässään.
Jos taas kysytään suoraan: »Saattoiko todellakin kaikki tämä suru
ja sellainen levottomuus syntyä hänessä vain sen tähden, että hänen
luostarinvanhimpansa ruumis, sen sijaan että olisi heti alkanut
parantaa sairaita, päinvastoin alkoi aikaisin mädätä», — niin
vastaan tähän empimättä: »Niin, asia oli todellakin niin.» Pyytäisin
vain, ettei lukija olisi kovin kiireissään nauramaan nuorukaiseni
vilpittömälle sydämelle. Itse puolestani en ollenkaan aio pyytää
anteeksi hänen puolestaan tai selittää ja tehdä ymmärrettäväksi hänen
vilpitöntä uskoaan esimerkiksi hänen nuoruudellaan tai sillä, että hän
oli liian vähän edistynyt aikaisemmin suorittamissaan koulukursseissa
y.m., vaan teenpä aivan päinvastoin ja julistan lujasti, että tunnen
vilpitöntä kunnioitusta hänen sydämensä laatua kohtaan. Epäilemättä
joku muu nuorukainen, joka ottaa sydämen vaikutelmat vastaan varovasti
ja joka jo osaa rakastaa ei tulisesti, vaan ainoastaan lämpimästi,
mielellä, joka tosin on uskollinen, mutta hänen ikäänsä nähden liian
harkitseva (ja siksi halpa-arvoinen), semmoinen nuorukainen, sanon
minä, olisi välttänyt sen, mitä tapahtui minun nuorukaiselleni, mutta
eräissä tapauksissa on todellakin kunniakkaampaa antautua jonkin,
vaikkapa järjettömän innostuksen valtaan, kunhan se on peräisin
suuresta rakkaudesta, kuin olla kokonaan sen valtaan antautumatta. Ja
nuoruudessa sitäkin enemmän, sillä alati järkevä nuorukainen on jo
liiaksi epäluotettava eikä paljon arvoinen, — se on minun mielipiteeni!
»Mutta», huudahtavat tässä kenties järkevät ihmiset, »eihän jokainen
nuorukainen voi uskoa tuollaiseen ennakkoluuloon eikä teidän
nuorukaisenne sovi malliksi muille». Tähän vastaan taas: »Niin, minun
nuorukaiseni uskoi, uskoi pyhästi ja järkähtämättömästi, mutta minä en
kuitenkaan pyydä hänen puolestaan anteeksi.»
Katsokaahan: vaikka minä edellä ilmoitinkin (kenties liian hätäisesti),
että en rupea selittelemään, anteeksi pyytelemään enkä oikeaksi
osoittamaan sankarini toimintaa, niin huomaan, että on kuitenkin
välttämätöntä selittää jonkin verran, jotta kertomukseni jatko kävisi
ymmärrettäväksi. Sanon tämän: tässä ei ollut kysymys ihmeistä.
Ihmeitten odotus kaikessa kärsimättömyydessään ei tässä ollut
kevytmielistä. Eikä Aljoša silloin tarvinnut ihmettä riemuitakseen
jonkin vakaumuksen voitosta (ei ollenkaan tätä), ei jonkin aikaisemman,
edeltäpäin omaksutun aatteen takia, jonka olisi pitänyt mahdollisimman
pian saada voitto toisesta, — oi ei, ei ollenkaan: tässä oli kaikessa
ja ennen kaikkea etusijalla hänen edessään henkilö ja ainoastaan
henkilö, — hänen rakastamansa luostarinvanhimman persoona, sen hurskaan
miehen persoona, jota hän kunnioitti miltei jumaloiden. Siinäpä se
juuri onkin, että kaikki se rakkaus, joka piili hänen nuoressa ja
puhtaassa sydämessään »kaikkia ja kaikkea» kohtaan, tähän aikaan koko
edellisen vuoden ajan oli ikäänkuin kokonaisuudessaan aika ajoin
keskittynyt, ehkäpä väärinkin, etupäässä vain yhteen olentoon, ainakin
sydämen voimakkaimpien purkausten hetkinä, — hänen rakastamaansa
luostarinvanhimpaan, joka nyt oli kuollut. Tosin tämä olento oli niin
kauan ollut hänen edessään kiistämättömänä ihanteena, että hänen
kaikkien nuorten voimiensa ja niiden koko pyrkimyksen täytyi suuntautua
yksinomaan tätä ihannetta kohti, vieläpä joinakin hetkinä niin, että
hän unhotti »kaikki ja kaiken». (Hän muisteli myöhemmin itse, että
hän tuona raskaana päivänä kokonaan oli unohtanut veljensä Dmitrin,
josta hän oli ollut niin huolissaan ja suruissaan edellisenä iltana;
niin ikään hän oli unohtanut viedä Iljušetškan isälle kaksisataa
ruplaa, minkä hän niin innokkaasti oli aikonut tehdä myös edellisenä
päivänä.) Mutta hän ei taaskaan tarvinnut ihmeitä, vaan ainoastaan
»korkeinta oikeudenmukaisuutta», jota kuten hän uskoi, oli järkytetty,
mikä niin julmasti ja äkkiarvaamatta oli haavoittanut hänen sydäntään.
