Kun Aljoša levottomin ja kirvelevin sydämin astui luostarinvanhimman
kammioon, niin hän pysähtyi melkein ällistyneenä: kuolevan sairaan
asemesta, joka jo olisi tajuton, jommoisessa tilassa hän oli pelännyt
tapaavansa vanhuksen, hän näkikin tämän istuvan nojatuolissa,
kasvoissa tosin heikkouden tuoman riutuneisuuden leima, mutta virkeän
ja iloisen näköisenä ja ympärillään vieraita, joiden kanssa hän
keskusteli hiljaa ja selvästi. Hän oli muuten noussut vuoteesta vasta
noin neljännestunti ennen Aljošan saapumista; vieraat taas olivat
kokoontuneet kammioon jo aikaisemmin ja odottivat hänen heräämistään,
koska isä Paísi oli varmasti vakuuttanut, että »opettaja ehdottomasti
nousee vuoteesta keskustellakseen vielä kerran sydämelleen rakkaitten
henkilöitten kanssa, kuten hän itse oli sanonut ja kuten itse oli
luvannut jo aamulla». Tähän lupaukseen niinkuin jokaiseen muuhunkin
kuolevan luostarinvanhimman sanaan luotti isä Paísi lujasti, siinä
määrin, että jos olisi nähnyt hänet jo aivan tiedottomassa tilassa
ja hengittämättäkin, mutta olisi saanut häneltä lupauksen, että hän
vielä kerran nousee ja sanoo hänelle jäähyväiset, niin hän tuskin
olisi uskonut edes kuolemaakaan, vaan olisi yhä odottanut kuolevan
tulevan tuntoihinsa ja täyttävän lupauksensa. Aamulla oli Zosima-vanhus
uneen vaipuessaan sanonut hänelle täsmällisesti: »Minä en kuole,
ennenkuin olen vielä kerran nauttinut keskustelusta teidän kanssanne,
jotka olette sydämelleni rakkaat, katsellut armaita kasvojanne,
vuodattanut vielä kerran teille sydämeni.» Tähän luultavasti viimeiseen
keskusteluun vanhuksen kanssa kokoontuneet olivat hänen kaikkein
parhaita ystäviään jo vanhoilta ajoilta. Heitä oli neljä: pappismunkit
isä Josef ja isä Paísi sekä pappismunkki isä Mikael, erakkomajojen
esimies, ei kovin vanha mies vielä eikä läheskään niin oppinut, mutta
luja hengeltään, järkkymättä ja yksinkertaisesti uskova, totisen
näköinen, mutta sydän täynnä nöyrää lempeyttä, vaikka hän nähtävästi
melkein häpeillen sen salasi. Neljäs vieras oli aivan vanha ja
yksinkertainen munkki köyhimpien talonpoikien säädystä, veli Antim,
miltei lukutaidoton, vaitelias ja hiljainen mies, joka harvoin puhui
kenenkään kanssa, kaikkein nöyrimpiä nöyrien joukossa ja sen näköinen,
kuin jokin suuri ja peloittava asia, joka ei ollut hänen järkensä
tajuttavissa, olisi hänet iäksi pelästyttänyt. Tätä ikäänkuin vapisevaa
miestä luostarinvanhin Zosima suuresti rakasti ja oli koko elämänsä
ajan häntä tavattomasti kunnioittanut, vaikkakaan hän luultavasti koko
elämänsä aikana ei ollut kenenkään kanssa vähemmän puhunut kuin hänen
kanssaan, siitä huolimatta, että oli muinoin vuosikausia vaeltanut
hänen kanssaan kahden kesken ympäri pyhän Venäjän. Siitä oli jo hyvin
pitkä aika, nelisenkymmentä vuotta, kun luostarinvanhin Zosima oli
aloittanut sankarillisen munkkiuransa pienessä, vähän tunnetussa
kostromalaisessa luostarissa ja kohta sen jälkeen lähtenyt isä
Antimin mukaan, kun tämä kuljeskeli kokoamassa lahjoja heidän köyhää
kostromalaista luostariaan varten. Kaikki, sekä isäntä että vieraat,
olivat sijoittuneet luostarinvanhimman toiseen huoneeseen, jossa oli
hänen vuoteensa, huoneeseen, joka, kuten aikaisemmin on mainittu, oli
varsin pieni, niin että kaikki neljä (paitsi palvelijamunkki Porfiria,
joka oli jäänyt seisomaan) töin tuskin mahtuivat vanhuksen nojatuolin
ympärille etumaisesta huoneesta tuoduille tuoleille. Oli alkanut jo
hämärtää, ja huonetta valaisivat pyhäinkuvien edessä palavat pikku
lamput ja vahakynttilät. Nähtyään Aljošan, joka oli sisään astuessaan
joutunut hämilleen ja jäänyt seisomaan ovelle, vanhus hymyili hänelle
iloisesti ja ojensi kätensä:
— Päivää, hiljainen mies, päivää, armas, siinähän sinäkin olet. Tiesin
sinun tulevan.
