Elämäkerrallisia tietoja

a) Nuorukaisesta — luostarinvanhin Zosiman veljestä

— Rakkaat isät ja opettajat, minä olen syntynyt kaukana pohjoisessa

olevassa kuvernementissa, V:n kaupungissa, ja isäni oli aatelismies,

mutta jokseenkin vähän huomattava eikä kovin korkeassa virassa.

Hän kuoli minun ollessani ainoastaan kahden vuoden ikäinen, enkä

minä muista häntä ollenkaan. Hän jätti äidilleni pienen puutalon ja

jonkin verran pääomaa, ei paljoa, mutta kuitenkin niin riittävästi,

että hän voi elää lapsineen puutetta kärsimättä. Meitä lapsia oli

äidilläni kaksi: minä Zinovi ja vanhempi veljeni Markel. Hän oli noin

kahdeksan vuotta vanhempi minua, luonteeltaan kiivas ja ärtyisä, mutta

hyväsydäminen, ei pilkallinen ja ihmeen vaitelias, varsinkin kotonaan

minun, äitini ja palvelijain seurassa. Lukiossa hän edistyi hyvin,

mutta ei joutunut läheisiin suhteisiin tovereittensa kanssa, vaikka ei

ollut heidän kanssaan riidassakaan, niin ainakin äiti muisteli. Puoli

vuotta ennen kuolemaansa, kun hän jo oli täyttänyt seitsemäntoista

vuotta, hän otti tavakseen käydä erään kaupungissamme asuvan yksinäisen

miehen luona, joka oli tavallaan poliittisena karkoitusvankina

lähetetty Moskovasta meidän kaupunkiimme, koska oli vapaa-ajattelija.

Tämä karkoitusvanki oli melkoisen huomattava tiedemies ja tunnettu

filosofi yliopistossa. Jostakin syystä hän mieltyi Markeliin ja

alkoi ottaa tätä luonansa vastaan. Nuorukainen istui iltakaudet

hänen luonaan, ja tämmöistä jatkui kaiken talvea, kunnes karkoitettu

kutsuttiin jälleen valtion palvelukseen Pietariin, omasta pyynnöstään,

sillä hänellä oli suojelijoita. Alkoi iso paasto, mutta Markel ei

tahdo paastota, riitelee ja pilkkaa asiaa: »Kaikki tuo on hourailua»,

sanoo, »eikä mitään Jumalaa ole olemassakaan», niin että hän sai

kauhistumaan äitini ja palvelijat ja minutkin pienokaisen, sillä vaikka

olinkin vain kymmenen vuoden ikäinen, niin minäkin nämä sanat kuultuani

pelästyin kovin. Palvelijamme olivat kaikki maaorjia, neljä henkeä,

jotka kaikki oli ostettu erään meille tutun tilanomistajan nimiin.

Muistan vielä, kuinka äiti möi yhden näistä neljästä, keittäjätär

Afimjan, ramman ja vanhan, kuudestakymmenestä paperiruplasta, ja hänen

sijaansa palkattiin vapaa. Kuudentena paastoviikkona alkoi veljeni tila

äkkiä huonontua; hän oli aina ollut sairaalloinen, heikkorintainen,

hentorakenteinen ja keuhkotautiin taipuva; hän oli kyllä verraten

pitkä, mutta laiha ja raihnas; hänen kasvonsa olivat varsin kauniit.

Lieneekö hän vilustunut vai mikä lienee ollut syynä; lääkäri saapui ja

kuiskasi kohta äidille, että pojalla oli nopeasti kehittyvä keuhkotauti

ja että hän ei elä yli kevään. Äiti rupesi itkemään ja alkoi pyytää

veljeäni varovasti (etupäässä sen tähden, ettei pelästyttäisi häntä)

valmistautumaan paastoamisella herranehtoolliselle ja käymään ripillä,

sillä hän oli silloin vielä jalkeilla. Sen kuultuaan veljeni suuttui

ja haukkui Herran temppeliä, mutta alkoi kuitenkin miettiä asiaa: hän

oli heti arvannut, että oli vaarallisesti sairas ja että äiti juuri

siksi tahtoo lähettää hänet, niin kauan kuin hän vielä on voimissaan,

valmistautumaan ja menemään ripille. Muuten hän tiesi jo itsekin, että

hän ei ollut pitkään aikaan ollut terve, ja jo vuotta aikaisemmin hän

oli kerran lausunut ruokapöydässä minulle ja äidille kylmäverisesti:

»Ei ole minusta eläjäksi maailmassa parissanne, kenties en elä enää

vuottakaan», ja nyt näytti, kuin hän olisi ennustanut oikein. Kului

kolme päivää ja tuli piinaviikko. Jo tiistaiaamusta lähtien veljeni

alkoi paastota. »Minä teen tämän, äiti, oikeastaan teidän tähtenne

ilahduttaakseni ja rauhoittaakseni teitä», sanoi hän äidille. Äiti

alkoi itkeä ilosta, mutta myös surusta: »Siis on hänen loppunsa

lähellä, koska hänessä on äkkiä tapahtunut tuollainen muutos.» Mutta

veljeni ei jaksanut kauan käydä kirkossa, joutui vuoteen omaksi, niin

että hän sai ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen kotona. Tuli

valoisia, kirkkaita, hyvältä tuoksuvia päiviä, pääsiäinen sattui

silloin myöhään. Kaiken yötä hän aina, muistan sen, yskii, nukkuu

huonosti, mutta aamulla aina pukeutuu ja koettaa istuutua pehmoiseen

nojatuoliin. Tämmöisenä muistan hänet: hän istuu hiljaisena, lempeänä,

hymyilee, vaikka on sairas, ja kasvot ovat iloiset ja riemukkaat. Hän

oli henkisesti kokonaan muuttunut — niin ihmeellinen muutos oli alkanut

hänessä yht'äkkiä. Hänen vanha hoitajattarensa astuu sisälle hänen

huoneeseensa: »Annahan, hyvä ystävä, kun sytytän lampun jumalankuvan

eteen palamaan.» Ennen hän ei päästänyt sitä tekemään, puhalsi

päinvastoin sammuksiin. »Sytytä, ystävä hyvä, sytytä, julmuri minä

olin, kun kielsin sen teiltä ennen. Sinä rukoilet Jumalaa sytyttäessäsi

lampun, ja minä rukoilen, koska minun on hauska katsella sinua.

Rukoilemme siis kumpikin samaa Jumalaa.» Kummallisilta tuntuivat meistä

nuo sanat, mutta äiti vetäytyi usein huoneeseensa ja itki, vain hänen

luokseen mennessään pyyhki kyynelensä ja tekeytyi iloisen näköiseksi.

»Äitikulta, älä itke, rakas äitiseni», puhui veljeni, »kauan saan vielä

elää, kauan iloita kanssanne, ja elämä on niin hauskaa, niin iloista!»

— »Ah, armas poikani, mitä iloa sinulla on, kun koko yön olet kuumeessa

ja yskit niin, että rintasi on repeytyä?» — »Äiti», vastaa hän hänelle,

»älä itke, elämä on paratiisi, ja me kaikki olemme paratiisissa, mutta

emme tahdo sitä tietää; jos tahtoisimme sen tietää, niin huomenna

olisi koko maailma muuttunut paratiisiksi». Ja kaikki ihmettelivät

hänen sanojaan, niin omituista ja päättävää oli tämä hänen puheensa;

heltyivät ja itkivät. Meille tuli tuttuja: »Rakkaat, kalliit ystävät»,

sanoo, »millä minä olen ansainnut sen, että te minua niin rakastatte,

miksi te rakastatte tämmöistä ja kuinka minä ennen en sitä tietänyt

enkä osannut pitää arvossa?» Huoneeseen tuleville palvelijoille hän

puhui myötäänsä: »Rakkaat ystävät, miksi te minua palvelette, ja olenko

minä sen arvoinen, että minua palvelisitte? Jos Jumala soisi minulle

sen armon, että jättäisi eloon, niin minä palvelisin teitä, sillä

kaikkien on palveltava toisiansa.» Äiti tätä kuullessaan pudisteli

päätään: »Rakkaani, sairaus saa sinut puhumaan tuolla tavoin.» — »Äiti,

sinä minun elämäni ilo», sanoo, »ei voi estää sitä, että on olemassa

herroja ja palvelijoita, mutta minäkin tahdon olla palvelijoitteni

palvelija, samanlainen kuin he ovat minua kohtaan. Ja sanonpa sinulle,

äiti, senkin, että kukin meistä on syyllinen kaikkien edessä ja minä

enemmän kuin kukaan muu.» Äiti naurahti tämän kuullessaan, itkee ja

nauraa: »No, miten sinä sitten», sanoo, »olet kaikkien edessä muita

syyllisempi? On murhamiehiä, rosvoja, mutta mitä syntiä sinä olet

ennättänyt tehdä niin paljon, että syytät itseäsi enemmän kuin muita?»

— »Äitikulta, emoseni», sanoo (hän alkoi silloin käyttää tuommoisia

odottamattomia hyväilysanoja), »armas emoseni, riemuni, tiedä, että

totisesti on jokainen kaikkien edessä syyllinen kaikkien puolesta ja

kaiken puolesta. En tiedä, kuinka selittäisin sinulle tämän, mutta

tunnen niin elävästi asian olevan niin, että se tekee ihan kipeätä. Ja

kuinka olemmekaan eläneet, olleet vihaisia emmekä silloin ole mitään

tehneet?» Näin hän nousi unestaan joka päivä yhä enemmän heltyen

ja riemuiten ja koko olemus väristen rakkautta. Saapuu lääkäri, —

saksalainen ukko Eisenschmidt kävi meillä: »No, tohtori, elänkö vielä

yhden päivän maailmassa?» laski hän leikkiä tälle. — »Ette vain

päivää, vaan elätte monta päivää», vastaa tohtori, »elätte kuukausia

ja vuosiakin». — »Mitäpä vuosista, mitä kuukausista!» huudahtaa hän.

»Mitäpä tässä tarvitsee laskea päiviä, yksi päiväkin riittää ihmiselle,

että hän tulisi tuntemaan kaiken onnen. Rakkaani, miksi me riitelemme,

ylvästelemme toistemme edessä, muistelemme toistemme lausumia

loukkauksia: menkäämme suoraa päätä puistoon, pitäkäämme hauskaa

ja telmikäämme, rakastakaamme toinen toistamme ja ylistäkäämme ja

suudelkaamme sekä siunatkaamme elämäämme.» — »Ei ole teidän pojastanne

eläjäksi maailmaan», lausui tohtori äidille, kun tämä saattoi häntä

ulko-ovelle, »sairaus himmentää yhä enemmän hänen järkeänsä». Veljeni

huoneen ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta puutarhamme oli varjoisa,

siinä oli vanhoja puita, puihin oli kehittynyt kevään synnyttämiä

silmuja, oli tullut aikaisin saapuvia lintuja, ne pitivät ääntä

ja lauloivat hänen ikkunoittensa luona. Ja hän alkoi äkkiä niitä

katsellessaan ja ihaillessaan pyytää niiltä anteeksi: »Jumalan linnut,

iloiset linnut, antakaa tekin minulle anteeksi, sillä olen tehnyt

syntiä teidän edessänne.» Tätä ei enää kukaan meistä silloin voinut

ymmärtää, mutta hän itkee ilosta: »Niin», sanoo, »sellaisen Jumalan

kunnia ympäröi minua: lintuja, puita, niittyjä, taivaita, minä yksin

vain elin häpeässä, yksin häpäisin kaikki enkä ollenkaan huomannutkaan

kauneutta ja kunniaa». — »Kovin paljon sitä otat syntejä päällesi»,

itkee äiti. — »Äitikulta, riemuni, minähän itken ilosta enkä surusta;

minähän itse tahdon olla syyllinen heidän edessään, en vain osaa

selittää sinulle sitä, sillä en tiedä, miten heitä rakastaisinkaan.

Olkoonpa vain, että minä olen syntinen kaikkien edessä, mutta sen

sijaan minullekin annetaan anteeksi, kas siinä on paratiisi. Enkö ole

nyt paratiisissa?»

Ja hän oli vielä paljon muutakin, mitä ei jaksa muistaa eikä kuvata.

Muistan, miten kerran menin hänen luokseen yksin, kun hänen luonaan

ei ollut ketään. Oli kirkas iltahetki, aurinko oli menossa mailleen

ja valaisi koko huoneen vinosti lankeavalla säteellä. Minut nähtyään

hän kutsui minua luokseen, minä astuin hänen luoksensa, hän tarttui

molemmin käsin olkapäihini, katseli kasvojani lempeästi ja rakkaasti;

ei sanonut minulle mitään, katseli vain tuolla tavoin noin minuutin

verran. »No», sanoo, »mene nyt, leiki, elä minun puolestani!» Läksin

silloin ulos ja menin leikkimään. Mutta elämäni aikana olen sitten

monesti muistellut kyynelsilmin, kuinka hän käski minun elää hänen

asemestaan. Hän puhui vielä paljon tuollaisia ihmeellisiä ja ihania,

vaikka meille silloin käsittämättömiä sanoja. Hän kuoli kolmannella

viikolla pääsiäisen jälkeen täydessä tajussaan, ja vaikka hän jo oli

lakannut puhumasta, niin hän pysyi samanlaisena viimeiseen hetkeensä

asti: katselee riemuissaan, iloisin silmin, etsii meitä katseillaan,

hymyilee meille, kutsuu meitä. Kaupungillakin puhuttiin paljon hänen

kuolemastaan. Tämä kaikki järkytti minua silloin, mutta ei kuitenkaan

kovin suuresti, vaikka minä itkinkin paljon, kun hänet haudattiin. Olin

nuori, lapsi vain, mutta sydämeen jäi kaikki lähtemättömästi, tunne jäi

piilossa elämään. Aikanaan oli kaiken määrä herätä ja antaa vastakaiku.

