Pappismunkki isä Zosima vainajan ruumis valmisteltiin kuntoon
haudattavaksi säädettyjen menojen mukaisesti. Kuten tunnettua ei
kuolleita munkkeja ja lihansakiduttajia pestä. »Kun joku munkeista
menee Jumalan tykö (sanotaan Suuressa Kirkkokäsikirjassa), niin
asianomainen munkki (t.s. tämän toimekseen saanut) pyyhkii hänen
ruumiinsa lämpimällä vedellä, tehtyään sitä ennen sienellä (s.o.
pesusienellä) ristin vainajan otsalle, rintaan, käsiin, jalkoihin ja
polviin, mutta ei mitään muuta.» Kaiken tämä tekikin vainajalle itse
isä Paísi. Pyyhkimisen jälkeen hän puki hänet munkin pukuun ja kääri
hänen ympärilleen viitan, jota varten hän säännön mukaisesti jonkin
verran leikkasi viittaa halki saadakseen sen kiedotuksi ristin muotoon.
Kuolleen päähän hän pani päähineen, jossa oli kahdeksankärkinen risti.
Päähine oli jätetty avoimeksi, mutta vainajan kasvot peitettiin
mustalla ehtoolliskalkkiliinalla. Hänen käsiinsä pantiin Vapahtajan
kuva. Tässä asussa hänet asetettiin ruumisarkkuun (joka oli varattu jo
paljon aikaisemmin). Arkku aiottiin jättää kammioon (etumaiseen isoon
huoneeseen, samaan, jossa luostarinvanhin-vainaja oli ottanut vastaan
veljeskunnan jäseniä ja maallikoita) koko päiväksi. Koska vainaja oli
arvoltaan pappismunkki, niin hänen ruumiinsa ääressä oli pappismunkkien
ja pappisdiakonien luettava evankeliumia eikä psalttaria. Lukemisen
aloitti heti kuolinmessun jälkeen isä Josef; isä Paísi taas, joka oli
itse tahtonut sen jälkeen lukea koko päivän ja koko yön, oli vielä
toistaiseksi kiinni monissa puuhissa ja huolissa yhdessä erakkomajaston
esimiehen kanssa, sillä äkkiä oli alkanut tulla näkyviin, ja tuli
sitä enemmän kuta pitemmälle päivä kului, sekä veljeskunnan että
luostarin majataloista ja kaupungista suurin joukoin saapuneitten
maallikkojen keskuudessa jotakin tavatonta, ennenkuulumatonta ja
»sopimatontakin» kuohuntaa ja kärsimätöntä odotusta. Sekä esimies
että isä Paísi tekivät voitavansa rauhoittaakseen mikäli mahdollista
noita turhan tähden kiihtyneitä. Kun päivä jo oli valjennut, niin
kaupungista alkoi saapua muutamia sellaisiakin, jotka olivat ottaneet
mukaansa sairaita, varsinkin lapsia, — aivan kuin olisivat sitä
varten odottaneet nimenomaan tätä hetkeä, nähtävästi luottaen heti
vaikuttavaan parantavaan voimaan, joka, kuten he uskoivat, aivan
kohta oli ilmenevä. Ja nyt vasta kävi selville, miten suuressa määrin
meillä kaikki olivat tottuneet pitämään luostarinvanhin-vainajaa jo
hänen eläessään ehdottomasti suurena pyhimyksensä. Eikä tulijain
joukossa ollut ainoastaan rahvasta. Tämä uskovaisten suuri odotus,
joka oli niin nopeasti ja avoimesti saanut ilmaisunsa, vieläpä
kärsimättömässä ja miltei vaativassa muodossa, oli isä Paísin
mielestä selvää pahennusta, ja vaikka hän oli sitä jo kauan sitten
aavistanut, niin se oli suurempi kuin hän oli odottanut. Kohdatessaan
kiihtymyksen valtaan joutuneita munkkeja isä Paísi alkoi suorastaan
nuhdella heitä: »Jonkin suuren asian odottaminen tuolla tavoin ja
näin heti», puhui hän, »on kevytmielisyyttä, jommoinen on mahdollinen
vain maailmanlasten keskuudessa, mutta ei sovi meille». Mutta hänen
puhettaan ei sanottavasti otettu huomioon, ja isä Paísi huomasi tämän
levottomuudekseen, siitä huolimatta, että hän itsekin (mainitaksemme
kaikki totuudenmukaisesti), vaikka häntä huolestuttivatkin liian
kärsimättömät odotukset ja hän piti niitä kevytmielisyytenä ja
turhuutena, salaa sisimmässään odotti melkein samaa, mitä nuo
kiihtyneetkin, eikä voinut olla sitä itselleen tunnustamatta. Kuitenkin
eräät kohtaamiset olivat hänestä erittäin epämiellyttäviä ja herättivät
hänessä, jonkinmoisen aavistuksen vaikutuksesta, suuria epäilyksiä.