Ja mitäpä siitä että tämä »oikeudenmukaisuus» Aljošan odotuksissa
asiain kulun pakosta pukeutui ihmeitten muotoon, joita odotettiin
heti johtuvan hänen jumaloimansa entisen opastajansa tomusta? Mutta
näinhän ajattelivat ja odottivat kaikki luostarissa olijat, nekin,
joiden järkeä Aljoša kunnioitti, kuten esimerkiksi isä Paísi, ja niinpä
Aljoša antamatta minkäänlaisten epäilysten häiritä mielensä rauhaa puki
omatkin unelmansa samaan muotoon, mihin kaikki muutkin olivat pukeneet.
Ja jo kauan sitten oli asia muodostunut hänen sydämessään tämmöiseksi,
koko vuoden kestäneen luostarissaolon aikana, ja hänen sydämelleen oli
jo tullut tavaksi odottaa sillä tavoin. Mutta oikeudenmukaisuutta hän
janosi oikeudenmukaisuutta eikä vain ihmeitä! Ja nyt oli se, jonka
olisi pitänyt hänen varman luottamuksensa mukaan tulla koroitetuksi
yläpuolelle kaikkien maailmassa, — tuo sama oli hänelle kuuluvan
kunnian asemesta äkkiä joutunut alennukseen ja häpeään! Miksi? Kuka
oli tuominnut? Kuka oli voinut sillä tavoin tuomita? — siinä oli
kysymyksiä, jotka heti näännyttivät hänen kokemattoman ja puhtaan
sydämensä. Hän ei voinut sietää loukkaantumatta ja vihastumatta
sydämessään, että hurskain hurskaista oli jätetty niin ivallisen ja
ilkeämielisen pilkan esineeksi niin kevytmieliselle ja häntä niin
paljon alapuolella olevalle joukolle. Mitäpä, vaikka ihmeitä ei olisi
tapahtunutkaan ensinkään ja vaikkapa mitään ihmeellistä ei olisi
ilmennytkään eikä olisi toteutunut se, mitä heti odotettiin, — mutta
minkä tähden oli ilmennyt semmoista, mikä vei kunnian, minkä tähden
oli hänen osakseen langennut häpeä, minkä tähden tuo nopeasti alkanut
mätäneminen, »luonnoton kohta», kuten häijyt munkit sanoivat? Minkä
tähden tuo »merkki», jota he nyt niin voitonriemuisesti yhdessä isä
Ferapontin kanssa tuovat esille, ja miksi he uskovat, että he ovat
saaneet oikeuden tehdä tuollaisia johtopäätöksiä? Missä on Kaitselmus
ja Sen sormi? Miksi Se oli kätkenyt kätensä »kaikkein tärkeimmällä
hetkellä» (ajatteli Aljoša) ja ikäänkuin itse tahtonut alistua
sokeihin, mykkiin, säälimättömiin luonnonlakeihin?
