— Eihän tässäkään pääse ilman esipuhetta, — nimittäin ilman
kirjallishistoriallista esipuhetta, hyi, — alkoi Ivan nauraa, —
mutta mikä kirjailija minä olen! Näetkö, toiminnan olen sijoittanut
kuudennelletoista vuosisadalle, ja silloin — sinun muuten täytyy
se tietää jo koulusta — silloin oli tapana tuoda runotuotteissa
maan päälle ylempiä voimia. Minä en puhukaan Dantesta. Ranskassa
käräjäkirjurit ja myöskin munkit luostareissa panivat toimeen
näytäntöjä, joissa toivat näyttämölle madonnan, enkelit, pyhimykset,
Kristuksen ja itse Jumalan. Silloin se kaikki oli hyvin vilpitöntä.
Victor Hugon »Notre Dame de Paris»-romaanissa annetaan Ranskan
dauphinin syntymän kunniaksi Pariisissa Ludvig XI:n aikana raatihuoneen
salissa opettavainen ja maksuton näytäntö kansalle nimeltä: »Le bon
jugement de la très sainte et gracieuse Vierge Marie», jossa Hän itse
persoonallisesti esiintyy ja esittää tuon bon jugement'in. Meillä
Moskovassa pantiin vanhana, Pietari Suuren aikakauden edellisenä
aikana silloin tällöin toimeen melkein samanlaisia näytelmäesityksiä,
varsinkin vanhasta testamentista; mutta paitsi draamallisia esityksiä
kulki ympäri maailmaa silloin paljon kertomuksia ja »runoja»,
joissa tarpeen mukaan toimivat pyhät enkelit ja koko taivaan
sotajoukko. Meillä luostareissa niinikään käännettiin, kopioitiin,
vieläpä sepiteltiinkin tämmöisiä runoelmia, ja milloin? — Jopa
tataarilaisaikana. On olemassa esimerkiksi muudan luostarirunoelma
(tietysti kreikasta käännetty): _Jumalanäidin vaellus kärsimysten
kautta_, jonka kuvat rohkeudessa vetävät vertoja Danten kuvauksille.
Jumalanäiti käy helvetissä, ja häntä opastaa läpi »kärsimysten»
ylienkeli Mikael. Hän näkee syntiset ja heidän kärsimyksensä. Siellä
on muun muassa eräs perin mielenkiintoinen laji syntisiä palavassa
järvessä: ne näistä, jotka menevät tähän järveen niin syvälle, että
eivät kykene enää pääsemään sieltä pois, »ne unhottaa Jumalakin» —
tavattoman syvä ja voimakas lausuma. Hämmästynyt ja itkevä jumalanäiti
lankeaa Jumalan valtaistuimen eteen ja pyytää armahtamaan kaikkia
helvetissä olevia, kaikkia, jotka hän siellä näki, ilman erotusta.
Hänen keskustelunsa Jumalan kanssa on äärettömän mielenkiintoinen. Hän
rukoilee, hän ei poistu, ja kun Jumala näyttää hänelle hänen Poikansa
nauloin lävistettyjä käsiä ja jalkoja ja kysyy: kuinka Minä voin antaa
anteeksi Hänen kiduttajilleen, — niin jumalanäiti käskee kaikkia pyhiä,
kaikkia marttyyreita, kaikkia enkeleitä ja ylienkeleitä lankeamaan
maahan yhdessä hänen kanssaan ja rukoilemaan armahdusta kaikille ilman
erotusta. Asia päättyy siten, että hän saa Jumalan lakkauttamaan
kärsimykset joka vuosi pitkästäperjantaista helluntaipäivään, ja
helvetissä olevat syntiset kiittävät silloin Herraa ja huutavat
Hänelle: »Oikeamielinen olet Sinä, Herra, että olet niin tuominnut.»
No, minunkin runoelmani olisi tämäntapainen, jos se olisi ilmestynyt
tuohon aikaan. Runoelmassani esiintyy näyttämöllä Hän; tosin Hän ei
puhu mitään runoelmassa, vaan ainoastaan ilmestyy ja kulkee ohi.
Viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä, kun Hän on luvannut tulla
kunniassansa, viisitoista vuosisataa siitä, kun Hänen profeettansa
kirjoitti: »Olen näkevä sen kohta.» — »Mutta tästä päivästä ja hetkestä
ei tiedä Poikakaan, vaan ainoastaan minun taivaallinen Isäni», kuten
Hän itse lausui vielä maan päällä ollessaan. Mutta ihmiskunta odottaa
Häntä entisen uskon ja entisen liikutuksen vallassa. Oi, suuremmallakin
uskolla, sillä viisitoista vuosisataa on jo kulunut siitä kuin
taivaasta ihmisille annetut merkit ovat lakanneet:
Sille, mitä sydän sanoo,
taivas merkkiä ei suo.
On olemassa vain usko siihen, mitä sydän on sanonut! Totta on,
että silloin tapahtui myös paljon ihmeitä. Oli pyhiä miehiä, jotka
paransivat ihmeellisellä tavalla sairaita; alas joidenkuiden pyhimysten
luo astui, niinkuin heidän elämäkerroissaan kuvataan, itse Taivaan
Kuningatar. Mutta perkele on valpas, ja ihmiskunta alkoi jo epäillä
näitten ihmeitten todenperäisyyttä. Silloin juuri ilmestyi pohjoiseen,
Saksanmaalle, uusi kauhea harhaoppi. Suuri tähti, »joka oli niinkuin
valon lähde» (s.o. kirkko), »lankesi vetten lähteisiin ja ne tulivat
karvaiksi». Nämä kerettiläiset alkoivat pilkata Jumalaa kieltämällä
ihmeet. Mutta sitä palavammin uskovat ne, jotka ovat pysyneet
uskollisina. Ihmiskunnan kyynelet kohoavat Hänen luokseen niinkuin
ennenkin, ihmiset odottavat häntä, rakastavat Häntä, toivovat Häneen,
haluavat hartaasti kärsiä ja kuolla Hänen tähtensä niinkuin ennenkin...