Vainajan kammiossa tungeksivassa joukossa hän näki, tuntien henkistä
inhoa (josta hän samassa soimasi itseään), esimerkiksi Rakitinin tai
kaukaa saapuneen obdorskilaisen vieraan, munkin, joka yhä viipyi
luostarissa, ja heitä kumpaakin isä Paísi äkkiä jostakin syystä alkoi
pitää epäilyttävinä, — vaikka he eivät olleet ainoat, jotka olisi
voinut tässä mielessä panna merkille. Kaikista kiihtymyksen tilassa
olevista touhusi obdorskilainen munkki kaikkein enimmän; hänet
saattoi nähdä kaikkialla ja joka paikassa: kaikkialla hän kyseli,
kaikkialla kuunteli toisten puheita, kaikkialla kuiskutteli omituisen
salaperäisen näköisenä. Hänen kasvojensa ilme oli mitä kärsimättömin
ja ikäänkuin ärtynyt. Mitä taas Rakitiniin tulee, niin tämä oli, kuten
myöhemmin kävi selville, ilmestynyt niin aikaisin erakkomajaan rouva
Hohlakovin erityiselle asialle. Heti kun tämä hyväntahtoinen, mutta
löperöluonteinen nainen, jota itseään ei voitu päästää erakkomajaan,
oli herännyt ja saanut kuulla vainajasta, hänet äkkiä valtasi niin
kiihkeä uteliaisuus, että hän paikalla toimitti sijastaan erakkomajaan
Rakitinin, jotta tämä pitäisi silmällä kaikkea ja heti ilmoittaisi
hänelle kirjeellisesti, esimerkiksi aina puolen tunnin kuluttua,
_kaikesta mitä tapahtuu_. Rakitinia hän piti hyvin hurskaana ja
uskovaisena nuorukaisena, — siinä määrin osasi tämä asettua sopivaan
suhteeseen jokaiseen ja esiintyä jokaiselle mieluisassa valossa, jos
vain katsoi siitä olevan vähänkin etua itselleen. Päivä oli kirkas
ja valoisa, ja saapuneista rukoilijoista olivat monet erakkomajaston
hautojen luona, joita oli tiheämmässä kirkon ympärillä, mutta
siellä täällä muuallakin koko alueella. Kulkiessaan erakkomajoissa
isä Paísi äkkiä muisti Aljošan ja ettei ollut nähnyt tätä pitkään
aikaan, ei sen koommin kuin yöllä. Mutta juuri kun hän oli muistanut
Aljošan, hän näkikin hänet alueen kaukaisimmassa nurkassa aidan luona
istumassa erään jo kauan sitten kuolleen sankariteoistaan kuulun
munkin hautakivellä. Hän istui selin erakkomajaan, kasvot aitaan päin
ja ikäänkuin piilossa muistomerkin takana. Isä Paísi astui hänen
luokseen ja näki, että hän kasvot käsiin peitettyinä äänettömästi mutta
katkerasti itki ja että koko hänen ruumiinsa värisi nyyhkytyksistä. Isä
Paísi seisoi jonkin aikaa hänen luonaan.
— Riittää, rakas poikani, riittää, ystävä, — lausui hän viimein
tunteikkaasti, — mitä sinä nyt? Riemuitse, äläkä itke. Vai etkö tiedä,
että tämä päivä on suurin _hänen_ päivistään? Missä hän on nyt, tällä
hetkellä, muistapa vain sitä!
Aljoša katsahti häneen paljastaen kasvonsa jotka olivat turvonneet
kyynelistä kuin pienellä lapsella, mutta kääntyi samassa sanaakaan
sanomatta pois ja peitti uudelleen kasvonsa molempiin käsiinsä.
— Kenties se on niinkin, — lausui isä Paísi ajatuksissaan, — itke
vain, Kristus on lähettänyt sinulle nämä kyynelet. Sinun liikutuksesta
nousseet kyynelesi ovat vain levähdys sielulle ja auttavat hellää
sydäntäsi saamaan ilon, — lisäsi hän itsekseen poistuessaan Aljošan
luota ja ajatellen häntä rakkaudella. Hän poistui muutoin nopeasti,
sillä hän tunsi, että hän Aljošaa katsellessaan saattoi itsekin ruveta
itkemään. Sillä välin aika kului, jumalanpalvelus luostarissa ja
sielumessu vainajan puolesta jatkuivat oikeassa järjestyksessä. Isä
Paísi huomasi taas isä Josefin ruumisarkun luona ja otti taas hänen
asemestaan lukeakseen evankeliumia. Mutta ei ollut kulunut vielä kolmea
tuntiakaan keskipäivästä, kun tapahtui jotakin, josta mainitsin jo
edellisen kirjan lopussa, jotakin kaikille niin odottamatonta ja niin
jyrkässä ristiriidassa sen kanssa olevaa, mitä yleisesti toivottiin,
että, toistan sen, seikkaperäinen ja jonninjoutava kertomus tästä
tapahtumasta aina näihin aikoihin asti tavattoman elävänä on jäänyt
ihmisten muistiin meidän kaupungissamme ja koko sen ympäristössä.
Lisään tässä vielä kerran omasta puolestani henkilökohtaisesti: minusta
on miltei vastenmielistä muistella tätä joutavanpäiväistä ja pahennusta
herättänyttä tapausta, joka itse asiassa oli aivan vähäpätöinen ja
luonnollinen, ja minä jättäisin tietysti sen kokonaan mainitsematta
kertomuksessani, jos se ei olisi vaikuttanut mitä voimakkaimmalla
ja määrätyllä tavalla kertomukseni tärkeimmän, _vaikkakin tulevan_
sankarin Aljošan sieluun ja sydämeen vaikuttaen hänen sielussaan
ikäänkuin murroksen ja käänteen, joka järkytti, mutta myös lopullisesti
lujitti hänen ymmärryksensä koko elämän ajaksi ja määrättyä päämäärää
varten.
