e) Venäläisestä munkista ja hänen mahdollisesta merkityksestään
— Isät ja opettajat, mitä on munkki? Sivistyneessä maailmassa tämän
sanan lausuvat meidän päivinämme toiset ivallisesti ja jotkut
haukkumasananakin. Ja sitä enemmän, kuta pitemmälle aika kuluu. Totta
on, ah, totta, että paljon on munkkien joukossa laiskoittelijoita,
hekumoitsijoita, nautiskelijoita ja julkeita kulkureita. Näitä
osoittavat sivistyneet maallikot: »Te olette laiskureita ja hyödyttömiä
yhteiskunnan jäseniä, elätte toisten työstä, olette häpeämättömiä
kerjäläisiä.» Ja miten paljon kuitenkin onkaan munkkien joukossa
nöyriä ja lempeitä, semmoisia, jotka hartaasti haluavat yksinäisyyttä
ja palavaa rukousta hiljaisuudessa. Näitä mainitaan vähemmän,
vieläpä heistä kokonaan vaietaankin, ja kuinka hämmästyttäisiinkään,
jos sanon, että nämä lempeät ja yksinäisyydessä rukousta haluavat
kenties kerran vielä tuottavat pelastuksen Venäjän maalle! Sillä
totisesti he ovat hiljaisuudessa valmistuneet »päivään ja hetkeen,
kuukauteen ja vuoteen». Kristuksen kuvan he säilyttävät siihen saakka
yksinäisyydessään loistossansa ja väärentämättömänä, Jumalan totuuden
puhtaudessa, semmoisena kuin sen ovat jättäneet ikivanhoista ajoista
isät, apostolit ja marttyyrit, ja tarpeen tullen he tuovat sen esille
maailman horjuvalle totuudelle. Tämä on suuri ajatus. Idästä tämä tähti
nousee.
Tämmöinen on ajatukseni munkista, ja onko se väärä, onko se
pöyhkeilevä? Katsokaa maallisia ja koko Jumalan kansan yläpuolelle
asettunutta maailmaa, eikö siinä ole Jumalan kuva ja Hänen totuutensa
väärentynyt? Heillä on tiede, mutta tieteessä vain se, mikä riippuu
tunteista. Mutta hengen maailma, ihmisolennon korkeampi puoli, on
kokonaan kielletty, karkoitettu jonkinmoisella voitonriemulla, vieläpä
vihamielisyydellä. Maailma on julistanut vapauden, varsinkin viime
aikoina, ja mitä me näemme tässä heidän vapaudessaan: ainoastaan
orjuutta ja itsemurhaa! Sillä maailma sanoo: »Sinulla on haluja ja
sentähden tyydytä niitä, sillä sinulla on samat oikeudet kuin kaikkein
ylhäisimmillä ja rikkaimmilla ihmisillä. Älä pelkää tyydyttää niitä,
vaan lisääkin niiden lukumäärää», — siinä on maailman nykyinen oppi.
Siinä he näkevät vapauden. Ja mikä on seurauksena tästä oikeudesta
lisätä halujaan? Rikkailla _eristäytyneisyys_ ja henkinen itsemurha,
köyhillä — kateus ja murha, sillä oikeudet on annettu, mutta keinoja
halujen tyydyttämiseen ei vielä ole osoitettu. Vakuutetaan maailman
ajan kuluessa yhä enemmän yhtyvän ja liittyvän veljelliseksi
kokonaisuudeksi sen johdosta, että se lyhentää välimatkat, siirtää
ilman halki ajatuksia; voi, älkää uskoko tuommoiseen ihmisten
yhtymiseen. Käsittäessään vapauden halujen lisäämiseksi ja nopeaksi
tyydyttämiseksi he väärentävät luontonsa, sillä he synnyttävät
itsessään paljon järjettömiä ja typeriä pyyteitä, tottumuksia ja
mielettömiä päähänpistoja. He elävät vain kadehtiakseen toisiaan,
hekumoidakseen ja pöyhkeilläkseen. Päivällisten, huviretkien,
vaunujen, virka-arvojen ja orjamaisten mielistelijäin merkitys on
heille niin suuri, että he pitävät semmoista välttämättömyytenä,
jonka takia uhraavat henkensä, kunnian ja ihmisrakkauden saadakseen
tämän välttämättömyyden tyydytetyksi, vieläpä tappavat itsensä, jos
eivät voi sitä tyydyttää. Niillä, jotka eivät ole rikkaita, näemme
samaa, kun taas köyhät tukahduttavat halujensa tyydyttämättömyyden ja
kateutensa juoppouteen. Mutta pian he viinan asemesta juovat verta,
siihen heitä johdetaan. Minä kysyn teiltä: onko tämmöinen ihminen
vapaa? Olen tuntenut erään »aatteen soturin», joka itse kertoi minulle,
että kun hänelle vankilassa ei annettu tupakkaa, niin sen riistäminen
kiusasi häntä niin, että hän oli vähällä mennä ja hylätä »aatteensa»,
kunhan vain saisi tupakkaa. Mutta tämmöinen sanoo: »Menen taisteluun
ihmisyyden puolesta.» No, mihin tuollainen menee ja mihin hän kelpaa?
Ehkä tekemään jonkin nopeasti suoritettavan teon, mutta kauan hän ei
jaksa kestää. Eikä ole ihme, että he vapauden asemesta ovat joutuneet
orjuuteen, ja sen sijaan, että palvelisivat veljesrakkautta ja ihmisten
yhdistymistä, päinvastoin ovat joutuneet _erottautuneisuuteen_ ja
eristäytyneisyyteen, niinkuin nuoruudessani minulle puhui salaperäinen
vieraani ja opettajani. Ja sentähden maailmassa yhä enemmän ja enemmän
sammuu ajatus ihmiskunnan palvelemisesta, ihmisten veljeydestä ja
yhteenkuuluvaisuudesta, ja totisesti tätä ajatusta ivataankin, sillä
kuinka voi luopua tottumuksistaan, minne menee tuo vanki, jos hän
on siinä määrin tottunut tyydyttämään lukemattomia halujaan, jotka
hän itse on keksinyt? Hän on eristäytynyt, eikä hänellä ole mitään
tekemistä kokonaisuuden kanssa. Ja niin on jouduttu siihen, että
tavaraa on kertynyt enemmän, mutta iloa on alkanut olla vähemmän.