Ja niin monta vuosisataa on ihmiskunta uskovaisin ja hehkuvin sydämin
rukoillut: »Herra, ilmesty meille», niin monta vuosisataa se on
huutanut Hänen puoleensa, että Hän rajattomassa sääliväisyydessään
päätti astua alas rukoilevien luo. Hän oli ennenkin astunut alas,
käynyt joidenkuiden pyhimysten, marttyyrien ja pyhien erakkojen
luona näiden ollessa vielä maan päällä, niinkuin on kerrottu heidän
elämäkerroissaan. Meillä on Tjutšev, joka syvästi uskoi omien sanojensa
totuuteen, ilmoittanut, että
kautta synnyinmaamme täällä
orjana ja ristin kantain
kulki Jumala maan päällä
siunauksen meille antain.
Niinkuin ehdottomasti olikin asian laita, sanon sen sinulle. Niinpä
Hän tahtoi ilmestyä edes hetkeksi kansan luo, — kidutetun, kärsivän,
synnin loassa rypevän, mutta Häntä lapsen tavoin rakastavan kansan
luo. Runoelmani toiminta on sijoitettu Espanjaan, Sevillaan, kaikkein
kauheimpaan inkvisitsionin aikaan, jolloin Jumalan kunniaksi maassa
joka päivä roihusivat roviot ja
sai autodafeen roihutessa
nyt surman vääräuskoiset.
Oi, tämä ei tietenkään ollut se saapuminen, joka Hänen lupauksensa
mukaan tapahtuu aikojen lopussa, jolloin Hän ilmestyy koko
taivaallisessa voimassansa yhtäkkiä »niinkuin salama, joka välähtää
idästä hamaan länteen». Ei, Hän tahtoi edes hetkisen olla katsomassa
lapsiaan ja juuri siellä, missä kerettiläisten roviot ritisivät.
Rajattomassa laupeudessaan Hän kulkee vielä kerran ihmisten keskuudessa
samassa ihmismuodossa, jossa oli kulkenut kolme vuotta ihmisten
joukossa viisitoista vuosisataa sitten. Hän astuu alas etelämaisen
kaupungin »paahtaville toreille», kaupungin, jossa juuri edellisenä
päivänä »suurenmoisen autodafeen roihutessa» kuninkaan, hovin,
ritarien, kardinaalien ja ihanien hovinaisten läsnäollessa, koko
Sevillan väestön keräydyttyä runsaslukuisena paikalle, kardinaali,
suur-inkvisiittori, oli samalla kertaa polttanut melkeinpä kokonaista
sata kerettiläistä _ad majorem Dei gloriam_. Hän tuli hiljaa ja
huomaamatta, mutta kaikki — se on omituista — tuntevat Hänet. Tämä
voisi olla runoelman parhaita paikkoja, — nimittäin miksi he tuntevat
Hänet. Vastustamattomalla voimalla kansa rientää Hänen luokseen,
ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa
Häntä. Hän kulkee äänettömänä heidän keskellään hymyillen rajattoman
osanottavaa hymyä. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, valon,
valistuksen ja voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan
ihmisjoukkoon värähdyttävät näiden sydämiä vastarakkauteen. Hän ojentaa
kätensä heitä kohti, siunaa heitä, ja kun ne koskettavat Häntä tai
ainoastaan Hänen vaatteitaan, niin siitä lähtee parantava voima. Nyt
huutaa väkijoukosta vanhus, joka on ollut sokea lapsuudestaan asti:
»Herra, paranna minut, niin että minäkin saan nähdä Sinut», ja silloin
ikäänkuin suomukset putoavat hänen silmistään ja sokea näkee Hänet.
Kansa itkee ja suutelee maata, jolla Hän kulkee. Lapset heittävät Hänen
eteensä kukkia, laulavat ja huutavat Hänelle: »Hosianna!» »Se on Hän,
se on Hän itse, toistavat kaikki, sen täytyy olla Hän, se ei ole kukaan
muu kuin Hän.» Hän pysähtyy Sevillan kirkon portaille samalla hetkellä
kuin kirkkoon itkien kannetaan avoin, valkea ruumisarkku, jossa on
lapsi: siinä on seitsemänvuotias tyttö, erään tunnetun kansalaisen
ainoa tytär. Kuollut lapsi on kukkasten keskellä. »Hän herättää
kuolleista sinun lapsesi», huudetaan väkijoukosta itkevälle äidille.
Ruumisarkkua vastaan kirkosta ulos tullut pappi katselee ihmeissään
ja rypistää kulmiaan. Mutta kuuluu kuolleen lapsen äidin valitus. Hän
lankeaa Hänen jalkoihinsa: »Jos se olet Sinä, niin herätä kuolleista
lapseni!» huudahtaa hän ojentaen kätensä Häntä kohti. Kulkue pysähtyy,
pikku arkku lasketaan portaille Hänen jalkojensa eteen. Hän katsoo
säälien, ja Hänen huulensa lausuvat hiljaa: »Talita, kuumi» — »tyttö,
nouse ylös». Tyttönen nousee arkussaan istumaan ja katselee hymyillen
auenneilla, ihmettelevillä silmillään ympärilleen. Hänen käsissään
on kimppu valkeita ruusuja, jotka on pantu hänelle arkkuun. Kansan
keskuudessa on hämmästystä, huutoja, itkua, mutta samalla hetkellä
äkkiä kulkee kirkon ohi torilla itse kardinaali, suur-inkvisiittori.