Kertomukseen siis: Kun jo ennen päivän valkenemista oli pantu
hautaamista varten valmiiksi laitettu luostarinvanhimman ruumis arkkuun
ja viety se etumaiseen huoneeseen, entiseen vastaanottohuoneeseen,
niin arkun ääressä olijain kesken oli herännyt kysymys: onko avattava
huoneen ikkunat? Mutta tämä kysymys, jonka joku oli lausunut ohimennen
ja pikimmältään, oli jäänyt ratkaisematta ja melkein huomaamatta, —
sen olivat huomanneet vain itsekseen muutamat läsnäolijat ainoastaan
siinä mielessä, että oli aivan järjetöntä odottaa mätänemistä
ja mädänneen hajua tuollaisen vainajan ruumiista ja että moinen
järjettömyys oli säälittävää (jos ei naurettavaa), se kun osoitti
kysymyksen tekijän heikkouskoisuutta ja kevytmielisyyttä. Odotettiin
näet aivan päinvastaista. Mutta kohta puolenpäivän jälkeen alkoi ilmetä
jotakin, minkä sisälletulijat ja ulosmenijät aluksi panivat merkille
ääneti ja vain omassa mielessään ja ilmeisesti jokainen pelätenkin
ilmaista kenellekään mielessään heräävää ajatusta, mutta mikä kello
kolmeen mennessä oli jo niin selvää ja epäämätöntä, että tieto
siitä silmänräpäyksessä levisi ympäri erakkomajan ja tuli kaikkien
erakkomajassa olevien rukoilijain keskuudessa yleiseksi sekä tunkeutui
heti luostariinkin saaden kaikki siellä ihmettelemään ja viimein,
varsin lyhyessä ajassa, levisi kaupunkiinkin ja sai siellä kaikki, niin
uskovaiset kuin epäuskoisetkin kuohuksiin. Epäuskoiset ilostuivat,
ja mitä taas tulee uskovaisiin, niin jotkut heistä riemastuivat
vielä enemmän kuin epäuskoiset, sillä »vanhurskaan lankeemus ja
hänen häpeänsä on ihmisille mieleen», kuten luostarinvanhin-vainaja
itse oli lausunut eräässä opetuspuheessaan. Asia oli semmoinen, että
ruumisarkusta alkoi tuntua vähitellen ja ajan kuluessa yhä selvemmin
havaittava mädänneen haju, ja kello kolmen tienoissa päivällä se oli
jo aivan ilmeinen ja tuli yhä voimakkaammaksi. Ei ollut pitkään aikaan
sattunut eikä voitu muistaa luostarimme koko entisestä historiasta
semmoista raa'an hillitöntä pahennusta, jommoista jossakin muussa
tilaisuudessa ei mitenkään olisi saattanut ajatellakaan, joka heti
tämän tapahtuman jälkeen esiintyi jopa munkkienkin keskuudessa.
Myöhemmin, monien vuosien kuluttua, muutamat järkevät munkkimme
muistellessaan yksityiskohtaisesti tuota päivää olivat ihmeissään ja
kauhuissaan siitä, miten tuo pahennus silloin oli saattanut ilmetä
niin tavattomassa määrässä. Oli näet tapahtunut ennenkin, että oli
kuollut munkkeja, jotka olivat eläneet sangen hurskaasti ja joiden
hurskaus oli kaikille tunnettu, Jumalaa pelkääviä vanhuksia, ja
heidänkin rauhallisista ruumisarkuistaan oli lähtenyt mädänneen hajua,
niinkuin kaikista ruumiista luonnollisesti lähteekin, mutta tämä ei
ollut synnyttänyt pahennusta eikä edes minkäänlaista mieltenkuohua.
Tietysti oli meidänkin luostarissamme ammoin kuolleitten joukossa
ollut joitakuita, joiden muisto oli luostarissa säilynyt elävänä ja
joista kerrottiin, että heidän maallisissa jäännöksissään ei ollut
tapahtunut mätänemistä, mikä vaikutti liikuttavasti ja salaperäisesti
veljeskuntaan ja säilyi sen muistissa suurena ja ihmeellisenä asiana,
joka lupasi vastaisuudessa vielä suurempaa kunniaa heidän haudoilleen,
jos vain Jumala suo sen ajan tulla. Tämmöisistä oli erityisesti
säilynyt muistissa sadanviiden vuoden ikään elänyt luostarinvanhin
Job, kuuluisa uskonsankari, suuri paastooja ja vaikenija, joka oli
kuollut jo kauan sitten, vuosisatamme ensimmäisellä kymmenluvulla, ja
jonka hautaa näytettiin erikoisella ja tavattomalla kunnioituksella
kaikille ensimmäistä kertaa saapuville rukoilijoille, samalla kuin
heille salaperäisesti mainittiin jostakin suurista toiveista. (Se oli
sama hauta, jolla isä Paísi aamulla oli tavannut Aljošan istumassa.)
Paitsi tätä ammoin kuollutta luostarinvanhinta muisteltiin vielä yhtä
elävästi myös verraten vähän aikaa sitten kuollutta suurta isää ja
pappismunkkia, luostarinvanhin Varsonofia, — samaa, jonka seuraajaksi
isä Zosima oli tullut ja jota kaikki luostarissa käyneet rukoilijat
pitivät suorastaan vähämielisenä. Näistä kummastakin oli säilynyt
kertomus, että he olivat maanneet ruumisarkuissaan aivan elävän
näköisinä ja että heidät oli haudattu aivan mätänemättöminä ja että
heidän kasvonsakin olivat ikäänkuin kirkastuneet ruumisarkussa. Vieläpä
muutamat vakuuttivat muistavansa, että näiden ruumiista lähti selvästi
huomattava suloinen tuoksu. Mutta huolimatta näistäkin näin mieliin
syöpyneistä muistoista oli sentään vaikea selittää sitä suoranaista
syytä, joka vaikutti, että luostarinvanhin Zosiman ruumisarkun ääressä
saattoi tapahtua jotakin niin kevytmielistä, järjetöntä ja ilkeätä.