Niin kävikin.

b) Pyhästä Raamatusta isä Zosiman elämässä

— Jäimme silloin äidin kanssa kahden. Hyvät tuttavat neuvoivat häntä

pian, että nyt, näetsen, on teille jäänyt vain yksi poika ettekä

te ole varattomia, teillä on pääomaa, niin miksipä ette, kuten

muutkin tekevät, lähettäisi poikaa Pietariin, kun pitämällä hänet

täällä riistätte häneltä mahdollisuuden päästä kenties huomattavaan

asemaan. Ja he saivat äitini viemään minut Pietariin kadettikouluun,

jotta myöhemmin astuisin palvelemaan keisarilliseen kaartiin. Äitini

epäröi kauan: kuinka hän saattoi erota viimeisestä pojastaan, mutta

päätti kuitenkin, vaikka runsaita kyyneliä vuodattaen, tehdä sen

ajatellen edistävänsä onneani. Hän vei minut Pietariin ja järjesti

oloni siellä, enkä sen jälkeen enää koskaan saanutkaan häntä nähdä;

sillä kolmen vuoden kuluttua hän kuoli surtuaan koko tämän ajan

meitä molempia ja oltuaan ainaisessa pelossa. Vanhempien kodista jäi

minulle vain kallisarvoisia muistoja, sillä ihmisellä ei ole mitään

kalliimpia muistoja kuin muistot lapsuuden ensimmäisiltä ajoilta

vanhempien kodissa, ja niin on asian laita melkein aina, jos perheessä

on hitunenkaan rakkautta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Vieläpä

kaikkein huonoimmastakin perheestä voi jäädä kalliita muistoja, jos

vain sinun oma sielusi kykenee etsimään kallisarvoista. Kotimuistoihin

kuuluviksi lasken myös muistot raamatunhistoriasta, jota vanhempieni

kodissa lapsena olin hyvin halukas kuulemaan. Minulla oli silloin

kirja, raamatunhistoria, kauniilla kuvilla varustettu, nimeltä:

»Sataneljä pyhää kertomusta Vanhasta ja Uudesta testamentista», ja

tästä kirjasta minä opin lukutaidonkin. Nytkin se on minulla täällä

hyllylläni, säilytän sitä kalliina muistona. Mutta jo ennenkuin opin

lukemaan, tunkeutui, muistan sen, ensimmäisen kerran eräänlainen

hengellinen herätys sieluuni, ollessani vasta kahdeksan vuoden ikäinen.

Äiti vei minut yksin (en muista, missä veljeni silloin oli) Herran

temppeliin, piinaviikon maanantaina, päiväjumalanpalvelukseen. Oli

kirkas päivä, ja nyt sitä muistellessani näen ikäänkuin uudestaan,

kuinka pyhä savu kohosi suitsutusastioista ja nousi hiljaa ylöspäin,

mutta ylhäältä kupukaton kapeasta ikkunasta virtasivat päällemme

kirkkoon Jumalan säteet, ja suitsutus, joka kohosi aaltojen tavoin

niitä kohti, näytti sulavan niihin. Minä katselin tätä liikutettuna

ja ensimmäisen kerran elämässäni minä silloin otin tietoisesti

vastaan sieluuni Jumalan sanan siemenen. Keskelle temppeliä astui

nuorukainen suuren kirjan kera, niin suuren, että hän näytti minusta

silloin vaivoin jaksavan kantaa sitä, ja pani sen lukupulpetille,

avasi ja alkoi lukea, ja silloin minä äkkiä ensimmäisen kerran

ymmärsin jotakin siitä, mitä Herran temppelissä luetaan. Oli mies

Usin maalla, oikeamielinen ja hurskas, ja hänellä oli niin ja niin

paljon rikkautta, niin ja niin paljon kameeleita, lampaita ja aaseja,

ja hänen lapsensa elivät iloisesti ja hän rakasti heitä suuresti ja

rukoili heidän puolestaan Jumalaa: he ovat kenties tehneet syntiä

huvitellessaan. Saapuupa sitten perkele Jumalan luo yhdessä Jumalan

lasten kanssa ja sanoo Jumalalle kulkeneensa kaikkialla maan päällä

ja maan alla. »Näitkö palvelijani Jobin?» kysyy Jumala häneltä. Ja

Jumala alkoi kehua perkeleelle tarkoittaen suurta pyhää palvelijaansa.

Mutta perkele naurahti Jumalan sanoille: »Anna hänet minulle, niin

saat nähdä, että orjasi alkaa napista Sinua vastaan ja kiroaa

Sinun nimesi.» Ja Jumala antoi tuon hänelle niin rakkaan hurskaan

miehen perkeleen haltuun, ja perkele löi hänen lapsensa ja hänen

karjansa ja hävitti hänen rikkautensa, kaiken aivan äkkiä, niinkuin

Herran salama olisi häneen iskenyt, ja Job repäisi vaatteensa ja

lankesi maahan ja alkoi huutaa: »Alastomana tulin äitini kohdusta,

alastomana palaan takaisin maahan. Herra antoi, Herra otti. Kiitetty

olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti.» Isät ja opettajat,

älkää tuomitko nyt näitä kyyneliäni, — sillä on niinkuin koko

lapsuusaikani taas nousisi eteeni, minä hengitän nyt niinkuin hengitin

silloin kahdeksanvuotiaalla lapsenrinnallani, ja tunnen niinkuin

silloinkin ihmettelyä ja hämmästystä ja riemua. Ja kuinka silloin

askarruttivatkaan mielikuvitustani kameelit ja saatana, joka puhuu

tuolla tavoin Jumalalle, ja Jumala, joka luovutti palvelijansa tuhon

omaksi, ja hänen palvelijansa, joka huudahti: »Olkoon Sinun nimesi

siunattu huolimatta siitä, että rankaiset minua», ja sitten hiljainen

ja suloinen laulu temppelissä: »Olkoon rukoukseni otollinen», ja taas

savun tuprahdus papin suitsutusastiasta ja polvillaan-rukoilua! Siitä

lähtien — vielä eilenkin otin sen esille — en voi lukea tätä pyhää

kertomusta vuodattamatta kyyneliä. Kuinka paljon siinä onkaan suurta,

salaperäistä, mielikuvitukselle saavuttamatonta! Olen sitten myöhemmin

kuullut pilkkaajain ja moittijain sanat, ylpeät sanat: kuinka Jumala

saattoi antaa rakkaimman pyhistänsä perkeleen leikkikaluksi, riistää

häneltä hänen lapsensa, lyödä hänet itsensä taudilla ja paisumilla,

niin että hän kaapi saviastian palasilla visvaa haavoistaan, ja miksi

Jumala sen teki: vain voidakseen kerskua saatanalle: »Katsohan, kuinka

paljon Minun pyhäni voi kärsiä Minun tähteni!» Mutta sehän juuri onkin

suurta, että tässä on salaisuus, — että ohimenevä maallinen muoto ja

ikuinen totuus tässä ovat koskettaneet toisiansa. Maisen totuuden

edessä tapahtuu iäisen totuuden toiminta. Tässä Luoja, samoinkuin hän

teki kaikki luomisen ensimmäisinä päivinä, kun hän päätti jokaisen

päivän ylistyksellä: »Se on hyvä, minkä Minä olen luonut», katsoo Jobia

ja uudelleen ylistää omaa luomaansa. Job taasen ylistäessään Jumalaa

ei palvele vain Häntä, vaan myös kaikkea, mitä Hän on luonut suvusta

sukuun ja ikuisiin aikoihin, sillä siihen hänet oli määrättykin. Herra

Jumala, millainen kirja tämä on ja millaisia opetuksia se sisältää!

Millainen kirja onkaan tämä Pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen

voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistokuvana siinä

on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet, ja kaikki on mainittu

nimeltä ja osoitettu ikuisiin aikoihin. Ja miten paljon ratkaisuja ja

selvitettyjä salaisuuksia: Jumala saattaa taas Jobin asiat entiselleen,

antaa hänelle taas rikkautta, kuluu taas vuosia ja hänellä on jälleen

lapsia, toisia, ja hän rakastaa niitä, — Herra Jumala! Kuinka hän

voi, niin luulisi, rakastaa noita uusia, kun noita entisiä ei ole,

kun hän on menettänyt ne? Voiko noita entisiä muistellen olla täysin

onnellinen, niinkuin ennen oli, noitten uusien kanssa, olivatpa nuo

uudet hänelle kuinka rakkaita tahansa? Mutta voipi, voipi: vanha

murhe muuttuu ihmiselämän suuren salaisuuden voimasta vähitellen

hiljaiseksi, kalliiksi riemuksi; nuoren, kiehuvan veren sijalle tulee

lempeä, selkeä vanhuus: minä siunaan joka päivä auringon nousua, ja

sydämeni laulaa sille niinkuin ennenkin, mutta minä rakastan nyt jo

enemmän sen laskua, sen pitkiä, vinosti lankeavia säteitä, ja niiden

mukana hiljaisia, lempeitä, rakkaita muistoja, armaita kuvia koko

pitkän ja siunatun elämän ajalta, — ja kaiken yllä on Jumalan totuus,

hellyttävä, sovittava, kaikki anteeksi antava! Elämäni on loppumassa,

tiedän ja tunnen sen, mutta jokaisena jäljelläolevana päivänäni

tunnen, kuinka maallinen elämäni jo koskettaa uutta, ääretöntä,

tuntematonta, mutta pian alkavaa elämää, jonka aavistus panee sieluni

riemastuksesta vapisemaan, järkeni loistamaan ja sydämeni ilosta

itkemään... Ystävät ja opettajat, olen kuullut usein, ja nyt viime

aikoina on alkanut vielä voimakkaammin kuulua, miten meillä Jumalan

papit, varsinkin maaseudulla, valittavat itkusilmin ja joka paikassa

palkkansa pienuutta ja halpaa asemaansa ja vakuuttavat suoraan, vieläpä

painetussa sanassakin, — olen itse lukenut, — että he eivät muka enää

voi selittää kansalle Raamattua, kun heillä on niin pieni palkka, ja

että jos tulee luterilaisia ja harhaoppisia ja nämä alkavat hajoittaa

laumaa, niin hajoittakoot, sillä meillähän on niin pieni palkka. Herra

Jumala! ajattelen minä, suokoon Jumala heille enemmän tuota heidän

sydämelleen niin suuriarvoista palkkaa (sillä onhan heidän valituksensa

oikeutettukin), mutta totisesti sanon minä: jos tähän joku on syypää,

niin puoleksi te olette itse! Sillä olkoonpa, että ei ole aikaa,

olkoonpa, että hän on oikeassa sanoessaan olevansa koko ajan työn

ja huolien rasittama, mutta eihän hän ihan lakkaamatta ole työssä,

onhan hänelläkin vaikkapa vain yksi tunti koko viikon aikana muistaa

Jumalaakin. Eikähän aivan vuoden umpeen töitä raadeta. Kootkoon hän

luokseen kerran viikossa iltapuhteella vaikkapa aluksi vain lapsia, —

kun isät kuulevat tästä, niin isätkin alkavat tulla. Eikä tätä varten

tarvitse rakentaa saleja, vaan ottakoon hän yksinkertaisesti luokseen

tupaansa; älä pelkää, eivät he saastuta sinun tupaasi, sinähän otat

heidät luoksesi vain tunniksi. Avatkoon hän heille tämän kirjan ja

alkakoon lukea ilman ylen viisaita sanoja ja ilman ylpeilyä, pyytämättä

asettua heidän yläpuolelleen, vaan lempeästi ja nöyrästi sekä itse

iloiten siitä, että lukee heille ja että he kuuntelevat ja ymmärtävät,

rakastaen itse näitä sanoja, silloin tällöin vain pysähdy ja selitä

jokin yksinkertaiselle rahvaalle käsittämätön sana, älä ole huolissasi,

kyllä he ymmärtävät kaiken, kaikki ymmärtää oikeauskoinen sydän! Lue

heille Aabrahamista ja Saarasta, Iisakista ja Rebekasta, siitä kuinka

Jaakob lähti Laabanin luo ja kamppaili unessa Jumalan kanssa ja sanoi:

»Tämä on peloittava paikka», ja sinä saat rahvaan miehen vilpittömän

mielen hämmästymään. Lue heille ja varsinkin lapsille, kuinka veljet

möivät orjaksi oman veljensä, armaan nuorukaisen Josefin, suuren

unennäkijän ja profeetan, mutta sanoivat isälle pedon repineen hänen

poikansa ja näyttivät hänen verisiä vaatteitaan. Lue, kuinka veljet

tulivat sitten viljaa hakemaan Egyptiin ja Joosef, silloin jo mahtava

hoviherra, jota he eivät tunteneet, kiusasi heitä, syytti, pidätti

veljensä Benjaminin, ja teki kaiken tämän rakastaen, rakastaen:

»Rakastan teitä ja rakkaudessani kiusaan.» Sillä koko elämänsä ajanhan

hän oli alati muistanut, kuinka hänet oli myyty jossakin tuolla

polttavalla aavikolla kaivon luona kauppiaille ja kuinka hän oli

käsiään väännellen itkenyt ja pyytänyt veljiään, että nämä eivät möisi

häntä orjaksi vieraalle maalle, ja nyt, nähdessään heidät niin monen

vuoden kuluttua, hän alkoi uudelleen rakastaa heitä määrättömästi,

mutta kiusasi ja ahdisti heitä, rakastaen heitä. Hän poistuu viimein

heidän luotaan, ei jaksa itse kestää sydämensä tuskia, heittäytyy

vuoteelleen ja itkee; pyyhkii sitten kasvonsa ja tulee esille

loistavana ja säteilevänä ja ilmoittaa heille: »Veljet, minä olen

Joosef, teidän veljenne!» Lukekoon hän vielä siitä, kuinka vanha Jaakob

ilostui kuultuaan, että rakas poikansa vielä oli elossa, ja matkusti

Egyptiin jättäen isänmaansakin sekä kuoli vieraalla maalla lausuen

ikuisiksi ajoiksi testamentissaan suurimman sanan, mikä salaisesti oli

ollut hänen elämänsä ajan, nimittäin että hänen suvustaan, Juudaasta,

lähtee maailman suuri toivo, sen Sovittaja ja Vapahtaja! Isät ja

opettajat, antakaa anteeksi älkääkä suuttuko, että minä lapsen tavoin

puhelen siitä, minkä jo kauan sitten olette tietäneet ja minkä voitte

opettaa minulle sata kertaa taitavammin ja etevämmin. Riemuissani

vain puhun tätä, ja antakaa anteeksi kyyneleni, sillä minä rakastan

tätä kirjaa! Itkeköön hänkin, Jumalan pappi, ja saakoon nähdä, että

vastaukseksi hänelle hänen kuulijainsa sydämet järkähtävät. Tarvitaan

vain pikkuinen siemen, pienen pieni: jos hän sen heittää rahvaan

miehen sydämeen, niin se ei kuole, vaan elää hänen sielussaan koko

hänen elämänsä ajan, piilee siellä pimeän keskellä, valopilkkuna ja

suurena muistuttajana. Eikä tarvitse, ei tarvitse paljoa selittää eikä

opettaa, hän ymmärtää kaiken yksinkertaisesti. Luuletteko te, että

rahvaan mies ei ymmärrä? Koettakaa, lukekaa hänelle vielä liikuttava

ja hellyttävä kertomus kauniista Esteristä ja ylpeästä Vastista; tai

ihmeellinen tarina profeetta Joonaasta valaskalan vatsassa. Älkää

myöskään unohtako Herramme vertauksia, varsinkaan Luukkaan evankeliumin

mukaan (niin olen minä tehnyt), ja sitten Apostolien Teoista Sauluksen

kääntymystä (tämä on välttämätön, välttämätön), ja lukekaa lopuksi

pyhien miesten elämäkerrastosta vaikkapa Aleksein, Jumalan miehen,

sekä suurten marttyyrien joukossa suuren riemumielin kärsineen Jumalan

näkijän ja Kristuksen kantajan Maria Egyptiläisen elämäkerrat, — niin

nämä yksinkertaiset tarinat tunkevat läpi hänen sydämensä, eikä siihen

tarvita kuin tunti viikossa, aivan riippumatta pienestä palkasta,

yksi tunti vain. Ja hän saa itse nähdä, että kansamme on armelias ja

kiitollinen, antaa satakertaisen kiitoksen; muistaen papin ahkeroimisen

ja hänen liikuttavat sanansa se auttaa häntä hänen pellollaan

vapaaehtoisesti, auttaa häntä hänen kodissaankin ja osoittaa hänelle

entistä suurempaa kunnioitusta, — sillä tavoin hänen palkkansa tulee

suuremmaksi. Asia on niin yksinkertainen, että me toisinaan suorastaan

pelkäämme lausua sen julki, sillä se herättää naurua, ja kuinka oikein

se kuitenkin on! Ken ei usko Jumalaan, ei usko myöskään Jumalan

kansaan. Ken taas on ruvennut uskomaan Jumalan kanssaan, saa nähdä

myös Hänen pyhyytensä, vaikka ei itse siihen asti olisi uskonut siihen

ollenkaan. Vain kansa ja sen tuleva henkinen voima voi käännyttää

omasta maasta vieraantuneet ateistimme. Ja mitä on Kristuksen sana

ilman esimerkkiä? Kansa on turmion oma ilman Jumalan sanaa, sillä sen

sielu janoaa Sanaa ja kaikkea kaunista tajuttavaa. Nuoruudessani, jo

kauan sitten, siitä on jo melkein neljäkymmentä vuotta, me kuljimme

isä Antimin kanssa ympäri koko Venäjää kooten luostarille lahjoja, ja

yövyimme kerran ison, haaksikulkuisen joen rannalle kalastajien kanssa,

ja joukkoomme istuutui kauniin näköinen nuorukainen, ulkomuodosta

päättäen noin kahdeksantoista vuoden ikäinen talonpoika; hän kiiruhti

paikalleen hinatakseen seuraavana päivänä kauppiaan lotjaa. Näin hänen

katsovan eteensä lempein ja kirkkain silmin. Oli valoisa, tyyni,

lämmin heinäkuun yö, joki on leveä, siitä kohoaa höyry ja tuopi meille

vilpoisuutta, kuuluu pieni kalan pulskahdus, linnut ovat vaienneet,

kaikki on hiljaista, kaunista, kaikki rukoilee Jumalaa. Vain me kaksi

olemme valveilla, minä ja tämä nuorukainen, ja me aloimme puhella tämän

Jumalan maailman kauneudesta ja sen suuresta salaisuudesta. Jokainen

ruoho, jokainen kuoriainen, muurahainen, kullankeltainen mehiläinen,

kaikki tuntevat ihmeteltävän hyvin tiensä, vaikka niillä ei ole järkeä,

todistavat Jumalan salaisuudesta, toteuttavat lakkaamatta itse sitä,

ja minä huomasin hyvän nuorukaisen sydämen ruvenneen hehkumaan. Hän

kertoi minulle rakastavansa metsää ja metsän lintuja; hän oli lintujen

pyytäjä, ymmärsi jokaisen niiden vihellyksen, osasi houkutella jokaisen

linnun luokseen: parempaa kuin metsässä-olo, sanoo hän, en tiedä,

mutta kaikki on kaunista. »Totisesti», vastaan hänelle, »kaikki on

kaunista ja suurenmoista, sillä kaikki on totuutta. Katso hevosta»,

sanon hänelle, »se on iso eläin ja läheinen ihmiselle, tai katso

härkää, joka elättää ihmistä ja tekee hänelle työtä, tuota allapäin

olevaa ja miettivää eläintä, katso niiden muotoa: mikä nöyryys, mikä

kiintymys ihmiseen, joka usein lyö sitä säälimättömästi, mikä leppeys,

mikä luottavaisuus ja mikä kauneus onkaan sen muodossa. Tämä on

suorastaan liikuttavaa, ja on selvää, että siinä ei ole mitään syntiä,

sillä kaikki on täydellistä, kaikki paitsi ihminen ovat synnittömiä

ja Kristus on niiden kanssa ennemmin kuin meidän kanssamme.» — »Onko

todellakin», kysyy nuorukainen, »heilläkin Kristus?» — »Kuinka voisi

muuten olla», sanon hänelle, »sillä kaikkia varten on Sana, jokainen

luotu olento ja jokainen eläin, jokainen lehti suuntautuu Sanaa kohti,

laulaa Jumalalle kiitosta, itkee Kristukselle, itse tietämättään,

synnittömän elämänsä salaisuuden voimalla tekee sen. Tuolla», sanon

hänelle, »metsässä kuljeksii kauhea karhu, peloittava ja julma, mutta

siihen se ei ole yhtään vikapää.» Ja minä kerroin hänelle, kuinka

karhu kerran tuli erään hyvin pyhän miehen luo, joka eli sielunsa

pelastuksen tähden metsässä pienessä majassa, ja pyhä mies sääli sitä,

meni pelkäämättä ulos sen luo ja antoi sille palan leipää: »Mene,

Kristus olkoon kanssasi», ja julma peto poistui kuuliaisena ja nöyränä

pahaa tekemättä. Ja nuorukainen heltyi siitä, että peto poistui pahaa

tekemättä ja että sen mukana oli Kristus. »Ah», sanoo, »miten tämä

kaikki on kaunista, miten kaikki Jumalan luoma on kaunista ja ihanaa!»

Istuu, on vaipunut hiljaisiin ja suloisiin mietteisiin. Huomaan hänen

ymmärtäneen. Ja hän nukkui minun viereeni kevyeen, synnittömään uneen.

Jumala siunatkoon nuoruutta! Ja minä rukoilin silloin itse hänen

puolestaan vaipuessani uneen. Jumala, lähetä ihmisillesi rauha ja

valkeus!

c) Muistelmia luostarinvanhin Zosiman poikavuosilta ja nuoruudesta

hänen ollessaan vielä maailmassa. Kaksintaistelu.

— Kadettikoulussa Pietarissa minä olin kauan, melkein kahdeksan vuotta,

ja uusi kasvatus tukahdutti minussa paljon lapsuuden vaikutelmia,

vaikka minä en unohtanut mitään. Sensijaan omaksuin niin paljon uusia

tapoja ja mielipiteitäkin, että minusta tuli miltei villi, säälimätön

ja mahdoton olento. Kohteliaisuuden ja hienon käytöksen kiiltokuoren

omaksuin samalla kertaa kuin opin ranskankielen, mutta opistossa meitä

palvelevia sotamiehiä pidimme me kaikki ja minä niinikään pelkkinä

eläiminä. Minä kenties enemmän kuin kukaan muu, sillä olin kaikista

tovereista vastaanottavaisin kaikelle. Kun meistä tuli upseereita,

niin me olimme valmiita vuodattamaan vertamme, jos meidän kunniaamme

rykmentin jäseninä loukattiin, mutta oikeata kunniaa ei juuri kukaan

meistä tuntenutkaan eikä tietänyt mitä se on, ja jos olisi saanut

tietää, niin olisi ensimmäisenä ollut valmis sille heti nauramaan.

Juopottelusta, irstailusta ja uhmailusta miltei ylpeilimme. En sano,

että oltiin huonoja: kaikki nämä nuoret miehet olivat hyviä, mutta he

käyttäytyivät huonosti ja minä kaikkein huonoimmin. Tärkeintä oli, että

käytettävikseni ilmestyi omia varojani, ja siksi minä aloinkin elää

iloista elämää nuoruuden koko halulla ja laskettelin hillittömästi

täysin purjein. Mutta eräs asia on ihmeellinen: minä lueskelin silloin

kirjojakin, vieläpä suurella mielihyvälläkin; vain Raamattua en tähän

aikaan avannut juuri milloinkaan, mutta en koskaan myös siitä eronnut,

vaan kuljetin sitä kaikkialla mukanani: totisesti minä säilyttelin tätä

kirjaa tietämättäni »päivään ja hetkeen, kuukauteen ja vuoteen». Kun

näin olin palvellut noin neljä vuotta, jouduin viimein K:n kaupunkiin,

missä rykmenttimme silloin oli. Kaupungin seurapiiri oli kirjavaa,

runsaslukuista ja iloista, vieraanvaraista ja rikasta, ja minut

otettiin kaikkialla hyvin vastaan, sillä olin luonteeltani iloinen

ja sen lisäksi minua pidettiin varakkaana, mikä maailmassa merkitsee

sangen paljon. Sattuipa sitten eräs tapaus, joka oli alkuna kaikelle.

Minä kiinnyin erääseen nuoreen ja kauniiseen neitoon, joka oli älykäs

ja huomiota ansaitseva, luonteeltaan valoisa ja jalo, arvossapidettyjen

vanhempien tytär. Nämä eivät olleet mitään vähäpätöisiä ihmisiä,

heillä oli rikkautta, vaikutusvaltaa ja voimaa, minut he ottivat

vastaan ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Minusta alkoi näyttää,

että tyttö oli taipuvainen hellempiin tunteisiin minua kohtaan. —

Tämä unelma sai sydämeni liekehtimään. Sitten oivalsin itse ja pääsin

täydelleen selville siitä, että minä kenties en rakastanutkaan häntä

niin voimakkaasti, vaan ainoastaan kunnioitin hänen älyään ja ylevää

luonnettaan, mitä en voinut olla tekemättä. Itserakkaus esti minua

kosimasta siihen aikaan: tuntui raskaalta ja peloittavalta erota

nuoren ja vapaan miehen elämän irstaista iloista niin nuorena, kun

kaiken lisäksi vielä omisti rahojakin. Tein kuitenkin viittailuja.