Hän on melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora,
kasvot kuihtuneet, silmät kuopalla, mutta niistä loistaa vielä
tulikipinän kaltainen valo. Oi, hän ei ole komeassa kardinaalinpuvussa,
jossa hän eilen esiintyi kansan edessä, kun poltettiin Rooman uskon
vihollisia, — ei, tällä hetkellä on hänen yllään vain vanha, karkea
munkin kaapu. Hänen jäljessään jonkin välimatkan päässä seuraavat
hänen synkät apulaisensa ja orjansa ja »pyhä» vartiosto. Hän pysähtyy
väkijoukon kohdalle ja tekee havaintoja kaukaa. Hän näki kaikki, hän
näki, kuinka ruumisarkku asetettiin Hänen jalkojensa luo, näki, kuinka
tyttö heräsi kuolleista, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän rypistää
tuuheita harmaita kulmakarvojaan, ja hänen silmissään kiiluu pahaa
ennustava tuli. Hän osoittaa sormellaan ja käskee vartijoita ottamaan
Hänet kiinni. Ja niin suuri on hänen voimansa ja niin totutettu,
nöyrä ja vavisten alistuva on hänelle kansa, että väkijoukko heti
väistyy vartijain tieltä, ja kuolemanhiljaisuuden äkkiä synnyttyä nämä
käyvät Häneen käsiksi ja vievät Hänet pois. Koko väkijoukko kumartaa
heti yhtenä miehenä maahan asti inkvisiittori-vanhuksen edessä, tämä
siunaa ääneti kansaa ja kulkee ohi. Vartijat vievät Vangin Pyhän
Oikeusistuimen vanhassa rakennuksessa olevaan ahtaaseen ja synkkään
holvivankilaan ja sulkevat sinne lukon taakse. Päivä kuluu, tulee
pimeä, kuuma ja »henkeä salpaava» Sevillan yö. Kesken synkkää pimeyttä
avautuu äkkiä vankilan rautainen ovi ja itse vanha suur-inkvisiittori
lamppu kädessä astuu hitaasti sisälle vankilaan. Hän on yksin, ovi
sulkeutuu heti hänen jälkeensä. Hän pysähtyy oven suuhun ja katselee
kauan, minuutin tai pari, Hänen kasvojaan. Viimein hän astuu hiljaa
lähemmäksi, panee lampun pöydälle ja sanoo Hänelle:
»Sinäkö se olet? Sinäkö?» — Kun hän ei saa vastausta, niin hän lisää
nopeasti: »Älä vastaa, ole vaiti. Ja mitä Sinä voisitkaan sanoa? Tiedän
varsin hyvin, mitä Sinä sanot. Eikä Sinulla ole oikeuttakaan lisätä
enää mitään siihen, mitä jo ennen olet sanonut. Miksi Sinä olet tullut
meitä häiritsemään? Sillä Sinä olet tullut meitä häiritsemään ja tiedät
sen itse. Mutta tiedätkö, mitä huomenna tapahtuu? Minä en tiedä, kuka
Sinä olet, minä en tahdokaan tietää, oletko se Sinä vai oletko vain
Hänen kaltaisensa, mutta huomenna minä tuomitsen Sinut ja poltan
roviolla pahimpana vääräuskoisena, ja sama kansa, joka tänään suuteli
Sinun jalkojasi, kiiruhtaa huomenna heti viitattuani kohentamaan Sinun
roviosi hiiliä, tiedätkö sen? Niin, Sinä kenties tiedät sen», — lisäsi
hän miettiväisenä irroittamatta hetkeksikään katsettaan Vangistaan.
— Minä en oikein ymmärrä, Ivan, mitä tämä on, — sanoi hymyillen Aljoša,
joka koko ajan oli kuunnellut ääneti, — onko se vain suorastaan
hillitöntä kuvittelua vaiko jokin erehdys ukon puolelta, jokin mahdoton
_qui pro quo_.
— Osaksi vaikkapa jälkimmäistä, — sanoi Ivan nauraen, — jos
nykyaikainen realismi on sinut niin pilannut, että et voi sietää
mitään mielikuvituksen leikkiä, — jos sinua miellyttää _qui pro
quo_, niin olkoon niin. Se on totta, — naurahti hän taas, — ukko
on yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja on aikoja sitten voinut
tulla hulluksi aatteensa johdosta. Vanki saattoi hämmästyttää
häntä ulkomuodollaan. Tämä saattoi vihdoin olla pelkkää houretta,
yhdeksänkymmentävuotiaan ukon näky ennen kuolemaa, varsinkin kun hän
vielä oli kiihdyksissä edellisen päivän autodafeesta, jossa poltettiin
sata harhaoppista. Mutta eikö meille sinun kanssasi ole samantekevää,
mikä tässä on _qui pro quo_ ja mikä rajatonta fantasian leikkiä?
Tässä on kysymys vain siitä, että ukon on tuotava ilmi ajatustapansa,
että hän vihdoin kokonaisen yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua tuo ilmi
ajatuksensa ja lausuu ääneen sen, mitä hän noiden yhdeksänkymmenen
vuoden aikana ei koskaan ole sanonut.
— Ja onko Vanki myös vaiti? Katsoo häneen eikä puhu sanaakaan?