Omasta puolestani otaksun, että tässä yhtyi samalla kertaa paljon
muutakin, useita eri syitä, jotka vaikuttivat yhdessä. Yksi semmoisista
oli esimerkiksi piintynyt viha luostarinvanhinjärjestelmää kohtaan,
jota pidettiin vahingollisena uudistuksena, viha, joka piili syvällä
luostarissa monien munkkien mielessä. Mutta sen lisäksi ja tärkeimpänä
syynä oli tietysti myös vainajan pyhyyden aiheuttama kateus, vainajan,
joka oli saanut niin suuren maineen jo eläessään, että oli ikäänkuin
luvatonta väittää sitä vastaan. Sillä vaikka luostarinvanhin-vainaja
vetikin monia puoleensa, ei niin paljon ihmeillä kuin rakkaudella, ja
kokosi ympärilleen kokonaisen maailman häntä rakastavia, niin siitä
huolimatta ja juuri tämän tähden hän oli saanut myös kadehtijoita ja
sitten myös katkeria vihamiehiä, sekä julkisia että salaisia, eikä
ainoastaan luostariveljien, vaan maallikkojenkin keskuudessa. Hän ei
esimerkiksi ollut tehnyt kenellekään vahinkoa, mutta kuitenkin: »Miksi
häntä pidetään niin pyhänä?» Ja jo pelkkä tämä kysymys, kun sitä
myötäänsä toisteltiin, synnytti lopulta pohjatonta ja talttumatonta
vihamielisyyttä. Tästä syystä minä luulen, että monet tuntiessaan
hänen ruumiistaan lähtevän mädänneen hajua, vieläpä niin pian, — sillä
ei ollut kulunut vielä päivääkään hänen kuolemastaan, tulivat hyvin
iloisiksi; samoin vanhukselle myötämielisten ja häntä tähän saakka
kunnioittaneitten joukosta löytyi heti semmoisia, joista tämä tapaus
oli miltei persoonallinen loukkaus ja paha teko heitä itseään kohtaan.
Asian asteittain tapahtuva kehitys taasen oli käynyt seuraavalla
tavalla.
Heti kun mätänemistä oli alettu havaita, saattoi jo vainajan kammioon
astuvien munkkien kasvoista päätellä, miksi he olivat tulleet. Munkki
astuu sisälle, seisoo vähän aikaa ja menee ulos vakuuttamaan pian
toisille, ulkona suurin joukoin odottaville, tiedon todeksi. Jotkut
näistä odottavista nyökäyttelivät murheellisesti päätään, mutta toiset
taas eivät enää tahtoneetkaan salata iloaan, joka selvästi loisti
heidän vihamielisistä katseistaan. Eikä kukaan heitä enää nuhdellut,
ei kukaan kohottanut ääntään puhuakseen hyvää, niin että se oli
ihan ihmeellistä, sillä kuolleen luostarinvanhimman kannattajia oli
luostarissa kuitenkin enemmistö: mutta nähtävästi oli Jumala itse
nyt suonut, että tällä kertaa vähemmistö joksikin aikaa sai vallan.
Pian alkoi kammioon ilmestyä tällä tavoin urkkimaan myös maallikoita,
enimmäkseen sivistyneitä kävijöitä. Rahvasta sen sijaan kävi sisällä
vähän, vaikka sitä olikin suuret joukot erakkomajan portailla. Varmaa
on, että nimenomaan kello kolmen jälkeen maallikkokävijäin lukumäärä
suuresti lisääntyi ja juuri pahennusta herättäneen tiedon johdosta.
Ne, jotka kenties eivät ollenkaan olisi tulleet tänä päivänä eivätkä
olleet aikoneetkaan käydä, tulivat nyt vartavasten; niiden joukossa
oli muutamia verraten korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Muuten
ulkonaista sopivaisuutta noudatettiin edelleen, ja isä Paísi jatkoi
lujasti ja selvästi, ankaran näköisenä, evankeliumin lukemista ääneen,
aivan kuin ei olisi huomannut mitä oli tapahtunut, vaikka hän jo kauan
sitten oli nähnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Mutta jopa
alkoi hänenkin kuuluviinsa tulla ääniä, ensin varsin hiljaisia, mutta
sitten yhä kovempia ja rohkeampia. »Jumalan tuomio ei siis ole sama
kuin ihmisten», kuuli isä Paísi yhtäkkiä. Tämän lausui ensimmäisenä
julki eräs maallikko, kaupungin virkamiehiä, jo ikämies ja, mikäli
hänestä tiedettiin, sangen jumalinen ihminen, mutta se, minkä hän
lausui ääneen, oli vain sen toistamista, mitä munkit jo pitkän aikaa
olivat kuiskailleet toistensa korvaan. Nämä olivat jo kauan sitten
lausuneet tämän toivottoman sanan, ja pahinta oli, että tätä sanaa
lausuttaessa melkein joka hetki ilmeni ja yhä kasvoi jonkinmoinen
voitonriemu. Pian alettiin kuitenkin mennä jo sopivaisuuden rajojen
yli, ja tuntui siltä, kuin kaikki olisivat katsoneet olevansa
jollakin tavoin oikeutettuja niin tekemään. »Ja miksi saattoikaan