Joka tapauksessa lykkäsin ratkaisevan askelen ottamisen vähän

tuonnemmaksi. Mutta silloin yht'äkkiä minut komennetuinkin toiseen

piirikuntaan kahdeksi kuukaudeksi. Palaan kahden kuukauden kuluttua

ja saan yht'äkkiä kuulla, että tyttö on jo naimisissa erään lähellä

kaupunkia asuvan rikkaan tilanomistajan kanssa, joka tosin oli minua

vanhempi, mutta vielä nuori mies, ja jolla oli suhteita pääkaupungin

parhaisiin seurapiireihin, mitä minulla ei ollut. Hän oli sangen

rakastettava mies ja sitäpaitsi sivistynyt, kun taas minulla ei ollut

mitään sivistystä. Niin suuresti hämmästytti minua tämä odottamaton

tapaus, että järkenikin himmeni. Pääasia tässä oli kuitenkin se, että,

niinkuin samaan aikaan sain tietää, tämä nuori tilanomistaja oli

jo kauan ollut neidon sulhanen ja että minä itse olin monta kertaa

tavannut hänet heidän kodissaan, vaikka omien etevien ominaisuuksieni

sokaisemana en ollut huomannut mitään. Mutta tämäpä minua ennen

kaikkea juuri loukkasikin: kuinka oli mahdollista, että melkein kaikki

tiesivät, mutta minä yksin en tietänyt mitään? Ja minä aloin äkkiä

tuntea sietämätöntä vihaa. Punastuen aloin muistella, miten monta

kertaa olin melkein tunnustanut rakkauteni tuolle neidolle, ja koska

hän ei ollut pysähdyttänyt puhettani eikä mitään ennakolta ilmoittanut,

niin hän siis, päättelin minä, oli tehnyt minusta pilaa. Myöhemmin

minä tietysti selvitin itselleni ja muistin, että tyttö ei ollenkaan

ollut tehnyt minusta pilaa, vaan päinvastoin keskeyttänyt leikillisesti

tämmöiset keskustelut ja aloittanut niiden asemesta toisenlaisen, —

mutta silloin minä en kyennyt tätä itselleni selvittämään, vaan aloin

hehkua kostonhimosta. Muistelin ihmetellen, että tämä kosto ja tämä

vihani olivat minulle itselleni äärettömän raskaat ja vastenmieliset,

sillä minulla oli kevyt luonne enkä voinut olla kenellekään kauan

vihoissani, ja sentähden minä nyt ikäänkuin keinotekoisesti kiihoitin

itseäni ja muutuin lopulta säädyttömäksi ja järjettömäksi. Odotin

sopivaa hetkeä, ja kerran suuressa seurassa minun onnistui äkkiä

loukata »kilpailijaani» ikäänkuin aivan tähän asiaan kuulumattomasta

syystä, tekemällä pilkkaa eräästä hänen esittämästään mielipiteestä,

joka koski erästä siihen aikaan tärkeätä tapausta, — tämä tapahtui

vuonna kaksikymmentäkuusi, — ja pilkkani, sanoivat ihmiset, oli

älykästä ja nokkelaa. Senjälkeen pakotin hänet antamaan selityksen

ja esiinnyin hänen selittäessään asiaa niin raa'asti, että hän otti

vastaan haasteeni kaksintaisteluun, huolimatta suuresta erosta, joka

oli välillämme, sillä minä olin häntä nuorempi ja vähäpätöisempi

sekä alhaisessa virka-asemassa. Myöhemmin sain varmasti tietää hänen

ottaneen haasteeni vastaan niinikään jonkinmoisen mustasukkaisuuden

vaikutuksesta: hän oli ennenkin ollut minulle hiukan mustasukkainen

vaimonsa, silloisen morsiamensa vuoksi; nyt hän ajatteli, että

jos vaimo saa tietää hänen kärsineen minun puoleltani loukkauksen

ja jättäneen haastamatta minut kaksintaisteluun, niin vaimo ehkä

tahtomattaan voisi ruveta häntä halveksimaan ja vähemmän rakastamaan.

Sekundantin sain pian, erään toverin, meidän rykmenttimme luutnantin.

Vaikka silloin koetettiinkin ankarasti estää kaksintaisteluja, niin ne

olivat kuitenkin aivan kuin muodissa sotilaitten keskuudessa, — niin

hillittömiksi saattavat joskus kehittyä ja vakiintua ennakkoluulot.

Kesäkuu oli lopullaan, ja meidän oli kohdattava toisemme seuraavana

aamuna kello seitsemän, — ja totisesti tapahtui minulle silloin

jotakin aivan kuin kohtalokasta. Kun illalla palasin kotiin äkäisenä

ja hävyttömänä, suutuin sotamiespalvelijaani Afanasiin ja iskin häntä

kaikin voimin kaksi kertaa vasten kasvoja, niin että hänen kasvoistaan

alkoi vuotaa verta. Hän ei ollut vielä kauan ollut palveluksessani, ja

oli ennenkin tapahtunut, että olin lyönyt häntä, mutta en koskaan noin

petomaisen julmasti. Ja uskotteko, rakkaani, siitä on kulunut aikaa

jo neljäkymmentä vuotta, mutta nytkin vielä muistelen sitä häveten

ja kärsien. Kävin makaamaan, nukuin noin kolme tuntia, nousen, päivä

koittaa jo. Nousin äkkiä vuoteesta, en tahtonut enää maata, menin

ikkunan luo, avasin sen, — se avautui puutarhaan päin, näen auringon

nousevan, on lämmintä, ihanaa, lintujen laulu alkaa helistä. Mitä

tämä on, ajattelen, tunnenko sielussani jotakin ikäänkuin häpeällistä

ja alhaista? Johtuukohan se siitä, että olen menossa vuodattamaan

verta? Ei, ajattelen, ei se tunnu olevan sitäkään. Eiköhän se

johdu siitä, että pelkään kuolemaa, pelkään, tulevani surmatuksi?

Ei, sitä se ei ole ensinkään, ei sinnepäinkään... Ja samassa minä

yht'äkkiä ymmärsinkin mistä oli kysymys: siitä, että minä eilen olin

lyönyt Afanasia! Kaikki nousi äkkiä silmieni eteen aivan kuin se

olisi tapahtunut uudelleen: hän seisoo edessäni, ja minä lyön häntä

minkä jaksan suoraan vasten kasvoja, hänellä on kädet sivuilla, pää

suorana, silmät pullollaan aivan kuin rintamassa, hän vavahtaa joka

iskulla, mutta ei uskalla edes kohottaa kättään suojakseen, — ja

tuo tuommoiseen alennustilaan saatettu olento on ihminen, ja tässä

ihminen lyö ihmistä! Millainen rikos! Oli kuin terävä neula olisi

tunkeutunut sieluni läpi. Seison siinä kuin hölmistyneenä, aurinko

paistaa, pääskyset liitelevät iloisina, lintuset kilvan ylistävät

Jumalaa. Peitin molemmin käsin kasvoni, heittäydyin vuoteelle ja aloin

ääneeni itkeä. Ja minä muistin silloin veljeni Markelin sekä hänen

sanansa ennen kuolemaansa palvelijoille: »Rakkaat ystäväni, miksi

te minua palvelette, miksi minua rakastatte, ansaitsenko minä sen,

että minua palvellaan?» — »Niin, ansaitsenko minä sen?» nousi äkkiä

päähäni. »Todellakin, kuinka minä olen sen arvoinen, että toinen

ihminen, samanlainen Jumalan kuva kuin minäkin, minua palvelisi?» Näin

tunkeutui mieleeni ensimmäisen kerran elämässäni silloin tämä kysymys.

»Äitikulta, emoseni, todellakin on jokainen kaikkien edessä syyllinen

kaikkien puolesta, ihmiset vain eivät tiedä tätä, ja jos he oppisivat

sen tietämään, — niin heti täällä olisikin paratiisi!» — »Hyvä Jumala,

eikö tämäkään ole totta», itken minä ja ajattelen: »Totisesti minä

olen kaikkien puolesta syyllinen ja kenties syyllisempi kaikkia muita

sekä huonompi kaikkia ihmisiä maailmassa.» Ja yht'äkkiä minä näin koko

totuuden kaikessa valossaan: mitä olen menossa tekemään? Olen menossa

tappamaan miehen, joka on hyvä, älykäs, jaloluontoinen eikä missään

suhteessa syyllinen minuun nähden, ja riistän täten hänen vaimoltaan

ainaiseksi onnen, kidutan ja surmaan hänet. Makasin tällä tavoin

vuoteella kasvot tyynyyn painettuina enkä ollenkaan huomannut, kuinka

aika kului. Äkkiä astuu sisälle toverini, luutnantti, minua noutamaan

pistolit mukanaan. »Ahaa», sanoo, »on hyvä, että olet jo noussut, on

aika lähteä». Minä tulin levottomaksi ja pääni meni pyörälle, mutta

läksimme kuitenkin ulos noustaksemme rattaille. »Odotahan tässä vähän

aikaa», sanon hänelle, »poistun silmänräpäykseksi, unohdin kukkaroni».

Ja minä juoksin yksinäni takaisin asuntooni, suoraan Afanasin

komeroon. »Afanasi», sanon, »minä löin sinua eilen kaksi kertaa vasten

kasvoja! Anna minulle anteeksi», sanon. Hän hätkähti aivan kuin olisi

pelästynyt, katsoo — ja minä huomaan, että tämä ei riitä, ei ollenkaan

riitä, ja äkkiä minä virkapuvussani heittäydyn hänen jalkoihinsa ja

painan otsani maahan: »Anna minulle anteeksi!» sanon. Nyt hän aivan

jähmettyy: »Teidän ylhäisyytenne, isäkulta, herra, kuinka te... olenko

minä sen arvoinen»... ja hän alkoi äkkiä itkeä aivan samoin kuin

minä äsken, peitti molemmin käsin kasvonsa, kääntyi ikkunaan päin ja

värisi itkusta. Minä juoksin ulos toverini luo, lensin rattaille,

»anna mennä!» huudan: »Oletko», huudan hänelle, »nähnyt voittajaa, —

semmoinen on nyt edessäsi!» Olin kovin riemuissani, nauroin koko matkan

ajan, puhuin puhumistani, en muista enää mitä kaikkea puhuinkaan.

Hän katsoo minua: »No niin, veli, olet uljas mies, huomaan, että et

häpäise sotilaspukua.» Niin saavuimme paikalle, ja toiset olivat jo

siellä, odottivat meitä. Meidät asetettiin paikoillemme kahdentoista

askelen päähän toisistamme, hänen oli ensin ammuttava, — seison hänen

edessään iloisena, katsellen suoraan häntä kasvoihin, en räpäytä

silmääni, rakastaen katson häntä, tiedän mitä teen. Hän laukaisi, luoti

raapaisi vain hiukan poskeani ja kosketti korvan taustaa, — »Jumalan

kiitos», huudan, »ette tappanut ihmistä!» Ja tartuin omaan pistoliini,

käännyin selin ja paiskasin sen metsään. »Siellä», huudan, »on sinun

paikkasi!» Käännyin vastustajani puoleen: »Hyvä herra», sanon, »antakaa

anteeksi minulle, tyhmälle nuorukaiselle, että syyttä loukkasin teitä

ja nyt saatoin teidät ampumaan itseäni. Minä itse olen kymmenen

kertaa huonompi kuin te, ehkäpä vieläkin huonompi. Sanokaa tämä sille

henkilölle, jota te kunnioitatte enemmän kuin ketään muuta maailmassa.»

Tuskin olin tämän lausunut, kun he kaikki kolme alkoivat huutaa:

»Hyväinen aika», sanoo vastustajani, hän ihan suuttui, »jos ette tahdo

tapella, niin miksi te ollenkaan vaivasitte?» — »Eilen», sanon hänelle,

»olin vielä tyhmä, mutta tänään olen viisastunut», näin vastaan hänelle

iloisesti. — »Mitä eiliseen tulee», sanoo, »niin uskon sen, — mutta

tämänpäiväiseen nähden on vaikeata tehdä teistä johtopäätöstä». —

»Bravo», huudan hänelle taputtaen käsiäni, »olen tässäkin samaa mieltä

kuin te, olen tämän ansainnut!» — »Ammutteko, hyvä herra, vai ettekö?»