Toista on munkin ura. Kuuliaisuudelle, paastolle ja rukoukselle
nauretaan, mutta niissä kuitenkin on tie oikeaan, todelliseen
vapauteen: minä leikkaan itsestäni pois liiat ja tarpeettomat halut,
taltutan ja alistan kuuliaisuuden alle itserakkaan ja ylpeän tahtoni,
ja saavutan sillä tavoin Jumalan avulla, hengen vapauden ja sen mukana
myös hengen ilon! Kumpi heistä on soveliaampi kohottamaan suuren
ajatuksen ja lähtemään sen palvelukseen, — eristäytynyt rikas mies
vaiko tämä esineitten ja tottumusten tyrannivallasta _vapautunut_
henkilö? Munkkia moititaan hänen eristäytymisestään: »Sinä olet
eristäytynyt pelastaaksesi itsesi luostarin seinien sisällä ja olet
unhottanut veljellisen ihmiskunnan palvelemisen.» Mutta katsokaamme
vielä, kumpi enemmän edistää veljesrakkautta. Sillä emme me ole
eristäytyneitä, vaan he, vaikka he eivät näe sitä. Mutta meidän
joukostamme on jo vanhastaan lähtenyt kansan toimenmiehiä, miksi siis
niitä ei voisi olla nytkin? Samat nöyrät ja lempeät paastoojat ja
vaikenijat nousevat ja lähtevät suorittamaan suurta työtä. Kansa on
Venäjän pelastus. Venäläinen luostari taas on ikivanhoista ajoista
pitänyt yhtä kansan kanssa. Jos kansa on eristäytynyt, niin silloin
mekin olemme eristäytyneitä. Kansa uskoo meidän tavallamme, mutta
henkilö, joka ei usko, ei meillä Venäjällä saa mitään toimeen,
vaikka hän olisi vilpitön sydämeltään ja nerokas älyltään. Muistakaa
tämä. Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi
oikeauskoinen Venäjä. Mutta vaalikaa kansaa ja varjelkaa sen sydäntä.
Hiljaisuudessa kasvattakaa sitä. Se on teidän munkki-urotyönne, sillä
tämä kansa on jumalinen.
f) Yhä ja toista herroista ja palvelijoista ja siitä, voivatko herrat
ja palvelijat tulla keskenään henkisesti veljiksi
— Herra Jumala, kuka väittääkään, ettei kansassakin olisi syntiä.
Turmeluksen palo leviää aivan silminnähtävästi, joka hetki, se tulee
ylhäältäpäin. Kansassakin saa valtaa eristäytyneisyys: alkaa olla
pomoja ja kansan nylkyreitä; kauppias haluaa jo yhä enemmän ja enemmän
kunnianosoituksia, pyrkii käymään sivistyneestä, vaikka hänellä ei
ole hituistakaan sivistystä, ja tämän vuoksi hän iljettävästi hylkii
ikivanhoja tapoja, jopa häpeilee isiensä uskoa. Hän käy ruhtinaitten
vieraana, eikä hän kuitenkaan ole muuta kuin turmeltunut talonpoika.
Juoppous on tehnyt kansasta mädän, eikä kansa enää voi siitä luopua.
Entä miten paljon julmuutta perhettä kohtaan, vaimoa ja lapsiakin
kohtaan, — kaikki juoppouden ansiota. Olen nähnyt tehtaissa jopa
kymmenvuotiaita lapsia: heikkoja, kuihtuneita, kumaraisia, ja jo
siveellisesti turmeltuneita. Tukahduttava sali, jymisevä kone, koko
Jumalan päivän työtä, irstaita sanoja ja viinaa, viinaa, — sitäkö
tarvitsee vielä noin pienen lapsen sielu? Hän tarvitsee aurinkoa,
lasten leikkejä ja kaikkialla valoisan esimerkin sekä edes hivenen
rakkautta kohtaansa. Mutta eihän sitä saa olla, munkit, eihän saa
olla lasten kidutusta, nouskaa ja saarnatkaa siitä pian, pian. Jumala
pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaanmies onkin paheellinen eikä
enää voi irtautua häpeällisestä synnistä, niin hän kuitenkin tietää,
että hänen häpeällinen syntinsä on Jumalan kiroama ja että hän tekee
huonosti silloin, kun tekee syntiä. Niin että väsymättä kansamme
vielä uskoo totuuteen, tunnustaa Jumalan, itkee liikutettuna. Toisin
on ylempien laita. Nämä tieteen mukaisesti tahtovat saada olonsa
oikeudenmukaiseksi pelkällä järjellänsä, mutta ilman Kristusta, kuten
oli ennen, ja he ovat julistaneet, että ei ole olemassa rikosta, ei ole
enää syntiä. Ja onhan se oikein heidän kannaltaan: sillä jos sinulla
ei ole Jumalaa, niin mitä rikosta silloin voisi olla? Euroopassa kansa
nousee jo väkivoimin rikkaita vastaan ja kansan johtajat johtavat sen
kaikkialla vereen ja opettavat, että sen viha on oikea. Mutta »kirottu
on heidän vihansa, sillä se on julma». Mutta Venäjän pelastaa Jumala
niinkuin on pelastanut jo monta kertaa. Pelastus lähtee kansasta, sen
uskosta ja nöyryydestä. Isät ja opettajat, varjelkaa kansan uskoa, eikä
tämä ole vain haave: koko elämäni ajan minua on hämmästyttänyt suuressa
kansassamme sen suurenmoinen ja todellinen oivallisuus, itse olen sen
nähnyt, itse voin sen todistaa, olen nähnyt ja ihmetellyt, nähnyt
huolimatta syntien saastastakin ja kansamme köyhästä asusta. Kansamme
ei ole orjamainen, vaikka on ollut kaksi vuosisataa orjana. Vapaa se
on muodoltaan ja käytökseltään eikä ole mitään menettänyt. Eikä se ole
kostonhimoinen eikä kateellinen. »Sinä olet ylhäinen, sinä olet rikas,
sinä olet viisas ja lahjakas, — ole vain sitä, Jumala sinua siunatkoon.