_tämä_ tapahtua», puhuivat muutamat munkit, alussa ikäänkuin säälien,
»hänen ruumiinsa oli vähäinen, kuihtunut, luihin kiinni kuivettunut,
mikä tässä voi haista?» — »Siis Jumala tahtoi nimenomaan osoittaa»,
lisäsivät toiset kiireesti, ja heidän mielipiteensä hyväksyttiin
vastaanväittämättä ja heti, sillä he huomauttivat taas, että jos
hajun tunteminen olikin luonnollista, kuten jokaisesta kuolleesta
syntisestä, niin se kuitenkin olisi ilmennyt myöhemmin eikä näin kovin
nopeasti, ainakin vasta vuorokauden kuluttua, mutta »tämän kohta
oli luonnotonta, siis tässä ei ollut takana kukaan muu kuin Jumala
ja Hänen selvä sormensa. Hän tahtoi antaa osoituksen.» Tämmöinen
mielipide meni toisiin vastustamattomasti. Lempeä pappismunkki isä
Josef, kirjastonhoitaja, vainajan suosikki, alkoi vastata joillekuille
halventajille, että »eihän se kaikkialla ole niinkään» ja ettei
oikeauskoisuudessa ole minään dogmina, että pyhien ruumiit ehdottomasti
eivät mätäne, vaan se on vain eräs mielipide ja että kaikkein
oikeauskoisimmissa seuduissa, esimerkiksi Athos-vuorella, ei mädänneen
haju sanottavasti ahdista mieliä eikä siellä ruumiin mätänemättömyyttä
pidetä tärkeimpänä pelastettujen oikeauskoisuuden merkkinä, vaan heidän
luittensa väriä, kuten heidän ruumiinsa jo ovat maanneet vuosikausia
maassa ja mädäntyneetkin siinä; jos »luut tulevat keltaisiksi kuin
vaha, niin se on tärkein merkki, että Jumala on kohottanut kuolleen
hurskaan kunniaan, mutta jos ne eivät ole muuttuneet keltaisiksi, vaan
mustiksi, niin silloin Jumala ei ole suonut heille semmoista kunniaa,
— näin Athos-vuorella, kuuluisassa paikassa, jossa oikeauskoisuus on
vanhastaan säilynyt järkkymättömänä ja kirkkaimmassa puhtaudessaan»,
lopetti isä Josef. Mutta hiljaisen isän puheet eivät tehonneet, vaan
herättivätpä pilkallista vastustustakin: »Tämä kaikki on oppineisuutta
ja uutuuksia, ei kannata edes kuunnella», päättivät munkit itsekseen.
»Me pidämme kiinni vanhasta; vähänkö nykyjään esiintyy uutuuksia,
voiko niitä kaikkia jäljitellä?» jatkoivat toiset. »Meillä on ollut
pyhiä isiä yhtä paljon kuin heilläkin. He ovat siellä turkkilaisten
alaisina unohtaneet kaiken. Heidän oikeauskoisuutensakin on kauan
sitten himmentynyt, eikä heillä ole kirkonkellojakaan», lisäsivät
kaikkein pilkallisimmat. Isä Josef meni pois murheellisena, varsinkin
kun hän itsekään ei ollut lausunut mielipidettään julki lujasti,
vaan sillä tavoin kuin ei itsekään olisi siihen täydellisesti
uskonut. Mutta surukseen hän näki, että oli alkamassa jotakin sangen
sopimatonta ja että jo suoranainen tottelemattomuuskin nosti päätään.
Vähitellen isä Josefin puheen jälkeen vaikenivat kaikki järkevät
äänet. Ja miten lieneekään käynyt niin, että kaikki ne, jotka olivat
rakastaneet kuollutta luostarinvanhinta ja hellällä kuuliaisuudella
hyväksyneet luostarinvanhinjärjestelmän, äkkiä hirveästi pelästyivät
jotakin ja kohdatessaan toisensa katsahtivat vain arasti toistensa
kasvoihin. Mutta luostarinvanhinjärjestelmän vastustajat, jotka
pitivät sitä hylättävänä uutuutena, kohottivat ylpeästi päätään.
»Luostarinvanhin Varsonofi-vainajasta ei lähtenyt hajua, vaan
suloinen tuoksu», muistuttivat he vahingoniloisesti, »mutta hän ei
ollut ansainnut sitä sillä, että oli ollut luostarinvanhin, vaan
sillä, että itse oli hurskas». Ja tämän jälkeen alettiin kohdistaa
äskenkuolleeseen luostarinvanhimpaan arvosteluja ja syytöksiäkin:
»Hän ei opettanut oikein; opetti, että elämä on suurta riemua, eikä
kyynelöivää nöyryyttä», puhuivat jotkut, kaikkein sekavimmat. »Hän
uskoi uuden muodin mukaisesti, ei tunnustanut olevan aineellista tulta
helvetissä», lisäsivät toiset vielä sekavammat. »Paastoon nähden hän
ei ollut ankara, katsoi voivansa nauttia makeita, söi kirsikkahilloa
teen kanssa, piti siitä paljon, rouvat lähettivät hänelle. Sopiiko
lihansakiduttajan juoda teetä?» kuultiin toisten kadehtijain sanovan.
»Ylpeyttä oli hänen sydämessään», muistuttivat säälimättömästi
kaikkein vahingoniloisimmat, »piti itseään pyhimyksenä, hänen eteensä
polvistuttiin, hän otti sen vastaan aivan kuin hänelle kuuluvana».