— »En ammu, — mutta jos te tahdotte, niin ampukaa vielä kerta, vaikka

parempi olisi, että ette ampuisi.» Sekundantitkin huutavat, varsinkin

minun sekundanttini: »Tämähän on rykmentin häpäisemistä, kun seisoo

kaksintaisteluasennossa ja pyytää anteeksi; jospa vain olisin tämän

tietänyt.» Asetuin silloin seisomaan heidän kaikkien eteen enkä enää

naura. »Hyvät herrat», sanon, »onko todellakin meidän aikanamme niin

ihmeellistä tavata ihminen, joka itse katuu tyhmyyttään ja tunnustaa

julkisesti syykseen sen, mihin on syypää?» — »Mutta eihän toki

kaksintaisteluasennossa», huutaa sekundanttini taas. »Siinäpä se juuri

onkin», vastaan heille, »sepä juuri onkin ihmeellistä, sillä minun

olisi pitänyt tunnustaa itseni syylliseksi heti tänne saavuttuamme,

jo ennen kuin he ampuivat, eikä olisi pitänyt johdattaa heitä suureen

kuolemansyntiin, mutta niin tavattoman säädyttömäksi, sanon, olemme

me itse järjestäneet olomme maailmassa, että oli melkeinpä mahdotonta

tehdä sitä, sillä vasta sen jälkeen kuin olin antanut heidän ampua

itseäni kahdentoista askelen päästä, voivat sanani heille nyt jotakin

merkitä, mutta jos minä ennen ampumista heti tänne tultuani olisin sen

tehnyt, niin olisi sanottu vain yksinkertaisesti: 'hän on pelkuri,

pelästyi pistolia, eikä hänen puheitaan kannata kuunnella'. Hyvät

herrat», huudahdin äkkiä kaikesta sydämestäni, »katsokaa ympärillenne

Jumalan lahjoja: taivas on kirkas, ilma puhdas, ruoho hempeä, linnut

ja koko luonto kauniit ja synnittömät, mutta me, vain me yksin, olemme

jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä

meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy

koko kauneudessaan, me syleilemme silloin toisiamme ja vuodatamme

kyyneliä.»... Tahdoin vielä jatkaa, mutta en voinut, hengitykseni

salpaantui, oli niin suloista, niin nuorta, sydämessäni tunsin niin

suurta onnea, että semmoista en ollut kokenut koskaan elämässäni.

»Tämä on kaikki järkevää ja jaloa», sanoo minulle vastustajani, »joka

tapauksessa te olette originelli mies». — »Naurakaa», nauroin minäkin

hänelle, »mutta myöhemmin ylistätte itsekin». — »Minähän olen valmis»,

sanoo, »nytkin ylistämään; jos sallitte, niin ojennan teille käteni,

sillä te näytätte olevan todellakin vilpitön mies». — »Ei», sanon, »ei

tarvitse nyt, vaan myöhemmin, kun minusta on tullut parempi ja minä

olen ansainnut kunnioituksenne, ojentakaa silloin kätenne, — teette

siinä hyvin». Palasimme kotiin, sekundanttini toruu minua koko matkan,

mutta minä suutelen häntä. Heti saivat kaikki toverit tietää asian,

kokoontuivat jo samana päivänä minua tuomitsemaan: »Hän on häväissyt

sotilaspuvun», sanovat, »ottakoon virkaeron». Ilmaantui puolustajiakin:

»Kuitenkinhan hän», sanovat, »antoi ampua itseään». — »Niin, mutta

pelkäsi enempää ampumista ja pyysi kaksintaistelun aikana anteeksi.»

— »Jos hän olisi pelännyt ampumista», väittävät tähän puolustajat,

»niin hän olisi ensin laukaissut pistolinsa, ennenkuin pyysi anteeksi,

mutta hän viskasi sen metsään, kun se vielä oli ladattuna; ei, tässä

on tapahtunut jotakin muuta, originellia.» Minä kuuntelen, ja mieleni

on iloinen heitä katsellessani. »Rakkaat ystäväni ja toverini», sanon,

»älkää pelätkö, että minä en pyytäisi eroa virastani, sillä minä olen

sen jo tehnyt, olen jo tänä aamuna jättänyt kansliaan erohakemukseni,

ja heti kun olen saanut eron, menen luostariin, sitä varten eroankin

virastani.» Heti kun olin tämän sanonut, alkoivat he jok'ikinen nauraa

täyttä kurkkua: »Olisit sanonut sen jo alussa, no nyt on kaikki

selvää, munkkia ei voi tuomita», nauravat nauramistaan, ei ollenkaan

ivallisesti, vaan ystävällisesti ja iloisesti, kaikki alkoivat äkkiä

pitää minusta, kiihkeimmät syyttäjätkin, ja koko sen kuukauden, mikä

meni virkaeron odottamiseen, he melkein kantavat minua käsillään: »Voi

sinua, munkki», sanovat. Jokainen lausuu minulle jonkin ystävällisen

sanan, alkoivat kehoittaa luopumaan aikeestani ja sääliäkin: »Mitä

sinä teetkään itsellesi?» — »Ei», sanovat, »tämä meidän miehemme on

urhoollinen, hän antoi ampua itseään ja olisi voinut laukaista oman

pistolinsa, mutta hän oli edellisenä iltana nähnyt unen, että hänen

oli ruvettava munkiksi, siinä on syy». Aivan samoin kävi kaupungin

seurapiireissä. Ennen ei minua juuri oltu huomattukaan, oli vain otettu

ystävällisesti vastaan, mutta nyt kaikki kilvan tekivät tuttavuuttani

ja alkoivat kutsua luokseen: nauravat minulle, mutta pitävät minusta.

Huomautan tässä, että vaikka kaikki silloin puhuivatkin ääneen

kaksintaistelustamme, niin esimiehet painoivat asian villaisella,

sillä vastustajani oli kenraalimme läheinen sukulainen, ja koska

mitään verenvuodatusta ei ollut tapahtunut, vaan koko asia oli ollut

kuin leikintekoa ja loppujen lopuksi minä olin pyytänyt virkaeroa,

niin koko juttu lyötiinkin leikiksi. Ja minä aloin silloin puhua

kaikkien kuullen ja pelkäämättä enkä välittänyt heidän naurustaan,

sillä se ei kuitenkaan ollut ilkeätä, vaan hyväntahtoista naurua. Nämä

keskustelut tapahtuivat enimmäkseen iltaisin naisseurassa, naiset

silloin mieluimmin minua kuuntelivat ja saivat miehetkin kuuntelemaan.

»Kuinka on mahdollista, että minä olisin syyllinen kaikkien puolesta»,

nauraa minulle jokainen päin kasvoja, »voinko minä olla syyllinen

esimerkiksi teidän puolestanne?» — »Kuinka», vastaan heille, »voisitte

sen tietääkään, kun koko maailma on jo ammoin lähtenyt kulkemaan

toista tietä ja kun me pidämme silkkaa valhetta totuutena ja vaadimme

muiltakin samanlaista valhetta. Minä olen nyt yhden kerran elämässäni

ottanut ja menetellyt vilpittömästi, ja seuraus oli se, että kaikki

pitävät minua jossakin määrin löylynlyömänä: vaikka pidättekin minusta,

niin kuitenkin te», sanon, »nauratte minulle». — »Kuinka voisi olla

pitämättä teistä?» sanoo minulle emäntä nauraen, ja seura siellä on

lukuisa. Äkkiä näen naisten joukosta nousevan saman nuoren naisen,

jonka takia silloin olin pannut toimeen kaksintaistelun ja jota

vielä niin vähän aikaa sitten olin ajatellut morsiamekseni; en ollut

huomannutkaan hänen tuloaan nyt tähän illanviettoon. Hän nousi, astui

luokseni, ojensi minulle kätensä: »Sallikaa minun», sanoo, »selittää

teille, että minä olen ensimmäinen lukeutumaan niihin, jotka eivät

naura teille, päinvastoin kyynelsilmin kiitän teitä ja lausun teille

kunnioitukseni silloisen käytöksenne johdosta». Hänen miehensäkin tuli

silloin luokseni, ja sitten kerääntyivät yht'äkkiä kaikki ympärilleni,

olivat miltei suudella minua. Mieleni riemastui, mutta erityisesti

kiintyi äkkiä huomioni erääseen herrasmieheen, joka oli jo ikämies ja

joka myös tuli luokseni; vaikka tunsin hänet ennestäänkin nimeltä, en

ollut koskaan ollut tuttu hänen kanssaan enkä siihen iltaan asti ollut

edes vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan.

d) Salaperäinen vieras

Hän oli jo kauan ollut virassa meidän kaupungissamme, hänellä oli

huomattava asema, hän oli kaikkien kunnioittama ja rikas mies, oli

tunnettu hyväntekeväisyydestään, oli lahjoittanut melkoisen summan

vaivaistaloa ja orpokotia varten ja teki sitäpaitsi paljon hyvää

salassa ja toisten tietämättä, mikä kaikki sittemmin hänen kuoltuaan

tuli ilmi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen ja ulkomuodoltaan

miltei ankaran näköinen; hän oli harvapuheinen; naimisissa hän oli

ollut vasta kymmenen vuotta, ja hänen vaimonsa oli vielä nuori; heillä

oli kolme pientä lasta. Kun seuraavana iltana istun kotona, niin

huoneeni ovi äkkiä avautuu ja huoneeseeni astuu juuri tuo mies.

On huomattava, että silloin en enää asunut entisessä asunnossani,

vaan olin heti virkaeroa pyydettyäni muuttanut toiseen, jonka olin

vuokrannut eräältä vanhalta vaimolta, virkamiehen leskeltä, ja minua

palveli hänen palvelijansa, sillä oli tähän asuntoon vain sentähden

muuttanutkin, että olin samana päivänä kuin palasin kaksintaistelusta

toimittanut Afanasin takaisin rintamapalvelukseen, sillä minua hävetti

katsoa häntä silmiin sen jälkeen, mitä vähän aikaisemmin olin hänelle

tehnyt, — siinä määrin on valmistumaton maailman lapsi taipuvainen

häpeämään jotakin perin oikeatakin tekoaan.

»Minä», sanoo luokseni saapunut herra, »olen jo muutamana päivänä

kuunnellut teitä eri taloissa suurella mielenkiinnolla ja haluaisin

lopulta tutustua teihin persoonallisesti puhuakseni kanssanne vielä

tarkemmin. Voitteko te, hyvä herra, tehdä minulle niin suuren

palveluksen?» — »Voin», sanon, »teen sen suurella mielihyvällä ja

pidän sitä erikoisen suurena kunniana», näin puhun hänelle, mutta

olen miltei pelästynyt, siinä määrin hän silloin minua ensi katseella

hämmästytti. Sillä vaikka minua oli kuunneltu ja osoitettu kohtaani

mielenkiintoa, niin ei kukaan vielä ollut lähestynyt minua sisällisesti

niin totisena ja ankarana. Mutta tämä oli kaiken lisäksi itse tullut

asuntooni. Hän istuutui. »Suuren», jatkoi hän, »luonteen lujuuden

huomaan teissä, sillä te ette pelännyt palvella totuutta semmoisessa

asiassa, jossa antauduitte vaaraan saada totuutenne tähden osaksenne

kaikkien halveksumisen». — »Kenties te ylistätte minua aivan liikaa»,

sanon hänelle. »Ei, en liioittele», vastaa hän minulle, »uskokaa, että

tuommoisen teon suorittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulettekaan.

Oikeastaan», jatkaa hän, »vain tämä saikin minut hämmästymään,

ja senvuoksi minä olenkin tullut luoksenne. Kuvailkaa minulle,

jos vain ette pidä tätä kovin sopimattomana uteliaisuutena minun

puoleltani, mitä te nimenomaan tunsitte sillä hetkellä, jolloin te

kaksintaistelussa päätitte pyytää anteeksi, jos te suinkin muistatte.

Älkää pitäkö kysymystäni kevytmielisenä, päinvastoin minulla tehdessäni

tämän kysymyksen on oma salainen tarkoitukseni, jonka luultavasti

ilmaisen teille myöhemmin, jos Jumala näkee hyväksi lähentää meitä

enemmän toisiimme.»

Kaiken aikaa hänen tätä puhuessaan katsoin häntä suoraan kasvoihin ja

aloin yhtäkkiä tuntea häntä kohtaan mitä lujinta luottamusta ja sen

lisäksi myös omasta puolestani tavatonta uteliaisuutta, sillä tunsin,

että hänellä on sielussaan jokin oma erityinen salaisuutensa.

»Te kysytte, mitä nimenomaan tunsin juuri sinä hetkenä, kun pyysin

vastustajaltani anteeksi», vastaan hänelle, »mutta minä kerron

mieluummin alusta alkaen teille sen, mitä en vielä ole kertonut

toisille», ja minä kerroin hänelle kaikki mitä olin tehnyt Afanasille

ja miten olin kumartanut hänelle maahan asti. »Tästä voitte itse

nähdä», päätin kertomukseni, »että kaksintaistelun aikana minun jo oli

helpompi, sillä olin alkanut jo kotona, ja kun kerran olin tälle tielle

lähtenyt, niin kaikki muu sitten ei ollut enää vaikeatakaan, vaan meni

iloisesti ja riemukkaasti.»

Kuultuaan kertomuksen hän katsoo minuun kauniisti. »Kaikki tämä»,

hän sanoo, »on tavattoman mielenkiintoista, ja minä tulen vielä ja

yhä uudelleen luoksenne.» Ja siitä lähtien hän alkoi käydä luonani

melkein joka ilta. Ja meistä olisi tullut hyvin hyvät ystävät, jos hän

olisi puhunut minulle itsestäänkin. Mutta itsestään hän ei puhunut

minulle juuri sanaakaan, kyseli vain minua koskevia asioita. Siitä

huolimatta minä aloin suuresti pitää hänestä ja ilmaisin hänelle aivan

luottavasti kaikki tunteeni ajatellen: mitäpä minun tarvitsee tietää

hänen salaisuuksiaan, näenhän muutenkin, että hän on rehellinen mies.