Tästäpä syystä Aljošan sydän vuoti verta, ja, kuten jo sanoin,
tietysti tässä ensisijalla oli henkilö, jota hän rakasti enemmän
kuin mitään maailmassa, ja tämä oli »häväisty», tältä oli »kunnia
riistetty»! Olkoonpa, että tämä nuorukaiseni napina oli kevytmielistä
ja ajattelematonta, mutta vieläkin, kolmannen kerran sanon (ja myönnän
edeltäpäin, että kenties teen siinä kevytmielisesti): minä olen
iloinen siitä, että nuorukaiseni ei osoittautunut ihmeen ajattelevaksi
tuommoisella hetkellä, sillä harkinnan aika tulee aina älykkäälle
ihmiselle mutta jos noinkaan erikoisella hetkellä nuorukaisen
sydämessä ei nähdä rakkautta, niin milloin se sitten tulee? En tahdo
kuitenkaan tässä yhteydessä olla mainitsematta myös eräästä omituisesta
ilmiöstä, joka tuli esille, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajaksi,
Aljošan mielessä tänä hänelle kohtalokkaana ja sekavana hetkenä.
Tämä uusi esiintullut ja näkyviin vilahtanut _jokin_ oli eräänlainen
piinallinen vaikutelma Aljošan eilisestä keskustelusta veli Ivanin
kanssa, joka keskustelu nyt myötäänsä muistui hänen mieleensä.
Nimenomaan nyt. Oi, ei niin, että hänen sielussaan olisi järkähtänyt
jotakin hänen perus-uskomuksistaan. Jumalaansa hän rakasti ja uskoi
Häneen järkähtämättömästi, vaikka äkkiä olikin alkanut napista Häntä
vastaan. Mutta kuitenkin jonkinmoinen hämärä, mutta piinallinen ja
ilkeä vaikutelma eilen veli Ivanin kanssa tapahtuneen keskustelun
muistamisesta nyt äkkiä uudelleen alkoi elää hänen sielussaan ja pyrki
siinä yhä enemmän pinnalle. Kun oli alkanut olla jo hyvin hämärä,
niin erakkomajastosta luostariin hongikon kautta kulkeva Rakitin
äkkiä huomasi Aljošan makaamassa puun juurella kasvot maahan päin,
liikkumattomana ja aivan kuin unessa. Hän astui Aljošan luo ja huudahti
hänelle:
— Sinäkö täällä, Aleksei? Oletko todellakin... — alkoi hän puhua
hämmästyneenä, mutta ei lopettanut lausettaan. Hän tahtoi sanoa:
»Oletko sinä todellakin _tullut niin pitkälle_?» Aljoša ei katsahtanut
häneen, mutta eräästä Aljošan liikkeestä Rakitin heti arvasi, että
Aljoša kuuli hänen sanansa ja ymmärsi.
— Mikä sinua vaivaa? — jatkoi hän ihmettelemistään, mutta ihmetys hänen
kasvoillaan alkoi vaihtua hymyyn, joka yhä enemmän kävi ivalliseksi.
— Kuulehan, minä olen etsinyt sinua jo kolmatta tuntia. Sinä katosit
äkkiä sieltä. Mitä sinä täällä teet? Mitä hurskaita typeryyksiä on
mielessäsi? Katsahdahan edes minuun...
Aljoša nosti päänsä, istuutui ja nojasi selkänsä puuhun. Hän ei
itkenyt, mutta hänen kasvoillaan kuvastui kärsimys ja katse ilmaisi
suuttumusta. Hän ei muuten katsonut Rakitiniin, vaan jonnekin sivulle.
— Tiedätkö, sinun kasvosi ovat kokonaan muuttuneet. Ei ole jälkeäkään
entisestä kuuluisasta lempeydestäsi. Oletko ehkä suuttunut johonkuhun?
Onko sinua loukattu?
— Anna minun olla! — lausui äkkiä Aljoša yhä vieläkin katsahtamatta
häneen ja viitaten väsyneesti kädellään.