— »Ripin sakramenttia hän käytti väärin», lisäsivät ilkeämielisesti
kuiskuttaen luostarinvanhinjärjestelmän kiihkeimmät vastustajat,
niiden joukossa myös vanhimpia ja jumalisuudessaan ankarimpia
munkkeja, todellisia paastoojia ja vaikenijoita, jotka olivat vainajan
eläessä olleet vaiti, mutta nyt yhtäkkiä avasivat suunsa, mikä oli
kamalaa, sillä heidän sanansa vaikuttivat voimakkaasti nuoriin ja
vielä vakiintumattomiin munkkeihin. Kovin kuunteli kaikkea tätä myös
obdorskilainen vieras, pyhän Sylvesterin luostarin munkki, syvään
huokaillen ja nyökyttäen päätään: »Ei, näkyy, että isä Ferapont
tuomitsi eilen oikein», ajatteli hän itsekseen, ja samassa tulikin
esille isä Ferapont; hän oli tullut aivan kuin tekemään järkytyksen
kahta vertaa voimakkaammaksi.
Olen jo aikaisemmin maininnut, että hän lähti harvoin ulos
mehiläistarhan takana olevasta puisesta majastaan eikä pitkiin aikoihin
käynyt kirkossakaan ja että tämä sallittiin hänelle, koska häntä
pidettiin vähämielisenä, jota ei käynyt alistaminen kaikkia muita
sitovien sääntöjen alaiseksi. Mutta jos oikein totta puhutaan, niin
oli tavallaan pakkokin sallia hänelle kaikki tämä. Sillä niin suurta
paastoojaa ja vaikenijaa, joka rukoili yöt ja päivät (hän nukkuikin
polvistuneena), oli oikeastaan häpeäkin ankarasti rasittaa yleisillä
järjestyssäännöillä, jollei hän itse tahtonut alistua. »Hän on paljon
pyhempi kuin kaikki me ja täyttää ankarammat vaatimukset kuin mitä
on järjestyssäännöissä», olisivat munkit silloin sanoneet, »ja jos
hän ei käy kirkossa niin itsepä hän siis tietää, milloin hänen on
käytävä, hänellä on omat sääntönsä». Juuri tuota mahdollisesti syntyvää
napinaa ja pahennusta peläten olikin isä Ferapont jätetty rauhaan.
Luostarinvanhin Zosimaa ei isä Ferapont, kuten kaikki hyvin tiesivät,
sanottavasti rakastanut; nytpä saapui äkkiä hänenkin majaansa tieto,
että »Jumalan tuomio ei näy olevan sama kuin ihmisten ja että tämän
miehen kohta oli aivan luonnoton». Täytyy otaksua, että ensimmäisiä,
jotka juoksivat kertomaan hänelle tämän tiedon, oli obdorskilainen
vieras, joka edellisenä päivänä oli käynyt hänen luonaan ja silloin
kauhistuneena lähtenyt hänen luotaan. Olen myös maininnut, että isä
Paísi, joka lujasti ja järkähtämättömästi seisoi ja luki ruumisarkun
ääressä, vaikkakaan hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitä kammion
ulkopuolella tapahtui, kuitenkin sydämessänsä erehtymättömästi arvasi
kaiken tärkeimmän, sillä hän tunsi ympäristönsä läpikotaisin. Mutta
hänen mielessään ei ollut ahdistusta, vaan hän odotti pelkäämättä
kaikkea, mitä vielä saattoi tapahtua, ja seurasi läpitunkevin katsein
sen kuohunnan kehitystä, jonka hän jo oli nähnyt henkisten silmiensä
edessä. Mutta äkkiä hänen korviinsa tunkeutui eteisestä tavaton
melu, joka jo ilmeisesti meni yli sopivaisuuden rajojen, ovi avautui
selkoselälleen, ja kynnykselle ilmestyi isä Ferapont. Hänen takanaan,
kuten oli huomattavissa ja selvästi näkyikin kammiosta, oli alhaalla
portaitten edessä joukko munkkeja, jotka olivat seuranneet häntä, ja
niiden joukossa maallikkojakin. Saattajat eivät kuitenkaan astuneet
sisään eivätkä nousseet kuistille, vaan pysähtyivät ja odottivat, mitä
isä Ferapont vielä sanoo ja tekee, sillä he aavistivat ja jossakin
määrin pelkäsivätkin rohkeudestaan huolimatta, että hän ei ollut
tullut suotta: Pysähtyen kynnykselle isä Ferapont kohotti kätensä, ja
hänen oikean kätensä alta katselivat obdorskilaisen vieraan terävät ja
uteliaat silmät, sillä tämä yksin ei ollut jaksanut hillitä itseään,
vaan oli suuressa uteliaisuudessaan juossut isä Ferapontin jälkeen
portaita ylös. Muut sitävastoin heti, kun ovi oli kolahtaen auennut,
painautuivat vielä enemmän taaksepäin äkillisen pelästyksen vallassa.
Kohotettuaan kätensä isä Ferapont karjaisi äkkiä:
— Karkoittaen pois karkoitan! — ja heti hän alkoi kääntyen vuorotellen
jokaiseen neljään seinään päin tehdä kädellään ristinmerkkejä seiniä
ja kammion jokaista neljää nurkkaa kohti. Isä Ferapontin menettelyn
ymmärsivät hänen saattajansa heti; sillä he tiesivät, että hän teki
aina näin joka paikassa, mihin meni sisälle, ja että hän ei istuudu
eikä sano sanaakaan, ennenkuin on karkoittanut pahan hengen.
— Saatana, mene pois, saatana, mene pois, — toisti hän jokaista
ristinmerkkiä tehdessään. — Karkoittaen pois karkoitan! — karjaisi
hän taas. Hänen yllään oli hänen karkea viittansa, vyönä nuora.