— Niin on olevakin, ihan kaikissa tapauksissa, — nauroi taas Ivan. —
Ukko itse huomauttaa Hänelle, että Hänellä ei ole oikeuttakaan lisätä
mitään siihen, mitä aikaisemmin on sanottu. Tämä on, jos niin tahdot,
roomalaisen katolisuuden oleellisin piirre, sitä mieltä ainakin minä
olen: »Kaiken, näes, olet Sinä ilmoittanut paaville, ja kaikki on siis
nyt paavilla, Sinun ei tarvitse tänne ollenkaan tulla, älä ainakaan
häiritse ennen aikojasi.» He eivät ainoastaan puhu tähän suuntaan,
vaan myös kirjoittavat, ainakin jesuiitat. Olen itse lukenut tämän
heidän jumaluusoppineittensa teoksista. »Onko Sinulla oikeus ilmaista
meille edes ainoatakaan sen maailman salaisuuksista, mistä Sinä olet
tullut?» kysyy Häneltä minun ukkoni ja vastaa itse Hänen puolestaan
Hänelle: — »Ei, sinulla ei ole oikeutta, jotta et lisäisi mitään
siihen, mitä jo aikaisemmin on sanottu, ja jotta et riistäisi ihmisiltä
vapautta, jota Sinä niin puolustit maan päällä ollessasi. Kaikki
uusi, mitä Sinä ilmaiset, loukkaa ihmisten uskon vapautta, sillä se
on ihme, mutta heidän uskonsa vapaus oli Sinulle kalleinta kaikesta
jo silloin, puolitoista tuhatta vuotta sitten. Sinähän juuri silloin
puhuit niin usein: 'Tahdon tehdä teidät vapaiksi'. Nyt olet itse nähnyt
nuo 'vapaat' ihmiset», — lisää ukko yhtäkkiä ja hymyilee miettivästi.
— »Niin, meillä on ollut paljon puuhaa siinä asiassa», — jatkoi hän
katsoen Häneen ankarasti, — »mutta me olemme viimein saaneet asian
hoidetuksi loppuun Sinun nimessäsi. Viisitoista vuosisataa on tuo
vapaus ollut kiusanamme, mutta nyt siitä on tehty loppu — ja pysyvästi.
Etkö usko, että on pysyvästi tehty loppu? Sinä katsot minuun lempeästi
etkä pidä minua edes paheksumisesi arvoisena? Mutta tiedä, että nyt, ja
nimenomaan nyt, nämä ihmiset ovat lujemmin vakuutettuja kuin koskaan,
että he ovat täysin vapaita, vaikka he itse ovat tuoneet meille
vapautensa ja nöyrästi laskeneet sen jalkojemme juureen. Tämän olemme
me saaneet aikaan, mutta tätäkö Sinä tahdoit, tämmöistä vapautta?»
— En ymmärrä taaskaan, — keskeytti Aljoša, — ivaileeko hän, tekeekö
pilkkaa?
— Ei ollenkaan. Hän nimenomaan pitää omana ja hengenheimolaistensa
ansiona, että he vihdoin ovat tehneet lopun vapaudesta ja että he ovat
sen tehneet tehdäkseen ihmiset onnellisiksi. »Sillä nyt (ukko puhuu
tietysti inkvisitsionista) on käynyt mahdolliseksi ensimmäisen kerran
ajatella ihmisten onnea. Ihminen on ollut kapinoitsija; voivatko
kapinoitsijat olla onnellisia? Sinua varoitettiin edeltäpäin», sanoo
hän Hänelle. »Sinua on riittävästi varoitettu ja neuvottu, mutta
Sinä et välittänyt varoituksista, Sinä hylkäsit ainoan tien, jota
käyttämällä ihmiset voidaan tehdä onnellisiksi, mutta onneksi Sinä
poistuit ja jätit asian meidän huostaamme. Sinä olet luvannut, Sinä
olet vakuuttanut sanallasi, Sinä olet antanut meille oikeuden sitoa ja
päästää etkä tietysti voi enää ajatellakaan, että nyt ottaisit meiltä
pois tämän oikeuden. Miksi olet tullut tänne meitä häiritsemään?»
— Mitä merkitsee: on riittävästi varoitettu ja neuvottu? — kysyi Aljoša.
— Sepä juuri onkin pääasia, joka ukon on saatava sanotuksi.
— »Peloittava ja viisas henki, itsensätuhoamisen ja olemattomuuden
henki», jatkoi ukko, »suuri henki puhui Sinun kanssasi erämaassa, ja
meille on kerrottu kirjoissa, että hän muka 'kiusasi' Sinua. Onko
se niin? Ja saattoiko sanoa mitään todempaa kuin sen, minkä hän
ilmoitti Sinulle kolmessa kysymyksessä ja minkä Sinä hylkäsit ja
mitä kirjoissa on nimitetty 'kiusaamiseksi'? Mutta kuitenkin, jos
maan päällä koskaan on tapahtunut todellista suurta ihmettä, niin
se tapahtui tuona päivänä, tuona kolmen kiusauksen päivänä. Juuri
noiden kolmen kysymyksen ilmaantuminen oli ihme. Jos olisi mahdollista
ajatella, vain kokeeksi ja esimerkiksi, että nämä peloittavan hengen
kolme kysymystä olisivat jäljettömiin kadonneet kirjoista ja että ne
pitäisi taas saada olemaan, uudelleen keksiä ja sepittää taas kirjoihin
pantaviksi, ja tätä varten kutsuttaisiin koolle maanpiirin kaikki
viisaat — hallitsijat, ylipapit, oppineet, filosofit, runoilijat,
ja heille annettaisiin tämä tehtävä: keksikää ja sepittäkää kolme
kysymystä, semmoisia, jotka eivät ainoastaan ole tapahtuman suuruuden
mukaisia, vaan sen lisäksi kolmella sanalla, kolmella inhimillisellä
lauselmalla ilmaisevat maailman ja ihmiskunnan koko tulevan historian
— niin luuletko Sinä, että kaikki yhteen koottu maallinen viisaus
voisi keksiä mitään, joka voimassa ja syvyydessä vetäisi vertoja
noille kolmelle kysymykselle, jotka Sinulle silloin todella esitti
erämaassa mahtava ja viisas henki? Jo yksistään näistä kysymyksistä,
yksistään siitä ihmeestä, että ne ilmaantuivat, saattaa ymmärtää,
että ei olla tekemisissä juoksevan inhimillisen, vaan ikuisen ja
absoluuttisen järjen kanssa. Sillä näissä kolmessa kysymyksessä on
ikäänkuin yhtynyt yhdeksi kokonaisuudeksi ja ennustettu ihmiskunnan
koko myöhempi historia ja tuotu esille kolme muotoa, joissa yhtyvät
kaikki inhimillisen luonnon ratkaisemattomat historialliset vastakohdat
koko maan päällä. Silloin se ei vielä voinut olla niin ilmeistä, sillä
tulevaisuutta ei tunnettu, mutta nyt, kun viisitoista vuosisataa on
kulunut, me näemme, että näissä kolmessa kysymyksessä on kaikki siinä
määrin edeltäpäin arvattu ja ennustettu ja kaikki on siinä määrin
käynyt toteen, että niihin ei voi enää mitään lisätä eikä niistä ottaa
mitään pois.