— Ohoo, kas vain, miten me! Olemme alkaneet ärähdellä aivan niinkuin
muutkin kuolevaiset. Tämäkö on kuin enkeli! No, Aljoška, olet saanut
minut hämmästymään, tiedätkö sen, puhun vilpittömästi. En ole pitkään
aikaan täällä mitään ihmetellyt. Olenpa pitänyt sinua toki sivistyneenä
ihmisenä...
Aljoša katsahti viimein häneen, mutta omituisen hajamielisesti, aivan
kuin ei vieläkään olisi oikein ymmärtänyt.
— Vain senkö vuoksi sinä todellakin, että sinun ukkosi alkoi haista?
Uskoitko sinä sitten ihan vakavasti, että hän alkaa tehdä ihmeitä? —
huudahti Rakitin joutuen taas aivan teeskentelemättömän hämmästyksen
valtaan.
— Uskoin, uskon, tahdon uskoa ja tulen uskomaan, no, mitä vielä tahdot!
— huusi Aljoša ärsyttävästi.
— En kerrassaan mitään, ystäväiseni. Hyi perhana, ei kolmetoistavuotias
koulupoikakaan nykyjään sitä usko. Mutta muutoin, perhana... Sinä
olet siis nyt suuttunut omaan Jumalaasi, ruvennut kapinoimaan: on
muka syrjäytetty arvojärjestyksessä, ei ole juhlan johdosta annettu
ritarimerkkiä! Voi teitä!
Aljoša katsoi pitkään sekä silmiään siristäen Rakitiniin, ja hänen
silmissään välähti äkkiä jotakin... mutta se ei ollut vihastusta
Rakitinia kohtaan.
— Minä en kapinoi Jumalaani vastaan, minä vain »en tunnusta Hänen
maailmaansa», — sanoi Aljoša äkkiä vääristäen suunsa nauruun.
— Kuinka et tunnusta maailmaa? — mietti Rakitin hetkisen hänen
vastaustaan. — Mitä hölynpölyä?
Aljoša ei vastannut.
— No, riittää jo lörpötys, nyt asiaan: oletko syönyt tänään?
— En muista... luullakseni olen.
— Sinun täytyy vahvistaa voimiasi, kasvoistasi päättäen. Ihan tulee
sääli sinua katsoessa. Sinähän et ole nukkunut yölläkään, kuulemma,
teillä oli siellä istunto. Ja sitten kaikki tämä huoli ja hoppu...
Lienet haukannut enintään palan ehtoollisleipää. Minulla on mukanani
taskussa makkaraa, pistin äsken kaupungista lähtiessäni mukaan kaiken
varalta, kun läksin tänne, mutta sinähän et makkaraa...
— Anna makkaraa.
— Hehee! Kas vain, miten sinä! Siis ilmikapina, barrikadeja! No,
veliseni, ei ole syytä vähäksyä tätä asiaa. Mennään minun luokseni...
Itse olisin valmis nyt kulauttamaan viinaryypyn, väsyttää hirmuisesti!
Viinaa sinä kenties et kuitenkaan... vai ryyppäätkö?
— Anna viinaakin.
— Kas vain. Hyvä juttu, veliseni, — lausui Rakitin katsoen hurjasti
häneen. — No, niin taikka näin, viina tai makkara, mutta se on hyvää
hommaa, eikä sitä voi jättää sikseen, menkäämme!
Aljoša nousi mitään sanomatta maasta ja lähti kulkemaan Rakitinin
jäljessä.
— Jos tämän näkisi veljesi Vanitška, niin jopa hämmästyisi. Muuten
veljesi Ivan Fjodorovitš lähti tänä aamuna Moskovaan, tiedätkö sen?
— Tiedän, — lausui Aljoša olematta ollenkaan kiintynyt asiaan, ja
äkkiä välähti hänen mieleensä veli Dmitrin kuva, mutta vain välähti,
ja vaikka hän muisti jotakin, jonkin kiireellisen asian, jota ei enää
saanut hetkeäkään lykätä, jonkin velvollisuuden kauhean tehtävän, niin
tämäkään muisto ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, ei päässyt hänen
sydämeensä asti, lensi samalla hetkellä pois hänen muististaan ja
unohtui. Mutta kauan tätä Aljoša sitten jälkeenpäin muisteli.