Minä kunnioitan sinua, mutta tiedän, että minäkin olen ihminen.
Sillä, että kunnioitan sinua tuntematta kateutta, sillä minä juuri
osoitankin sinun edessäsi ihmisarvoni.» Totisesti, jos he eivät puhu
näin (sillä he eivät vielä osaa sanoa tätä), niin he _menettelevät_
tällä tavoin, olen sen itse nähnyt, itse kokenut, ja uskotteko: kuta
köyhempi ja alhaisempi meidän venäläinen miehemme on, sitä enemmän
hänessä huomataan tätä suurenmoista totuutta, sillä rikkaat pomot
ja nylkyrit heidän joukossaan ovat jo suurin määrin turmeltuneita,
ja paljon, paljon tähän on vaikuttanut meidän huolimattomuutemme ja
velttoutemme! Mutta Jumala pelastaa omansa, sillä Venäjä on suuri
nöyryydessään. Haluan hartaasti nähdä ja ikäänkuin näenkin jo selvästi
tulevaisuutemme; sillä tulee niin olemaan, että turmeltuneinkin pohatta
meillä lopuksi alkaa hävetä rikkauttaan köyhän edessä, mutta köyhä
nähdessään tämän nöyryyden ymmärtää ja myöntää hänelle kaiken, vastaa
ilolla ja ystävällisyydellä hänen jaloon häveliäisyyteensä. Uskokaa,
että tämä tulee lopputulokseksi: siihen se on menossa. Vain henkisessä
ihmisarvossa on tasavertaisuus, ja se ymmärretään ainoastaan meillä.
Jos vain olisi veljiä, niin tulisi myös veljeys, mutta sitä ennen
ei koskaan jaeta omaisuutta. Me säilytämme Kristuksen kuvan, ja se
on loistava kuin kallis timantti koko maailmalle... Niin tapahtuu,
tapahtuu!
Isät ja opettajat, minulle sattui kerran liikuttava tapaus.
Vaellusmatkoillani tapasin kerran K:n kaupungissa entisen
sotilaspalvelijani Afanasin; erostamme oli silloin kulunut kahdeksan
vuotta. Hän näki minut sattumalta toripaikalla, tunsi, juoksi luokseni
ja, hyvä Jumala, miten hän ilostui, suorastaan syöksähti luokseni:
»Isäkulta, herrani, tekö siinä olette? Näenkö todellakin teidät?»
Hän vei minut kotiinsa. Hän oli jo eronnut sotapalveluksesta,
mennyt naimisiin, saanut jo kaksi pienokaista. Hän eli puolisoineen
harjoittamalla pientä kauppaa torilla kantelemalla tavaroita
kanninlaudalla. Hänen huoneensa oli köyhästi sisustettu, mutta
se oli puhdas ja iloinen. Hän pani minut istumaan, viritti tulen
teekeittimeen, lähetti noutamaan vaimoaan, aivan kuin minun tuloni
olisi ollut hänelle juhla. Hän toi lapsensa luokseni: »Siunatkaa,
isäkulta.» — »Minustako olisi siunaajaksi», vastaan hänelle, »minä olen
yksinkertainen ja nöyrä munkki, rukoilen Jumalaa heidän puolestaan,
ja sinun puolestasi, Afanasi Pavlovitš, rukoilen aina, joka päivä
Jumalaa, olen sen tehnyt tuosta päivästä asti, sillä sinusta, sanon,
sai kaikki alkunsa.» Ja minä selitin hänelle sen niinkuin osasin.
Mutta mitäs mies: katsoo minua eikä mitenkään voi käsittää, että minä,
hänen entinen herransa, upseeri, olen hänen edessään sen näköinen ja
semmoisessa puvussa; hän ihan rupesi itkemään. »Mitä sinä itket»,
sanon hänelle, »sinä olet unohtumaton mies, riemuitse mieluummin
puolestani hengessä, ystäväni, sillä tieni on riemukas ja valoisa».
Paljoa hän ei puhunut, huokaili vain ja pudisteli minulle lempeästi
päätään. »Entä missä», kysyy, »on teidän rikkautenne?» Vastaan hänelle:
»Annoin luostariin, me elämme yhteiselämää.» Teetä juotuani aloin
hyvästellä heitä, mutta hän toi minulle äkkiä puoli ruplaa lahjaksi
luostarille ja toisen puoliruplasen, huomaan, hän tunkee minulle
kouraan puhuen kiireesti: »Tämä taas on teille, sanoo, kulkijalle,
vaeltajalle, ehkäpä se voi olla teille hyödyksi, isäkulta.» Otin
vastaan hänen puoliruplasensa, kumarsin hänelle ja hänen vaimolleen ja
poistuin ilostuneena ajatellen kulkiessani: »Kas nyt me molemmat, hän
kotonaan ja minä kulkiessani, huokailemme ja naurahtelemme iloisesti,
riemuitsevin sydämin, sekä nyökäytämme päätämme ja muistelemme, kuinka
Jumala johti meidät kohtaamaan toisemme.» Enkä minä sen koommin
enää nähnyt häntä. Minä olin ollut hänen herransa ja hän minun
palvelijani, mutta nyt, kun me suutelimme toisiamme rakkaasti ja
hengessä liikutettuina, syntyi meidän välillämme suuri inhimillinen
yhteenkuuluvaisuus. Olen paljon ajatellut tätä, ja nyt ajattelen
näin: onko todellakin järjelle niin käsittämätöntä, että tämä suuri
ja vilpitön yhdistyminen voisi kaikkialla tapahtua meidän venäläisten
kesken? Uskon, että se tapahtuu, ja aika on lähellä.