Aljoša astui hänen luokseen, kumartui maahan asti ja rupesi itkemään.
Jotakin repeytyi hänen sydämestään, hänen sielunsa värisi, hänen teki
mieli itkeä ääneen.
— Mitä sinä nyt, älä vielä itke, — hymyili vanhus pannen oikean kätensä
hänen päänsä päälle, — näethän, että vielä istun ja keskustelen,
kenties elän vielä kaksikymmentä vuotta, niinkuin minulle eilen toivoi
tuo hyvä, herttainen nainen Vysegorjesta, jolla oli tyttönen Lizaveta
sylissä. Muista, Herra, sekä äitiä että Lizaveta-tyttöstä (hän teki
ristinmerkin). Porfiri, oletko vienyt hänen lahjansa sinne, mihin minä
sanoin?
Hän muisteli tässä eilisiä kuuttakymmentä kopeekkaa, jotka iloinen
kumartamassa kävijä oli lahjoittanut annettavaksi »sille, joka on
köyhempi minua». Tämmöiset uhrilahjat ovat jonkinmoisia vapaaehtoisesti
otettuja kirkonrangaistuksia ja ovat välttämättömästi suoritettavat
omalla työllä ansaituista rahoista. Luostarinvanhin oli jo eilen
lähettänyt Porfirin erään äskettäin tulipalosta kärsineen meikäläisen
pikkuporvarin lesken luo, jolla oli lapsia ja joka tulipalon jälkeen
oli lähtenyt kerjäämään. Porfiri kiiruhti ilmoittamaan, että asia
jo oli suoritettu ja että hän oli antanut rahat, niinkuin häntä oli
käsketty, »tuntemattomalta hyväntekijättäreltä».
— Nouse, rakkaani, — jatkoi luostarinvanhin Aljošalle, — annahan kun
katson sinua. Olitko omaistesi luona ja näitkö veljesi?
Aljošasta oli omituista, että vanhus kysyi niin lujasti sekä ilmeisesti
tarkoittaen vain yhtä veljeä, — mutta kumpaa: siis juuri tuon veljen
takia hän kenties olikin sekä eilen että tänään lähettänyt hänet pois
luotaan.
— Toisen veljistä tapasin, — vastasi Aljoša.
— Entä sen eilisen, vanhimman, jolle minä kumarsin maahan asti?
— Hänet minä näin vain eilen, mutta tänään ei minun onnistunut
mitenkään löytää, — sanoi Aljoša.
— Riennä etsimään, mene taas huomenna ja riennä, jätä kaikki ja riennä.
Kenties vielä ennätät estää jotakin kauheata. Minä kumarsin eilen hänen
tulevalle suurelle kärsimykselleen.