Sitäpaitsi hän on niin vakava mies ja paljon vanhempi minua, mutta käy

minun, nuorukaisen, luona, eikä ylenkatso minua. Ja paljon hyödyllistä

minä olen häneltä oppinut, sillä hän oli hyvin älykäs mies. »Että

elämä on paratiisi», sanoo hän minulle yht'äkkiä, »sitä olen jo kauan

ajatellut», ja äkkiä hän lisäsi: »Sitähän minä vain ajattelenkin.»

Katsoo minua ja hymyilee. »Minä olen», sanoo, »siitä enemmän vakuutettu

kuin te, myöhemmin saatte tietää miksi.» Kuuntelen tätä ja ajattelen

itsekseni: Hän tahtoo varmaankin ilmaista minulle jotakin. »Paratiisi»,

hän sanoo, »on kätketty jokaiseen meistä, se piilee nyt minussakin, ja

jos tahdon, — niin se huomenna muuttuu minulle todellisuudeksi ja pysyy

sitten koko elämäni ajan.» Katson: hän puhuu liikutettuna ja katsoo

minuun salaperäisesti, aivan kuin kuulustelisi minua. »Mutta siitä»,

jatkaa hän, »että jokainen ihminen on kaikkien ja kaiken puolesta

syyllinen omien syntiensä lisäksi, siitä te olette lausunut aivan

oikean mielipiteen ja tehnyt sen liikuttavaksi, kuinka saatoittekaan

äkkiä niin täydellisesti tämän ajatuksen käsittää. Ja totisesti

uskon, että kun ihmiset ymmärtävät tämän ajatuksen, niin heille

alkaa taivaan valtakunta, ei enää haaveena, vaan todellisuudessa.»

— »Mutta milloin», huudahdin minä silloin hänelle surumielin, »tämä

toteutuu ja toteutuuko se koskaan? Eikö se ole ainoastaan unelma?»

— »Siispä te nyt», hän sanoo, »ette usko, saarnaatte, ettekä usko

itse. Tietäkää siis, että ehdottomasti tämä unelma, kuten te sanotte,

toteutuu, uskokaa se, mutta se ei toteudu nyt, sillä kaikella

tapahtumisella on oma lakinsa. Tämä on henkinen, psykologinen asia.

Jos mieli uudistaa maailma, täytyy ihmisten itsensä psyykillisesti

kääntyä toiselle tielle. Ennenkuin tulet todellakin jokaisen veljeksi,

ei veljeyttä synny. Ei koskaan mikään tiede eikä mikään etu opeta

ihmisiä kaikkien tyydytykseksi jakamaan omaisuutensa ja oikeutensa.

Aina on jokaisella mielestään vähän, ja aina he tulevat nurisemaan,

kadehtimaan ja tuhoamaan toisiaan. Te kysytte, milloin tämä toteutuu.

Se toteutuu, mutta sitä ennen pitää inhimillisen _eristäytyneisyyden_

aikakauden päättyä.» — »Minkä eristäytyneisyyden!» kysyn häneltä.

— »Sellaisen, joka nyt vallitsee kaikkialla ja varsinkin meidän

aikanamme, mutta ei ole vielä kokonaan loppunut eikä sen aika ole

tullut. Sillä jokainen pyrkii nyt mahdollisimman paljon erottamaan

persoonaansa, mutta kaikista hänen ponnistuksistaan tulee elämän

täyteläisyyden asemesta tulokseksi vain täydellinen itsemurha, sillä

oman olemuksensa täydellisyyden määrittelyn sijaan he joutuvat

täydelliseen eristäytyneisyyteen. Kaikki meidän aikanamme ovat näet

jakaantuneet yksilöihin, jokainen vetäytyy omaan luolaansa, jokainen

etääntyy toisista, piiloutuu ja piilottaa sen, mitä hänellä on, ja

lopuksi hän nykäisee itse itsensä irti ihmisten joukosta ja sysää itse

ihmiset pois luotaan. Hän säästää eristäytyneisyydessään rikkautta

ja ajattelee: kuinka voimakas nyt olenkaan ja kuinka turvattu, eikä

tiedäkään, mieletön, että kuta enemmän hän säästää, sitä enemmän

hän vaipuu itsemurhaavaan voimattomuuteen. Sillä hän on tottunut

luottamaan vain itseensä ja on erottautunut kokonaisuudesta yksilöksi,

totuttanut sielunsa olemaan uskomatta ihmisten apuun, ihmisiin ja

ihmiskuntaan, ja vapisee vain sitä, että menettää rahansa ja sillä

hankkimansa oikeudet. Kaikkialla alkaa nykyisin inhimillinen äly ivata

ja olla ymmärtämättä sitä, että henkilön persoonallinen turvallisuus

ei riipu hänen eristäytyneestä persoonallisesta ponnistuksestaan, vaan

yleisestä ihmisten yhteenkuuluvaisuudesta. Mutta käy ehdottomasti

niin, että tulee loppu myös tästä kauheasta eristäytyneisyydestä,

ja kaikki ymmärtävät samalla kertaa, miten luonnottomasti he ovat

erottautuneet toisistaan. Sellainen tulee olemaan ajan henki, ja he

ihmettelevät sitä, että olivat olleet niin kauan pimeässä näkemättä

valoa. Silloinpa ilmestyykin Ihmisen Pojan ennusmerkki taivaalle...

Mutta siihen mennessä täytyy kuitenkin suojella lippua, ja jotenkuten,

vaikkapa yksin, pitää ihmisen näyttää esimerkkiä ja johtaa sielunsa

eristäytyneisyydestä veljellisen yhteyden sankaripolulle, olkoonpa,

että saa siitä vähämielisen nimen. Tämä on tarpeen, jotta suuri ajatus

ei kuolisi...»

Tämmöisissä palavissa ja riemastuttavissa keskusteluissa kuluivat

iltamme toinen toisensa jälkeen. Minä jätin seurapiiritkin ja aloin

paljon harvemmin käydä vieraissa, jotapaitsi aloin myös joutua pois

muodista. En sano tätä tuomitakseni, sillä minua rakastettiin edelleen

ja minuun suhtauduttiin iloisesti; se seikka, että muoti todellakin

on voimakas hallitsija maailmassa, on kuitenkin tunnustettava. Mutta

salaperäistä vierastani aloin lopulta katsella ihastuneena, sillä

paitsi sitä nautintoa, minkä hänen älykkyytensä minulle tuotti, aloin

aavistaa hänen hautovan mielessään jotakin aietta ja valmistautuvan

kenties suureen sankaritekoon. Kenties häntä miellytti sekin, että

minä en udellut hänen salaisuuttaan enkä kysellyt sitä suoraan enkä

vihjailemalla. Huomasin kuitenkin viimein, että häntä itseäänkin

näytti alkaneen vaivata halu ilmaista minulle jotakin. Ainakin se

alkoi olla hyvin ilmeistä noin kuukauden kuluttua siitä, kun hän

oli alkanut käydä luonani. »Tiedättekö», kysyi hän minulta kerran,

»että kaupungilla ollaan hyvin kiinnostuneita meistä molemmista ja

ihmetellään, että minä käyn niin usein teidän luonanne; mutta vähätpä

heistä, sillä _kohta kaikki saa selityksensä_.» Toisinaan hän joutui

äkkiä tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja tämmöisissä tapauksissa

hän miltei aina nousi ja lähti pois. Toisinaan hän katsoo minuun kauan

ja läpitunkevasti, — ajattelen: »Nyt hän sanoo jotakin», mutta hän

keskeyttää äkkiä katsomisensa ja alkaa puhua jostakin tunnetusta ja

tavallisesta asiasta. Usein hän myös alkoi valittaa päänkivistystä.

Kerran hän sitten aivan odottamatta, puhuttuaan pitkään ja tulisesti,

äkkiä kalpeni, hänen kasvonsa vääristyivät kokonaan ja hän tuijotti

minuun jäykin katsein.

»Mikä teidän on», sanon, »etteköhän voi pahoin?» Hän olikin juuri

valittanut päänkivistystä.

»Minä... tiedättekö... minä... olen tappanut ihmisen.»

Sen sanottuaan hän hymyili, mutta oli valkea kuin liitu. Miksi hän

hymyilee? — tämä ajatus tunki läpi sydämeni, ennenkuin vielä olin

mitään tajunnut. Minä itse kalpenin.

»Mitä te puhutte?» huudan hänelle.

»Näettekö», vastaa hän minulle hymyillen yhä kalpeata hymyään, »kuinka

vaikeata minun oli sanoa ensimmäinen sana. Nyt olen sen sanonut ja

luullakseni päässyt tielle. Lähden sitä kulkemaan.»

Pitkään aikaan en uskonut häntä, eikä lopultakaan totuus minulle

valjennut yhdellä kertaa, vaan vasta sitten, kun hän oli kolmena

päivänä käynyt luonani ja kertonut minulle kaikki seikkaperäisesti.

Pidin häntä mielipuolena, mutta lopuksi kuitenkin asia oli minulle

täysin selvä suureksi surukseni ja ihmeekseni. Hän oli tehnyt suuren

ja kamalan rikoksen neljätoista vuotta sitten, ja rikoksen uhriksi oli

joutunut eräs rikas rouva, nuori ja kaunis tilanomistajan leski, jolla

oli kaupunkimatkojaan varten oma talo kaupungissamme. Tuntien suurta

rakkautta tätä naista kohtaan hän tunnusti hänelle rakkautensa ja alkoi

taivutella häntä menemään kanssansa naimisiin. Mutta nainen oli jo

antanut sydämensä toiselle, eräälle huomattavalle ja verraten korkeassa

asemassa olevalle sotilaalle, joka sillä kertaa oli sotaretkellä,

mutta jota hän odotti pian luokseen palaavaksi. Hän antoi rukkaset ja

pyysi kosijaa olemaan käymättä hänen luonaan. Tämä lakkasi käymästä,

mutta tuntien hänen talonsa hän tunkeutui sinne yöllä puutarhasta

katon kautta hyvin rohkealla tavalla ollen vaarassa tulla huomatuksi.

Mutta sangen useinhan käy niin, että tavattoman rohkeasti suoritetut

rikokset myös onnistuvat paremmin kuin muut. Hän meni sisälle taloon

ullakkoikkunasta ja laskeutui alas asuinhuoneisiin ullakon portaita,

tietäen että portaitten päässä oleva ovi palvelijain huolimattomuuden

vuoksi ei aina ollut lukossa. Hän luotti tähän leväperäisyyteen,

ja tällä kertaa kävikin hänen toiveittensa mukaisesti. Hiivittyään

asuinhuoneisiin hän meni pimeässä emännän makuuhuoneeseen, jossa paloi

jumalankuvan lamppu. Sattui niinkin, että talon molemmat sisäköt olivat

menneet salaa ja lupaa pyytämättä naapurissa saman kadun varrella

vietettäviin nimipäiväkekkereihin. Muut palvelijat ja palvelijattaret

nukkuivat palvelijain huoneissa ja keittiössä, alakerroksessa. Kun

hän näki makaavan naisen, niin intohimo syttyi hänen sydämessään;

ja sitten hänet valtasi kostonhimon ja mustasukkaisuuden herättämä

vihastus, ja tietämättä mitä teki hän aivan kuin juopunut astui

makaavan luo ja työnsi veitsen suoraan tämän rintaan, niin että nainen

ei edes huudahtanutkaan. Sitten hän helvetillisen ja rikoksellisen

kavalasti laittoi niin, että epäluulo kohdistuisi palvelijoihin: otti

murhatun kukkaron, avasi avaimilla, jotka hän otti tyynyn alta, hänen

lipastonsa ja otti sieltä erinäisiä esineitä juuri sillä tavoin kuin

sivistymätön palvelija olisi tehnyt, toisin sanoen: jätti arvopaperit

paikoilleen ja otti vain rahat, otti muutamia isompia kultaesineitä,

mutta jätti kymmenen kertaa kallisarvoisemmat pikkuesineet ottamatta.

Hän otti myös yhtä ja toista itselleen muistoksi, mutta siitä enemmän

edempänä. Tehtyään tämän kauhean teon hän poistui samaa tietä kuin

oli tullutkin. Ei seuraavana päivänä, jolloin asiasta nousi hälinä,

eikä koskaan myöhemmin koko hänen elämänsä aikana kenenkään päähänkään

pälkähtänyt kohdistaa epäluuloja todelliseen tihutyön tekijään!

Eikä kukaan tietänyt hänen rakkaudestaankaan vainajaan, sillä hän

oli aina ollut luonteeltaan harvapuheinen ja juro, eikä hänellä

ollut ketään ystävää, jolle olisi avannut sydämensä. Häntä pidettiin

yksinkertaisesti murhatun tuttuna eikä aivan läheisenäkään, sillä

viimeisten kahden viikon aikana hän ei ollut käynyt tämän luona.