Palvelijoista lisään seuraavaa: muinoin nuorena minä olin usein
vihainen palvelijoille: keittäjätär tarjosi ruoan liian kuumana,
sotilaspalvelija ei puhdistanut pukua. Mutta minua valaisi silloin
yhtäkkiä rakkaan veljeni ajatus, jonka lapsuudessani kuulin hänen
lausuvan: »Olenko minä ensinkään sen arvoinen, että toinen minua
palvelisi ja että minä pakottaisin heidät siihen köyhyytensä ja
tietämättömyytensä tähden?» Ja minä ihmettelin jo silloin, kuinka
kaikkein yksinkertaisimmat, silminnähtävästi selvät ajatukset myöhään
nousevat mieleemme. Ilman palvelijoita ei maailmassa voida olla,
mutta laita niin, että palvelijasi sinun luonasi olisi henkisesti
vapaampi kuin jos hän ei olisi palvelija. Ja miksi minä en voisi
olla palvelijani palvelija sillä tavoin, että hän sen näkisi, eikä
olisi mitään ylpeyttä minun puoleltani eikä mitään epäuskoisuutta
hänen puoleltaan? Miksi ei palvelijani voisi olla niinkuin omaiseni,
niin että otan hänet lopulta perheeni jäseneksi ja iloitsen siitä?
Jo nytkin on tämä toteutettavissa, mutta se on pohjana tulevalle
suurenmoiselle ihmisten yhtymiselle, jolloin ihminen ei etsi itselleen
palvelijoita eikä tahdo kaltaisiansa ihmisiä tehdä palvelijoikseen
niinkuin nyt, vaan päinvastoin kaikin voimin pyrkii itse tulemaan
kaikkien palvelijaksi evankeliumin mukaisesti. Ja onko todellakin
se vain unelma, että ihminen lopulta löytää ilonsa ainoastaan
valistuksen ja laupeuden sankariteoissa eikä julmissa iloissa niinkuin
nyt, — ylensyömisessä, haureudessa, pöyhkeilyssä, kerskumisessa ja
kateellisessa toisen asettumisessa toisensa yläpuolelle? Uskon lujasti,
ettei ole ja että aika on lähellä. Nauretaan ja kysytään: milloin tämä
aika sitten tulee ja näyttääkö siltä, että tulee? Minä ajattelen,
että me Kristuksen kanssa päätämme tämän suuren työn. Ja miten paljon
onkaan ollut aatteita maan päällä, ihmiskunnan historiassa, joita vielä
kymmenenkin vuotta aikaisemmin pidettiin mahdottomina ja jotka yhtäkkiä
ilmaantuivat, kun niiden salaperäinen aika oli tullut, ja levisivät yli
koko maan? Niin tulee olemaan meilläkin, ja meidän kansamme loistaa
maailmalle, ja kaikki ihmiset sanovat: »Se kivi, jonka rakentajat
hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.» Mutta pilkkaajilta voisi kysyä
itseltään: jos me haaveilemme, niin milloin te sitten pystytätte
oman rakennuksenne ja järjestätte olonne oikeudenmukaisesti pelkällä
järjellänne ilman Kristusta? Jos he vakuuttavatkin itse, että hepä
päinvastoin juuri kulkevatkin yhtymistä kohti, niin totisesti tähän
uskovat vain kaikkein yksinkertaisimmat heistä, niin että suorastaan
ihmetyttää moinen yksinkertaisuus. Totisesti heillä on haaveilevaa
kuvittelua enemmän kuin meillä. He ajattelevat järjestävänsä olonsa
oikeudenmukaisesti, mutta kun he hylkäävät Kristuksen, niin he
lopettavat sillä, että valelevat maailman verellä, sillä veri huutaa
verta ja joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ja jos ei olisi
Kristuksen lupausta, niin he tuhoaisivat tällä tavoin toisensa niin,
että ei jäisi kuin kaksi ihmistä jäljelle maan päälle. Eivätkä nämä
kaksi viimeistäkään osaisi ylpeydessään hillitä toisiaan, niin että
viimeinen tuhoaisi viimeistä edellisen ja sitten itsensäkin. Ja niin
kävisi, jos ei olisi Kristuksen lupausta, että nöyrien ja hiljaisten
tähden tämä asia lyhenee. Minä aloin silloin, vielä upseerin puvussa,
kaksintaisteluni jälkeen puhua palvelijoista seurapiireissä, ja kaikki,
muistan, ihmettelivät minua: »Olisiko meidän siis», sanovat, »pantava
palvelija sohvaan istumaan ja tuotava hänelle teetä?» Minä vastasin
heille silloin: »Miksi ei niinkin, vaikkapa vain jonkin kerran.» Kaikki
alkoivat silloin nauraa. Heidän kysymyksensä oli kevytmielinen ja minun
vastaukseni epäselvä, mutta minä ajattelin, että siinä oli jonkin
verran totuuttakin.
g) Rukouksesta, rakkaudesta ja kosketuksesta toisten maailmoitten kanssa
— Nuorukainen, älä unhota rukousta. Joka kerta rukouksessasi, jos se on
vilpitön, välähtää uusi tunne ja siinä uusi ajatuskin, jota et ennen
tuntenut ja joka uudelleen rohkaisee sinua; ja sinä ymmärrät, että
rukous on kasvatusta. Muista vielä: joka päivä, ja milloin vain voit,
lausu itseksesi: »Jumala, armahda kaikkia nyt Sinun eteesi astuvia.»
Sillä joka hetki ja joka silmänräpäys tuhannet ihmiset jättävät
elämänsä täällä maan päällä ja heidän sielunsa astuvat Jumalan eteen,
— ja kuinka monet heistä ovatkaan eronneet maan päältä yksinäisinä,
kenenkään tietämättä, surussa ja murheessa, että kukaan ei kaipaa heitä
eikä edes ensinkään tiedä heistä, ovatko he eläneet vai eivätkö. Ja
silloin kenties maailman toisesta äärestä kohoaa Jumalan luo hänen
sielunsa puolesta sinunkin rukouksesi, vaikka et olisi häntä ollenkaan
tuntenutkaan eikä hän sinua. Kuinka rakasta onkaan hänen sielulleen,
joka on peläten astunut Jumalan eteen, tuntea sillä hetkellä, että on
olemassa hänenkin puolestaan rukoilija, että on jäänyt maan päälle
ihmisolento, joka häntäkin rakastaa. Ja Jumalakin katsoo armollisemmin
teihin molempiin: sillä jos jo sinäkin niin paljon häntä säälit, niin
kuinka paljon enemmän sitten. Hän, joka on äärettömän paljon laupiaampi
ja rakastavampi kuin sinä. Ja Hän antaa sinulle anteeksi hänen tähtensä.