Hän vaikeni äkkiä ja näytti vaipuvan mietteisiinsä. Hänen sanansa
olivat omituiset. Isä Josef, joka eilen oli nähnyt vanhuksen kumartavan
maahan asti, vilkaisi isä Paísiin. Aljoša ei voinut hillitä itseään:
— Isä ja opettaja, — lausui hän hyvin kuohuksissaan, — sananne ovat
kovin epäselvät... Mikä kärsimys odottaa häntä?
— Älä utele. Minä huomasin eilen jotakin kauheata... oli kuin koko
hänen kohtalonsa olisi eilen näkynyt hänen katseestaan. Eräs hänen
silmäyksensä oli sellainen... niin että minä sillä hetkellä sydämessäni
kauhistuin sitä, mitä tämä mies valmistaa itselleen. Kerran tai
kahdesti elämässäni olen nähnyt joillakuilla samanlaisen kasvojen
ilmeen... joka ikäänkuin ilmaisi näitten ihmisten koko kohtalon, ja
voi! se kohtalo tuli heidän osakseen. Minä lähetin sinut, Aleksei,
hänen luokseen, sillä ajattelin, että veljellinen muotosi on avuksi
hänelle. Mutta kaikki on Jumalan kädessä ja samoin kaikki meidän
kohtalomme. »Ellei maahan pudonnut nisun jyvä kuole, niin se jää
yksinänsä; mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmätä.» Pane
tämä mieleesi. Mutta sinua, Aleksei, minä olen ajatuksissani monesti
elämäni aikana siunannut kasvojesi tähden, tiedä se, — lausui vanhus
hiljaa hymyillen. — Ajattelen sinusta näin: sinä menet pois näiden
seinien sisältä, mutta maailmassa sinä tulet olemaan niinkuin munkki.
Sinulla tulee olemaan paljon vastustajia, mutta vihollisesikin sinua
rakastavat. Paljon onnettomuuksia tuopi sinulle elämä, mutta ne juuri
tekevät sinut onnelliseksikin, ja sinä siunaat elämää ja saatat
toisetkin siunaamaan, — mikä on tärkeintä kaikesta. Niin, sellainen
sinä olet. Isät ja opettajani, — kääntyi hän lempeästi hymyillen
vieraittensa puoleen, — en koskaan tähän päivään saakka ole sanonut
edes hänellekään, minkätähden tämän nuorukaisen muoto on ollut minun
sielulleni niin armas. Nyt vasta sen sanon: hänen kasvonsa ovat
olleet minulle kuin muistutus ja profeetallinen ennustus. Elämäni
aamunkoitossa, kun olin vielä pieni lapsi, minulla oli vanhempi veli,
joka kuoli nuorukaisena, vain seitsemäntoista vuoden ikäisenä, minun
nähteni. Myöhemmin elämäni varrella tulin vähitellen vakuutetuksi
siitä, että tämä veljeni oli kohtalossani ikäänkuin ylhäältä annettuna
tien viittaajana ja ennakolta määrääjänä, sillä jos hän ei olisi
esiintynyt elämässäni ja jos häntä ei ollenkaan olisi ollut olemassa,
niin minä kenties en milloinkaan, niin ajattelen, olisi astunut munkin
säätyyn enkä tälle kallisarvoiselle tielle. Tuo ensimmäinen ilmestys
oli jo lapsuudessani, ja nyt, kun matkani on kallistumassa loppuun,
se on ikäänkuin toistunut silmieni edessä. Ihmeellistä on, isät ja
opettajat, että vaikka Aleksei ei ole kasvoiltaan kovin paljon hänen
näköisensä, vaan ainoastaan jonkin verran, niin hän on näyttänyt
minusta siinä määrin tuon toisen kaltaiselta henkisesti, että usein
olen pitänyt häntä ikäänkuin samana nuorukaisena, veljenäni, joka on
tullut salaperäisen matkani lopulla jonkinmoisena muistona elämän
syventämiseksi, niin että suorastaan olen ihmetellyt itseäni ja
tämmöistä omituista haaveiluani. Kuuletko tämän, Porfiri, — kääntyi
hän palvelijamunkkinsa puoleen. — Usein olen nähnyt kasvoillasi
jonkinmoista katkeruutta siitä, että rakastan Alekseita enemmän kuin
sinua. Nyt tiedät, miksi näin on ollut, mutta minä rakastan sinuakin,
tiedä se, ja monta kertaa olen surrut sitä, että sinä olet pahastunut.