»Päätä itse, kuka oli oikeassa: Sinäkö vai hän, joka silloin
kyseli Sinulta? Muista ensimmäistä kysymystä; sen sisällys,
joskaan ei kirjaimelleen, on seuraava: Sinä tahdot mennä maailmaan
ja menet paljain käsin, luvaten jonkinmoista vapautta, jota he
yksinkertaisuudessaan ja synnynnäisessä säädyttömyydessään eivät kykene
tajuamaankaan, jota he pelkäävät ja kauhistuvat, — sillä ei mikään
ole milloinkaan ollut ihmiselle ja inhimilliselle yhteiskunnalle
sietämättömämpää kuin vapaus! Näetkö nämä kivet tässä alastomassa
ja hehkuvan kuumassa erämaassa? Muuta ne leiviksi, niin ihmiskunta
juoksee Sinun jäljessäsi kuin lauma, kiitollisena ja kuuliaisena,
vaikkakin ikuisesti vavisten pelosta, että Sinä vedät pois kätesi ja
heiltä loppuvat Sinun leipäsi. Mutta Sinä et tahtonut riistää ihmiseltä
vapautta ja hylkäsit ehdotuksen, sillä mitä vapautta se on, ajattelit
Sinä, jos kuuliaisuus on ostettu leivillä? Sinä sanoit, ettei ihminen
elä ainoastaan leivästä, mutta tiedätkö Sinä, että juuri tuon saman
maisen leivän nimessä Sinua vastaan nousee maan henki ja kamppailee
kanssasi ja voittaa Sinut, ja kaikki seuraavat sitä huutaen: 'Ken
on tämän pedon kaltainen, hän on antanut meille tulen taivaasta!'
Tiedätkö Sinä, että kuluu vuosisatoja ja ihmiskunta julistaa korkeimman
viisautensa ja tieteensä suulla, että rikosta ei ole olemassa ja ettei
siis ole syntiäkään, vaan on ainoastaan nälkäisiä. Ruoki ensin ja
vaadi sitten vasta heiltä hyveitä! näin kirjoitetaan lippuun, joka
nostetaan Sinua vastaan ja joka saa Sinun temppelisi sortumaan. Sinun
temppelisi sijalle rakennetaan uusi rakennus, rakennetaan uudelleen
kauhea Baabelin torni, ja vaikka sitäkään ei saada valmiiksi, niinkuin
ei saatu valmiiksi entistäkään, niin Sinä kuitenkin voisit välttää tuon
uuden tornin rakentamisen ja lyhentää ihmisten kärsimyksiä tuhannella
vuodella, — sillä meidän luoksemmehan he tulevat kiusattuaan itseään
tuhannen vuotta tornillaan! He etsivät silloin taas meidät käsiinsä
maan alta, katakombeista, missä me piileksimme (sillä me joudumme taas
vainojen ja kidutusten alaisiksi), he löytävät ja huutavat meille:
Ruokkikaa meitä, sillä ne, jotka lupasivat meille tulen taivaasta,
eivät sitä antaneet. Ja silloin me rakennamme valmiiksi heidän
torninsa, sillä valmiiksi kykenee sen rakentamaan se, joka ruokkii,
mutta ruokkia voimme vain me Sinun nimeesi ja me valehtelemme, että
se tapahtuu Sinun nimeesi. Oi, eivät koskaan, eivät koskaan he saa
ilman meitä ruokituksi itseään! Ei mikään tiede anna heille leipää,
niin kauan kuin he pysyvät vapaina, mutta loppujen lopuksi he tuovat
vapautensa meidän jalkojemme juureen ja sanovat meille: Tehkää meidät
mieluummin orjiksenne, kunhan vain ruokitte meidät. He ymmärtävät
viimein itse, että ei kukaan voi ajatellakaan saavansa samalla kertaa
yltäkyllin vapautta ja maallista leipää, sillä koskaan, koskaan he
eivät osaa jakaa niitä keskenään! He tulevat niinikään vakuutetuiksi,
että he eivät koskaan voi olla vapaitakaan, sentähden että ovat
vähäväkisiä, paheellisia, mitättömiä ja kapinoitsijoita. Sinä olet
luvannut heille taivaallista leipää; mutta, toistan sen vieläkin,
voiko se olla maallisen leivän veroinen heikon, ikuisesti turmeltuneen
ja ikuisesti kiittämättömän ihmissuvun silmissä? Ja jos Sinua
taivaallisen leivän nimessä seuraavat tuhannet ja kymmenettuhannet,
niin miten käy miljoonain ja kymmenien miljoonain olentojen, jotka
eivät jaksa hylätä maallista leipää taivaallisen tähden? Vai ovatko
Sinulle rakkaita ainoastaan kymmenettuhannet suuret ja voimakkaat,
mutta muitten miljoonien, lukuisien kuin meren hieta, heikkojen, mutta
Sinua rakastavien, täytyy olla vain aineksina suuria ja voimakkaita