Veljet, älkää pelätkö ihmisten syntiä, rakastakaa ihmistä hänen
synnissäänkin, sillä tämä on jo Jumalan rakkauden kaltaista ja on
korkeinta rakkautta maan päällä. Rakastakaa koko Jumalan luomaa
maailmaa, sekä kokonaisuudessaan että jokaista hietajyvästä. Jokaista
lehteä, jokaista Jumalan sädettä rakastakaa. Rakastakaa eläimiä,
rakastakaa kasveja, rakastakaa jokaista esinettä. Jos rakastat
jokaista esinettä, niin käsität myös Jumalan salaisuuden esineissä.
Käsität sen kerran ja alat sitten lakkaamatta tuntea sitä yhä enemmän
ja paremmin joka päivä. Ja alat lopulta rakastaa jo koko maailmaa
kokonaisuudessaan, koko maailman käsittävällä rakkaudella. Rakastakaa
eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun.
Älkää sitä häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä
iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä
asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa
suuruudessasi mädätät maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen
jäljen jälkeesi, — voi, melkein jokainen meistä! — Lapsia rakasta
erityisesti, sillä he ovat myös synnittömiä kuin enkelit ja elävät
hellyttääkseen meidät, puhdistaakseen sydämemme ja ollakseen meille
jonkinlaisina tien osoittajina. Voi sitä, joka pahoittaa pienokaisen.
Minua on isä Antim opettanut rakastamaan lapsukaisia: hän, herttainen
ja vaitelias mies, osti vaellusmatkoillamme almuina saaduilla rovoilla
piparkakkuja ja karamelleja ja jakoi heille: hän ei voinut kulkea
lasten ohi tuntematta henkistä järkytystä: sellainen on ihminen.
Jokin ajatus saa sinut ymmälle, varsinkin kun näet ihmisten synnin,
ja sinä kysyt itseltäsi: Ottaako väkisin vai nöyrällä rakkaudella?
Päätä aina: Otan nöyrällä rakkaudella. Päätä niin kerta kaikkiaan ja
sinä kykenet voittamaan koko maailman. Rakastava nöyryys on peloittava
voima, kaikista voimakkain, eikä ole mitään sen veroista. Joka päivä
ja hetki, joka silmänräpäys vahdi ja pidä silmällä itseäsi, jotta
muotosi olisi hyvä. Sinä satuit kulkemaan pienen lapsen ohi, kuljit
vihaisena ja sanoit pahan sanan, ja sielussasi oli vihaa; sinä kenties
et huomannutkaan lasta, mutta hän näki sinut, ja sinun surkuteltava
ja rietas muotosi jäi kenties hänen suojattomaan pikku sydämeensä.
Sinä et sitä tietänytkään, mutta kenties tällä jo heitit häneen huonon
siemenen, joka ehkä rupeaa itämään, ja tämä tapahtui vain siksi,
että sinä et ottanut vaaria itsestäsi lapsen edessä, siksi, että et
ollut kasvattanut itsessäsi huomaavaista, toimeliasta rakkautta.
Veljet, rakkaus on opettaja, mutta se pitää osata hankkia, sillä sen
saaminen on vaikeata, se on kalliisti ostettava, pitkäaikaisella
työllä ja pitkänä aikana, sillä ei ole rakastettava vain satunnaisena
hetkenä, vaan koko aikana. Satunnaisesti voi kuka tahansa rakastaa,
pahakin rakastaa. Minun veljeni, nuorukainen, pyysi linnuiltakin
anteeksi: Se tuntuu tavallaan järjettömältä, mutta onhan se totuus,
sillä kaikki virtaa kuin valtameri ja on yhteydessä keskenään; kun
yhtä paikkaa kosketat, niin se tuntuu maailman toisessa reunassa.
Olkoon vain järjettömyyttä pyytää linnuilta anteeksi, mutta olisihan
linnuillakin parempi olo ja samoin lapsella sekä jokaisella eläimellä
sinun läheisyydessäsi, jos sinä itse olisit parempi kuin nyt olet,
olisi vaikkapa hivenen verran. Kaikki on kuin valtameri, sanon teille.
Silloin alkaisit rukoilla lintujakin täydellisen rakkauden pakottamana
aivan kuin jonkinmoisessa riemastuksen tilassa ja pyytäisit heitäkin
antamaan sinulle syntisi anteeksi. Tuota riemastusta vaali, näyttipä se
ihmisistä miten järjettömältä tahansa.
Ystäväni, pyytäkää Jumalalta iloa. Olkaa iloisia kuin lapset, kuin
taivaan linnut. Älköönkä teitä vaivatko ihmisten synti teidän
tekemisessänne, älkää pelätkö sen pyyhkivän pois työnne ja estävän
sen täyttymästä, älkää sanoko: Voimakas on synti, voimakas on
jumalattomuus, voimakas on huono ympäristö, mutta me olemme yksinäiset
ja voimattomat, huono ympäristö painaa meidät alas eikä anna hyvän työn
täyttyä. Paetkaa, lapset, tämmöistä epätoivoa! Yksi pelastus tässä
on: ota ja tee itsesi vastuunalaiseksi koko ihmiskunnan synnistä.