Hamppukankaisen paidan alta näkyi hänen paljas rintansa, jossa kasvoi
harmaita karvoja. Jalat olivat aivan paljaat. Heti kun hän alkoi huitoa
käsillään, alkoivat tutista ja kalahdella kovat kahleet, joita hän piti
viittansa alla. Isä Paísi keskeytti lukemisensa, astui esiin ja jäi
odottaen seisomaan hänen eteensä.
— Minkä tähden olet tullut, arvoisa isä? Minkä tähden rikot
sopivaisuutta? Minkä tähden saatat ahdistukseen hiljaisen lauman? —
lausui hän viimein katsoen häneen ankarasti.
— Minkä tähden olen tullut? Mitä pyydän? Mitä uskon? — huudahti isä
Ferapont hullun tavoin. — Ajamaan pois teidän täkäläisten vieraittenne
joukkoa, iljettäviä piruja, olen rientänyt. Katson, paljonko olette
saaneet niitä poissaollessani kertymään. Koivuvastalla ne pois lakaista
tahdon.
— Sinä karkoitat pahaa henkeä, mutta kenties itse kuitenkin palvelet
sitä, — jatkoi isä Paísi pelkäämättä, — ja kuka voi sanoa itsestänsä:
»Pyhä on»? Ethän vain sinä, isä?
— Pakana olen enkä pyhä. En istuudu nojatuoliin enkä vaadi kumartamaan
itseäni niinkuin epäjumalaa! — jyrisi isä Ferapont. — Nykyjään ihmiset
hävittävät pyhän uskon. Vainaja, teidän pyhä miehenne, — kääntyi hän
joukon puoleen osoittaen kädellään ruumisarkkua, — kielsi pirujen
olemassaolon. Hän muka vapautti piruista ulostuslääkkeellä. Niinpä
niitä teillä nyt viliseekin kuin hämähäkkejä joka nurkassa. Ja tänään
hän alkoi itsekin haista. Tässä näemme Jumalan suuren merkin.
Tämmöistä oli kerran todellakin tapahtunut isä Zosiman elämässä.
Yhdelle munkeista oli alkanut näyttäytyä unessa ja lopulta ilmestyä
hänen valveilla ollessaankin paha henki. Kun hän mitä suurimman
kauhun vallassa tunnusti tämän luostarinvanhimmalle, niin tämä neuvoi
häntä yhtä mittaa rukoilemaan ja entistä enemmän paastoamaan. Mutta
kun tämäkään ei auttanut, niin hän neuvoi, luopumatta paastosta ja
rukouksesta, nauttimaan erästä lääkettä. Tämä herätti silloin monissa
pahennusta, muiden muassa isä Ferapontissa, jolle jotkut moittijat
olivat rientäneet kertomaan tästä luostarinvanhimman »tavattomasta»
toimenpiteestä noin erikoislaatuisessa tapauksessa.
— Mene pois, isä! — lausui käskevästi isä Paísi. — Eivät ihmiset
tuomitse, vaan Jumala. Kenties näemme tässä sellaisen »merkin», jota
emme kykene ymmärtämään, et sinä enkä minä, eikä kukaan. Mene pois,
isä, äläkä villitse laumaa! — toisti hän jyrkästi.
— Ei paastonnut, niinkuin hänen lihankiduttajana olisi tullut tehdä,
siksi saimme merkin. Se on selvä, ja synti on sitä salata! — jatkoi
itsepintaisesti kiihkossaan järjettömästi vimmastunut yltiöpää. —
Hän nautiskeli konvehteja, rouvat toivat niitä hänelle taskuissaan,
teetä hän joi nautinnokseen, vatsaansa palveli, imelillä sen täytti ja
järkensä pöyhkeillä ajatuksilla... Siksi hän kärsikin häpeän...
— Kevytmielisiä ovat sanasi, isä! — koroitti ääntään myös isä Paísi.
— Sinun paastoamistasi ja kilvoitteluasi minä ihailen, mutta sanasi
ovat niin kevytmieliset, kuin ne olisi lausunut maailmaan kuuluva
nuorukainen, huikentelevainen ja matalamielinen. Mene pois, isä, minä
käsken sinua, — jyrisi lopuksi isä Paísi.
— Minä menen pois, — lausui isä Ferapont ikäänkuin jonkin verran
hämilleen joutuen, mutta edelleen vihaisena. — Te olette oppineita!
Suuressa viisaudessanne olette asettunut minun vähäpätöisyyteni
yläpuolelle. Saavuin tänne vähän kirjoista oppineena, ja senkin, mitä
tiesin, olen täällä unohtanut, itse Herra Jumala on minua pienoista
varjellut teidän rikkiviisaudeltanne.