varten? Ei, meille ovat kalliita heikotkin. He ovat paheellisia ja
kapinoitsijoita, mutta lopulta heistä tulee myös kuuliaisia. He
ihmettelevät meitä ja pitävät meitä jumalina sen tähden, että me olemme
suostuneet asettumaan heidän johtoonsa ja kestämään vapauden, jota
he pelästyivät, sekä hallitsemaan heitä, — niin kauheata on heistä
lopulta olla vapaa! Mutta me sanomme olevamme kuuliaisia Sinulle ja
hallitsevamme Sinun nimeesi. Me petämme heitä taas, sillä Sinua me
emme päästä luoksemme. Tämä petos juuri onkin meidän kärsimyksemme,
sillä meidän on pakko valehdella. Kas, tätä merkitsee tuo ensimmäinen
erämaassa tehty kysymys, ja tämän Sinä olet hylännyt vapauden nimessä,
jonka olet asettanut yläpuolelle kaiken. Mutta tässäpä kysymyksessä oli
tämän maailman suuri salaisuus. Jos Sinä olisit hyväksynyt 'leivät',
niin Sinä olisit vastannut ihmisten, niin hyvin yksilön kuin koko
ihmiskunnankin, yhteiseen ja ikuiseen kaipuuseen, — tuohon: 'Kenen
eteen on kumartuminen?' Ei ole ihmisellä ainaisempaa eikä kiduttavampaa
huolta kuin vapaana ollen löytää mahdollisimman pian se, jonka eteen
voisi kumartua. Mutta ihminen pyrkii kumartumaan sen eteen, mikä
on kiistämätöntä, niin kiistämätöntä, että kaikki ihmiset voisivat
suostua yhdellä kertaa sitä kumartamaan. Sillä näiden surkeiden
olentojen huolena ei ole ainoastaan se, että löytäisivät sen, jonka
edessä minun tai toisen on kumartuminen, vaan jotta löytäisivät
semmoisen, että kaikki siihen uskoisivat ja sen edessä kumartuisivat
ja että tämän ehdottomasti tekisivät _kaikki yhdessä_. Tämä tarve
kumartua _yhdessä_ on jokaisen ihmisen suurimpana piinana ja samoin
koko ihmiskunnan aikojen alusta asti. Yhteisen kumartamisen tähden he
ovat tuhonneet toisiansa miekalla. He ovat pystyttäneet jumalia ja
kehoittaneet toisiansa: Hylätkää omat jumalanne ja tulkaa kumartamaan
meidän jumaliamme, muuten te olette jumalinenne kuoleman omat! Ja
näin tulee olemaan maailman loppuun asti, vieläpä silloinkin, kun
jumalat katoavat maailmasta: samantekevää, he lankeavat epäjumalien
eteen. Sinä olet tuntenut, Sinä et ole voinut olla tuntematta tätä
ihmisluonnon perussalaisuutta, mutta Sinä hylkäsit ainoan absoluuttisen
lipun, joka Sinulle tarjottiin, kaikkien saattamiseksi kiittämättä
kumartumaan Sinun edessäsi — maisen leivän lipun, ja hylkäsit sen
vapauden ja taivaallisen leivän nimessä. Luohan silmäys siihen, mitä
Sinä vielä olet tehnyt. Ja edelleenkin vapauden nimessä! Sanon Sinulle,
että ihmisellä ei ole piinallisempaa huolta, kuin että löytäisi sen,
jolle mitä pikimmin voisi antaa lahjaksi saamansa vapauden, joka
tällä onnettomalla olennolla on syntyessään. Mutta ihmisten vapauden
saa valtaansa ainoastaan se, joka rauhoittaa heidän omantuntonsa.
Leivän kanssa Sinulle annettiin kiistämätön lippu: jos annat leivän,
niin ihminen kumartuu, sillä ei ole mitään kiistämättömämpää kuin
leipä, mutta jos samaan aikaan joku saa valtaansa hänen omantuntonsa
Sinut sivuuttaen, — oi, silloin ihminen hylkää Sinun leipäsikin ja
seuraa sitä, jonka onnistui miellyttää hänen omaatuntoaan. Siinä Sinä
olit oikeassa. Sillä ihmiselämän salaisuus ei ole siinä, että vain
elää, vaan siinä, mitä varten elää. Ilman lujaa mielikuvaa siitä,
mitä varten hänen on elettävä, ihminen ei tahdo elää ja hän tuhoaa
mieluummin itsensä kuin jää maan päälle, vaikka hänen ympärillään
joka puolella olisikin leipiä. Se on niin, mutta kuinka kävi: sen
sijaan, että olisit ottanut valtaasi ihmisten vapauden, Sinä lisäsit
heille vielä sitä! Vai unhotitko Sinä, että rauha ja kuolemakin ovat
ihmiselle rakkaammat kuin vapaa valinta hyvän ja pahan tietämisessä.