Ystäväni, asiahan onkin todella niin, sillä heti kun vilpittömästi
teet itsesi vastuunalaiseksi kaikesta ja kaikista, niin heti näetkin,
että se todella onkin niin ja että sinä juuri oletkin syyllinen
kaikkien ja kaiken puolesta. Mutta jos heität oman laiskuutesi ja oman
voimattomuutesi ihmisten syyksi, niin lopuksi saat saatanan ylpeyden
ja alat nurista Jumalaa vastaan. Saatanallisesta ylpeydestä taas on
ajatukseni tämä: vaikeata on meidän maan päällä se tajuta, ja siksi
helposti erehdymmekin ja tulemme siitä osallisiksi, vieläpä luullen
tekevämme jotakin suurta ja kaunista. Ja monia luontomme kaikkein
voimakkaimpia tunteita ja liikkeitä me emme voi maan päällä vielä
käsittää; älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan äläkä luule tämän
jollakin tavoin olevan sinulle puolustukseksi, sillä ikuinen Tuomari
kysyy sinulta sitä, minkä sinä saatoit saavuttaa, eikä sitä, mitä et
saattanut, tulet tästä itse vakuutetuksi, sillä silloin näet kaikki
oikein etkä väitä enää vastaan. Maan päällä me totisesti kuljemme
kuin eksyksissä, ja jos ei edessämme olisi Kristuksen kallis kuva,
niin me tuhoutuisimme ja eksyisimme täydellisesti, niinkuin ihmissuku
vedenpaisumuksen edellä. Paljon on maan päällä meiltä salattu, mutta
sen sijaan on meille annettu se salainen kallis lahja, että tunnemme
elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman
maailman kanssa, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteittemme juuret
ole täällä, vaan toisissa maailmoissa. Tästäpä syystä filosofit
sanovatkin, että olioitten todellista olemusta ei voi käsittää maan
päällä. Jumala on ottanut siemeniä toisista maailmoista ja kylvänyt
tähän maahamme ja kasvattanut puutarhansa, ja näkyviin on noussut
kaikki, mitä saattoi nousta, mutta se, mikä on kasvanut, elää ja pysyy
elossa vain sen kautta, että tuntee olevansa kosketuksessa muitten
salaperäisten maailmoitten kanssa; jos tämä tunne sinussa heikkenee
ja katoaa, niin sekin kuolee, mikä sinussa on kasvanut. Silloin tulet
välinpitämättömäksi elämään nähden, vieläpä alat sitä vihatakin. Näin
ajattelen.
h) Voiko olla kaltaistensa tuomari? Uskosta loppuun asti
— Muista erityisesti, että sinä et voi olla kenenkään tuomarina.
Sillä ei voi olla maan päällä rikollisen tuomarina, ennenkuin tämä
tuomari itse tunnustaa olevansa aivan samanlainen rikollinen kuin
sekin, joka seisoo hänen edessään, ja että hän kenties ennen muita
juuri itse onkin syyllinen hänen edessään seisovan rikokseen. Kun hän
käsittää tämän, silloin hän voi olla tuomarinakin. Niin järjettömältä
kuin tämä näyttääkin, niin se on totuus. Sillä jos minä itse olisin
nuhteeton, niin kenties tuota edessäni seisovaa rikollistakaan ei olisi
olemassa. Jos voit ottaa omaksi viaksesi edessäsi seisovan ja sydämesi
tuomitseman rikollisen rikoksen, niin ota se heti ja kärsi itse hänen
puolestaan ja päästä hänet menemään moittimatta häntä. Ja vaikka itse
lakikin olisi asettanut sinut hänen tuomarikseen, niin mikäli sinun
on mahdollista, toimi silloinkin tässä hengessä, sillä hän menee
ja tuomitsee itse itsensä paljon ankarammalla tuomiolla kuin sinä.
Mutta jos hän poistuu saatuaan suudelmasi tunteettomana ja nauraen
sinulle, niin älä anna tämänkään johtaa itseäsi harhaan: hänen aikansa
siis ei vielä ole tullut, mutta tulee aikanaan, ja jos se ei tule,
niin sama se: jos ei hän, niin toinen hänen asemestaan ymmärtää ja
kärsii, tuomitsee ja syyttää itse itseään, ja totuus tulee täytetyksi.
Usko tämä, usko ehdottomasti, sillä juuri tässä onkin pyhien kaikki
luottamus ja koko usko.
Toimi väsymättä. Jos muistuu mieleesi yöllä maata pannessasi: Minä
en ole täyttänyt sitä, minkä piti, niin nouse heti ja täytä. Jos
ympärilläsi on ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä eivätkä he tahdo sinua
kuunnella, niin lankea heidän eteensä ja pyydä heiltä anteeksi, sillä
totisesti olet sinä itsekin syypää siihen, että he eivät tahdo sinua
kuulla. Ja jos et enää voi puhua vihastuneitten kanssa, niin palvele
heitä ääneti ja alamaisuudessa, koskaan menettämättä toivoa. Jos taas
kaikki jättävät sinut ja karkoittavat sinut väkisin pois, niin yksin
jäätyäsi lankea maahan ja suutele sitä, kostuta se kyynelilläsi, ja
maa on tuova hedelmän kyynelistäsi, vaikka sinua ei kukaan olisikaan
nähnyt eikä sinua kukaan olisi kuullut yksinäisyydessäsi. Usko loppuun
asti, vaikka kävisi niinkin, että kaikki maan päällä joutuisivat
viettelyksiin ja vain sinä yksin jäisit uskolliseksi: tuo silloinkin
uhrisi ja ylistä Jumalaa, sinä ainoa jäljelle jäänyt. Mutta jos teitä
tämmöisiä tulee yhteen kaksi, — niin siinä on jo koko maailma, elävän
rakkauden maailma, syleilkää toisianne hellästi ja ylistäkää Jumalaa,
sillä Hänen totuutensa on täyttynyt, vaikkapa vain teissä kahdessa.
Jos itse teet syntiä ja olet murheissasi aina kuolemaan asti tai jos
murehdit odottamatonta syntiäsi, niin riemuitse toisen puolesta,
riemuitse nuhteettoman puolesta, riemuitse siitä, että jos sinä olet
tehnyt syntiä, niin hän sen sijaan on hurskas eikä ole tehnyt syntiä.