Isä Paísi seisoi hänen edessään ja odotti lujana. Isä Ferapont oli
vähän aikaa vaiti, mutta äkkiä hän tullen surulliseksi ja pannen oikean
kämmenensä vasten poskeaan lausui laulavalla äänellä katsellen kuolleen
luostarinvanhimman ruumisarkkua:
— Hänelle lauletaan huomisaamuna »Auttaja ja Suojelija», — ihana
ylistysvirsi, mutta kun minä kuolla kutjahdan, niin lauletaan
ainoastaan »Elämän makeus» — pikkuinen kiitosvirsi, — lausui hän
itkunsekaisesti ja surkeasti. — Te olette tulleet ylpeiksi ja
ylentäneet itsenne, tyhjä on tämä paikka! — parkaisi hän äkkiä kuin
mieletön ja huitaisten kädellään käännähti nopeasti ympäri ja meni
kiireesti kuistin portaita alas. Alhaalla odottava joukko alkoi empiä;
toiset lähtivät heti hänen jäljessään, mutta toiset viivyttelivät,
sillä kammio oli yhä vielä avoinna ja isä Paísi, joka oli tullut ulos
kuistille isä Ferapontin jäljessä, seisoi ja katsoi. Mutta vimmastunut
ukko ei ollut vielä suorittanut kaikkea loppuun: poistuttuaan
parinkymmenen askelen päähän hän yhtäkkiä kääntyi laskevaan aurinkoon
päin, kohotti molemmat kätensä, ja aivan kuin joku olisi lyönyt jalat
hänen altaan hän paiskautui maahan huutaen korkealla äänellä:
— Minun Herrani on voittanut! Kristus on voittanut laskevan auringon!
— huusi hän hurjasti kohottaen käsiään aurinkoa kohti, ja langeten
kasvoilleen maahan hän alkoi itkeä ääneensä niinkuin pieni lapsi
täristen itkunsa vallassa ja levittäen käsiään maassa. Silloin kaikki
syöksähtivät hänen luokseen, kuului huudahduksia ja itkun hyrskettä...
Jonkinmoinen raivo valtasi jokaisen.
— Kas, hän on pyhä! Kas, hän on hurskas! — kuului huudahduksia, jotka
eivät enää olleet arkoja. — Hänen olisi oltava luostarinvanhin, —
lisäsivät toiset vihaisesti.
— Hän ei rupea luostarinvanhimmaksi... Itse kieltäytyy... ei rupea
palvelemaan kirottua uutta muotia... ei rupea matkimaan heidän
typeryyksiään, — puuttuivat heti toiset äänet puheeseen, ja miten
pitkälle siinä olisi menty, sitä on vaikea kuvitellakin, mutta juuri
sillä hetkellä kumahti kirkonkello kutsuen jumalanpalvelukseen. Kaikki
alkoivat heti tehdä ristinmerkkejä. Isä Ferapontkin nousi ja siunaten
itsensä ristinmerkillä lähti omaa majaansa kohti taakseen katsomatta
ja yhä huudellen, nyt jo jotakin aivan sekavaa. Hänen jälkeensä lähti
kulkemaan joitakuita, vain pieni joukko, kun taas enemmistö alkoi
hajaantua kiiruhtaen jumalanpalvelukseen. Isä Paísi jätti lukemisen
isä Josefin huoleksi ja meni alas. Kiihkoilijain raivokkaat huudot
eivät voineet häntä horjuttaa, mutta hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä
murehtia ja kaihota jotakin erikoisesti, ja hän tunsi sen. Hän pysähtyi
ja kysyi äkkiä itseltään: »Mistä johtuu tämä surullisuuteni, joka
lähentelee mielenmasennusta?» ja ymmärsi ihmeekseen heti, että tämä
hänen äkillinen surumielisyytensä johtui nähtävästi aivan vähäisestä ja
erikoisesta syystä: seikka oli semmoinen, että hän oli äsken kammion
ovella tunkeilevassa joukossa huomannut muitten kiihtyneitten joukossa
myös Aljošan ja muisti, että oli heti hänet nähtyään tuntenut silloin
sydämessään jonkinmoista tuskaa. »Merkitseekö tuo poika nykyisin
todellakin niin paljon sydämelleni?» kysyi hän äkkiä ihmetellen
itseltään. Samalla hetkellä juuri Aljoša kulkikin hänen ohitseen aivan
kuin kiiruhtaen jonnekin, mutta ei kirkkoon päin. Heidän katseensa
kohtasivat toisensa. Aljoša käänsi nopeasti pois silmänsä ja loi ne
maahan, ja jo nuorukaisen muodostakin isä Paísi arvasi, mikä suuri
muutos tällä hetkellä oli hänessä tapahtumassa.
— Sinäkinkö olet pahentunut? — huudahti äkkiä isä Paísi.
— Oletko todella sinäkin heikkouskoisten puolella? — lisäsi hän
murheellisena.
Aljoša pysähtyi ja katsahti omituisen epämääräisesti isä Paísiin, mutta
käänsi sitten uudelleen nopeasti silmänsä pois ja loi ne uudelleen
maahan. Hän seisoi syrjittäin eikä kääntänyt kasvojaan suoraan
kysyjään. Isä Paísi huomioi häntä tarkkaavaisesti.
— Minne sinä kiiruhdat? Kellot kutsuvat jumalanpalvelukseen, — kysyi
hän uudelleen, mutta Aljoša ei taaskaan vastannut.
— Vai poistutko erakkomajasta? Kuinka et kysy lupaa etkä pyydä
siunausta?
Aljoša vääristi äkkiä suunsa hymyyn, loi omituisesti, hyvin omituisesti
silmänsä kysyvään isään, siihen, jonka haltuun hänet oli kuollessaan
uskonut hänen entinen opastajansa, hänen sydämensä ja järkensä entinen
valtias, hänen rakas luostarinvanhimpansa, ja äkkiä hän edelleen saman
näköisenä ja mitään vastaamatta huitaisi kädellään, aivan kuin ei
pitäisi tärkeänä edes kunnioituksen osoittamistakaan, ja lähti nopein
askelin ulkoportin kautta pois erakkomajain alueelta.
— Sinä palaat vielä! — kuiskasi isä Paísi katsellen surumielisen
ihmettelyn vallassa hänen jälkeensä.
2.