Ei ole ihmiselle mitään imartelevampaa kuin omantunnonvapaus, mutta
ei ole myöskään mitään kiduttavampaa. Lujien perusteitten asemesta
ihmisen omantunnon rauhoittamiseksi kerta kaikkiaan — Sinä otit kaiken
sen, mikä on tavatonta, arveluun perustuvaa ja epämääräistä, otit
kaiken sen, mikä ei ollut ihmisten voimien mukaista, ja näin toimit
aivan kuin et ollenkaan heitä rakastaisi, — ja kuka toimi näin: se,
joka tuli antamaan heidän puolestaan henkensä! Sen sijaan että olisit
ottanut valtaasi ihmisen vapauden, Sinä sen moninkertaistutit ja
panit sen kärsimykset ikuisiksi ajoiksi painamaan ihmisen henkistä
valtakuntaa. Sinä halusit vapaata ihmisen rakkautta, että hän vapaasti
seuraisi Sinua hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Vanhan vankan
lain asemesta — oli ihmisen nyt tästä lähin vapaasta sydämestään
päätettävä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ohjeenaan ainoastaan Sinun
kuvasi silmiensä edessä, — mutta etkö Sinä todellakaan ajatellut,
että hän lopulta hylkää ja riistää myöskin Sinun kuvasi ja Sinun
totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin on
valinnan vapaus! He huudahtavat viimein, että totuus ei ole Sinussa,
sillä mahdotonta oli jättää heidät suurempaan levottomuuteen ja piinaan
kuin mitä Sinä olit tehnyt, kun jätit heille niin paljon huolia ja
selvittämättömiä arvoituksia. Näin olet Sinä itse pannut alulle oman
valtakuntasi kukistuksen, äläkä syytä siitä enää ketään. Mutta tätäkö
Sinulle esitettiin? On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä,
jotka voivat ainaiseksi voittaa ja vangita näitten heikkovoimaisten
kapinoitsijain omantunnon heidän onnekseen, — ne voimat ovat: ihme,
salaisuus ja auktoriteetti. Sinä hylkäsit kaikki kolme ja annoit siihen
itse esimerkin. Kun peloittava ja viisas henki asetti Sinut temppelin
harjalle ja sanoi Sinulle: 'Jos tahdot tietää, oletko Jumalan poika,
niin heittäydy alas, sillä Hänestä on sanottu, että enkelit ottavat ja
kantavat hänet eikä hän putoa eikä loukkaannu, ja silloin Sinä saat
tietää, oletko Jumalan poika, ja osoitat silloin, millainen on uskosi
isääsi', niin Sinä kuultuasi ehdotuksen hylkäsit sen etkä antautunut
etkä heittäytynyt alas. Oi, tietysti Sinä tässä menettelit ylpeästi ja
suurenmoisesti Jumalana, mutta ihmiset, tämä heikko ja kapinoiva suku,
— ovatko he jumalia? Oi, Sinä ymmärsit silloin, että jos olisit ottanut
vain askelenkin, vain liikahtanutkin heittäytyäksesi alas, niin Sinä
samalla olisit kiusannut Jumalaa ja kadottanut kaiken uskosi Häneen
sekä murskaantunut maata vastaan, tuota maata, jota pelastamaan olit
tullut, ja Sinua kiusannut viisas henki olisi riemastunut. Mutta, sanon
sen vieläkin, paljonko on sellaisia kuin Sinä? Ja saatoitko Sinä edes
hetkenkään ajan todellakin otaksua, että ihmisetkin jaksavat kestää
tämmöisen kiusauksen! Semmoiseksiko on ihmisluonto luotu, että se voi
hylätä ihmeen ja noin kauheina elämän hetkinä, kaikista kauheimpien
ja piinallisimpien henkisten peruskysymystensä hetkinä, tyytyä vain
sydämen vapaaseen ratkaisuun? Oi, Sinä tiesit, että Sinun sankaritekosi
säilyy kirjoissa, tunkeutuu aikojen syvyyteen ja maan kaukaisimpiin
ääriin, ja Sinä toivoit, että ihminen seuraten Sinua pysyy Jumalana
eikä tarvitse ihmettä. Mutta sinä et tietänyt, että heti kun ihminen
hylkää ihmeen, hän samalla hylkää myös Jumalan, sillä ihminen ei etsi
niin paljon Jumalaa kuin ihmeitä. Ja koska ihminen ei jaksa olla
ilman ihmettä, niin hän luo itselleen uusia, omia ihmeitä ja kumartaa
poppamiehen ihmeitä, ämmien noitatemppuja, vaikka hän olisi sata kertaa
kapinoitsija, kerettiläinen ja jumalankieltäjä. Sinä et tullut alas
ristiltä, kun Sinulle pilkaten ja ärsytellen huudettiin: 'Tule alas
ristiltä, niin me uskomme, että se olet Sinä.' Sinä et tullut alas
sen tähden, että taaskaan et tahtonut orjuuttaa ihmistä ihmeellä ja
että janosit vapaata uskoa etkä ihmeisiin rakentuvaa. Sinä janosit
vapaaehtoista rakkautta etkä epävapaan orjamaisia ihastuksen purkauksia
voiman edessä, joka kerta kaikkiaan oli hänet kauhistuttanut. Mutta
tässäkin Sinä arvioit ihmiset liian korkealle, sillä tietysti he ovat
vankeja, vaikka heidät onkin luotu kapinoitsijoiksi. Katso ympärillesi
ja päätä, nyt kun on kulunut viisitoista vuosisataa, mene ja katso
heitä: kenet Sinä olet kohottanut itsesi tasalle? Minä vannon, että
ihminen on luotu heikommaksi ja alhaisemmaksi kuin Sinä olet hänestä
luullut! Voiko, voiko hän täyttää sen, minkä Sinäkin? Pitäessäsi häntä
niin suuressa arvossa Sinä olet menetellyt niinkuin olisit lakannut
säälimästä häntä, sillä liian paljon olet häneltä vaatinutkin — ja
kuka vaati: se, joka on rakastanut häntä enemmän kuin itseään! Jos
olisit pitänyt häntä vähemmän arvoisena, niin olisit häneltä vähemmän
vaatinutkin, mutta tämä olisi ollut lähempänä rakkautta, sillä hänen
kuormansa olisi ollut kevyempi. Hän on heikko ja alhainen. Mitäpä
siitä, että hän nyt kaikkialla kapinoi meidän valtaamme vastaan
ja ylpeilee siitä, että hän kapinoi? Se on lapsen ja koulupojan
ylpeyttä. He ovat pieniä lapsia, jotka koulussa ovat tehneet kapinan
ja karkoittaneet opettajan, mutta lapsien riemusta tulee loppu ja
se käy heille kalliiksi. He kukistavat temppelit ja peittävät maan
verivirroilla. Mutta viimein he, tyhmät lapset, ymmärtävät, että vaikka
he ovatkin kapinoitsijoita, niin he ovat vähäväkisiä kapinoitsijoita
eivätkä kykene ylläpitämään omaa kapinaansa. Vuodattaen typeriä
kyyneliään he viimein tunnustavat, että se, joka on luonut heidät
kapinoitsijoiksi, epäilemättä on tahtonut pitää heitä pilkkanaan.