Jos taas ihmisten pahuus täyttää mielesi voittamattomalla
paheksumisella ja murheella, vieläpä siinä määrin, että tahdot kostaa
pahuuden tekijöille, niin pelkää ennen kaikkea tätä tunnetta; mene
heti ja etsi itsellesi kärsimyksiä, niinkuin itse olisit syypää tähän
ihmisten pahaan tekoon. Ota päällesi nämä kärsimykset ja kestä ne,
ja sinun sydämesi saa rauhan ja sinä ymmärrät, että olet itsekin
syyllinen, sillä olisit voinut loistaa pahaa harjoittaneitten edessä
ainoana synnittömänä etkä loistanut. Jos sinä olisit loistanut, niin
olisit valollasi valaissut toistenkin tietä, ja se, joka teki pahan
teon, kenties ei olisi tehnyt sitä, jos sinun valosi olisi loistanut.
Ja vaikka olisit loistanutkin valona, mutta huomaisit, että ihmiset
eivät pelastu sinunkaan valossasi, niin pysy lujana äläkä epäile
taivaallisen valon voimaa; usko, että jos he eivät nyt pelastuneet,
niin he pelastuvat myöhemmin. Ja jos he eivät myöhemminkään pelastu,
niin heidän poikansa pelastuvat, sillä sinun valosi ei kuole, vaikka
sinä itse jo olisit kuollut. Vanhurskas poistuu, mutta hänen valonsa
jää. Pelastutaan aina pelastajan kuoleman jälkeen. Ihmissuku ei ota
vastaan profeettojansa, vaan surmaa ne, mutta ihmiset rakastavat
marttyyreitaan ja kunnioittavat niitä, joita ovat kiduttaneet. Sinä
teet työtä kokonaisuuden hyväksi, toimit tulevaa varten. Palkintoa
älä koskaan etsi, sillä muutenkin jo on palkkasi suuri täällä maan
päällä: hengellinen ilosi, jonka vain hurskas saa osakseen. Älä pelkää
ylhäisiä äläkä voimakkaita, vaan ole viisas ja aina hyvä. Tiedä määrä,
tiedä oikeat ajat, opi tämä. Kun jäät yksiksesi, niin rukoile, lankea
mielelläsi maahan ja suutele sitä. Maata suutele alati, rakasta
loputtomasti, kaikkia rakasta, kaikkea rakasta, etsi tätä riemua ja
innostusta. Kostuta maa ilokyynelilläsi ja rakasta näitä kyyneliäsi.
Äläkä häpeä tätä innostustasi, vaali sitä, sillä se on suuri Jumalan
lahja eikä sitä anneta monille, vaan valituille.
i) Helvetistä ja helvetin tulesta, mystillinen tutkielma
— Isät ja opettajat, ajattelen: Mitä on helvetti? Mietin näin:
Kärsimystä sen johdosta, että ei voi enää rakastaa. Kerran,
loputtomassa olemisessa, joka ei ole ajalla eikä avaruudella
mitattavissa, annettiin jollekin henkiolennolle sen ilmestyessä maan
päälle kyky sanoa itselleen: »Minä olen ja minä rakastan.» Kerran,
ainoastaan yhden kerran, hänelle annettiin toimivan _elävän_ rakkauden
hetki, ja sitä varten hän sai maallisen elämän ja sen mukana ajat
ja määräkaudet, mutta kuinka kävi: tämä onnellinen olento hylkäsi
äärettömän kalliin lahjan, ei antanut sille arvoa, ei rakastanut,
katsahti pilkallisesti ja jäi tunteettomaksi. Kun tämmöinen poistuu
maan päältä, niin hän näkee Aabrahamin helman ja keskustelee Aabrahamin
kanssa, niinkuin meille on osoitettu vertauksessa rikkaasta miehestä
ja Latsaruksesta, ja hän näkee paratiisin ja voi astua Jumalan luo,
mutta sepä juuri häntä vaivaakin, että hän astuu Jumalan luo eikä ole
rakastanut, joutuu kosketuksiin niitten kanssa, jotka ovat rakastaneet
ja joiden rakkaudesta hän ei ole huolinut. Sillä hän näkee selvästi ja
sanoo itselleen jo itse: Nyt minulla on jo tieto, ja vaikka hartaasti
haluan rakastaa, niin rakkaudessani ei enää ole sankaruutta eikä
siinä ole uhria, sillä maallinen elämä on lopussa eikä Aabraham tule
edes pisaralla elävää vettä (s.o. uudella maallisen elämän lahjalla,
joka olisi jo kulunut ja ollut toimintaan käytetty) jäähdyttämään
hengellisen rakkauden liekkiä, joka minussa palaa nyt, mutta josta
maan päällä en ottanut vaaria; ei ole enää elämää eikä tule enää
aikaa! Vaikka ilomielin antaisinkin elämäni toisten puolesta, niin se
ei enää ole mahdollista, sillä se elämä on mennyt, jonka olisi voinut
tuoda uhriksi rakkaudelle, ja nyt on pohjaton kuilu sen elämän ja
tämän olotilan välillä. Puhutaan aineellisesta helvetin liekistä;
en tutki tätä salaisuutta, ja se peloittaa minua, mutta ajattelen,
että jos olisikin olemassa aineellinen liekki, niin totisesti siitä
oltaisiin iloisia, sillä, niin haaveksin, aineellisessa kidutuksessa
unohtuisi edes hetkeksi hengellinen tuska, joka on kauheampi sitä. Eikä
tätä hengellistä tuskaa voi ottaa heiltä poiskaan, sillä tämä ei ole
ulkonainen piina, vaan on heidän sisässään. Ja jos sen voisi ottaakin
pois, niin he, ajattelen, tulisivat siitä vieläkin onnettomammiksi.