— Sinun veljesi Vanitška lausui minusta kerran, että minä olen
»lahjaton liberaali tomppeli». Sinä taasen kerran et myöskään
malttanut olla vaiti ja annoit minun ymmärtää, että minä olen
»epärehellinen»... Olkoon! Katsotaanpa nyt teidän lahjakkuuttanne
ja rehellisyyttänne (lopetti Rakitin itsekseen kuiskaamalla). Hyi,
kuulehan! — alkoi hän taas puhua kuuluvasti. — Menkäämme luostarin
ohi polkua pitkin suoraan kaupunkiin... Hm! Minun pitäisi samalla
käväistä rouva Hohlakovin luona. Ajattelehan: minä kirjoitin hänelle
kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja, voitko kuvitella, hän vastasi
minulle heti kirjelipulla, lyijykynällä kirjoitetulla (ihmeesti tämä
rouva rakastaa kirjoitella kirjelippuja), että »en mitenkään odottanut
niin kunnioitettavalta vanhukselta kuin isä Zosima — _sellaista
menettelyä_!» Aivan noin kirjoitti: »menettelyä»! Hänkin suuttui;
voi teitä kaikkia! Maltahan! — huudahti hän taas äkkiä, pysähtyi ja
tarttuen Aljošan olkapäähän pysähdytti hänetkin:
— Tiedätkö, Aljoška, — hän katseli tutkivasti Aljošaa silmiin ollen
kokonaan äkillisen uuden, hänen mieleensä välähtäneen ajatuksen
vallassa, ja vaikka hän ulkonaisesti nauroikin, niin hän ilmeisesti
pelkäsi lausua ääneen tuota uutta äkillistä ajatustansa, siinä määrin
hänen vielä oli vaikea uskoa sitä hänestä ihmeellistä ja aivan
odottamatonta mielentilaa, jossa hän nyt näki Aljošan. — Aljoška,
tiedätkö, mihin meidän olisi nyt kaikkein paras mennä? — lausui hän
viimein arasti ja liehakoiden.
— Samantekevää kaikki... minne vain tahdot.
— Emmekö menisi Grušenjkan luo? Lähdetkö? — lausui viimein Rakitin
aivan väristen pelokkaasta odotuksesta.
— Mennään Grušenjkan luo, — vastasi Aljoša heti rauhallisesti, ja
tämä oli Rakitinista niin odottamatonta, nimittäin niin pian ja
rauhallisesti annettu suostumus, että hän oli vähällä hypähtää
taaksepäin.
— No niin!... Kas sillä tavoin! — oli hän huudahtamaisillaan
hämmästyksissään, mutta äkkiä hän otti lujasti Aljošan käden
kainaloonsa ja lähti viemään häntä nopeasti polkua pitkin yhä vielä
hirveästi peläten, että Aljošan päättäväisyys katoaa. He kulkivat
ääneti, Rakitin ei edes uskaltanut alkaa puhella.
— Kylläpä hän tulee iloiseksi, kyllä tulee iloiseksi... — aikoi
hän mutista, mutta vaikeni taas. Eikä hän ollenkaan Grušenjkaa
ilahduttaakseen kuljettanut Aljošaa tämän luokse: hän oli vakava mies
eikä ryhtynyt mihinkään semmoiseen, mistä hänelle itselleen ei ollut
etua. Nyt hänellä oli kaksinainen tarkoitusperä, ensiksikin kosto,
t.s. hän tahtoi nähdä »hurskaan häpeän» ja Aljošan todennäköisesti
tapahtuvan »lankeemuksen pyhien joukosta syntisten joukkoon», mistä
hän riemuitsi jo edeltäpäin, mutta toiseksi hänellä oli tässä eräs
aineellinenkin, hänelle sangen edullinen tarkoitusperä, josta
tuonnempana tulee mainittavaksi.
»Siis sellainen hetki on tullut», ajatteli hän itsekseen iloisesti ja
häijysti, »nytpä me siis tarraamme sen niskaan kiinni, tuon hetken
nimittäin, sillä se on meille sangen sovelias».
3.