Ruvettiin heti epäilemään vainajan palvelijana olevaa maaorjaa

Pjotria, ja kaikki asianhaarat vahvistivat tätä epäluuloa, sillä

tämä palvelija tiesi, eikä vainajakaan ollut sitä salannut, että

emäntä aikoi antaa hänet sotamieheksi, koska hänen oli talonpojistaan

annettava rekryyttejä ja koska Pjotr oli yksinäinen mies ja sitäpaitsi

huonokäytöksinen. Oli kuultu Pjotrin äkäpäissään juopuneena kapakassa

uhanneen tappaa emäntänsä. Kaksi päivää ennen emäntänsä kuolemaa oli

Pjotr karannut talosta ja elänyt kaupungilla tietymättömissä. Murhan

jälkeisenä päivänä hänet löydettiin maantieltä aivan kaupungin luota

sikahumalassa, taskussaan veitsi ja oikea kämmen jostakin syystä veren

tahrimana. Hän väitti veren tulleen nenästään, mutta häntä ei uskottu.

Sisäköt myönsivät tehneensä itsensä syypäiksi siihen, että olivat

olleet keinuissa ja että ulko-ovi kuistissa oli ollut lukitsematta

siihen asti, kunnes he palasivat kotiin. Ilmeni vielä monta muutakin

tämänkaltaista seikkaa, ja niiden nojalla otettiin viaton palvelija

kiinni. Hänet vangittiin, ja oikeudenkäynti alkoi, mutta viikon

kuluttua vanki sairastui kuumeeseen ja kuoli sairaalassa tajuihinsa

tulematta. Siihen asia päättyi, kaikki jäi Jumalan huostaan, ja kaikki,

niin tuomarit ja esivalta kuin yhteiskuntakin, jäivät vakuutetuiksi

siitä, että rikosta ei ollut tehnyt kukaan muu kuin kuollut palvelija.

Mutta tämän jälkeen alkoi rangaistus.

Salaperäinen vieras, joka nyt oli ystäväni, kertoi minulle, että

alussa hänellä ei juuri ollenkaan ollut omantunnon vaivoja. Hänen

oli pitkän aikaa paha olla, mutta ainoastaan sen tähden, että oli

tappanut rakkaan naisen, että tätä ei enää ollut olemassa, että

tappaessaan hänet oli tappanut lempensäkin, intohimon jäädessä

edelleen palamaan hänen veressään. Mutta että hän oli vuodattanut

viatonta verta ja että hän oli tappanut ihmisen, sitä hän ei silloin

juuri ollenkaan ajatellut. Ajatus, että hänen uhristaan olisi tullut

toisen puoliso, tuntui hänestä mahdottomalta, ja sentähden hän oli

pitkät ajat tunnossaan vakuutettu siitä, ettei ollut voinut menetellä

toisin. Häntä vaivasi alussa jonkin verran palvelijan vangitseminen,

mutta vangin pikainen sairastuminen ja kuolema rauhoittivat häntä,

sillä aivan ilmeisesti tämä (niin hän ajatteli silloin) ei ollut

kuollut vangitsemisen johdosta eikä pelästyksestä, vaan vilustuksesta

johtuneeseen tautiin, jonka hän oli saanut karkumatkoillaan maatessaan

koko yön sikahumalassa kostealla maalla. Varastetut esineet ja rahat

eivät häntä paljoa vaivanneet, sillä (niin hän ajatteli edelleen)

varkaus ei ollut tapahtunut voitonhimosta, vaan sen tarkoituksena

oli ollut johtaa epäluulot toisaalle. Varastettu rahamäärä oli taas

vähäinen, ja tämän määrän sekä vielä paljon enemmän hän lahjoitti

kaupunkiimme perustettavaa vaivaistaloa varten. Hän teki sen

vartavasten rauhoittaakseen omaatuntoaan varkauden johdosta, ja

omituista kyllä, hän sai todellakin mielelleen rauhan joksikin,

vieläpä melkoisen pitkäksi aikaa, — hän kertoi itse minulle siitä.

Sitten hän antautui uutterasti virkatoimiin, pyrki itse huolia

tuottavaan ja vaikeaan tehtävään, joka vei häneltä parin vuoden

ajan, ja lujaluontoinen kun oli, melkein unohti mitä oli tapahtunut;

kun se muistui hänen mieleensä, niin hän koetti olla sitä kokonaan

ajattelematta. Hän alkoi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, teki paljon

aloitteita ja uhrasi paljon varoja meidän kaupungissamme, tuli

tunnetuksi pääkaupungeissakin, valittiin Moskovassa ja Pietarissa

sikäläisten hyväntekeväisyysyhdistysten jäseneksi. Mutta yhä

enemmän alkoi hänen ajatuksiaan askarruttaa tuska, joka oli hänelle

ylivoimainen. Hän mieltyi erääseen kauniiseen ja järkevään tyttöön

ja meni pian naimisiin tämän kanssa toivoen saavansa naimisellaan

karkoitetuksi yksinäisyytensä surumielisyyden sekä astumalla uudelle

tielle ja täyttämällä hartaasti velvollisuutensa vaimoaan ja lapsiaan

kohtaan irtautuvansa kokonaan vanhoista muistoista. Mutta kävikin

aivan päinvastoin kuin hän oli odottanut. Jo avioliiton ensimmäisenä

kuukautena alkoi häntä lakkaamatta kiusata ajatus: »Vaimoni rakastaa

minua, mutta entä jos hän saisi tietää?» Kun vaimo tuli ensimmäisen

kerran raskaaksi ja ilmoitti hänelle tämän, niin hän äkkiä huolestui:

»Annan hengen, mutta olen itse riistänyt toiselta hengen.» Tuli lapsia:

»Kuinka minä uskallan rakastaa, opettaa ja kasvattaa heitä, kuinka

voin puhua heille hyveestä: minä olen vuodattanut verta.» Lapset

kasvavat suloisina, tekee mieli hyväillä heitä: »Minä en voi katsoa

heidän viattomia, kirkkaita kasvojaan; en ole sen arvoinen.» Viimein

alkoi hänen eteensä uhkaavana ja katkerana astua hänen murhaamansa

uhrin veri, sen nuori, tuhottu elämä, veri, joka huusi kostoa. Hän

alkoi nähdä kamalia unia. Mutta hänellä oli luja sydän, ja hän kesti

tuskan kauan: »Sovitan kaikki tällä salaisella kärsimykselläni.» Mutta

turha oli tämäkin toivo: mitä pitemmälle aika kului, sitä kovemmaksi

tuli kärsimys. Yhteiskunnassa alettiin häntä kunnioittaa hänen

hyväntekeväisyytensä tähden, vaikka kaikki pelkäsivätkin hänen ankaraa

ja synkkää luonnettaan, mutta kuta enemmän häntä kunnioitettiin, sitä

sietämättömämmäksi kävi hänen olonsa. Hän tunnusti minulle aikoneensa

tappaa itsensä. Mutta sen asemesta alkoi hänen mieleensä kangastella

toinen unelma, — unelma, jota hän alussa piti mahdottomana ja

järjettömänä, mutta joka lopulta niin imeytyi hänen sydämeensä, että

hän ei voinut sitä reväistä irti. Hän unelmoi tämmöistä: hän nousee,

astuu kansan eteen ja ilmoittaa kaikille tappaneensa ihmisen. Kolmisen

vuotta hän oli hautonut tätä haavetta, se väikkyi hänen mielessään

alati eri muodoissa. Viimein hän alkoi koko sydämestään uskoa, että

ilmoittamalla rikoksensa hän ehdottomasti lääkitsee sielunsa ja saa

rauhan lopullisesti. Mutta tultuaan tästä vakuutetuksi hän tunsi

sydämensä kauhistuvan, sillä miten hän panisi sen toimeen? Silloin

sattui tuo tapaus minun kaksintaistelussani. »Teitä katsellessani olen

nyt tehnyt päätökseni.» Katson häneen.

»Saattoiko todellakin», huudahdin hänelle käsiäni yhteen lyöden, »niin

pieni tapahtuma synnyttää teissä tuommoisen päättäväisyyden?»

»Päätökseni on ollut syntymässä kolme vuotta», vastaa hän minulle, »ja

teidän tapauksenne antoi sille vain sysäyksen. Teitä katsellessani minä

soimasin itseäni ja aloin kadehtia teitä.» Hän lausui tämän minulle

melkein tylysti.

»Mutta eihän teitä uskota», huomautin. »Siitä on kulunut neljätoista

vuotta.»

»Minulla on todistuksia, sangen hyviä. Esitän ne.»

Minä aloin silloin itkeä ja suutelin häntä.

»Ratkaiskaa minulle yksi asia, yksi asia», sanoi hän minulle (aivan

kuin kaikki nyt olisi riippunut minusta), »vaimo, lapset! Vaimoni

kenties kuolee surusta, ja lapset, vaikka eivät menetäkään aatelisarvoa

eivätkä omaisuuttaan, — ovat kuitenkin pakkotyövangin lapsia kaiken

ikänsä. Ja millaisen muiston, millaisen muiston jätänkään heidän

sydämiinsä itsestäni!»

Olen vaiti.

»Erota heistä, jättää iäksi? Sehän on iäksi, iäksi.»

Istun ääneti ja luen itsekseni rukousta. Nousin viimein, minua oli

alkanut peloittaa.

»No mitä?» hän katsoo minuun.

»Menkää», — sanon, — »ilmoittakaa ihmisille. Kaikki menee ohitse,

totuus yksin jää. Lapset ymmärtävät suuriksi kasvettuaan, kuinka paljon

jaloutta oli suuressa päättäväisyydessänne.»

Hän lähti silloin luotani niinkuin todellakin olisi tehnyt päätöksensä.

Mutta kuitenkin hän kävi sen jälkeen luonani yli kahden viikon aikana

aivan joka ilta, valmistautui yhä eikä päässyt päätökseen. Hän kidutti

sydämeni pahanpäiväiseksi. Saapuu joskus lujana ja sanoo liikutettuna:

»Tiedän, että paratiisi alkaa minulle, alkaa heti, kun teen

ilmoitukseni. Neljätoista vuotta olen ollut helvetissä. Tahdon kärsiä.

Otan kärsimyksen ja alan elää. Vääryydellä voi mennä maailman läpi,

mutta ei palata takaisin... Nyt en uskalla rakastaa lähimmäistäni enkä

edes lapsianikaan. Herra Jumala, ymmärtäväthän lapseni kenties, mitä

kärsimykseni ovat minulle maksaneet, eivätkä tuomitse minua! Jumala ei

ole voimassa, vaan totuudessa.»

»Kaikki ymmärtävät teidän sankaritekonne», sanon hänelle, »jos eivät

ymmärrä nyt, niin ymmärtävät myöhemmin, sillä te olette palvellut

korkeinta totuutta, maallisen yläpuolella olevaa...»

Ja hän lähtee luotani ikäänkuin lohdutettuna, mutta seuraavana päivänä

hän tulee taas äkkiä ilkeänä, kalpeana, puhuu pilkallisesti:

»Joka kerta kun tulen teille, te katsotte niin uteliaana: Vieläkäänkö,

muka, ei ole ilmoittanut? Odottakaa, älkää kovin halveksiko. Ei sitä

ole niin helppoa tehdä kuin teistä näyttää. Kenties en ollenkaan

teekään sitä. Ettehän te silloin mene ilmiantamaan minua, vai mitä?»

Mutta minä en suinkaan uskaltanut katsoa häntä ymmärtämättömän

uteliaasti, vaan pelkäsinpä katsahtaakin häneen. Olin niin

kiusaantunut, että olin sairas, ja sieluni oli kyynelien vallassa. En

saanut enää unta öisin.

»Tulen», jatkaa hän, »vaimoni luota. Ymmärrättekö, mitä vaimo on? Kun

läksin, huusivat lapset minulle: 'Hyvästi, isä, tulkaa pian takaisin

lukemaan kanssamme _Lukemisia Lapsille_.' Ei, te ette ymmärrä tätä!

Toisen hätä ei lisää älyä.»

Hänen silmänsä alkoivat säkenöidä, huulet vavahtelivat. Äkkiä hän löi

nyrkkinsä pöytään, niin että sillä olevat esineet hypähtelivät, — hän

oli niin lempeä mies, ensikertaa hänelle sattui tämmöistä.

»Ja onko tarpeellista?» hän huudahti. »Onko se tarpeellista? Eihän

ketään tuomittu, ei ketään lähetetty minun sijastani pakkotyöhön,

palvelija kuoli tautiin. Vuodattamastani verestä ovat rangaistuksena

minulle olleet kärsimykseni. Eikä minua uskotakaan, ei mitään

todistuskappaleitani uskota. Onko tarpeellista ilmoittaa, onko

tarpeellista? Vuodattamani veren tähden olen valmis kärsimään tuskia

vielä koko elämäni ajan, kunhan vain en vie vaimoni ja lasteni onnea.

Onko oikein tuhota heidät itseni mukana? Emmeköhän me erehdy? Missä

tässä on totuus? Ja ymmärtävätkö ihmiset tämän totuuden, antavatko he

sille arvoa, kunnioittavatko he sitä?»

»Hyvä Jumala!» ajattelen itsekseni, »hän ajattelee ihmisten

kunnioitusta tämmöisenä hetkenä!» Ja niin sääli tuli minun silloin

häntä, että olisin ollut valmis jakamaan hänen kohtalonsa vain

tehdäkseni hänen olonsa helpommaksi. Huomaan hänen olevan aivan kuin

poissa suunniltaan. Minä kauhistuin, sillä minä ymmärsin en vain

järjelläni, vaan elävällä sielullani, mitä tuommoinen päättäväisyys

maksaa.