Sillä vaikka paratiisissa olevat hurskaat antaisivatkin heille
anteeksi nähdessään heidän tuskansa ja kutsuisivat heidät luokseen
rajattomassa rakkaudessaan, niin sillä he vain tekisivät heidän
tuskansa moninkertaiseksi, sillä he herättäisivät heissä vielä
voimakkaamman toimivan ja kiitollisen vastarakkauden liekin, vaikka
tuollainen rakkaus jo on mahdoton. Sydämeni arkuudessa ajattelen
kuitenkin, että juuri tuon mahdottomuuden tietoisuus voisi lopuksi olla
heille helpotukseksikin, sillä ottamalla vastaan hurskaitten rakkauden,
voimatta mitenkään palkita sitä tässä nöyryydessä ja tämän nöyryyden
toiminnassa, he viimein ikäänkuin osoittavat jonkinlaatuista toimivaa
rakkautta, josta eivät ole välittäneet maan päällä, ja ikäänkuin
toimivat jossakin määrin sen tavalla... Olen pahoillani, veljeni ja
ystäväni, että en osaa sanoa tätä selvästi. Mutta voi niitä, jotka
itse ovat tuhonneet itsensä maan päällä, voi itsemurhaajia! Ajattelen,
että ei saata olla ketään onnettomampaa kuin nämä. On synti, sanotaan
meille, rukoilla Jumalaa tämmöisten puolesta, ja kirkko tavallaan
ulkonaisesti heidät hylkääkin, mutta ajattelen sieluni sisimmässä, että
näidenkin puolesta voisi rukoilla. Eihän Kristus vihastu rakkaudesta.
Tämmöisten puolesta olen sydämessäni koko elämäni ajan rukoillut,
tunnustan teille sen, isät ja opettajat, ja rukoilen nytkin joka päivä.
Oi, on helvetissäkin niitä, jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina,
huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet ja nähneet
torjumattoman totuuden; on niin hirmuisia, jotka ovat täydelleen
yhtyneet saatanaan ja hänen ylpeään henkeensä. Heille on helvetti
vapaaehtoinen ja pohjaton; he ovat kärsijöitä omasta tahdostaan.
Sillä he ovat itse kironneet itsensä kiroamalla Jumalan ja elämän.
He ravitsevat itseään ilkeällä ylpeydellään aivan samoin, kuin jos
nälkäinen erämaassa alkaisi imeä omaa vertansa omasta ruumiistaan.
Mutta he eivät saa kylliksensä ikuisiin aikoihin ja he hylkäävät
anteeksiannon, kiroavat Jumalan, joka heitä kutsuu. He eivät voi ilman
vihaa katsoa elävää Jumalaa ja he vaativat, että elämän Jumalaa ei
olisi olemassa, että Jumala hävittäisi itsensä ja koko luomakuntansa.
Ja he palavat vihansa tulessa ikuisesti, himoitsevat kuolemaa ja
olemattomuutta. Mutta eivät saa osakseen kuolemaa...
* * * * *
Tähän loppuu Aleksei Fjodorovitš Karamazovin käsikirjoitus. Minä
toistan, että se on epätäydellinen ja katkelmallinen. Niinpä
esimerkiksi elämäkerrallisia tietoja on vain luostarinvanhimman
aikaisemmasta nuoruudesta. Hänen opetuksistaan ja mielipiteistään
taasen on yhdistetty aivan kuin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi
semmoista, mitä hän ilmeisesti on lausunut eri aikoina ja erilaisten
herätteiden johdosta. Kaikkea sitä, mitä luostarinvanhin lausui
nimenomaan noina elämänsä viimeisinä hetkinä, ei ole esitetty täysin
määritellysti, vaan on annettu ainoastaan aavistus tämänkin keskustelun
hengestä ja luonteesta, jos vertaamme sitä siihen, mitä Aleksei
Fjodorovitšin käsikirjoituksessa on mainittu entisistä opetuksista.
Luostarinvanhimman kuolema taas tuli todellakin aivan odottamatta.
Sillä vaikka kaikki, jotka olivat kokoontuneet hänen luokseen tuona
viimeisenä iltana, täysin ymmärsivätkin hänen kuolemansa olevan
lähellä, niin ei kuitenkaan osattu aavistaa sen tulevan niin äkkiä;
päinvastoin hänen ystävänsä, kuten jo edellä olen huomauttanut,
nähdessään hänet sinä yönä niin virkeän näköisenä ja puhehaluisena,
olivat vakuutetut, että hänen terveydentilassaan oli tapahtunut
huomattava parantuminen, joskin vain vähäksi aikaa. Vielä viisi
minuuttia ennen kuolemaa, kuten myöhemmin ihmetellen kerrottiin, ei
ollut mitään havaittavissa. Hän tunsi äkkiä ikäänkuin hyvin kovaa kipua
rinnassaan, kalpeni ja painoi lujasti kätensä sydäntään vastaan. Kaikki
nousivat silloin paikaltaan ja kääntyivät häntä kohti: mutta hän,
vaikka kärsikin kipua, katseli yhä hymyillen heitä, laskeutui hiljaa
nojatuolista lattialle ja polvistui, kumarsi sitten kasvonsa alas
maahan, levitti kätensä ja aivan kuin riemun ja innostuksen vallassa
suudellen maata ja rukoillen (niinkuin itse oli opettanut) antoi hiljaa
ja iloisesti sielunsa Jumalalle. Tieto hänen kuolemastaan levisi heti
erakkomajoihin ja saapui luostariin. Vainajan lähimmät sekä ne, joille
se arvon puolesta kuului, alkoivat ikivanhan tavan mukaan koristaa
hänen ruumistaan, ja koko veljeskunta kokoontui emäkirkkoon. Ja jo
ennen päivän sarastusta, kuten sittemmin huhujen mukaan kerrottiin,
oli sanoma kuolemasta saapunut kaupunkiin. Aamulla puhui miltei koko
kaupunki tapahtumasta, ja paljon kaupunkilaisia virtasi luostariin.
Mutta tästä puhumme seuraavassa kirjassa. Nyt lisäämme vain etukäteen,
että ei ollut kulunut vielä päivääkään, kun tapahtui jotakin kalkille
niin odottamatonta ja vaikutukseltaan, minkä se teki luostarissa ja
kaupungissa, siinä määrin omituista, levottomuutta herättävää ja
epäselvää, että näihin aikoihin asti, niin monta vuotta jälkeenpäin,
kaupungissamme on säilynyt mitä elävin muisto tuosta niin monille
levottomasta päivästä...