Mutta teille, rakkaat vieraani, tahdon kertoa tuosta nuorukaisesta,
veljestäni, sillä ei ole ollut minun elämässäni mitään kalliimpaa ja
liikuttavampaa. Sydämeni on liikutettu, ja minä katson tällä hetkellä
koko elämääni aivan kuin eläisin sen kaiken taas uudestaan...
* * * * *
Tässä minun on huomautettava, että tämä luostarinvanhimman viimeinen
keskustelu hänen luonaan hänen viimeisenä elämänsä päivänä käyneitten
vieraitten kanssa on säilynyt osittain muistiin kirjoitettuna. Sen
kirjoitti muistiin Aleksei Fjodorovitš Karamazov jonkin ajan kuluttua
vanhuksen kuolemasta. Oliko tämä täydelleen silloinen keskustelu,
vai lisäsikö hän siihen kirjoituksessaan myös jotakin aikaisemmista
keskusteluistaan opettajansa kanssa, sitä minä en enää voi ratkaista.
Sitäpaitsi koko luostarinvanhimman puhe tässä muistiinpanossa jatkuu
yhtenäisenä, aivan kuin hän olisi esittänyt elämänsä kertomuksen
muodossa kääntyen ystäviensä puoleen, kun taas epäilemättä, kuten
myöhemmin on kerrottu, asia todellisuudessa tapahtui jossakin määrin
toisin, sillä keskustelu tuona iltana oli yhteistä, ja joskaan vieraat
eivät paljon keskeyttäneet isäntänsä puhetta, niin he kuitenkin myös
puhuivat puolestaan ja kenties myös puuttuivat kertomuksen kulkuun
sekä ilmoittivat omasta kohdastaan ja kertoivat jotakin, jotapaitsi
tämä kertomus ei myöskään voinut jatkua niin yhtäjaksoisesti, sillä
luostarinvanhimman hengitys salpaantui toisinaan, hän ei saanut
ääntään kuulumaan, vieläpä hän kävi lepäämään vuoteeseensakin, vaikka
ei nukkunut, vieraitten istuessa kaiken aikaa paikoillaan. Kerran
tai kahdesti keskustelu katkaistiin lukemalla evankeliumia, jota
luki isä Paísi. Huomattava on myös, että ei kukaan heistä kuitenkaan
luullut vanhuksen kuolevan sinä yönä, varsinkin kun hän tänä elämänsä
viimeisenä iltana, nukuttuaan sikeästi päivällä äkkiä oli ikäänkuin
saanut uuden voiman, joka piti häntä yllä koko tuon pitkän, ystävien
kanssa käydyn keskustelun ajan. Tämä oli ikäänkuin viimeinen
mielenliikutus, jonka aikana hän oli uskomattoman pirteä, mutta
vain lyhyen ajan, sillä hänen elämänsä lanka katkesi äkkiä... Mutta
myöhemmin tästä. Nyt tahdon vain ilmoittaa, että olen pitänyt parhaana
mainitsematta kaikkia keskustelun yksityiskohtia rajoittua esittämään
vain luostarinvanhimman kertomuksen Aleksei Fjodorovitš Karamazovin
käsikirjoituksen mukaan. Siitä tulee lyhyempi ja vähemmän rasittava
kertomus, vaikka tietysti, sanon sen vieläkin, Aljoša on ottanut monta
asiaa myös entisistä keskusteluista ja yhdistänyt tähän.
2.
Piirteitä Herrassa nukkuneen pappismunkin, luostarinvanhin Zosiman
elämästä, hänen omien sanojensa mukaan kirjoittanut Aleksei Fjodorovitš
Karamazov.