»Ratkaiskaa toki kohtaloni!» huudahti hän taas.

»Menkää ja ilmoittakaa», kuiskasin minä hänelle. En jaksanut lausua

sitä ääneen, mutta kuiskaukseni oli luja. Otin pöydältä evankeliumin

venäläisen käännöksen ja näytin hänelle Johanneksen evankeliumin

12:nnen luvun 24:ttä värssyä:

»Totisesti, totisesti sanon minä teille: ellei maahan pudonnut nisun

jyvä kuole, niin se jää yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo

paljon hedelmätä.» Olin juuri ennen hänen tuloaan lukenut tämän paikan.

Hän luki. »Totta on», sanoo, mutta hymyilee katkerasti. »Niin, näissä

kirjoissa», sanoo vähän vaiti oltuaan, »on ihmeellisiä asioita. On

helppo työntää ne nenän alle. Ja kuka onkaan ne kirjoittanut, ihmisetkö

tosiaankin?»

»Pyhä Henki on kirjoittanut», sanon.

»Teidän on helppo laverrella», hymähti hän vielä, mutta nyt jo miltei

vihamielisesti. Otin taas kirjan, avasin siitä toisen paikan ja näytin

hänelle Hebrealaisepistolan 10:nnen luvun 31:ttä värssyä. Hän luki:

»Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.»

Hän luki sen ja viskasi samassa kirjan pois. Koko hänen ruumiinsa alkoi

vavista.

»Hirmuisen värssyn», sanoo, »valitsittekin, muuta ei voi sanoa.» Hän

nousi tuoliltaan. »No», sanoo, »hyvästi, kenties en tule enää...

paratiisissa tapaamme. Siitä on siis neljätoista vuotta, kun 'lankesin

elävän Jumalan käsiin', — niin siis näitä neljäätoista vuotta

nimitetään. Huomenna pyydän noita käsiä päästämään minut irti...»

Tahdoin syleillä ja suudella häntä, mutta en uskaltanut, — hänen

kasvonsa olivat niin vääristyneet, että oli vaikeata niitä katsoakin.

Hän lähti ulos. Herra Jumala, ajattelin minä, mihin on ihminen

lähtenyt! Laskeuduin polvilleni jumalankuvan eteen ja vuodatin hänen

puolestaan kyyneliä Pyhälle Neitsyelle, ainaiselle puoltajalle ja

auttajalle. Oli kulunut noin puoli tuntia siitä, kun olin kyynelsilmin

rukoillut, ja oli jo myöhäinen yön hetki, noin kello kahdentoista

tienoissa. Äkkiä näen oven avautuvan, ja hän astuu taas sisälle. Minä

hämmästyn.

»Missä olette ollut?» kysyn häneltä.

»Minä», hän sanoo, »minä luullakseni unohdin jotakin... kaiketi

nenäliinan... No, vaikka en olekaan mitään unohtanut, niin antakaahan

istahtaa.»

Hän istuutui tuolille. Seison hänen edessään. »Istuutukaa», hän sanoo,

»tekin». Minä istuuduin. Istuimme noin kaksi minuuttia, hän katsoi

minuun kiinteästi ja hymähti äkkiä, muistan sen, sitten nousi, syleili

minua voimakkaasti ja suuteli...

»Muista», hän sanoo, »miten tulin sinun luoksesi toistamiseen.

Kuuletko, muista se!»

Ensimmäisen kerran hän sinutteli minua. Sitten hän poistui. »Huomenna»,

ajattelin.

Niin tapahtuikin. En tietänyt sinä iltana, että seuraava päivä sattui

olemaan hänen syntymäpäivänsä. Minä en ollut voinut sitä keneltäkään

kuulla. Sinä päivänä hänellä joka vuosi oli paljon vieraita, sinne

saapui koko kaupunki. Saapuivat nytkin. Ja silloin päivällisen jälkeen

hän astuu huoneen keskelle kädessä paperi — asianmukainen ilmoitus

viranomaisille. Ja koska hänen esimiehensä olivat siellä saapuvilla,

niin hän luki ääneen paperin kaikille kokoontuneille, ja siinä oli koko

rikos kuvattu yksityiskohtaisesti. »Julmurina erotan itseni ihmisten

yhteydestä, Jumala on lähestynyt minua», hän lopetti kirjoituksensa,

»tahdon kärsiä!» Samassa hän toi esille ja pani pöydälle kaikki,

millä aikoi todistaa rikoksensa ja mitä oli säilyttänyt neljätoista

vuotta: murhatun kultaesineet, jotka hän oli anastanut johtaakseen

epäluulot pois itsestään, nimittäin murhatun kaulasta otetun

medaljongin ja ristin, — medaljongissa vainajan sulhasen kuva, murhatun

muistikirjan ja lopuksi kaksi kirjettä: sulhasen kirjeen murhatulle,

jossa hän ilmoittaa pian palaavansa, ja vainajan vastauksen tähän

kirjeeseen, jonka hän oli aloittanut ja jättänyt keskeneräisenä

pöydälle lähettääkseen sen seuraavana päivänä. Molemmat kirjeet oli

murhaaja ottanut mukaansa, — miksi? Miksi hän oli säilyttänyt niitä

neljätoista vuotta, sen sijaan että olisi hävittänyt ne langettavina

todistuskappaleina? Ja kävi näin: kaikki hämmästyivät ja kauhistuivat,

eikä kukaan tahtonut uskoa, vaikka kaikki olivat kuunnelleet

tavattomalla mielenkiinnolla, mutta pitäen kaikkea sairaan puheena; ja

muutaman päivän kuluttua oli yleisenä mielipiteenä kaikissa taloissa,

että miesparka oli menettänyt järkensä. Viranomaisten ja tuomarien

oli pakko ryhtyä asiaan, mutta se pysähtyi heidänkin käsissään

alkuunsa: vaikka todisteiksi tuodut esineet ja kirjeet panivatkin

ajattelemaan, niin tultiin tässäkin siihen johtopäätökseen, että jos

nämä todistuskappaleet osoittautuisivatkin oikeiksi, niin yksistään

niiden perusteella ei kuitenkaan voisi nostaa lopullista syytettä.

Olihan mahdollista, että hän oli saanut kaikki nämä esineet vainajalta

itseltään tämän tuttuna ja hyvässä luottamuksessa. Sain muuten kuulla,

että monet surmatun tutut ja sukulaiset myöhemmin totesivat esineet

oikeiksi ja että tässä suhteessa ei ollut mitään epäilemistä. Mutta

tämän jutun ei oltu sallittu nytkään päästä oikealle tolalle. Viiden

päivän kuluttua tuli kaikkien tietoon, että tuo niin paljon kärsinyt

mies oli sairastunut ja että hänen henkensä oli vaarassa. Mihin

tautiin hän oli sairastunut, sitä en voi selittää: puhuttiin sydämen

toiminnan häiriintymisestä, mutta saatiin tietää, että paikalle

kutsutut lääkärit potilaan vaimon pyynnöstä olivat tarkastaneet myös

hänen sielullisen tilansa ja tulleet siihen päätökseen, että alkava

mielenhäiriö oli todettavissa. Minä en ilmaissut mitään, vaikka

kimppuuni käytiinkin kyselyin, mutta kun tahdoin mennä häntä katsomaan,

niin monet minua kovasti moittivat, varsinkin hänen vaimonsa: »Tehän»,

sanoi hän minulle, »saatoitte hänet pois tasapainosta, hän oli jo

aikaisemminkin synkkä, ja viime vuonna kaikki huomasivat hänessä

tavatonta kiihtymystä ja hän käyttäytyi omituisesti, ja juuri silloin

te syöksitte hänet turmioon: te olette hänen kanssaan lukemalla pannut

hänen päänsä pyörälle, hän istui luonanne kokonaisen kuukauden.» Eikä

vain hänen vaimonsa, vaan kaikki kaupunkilaiset kävivät kimppuuni

ja syyttivät minua: »Te olette syynä kaikkeen», sanovat. Minä olen

vaiti, mutta iloitsen myös sielussani, sillä näin Jumalan epäämättömän

armon kohdanneen miestä, joka oli noussut itseänsä vastaan ja itseään

rangaissut. Enkä voinut uskoa, että hän oli menettänyt järkensä.

Viimein päästettiin minutkin hänen luokseen, hän oli itse sitä

hartaasti halunnut sanoakseen minulle jäähyväiset. Astuin sisälle ja

näin heti, että ei vain hänen päivänsä, vaan tunnitkin olivat luetut.

Hän oli heikko, keltainen, kädet vapisevat, hän läähättää, mutta on

lempeän ja iloisen näköinen.

»Se on täytetty!» lausui hän minulle. »Jo kauan olen halunnut nähdä

sinua, miksi et ole tullut?»

En ilmoittanut hänelle, että minua ei ollut päästetty hänen luokseen.

»Jumala on säälinyt minua ja kutsuu luokseen. Tiedän nyt kuolevani,

mutta tunnen riemua ja rauhaa ensimmäisen kerran niin monen vuoden

jälkeen. Heti tunsin sielussani paratiisin, kun täytin sen, mitä piti.

Nyt uskallan rakastaa lapsiani ja suudella heitä. Minua ei uskota eikä

kukaan ole uskonut, ei vaimoni eivätkä tuomarini; eivät lapsenikaan

koskaan usko. Näen siinä Jumalan armon lapsiani kohtaan. Kuolen, ja

nimeni jää heille tahrattomaksi. Mutta nyt aavistan jo Jumalan, sydän

riemuitsee kuin paratiisissa... olen täyttänyt velvollisuuteni...»

Hän ei voi puhua, hengitys tukahtuu, hän puristaa lämpimästi kättäni,

katsoo minua palavin silmin. Mutta emme keskustelleet kauan, hänen

vaimonsa pistäytyi tavan takaa meitä katsomassa. Hän ennätti kuitenkin

kuiskata minulle:

»Muistatko, miten minä silloin toistamiseen tulin luoksesi sydänyöllä?

Käskin sinua vielä panemaan sen mieleesi. Tiedätkö, miksi silloin

tulin? Tulin tappaakseni sinut!»

Minä hätkähdin.

»Minä läksin silloin luotasi pimeään, kuljeskelin kaduilla ja

kamppailin itseni kanssa. Ja äkkiä tunsin sinua kohtaan niin suurta

vihaa, että sydämeni tuskin jaksoi sitä kestää. 'Nyt', ajattelen,

'hän yksin on sitonut minut ja on minun tuomarini, en voi enää

vapautua huomisesta rangaistuksestani, sillä hän tietää kaikki.'

Ei se ollut sitä, että olisin pelännyt sinun ilmiantavan minut (ei

ollut ajatustakaan sinnepäin), vaan ajattelin: kuinka voin katsoa

häneen, jos en ilmianna itseäni? Ja vaikka sinä olisit ollut maailman

ääressä, mutta elossa, niin se ei olisi muuttanut asiaa; se ajatus

oli sietämätön, että sinä olit elossa ja tiedät kaikki sekä tuomitset

minut. Vihasin sinua, niinkuin sinä olisit ollut kaiken alkuna ja

kaikkeen syypää. Palasin silloin luoksesi, muistan, että pöydälläsi oli

tikari. Istuuduin ja pyysin sinua istuutumaan ja ajattelin kokonaisen

minuutin. Jos olisin tappanut sinut, niin olisin joka tapauksessa

ollut turmion oma tämän murhan tähden, vaikka en olisikaan ilmaissut

entistä rikostani. Mutta sitä minä en ollenkaan ajatellut enkä tahtonut

ajatella sillä hetkellä. Minä vain vihasin sinua ja tahdoin kostaa

sinulle kaikin voimin kaikesta. Mutta Jumalani voitti perkeleen

sydämessäni. Tiedä kuitenkin, että sinä et koskaan ole ollut lähempänä

kuolemaa.»

Viikon kuluttua hän kuoli. Hänen ruumisarkkuaan saattoi hautaan koko

kaupunki. Esipappi puhui liikuttavia sanoja. Murehdittiin kaameata

sairautta, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Mutta koko kaupunki nousi

minua vastaan, kun hänet oli haudattu, eikä minua enää tahdottu nähdä

taloissa vieraana. Tosin jotkut, alussa harvalukuiset, mutta sitten

yhä useammat, alkoivat uskoa tosiksi hänen selityksiään ja rupesivat

yhä enemmän käymään luonani ja kyselemään suurella uteliaisuudella

ja halulla: sillä ihminen näkee mielellään vanhurskaan lankeemuksen

ja hänen häpeänsä. Mutta minä olin vaiti ja poistuin kohta koko

kaupungista, ja viiden kuukauden kuluttua Herra Jumala soi minun

astua varmalle ja oikealle tielle, ja minä siunaan näkymätöntä kättä,

joka minut niin selvästi tälle tielle ohjasi. Mutta paljon kärsinyttä

Jumalan palvelijaa Mikaelia olen muistanut rukouksissani joka päivä

hamaan tähän päivään saakka.

3.