He sanovat tämän epätoivoissaan, ja tuosta heidän sanastaan tulee
Jumalan pilkkaamista, joka tekee heidät vielä onnettomammiksi, sillä
ihmisluonto ei siedä Jumalan pilkkaamista, vaan kostaa loppujen
lopuksi itse itselleen sen. Siis rauhattomuus, hämminki ja onnettomuus
— siinä on ihmisten nykyinen kohtalo, sen jälkeen kuin Sinä niin
paljon kärsit heidät vapautensa tähden! Sinun suuri profeettasi sanoo
näyssä ja kuvauspuheessa, että hän on nähnyt kaikki ensimmäisessä
ylösnousemuksessa mukana olleet ja että heitä oli jokaisesta polvesta
kaksitoistatuhatta. Mutta jos heitä oli niin paljon, niin he oikeastaan
eivät olleet ihmisiä, vaan jumalia. He ovat kestäneet Sinun ristisi,
he ovat kestäneet kymmeniä vuosia ilman ravintoa autiossa erämaassa
elättäen henkeään heinäsirkoilla ja juurilla, — ja tietysti Sinä voit
ylpeillen osoittaa näitä vapauden lapsia, vapaaehtoisen rakkauden,
vapaan ja suuren, Sinun nimeesi osoitetun uhrautuvaisuuden lapsia.
Mutta muista, että heitä oli kaikkiaan vain muutamia tuhansia, nekin
jumalia. Entä muut? Ja miten ovat syyllisiä muut heikot ihmiset, kun
eivät kyenneet kärsimään sitä, mitä voimakkaat? Onko heikko sielu
syyllinen, kun siinä eivät voi saada sijaa niin kauheat lahjat? Tulitko
Sinä todellakin ainoastaan valittujen luo ja valittuja varten? Mutta
jos niin on, niin tässä on salaisuus, emmekä me pysty sitä ymmärtämään.
Jos taas se on salaisuus, niin meilläkin oli oikeus saarnata
salaisuutta ja opettaa heille, ettei heidän sydäntensä vapaa ratkaisu
ole tärkeä eikä myöskään rakkaus ole tärkeä, vaan tärkeä on salaisuus,
johon heidän on alistuttava sokeasti, vieläpä vastoin omaatuntoaankin.
Niin olemme tehneetkin. Me olemme parantaneet Sinun sankaritekosi
ja panneet sen pohjaksi _ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin_. Ja
ihmiset ilostuivat, että heitä oli jälleen alettu kuljettaa kuin laumaa
ja että heidän sydämiltään vihdoinkin oli otettu niin kauhea lahja,
joka oli tuottanut heille niin paljon tuskaa. Olimmeko me oikeassa,
kun opetimme ja teimme niin, sano? Emmekö me rakastaneet ihmiskuntaa,
kun me niin nöyrästi tunnustimme sen voimattomuuden, rakkaudella
kevensimme sen taakkaa ja annoimme sen heikon luontonsa tähden tehdä
vaikkapa syntiäkin, jos se tapahtui meidän luvallamme? Miksi siis nyt
olet tullut häiritsemään meitä? Ja miksi Sinä ääneti ja läpitunkevasti
katsot minua lempeillä silmilläsi? Vihastu, minä en tahdo Sinun
rakkauttasi, sillä minä itse en rakasta Sinua. Ja mitä minun tarvitsee
salata Sinulta? Enkö minä tiedä, kenen kanssa puhun? Se, mitä minulla
on Sinulle sanottavaa, on kaikki jo tiedossasi, minä luen sen Sinun
silmistäsi. Ja minäkö kätkisin Sinulta salaisuutemme? Kenties Sinä
nimenomaan tahdotkin kuulla sen minun suustani, kuule siis: me emme
ole Sinun puolellasi, vaan _hänen_, siinä on salaisuutemme! Me emme
pitkään aikaan ole olleet Sinun puolellasi, vaan _hänen_ puolellaan, jo
kahdeksan vuosisataa. Täsmälleen kahdeksan vuosisataa sitten me otimme
häneltä sen, minkä Sinä paheksuen hylkäsit, sen viimeisen lahjan, jonka
hän tarjosi Sinulle, kun hän näytti Sinulle kaikki maan valtakunnat;
me otimme häneltä Rooman ja keisarin miekan ja julistimme itsemme maan
hallitsijoiksi, ainoiksi hallitsijoiksi, vaikka emme ole ennättäneet
vieläkään saattaa asiaamme täydellisesti loppuun. Mutta kuka on syypää?
Oi, tämä asia on toistaiseksi vasta alulla, mutta se on jo aloitettu.
Kauan on vielä odotettava sen täydellistä toteutumista, ja paljon
saa maa vielä kärsiä, mutta me saavutamme päämäärämme ja tulemme
hallitsijoiksi, ja silloin me ajattelemme koko maailman ihmisten onnea.
Mutta Sinähän olisit voinut jo silloin ottaa keisarin miekan. Miksi
sinä hylkäsit tämän viimeisen lahjan? Jos olisit ottanut noudattaaksesi
tätä mahtavan hengen kolmatta neuvoa, niin Sinä olisit täyttänyt
kaiken, mitä ihminen maan päällä etsii, se on: kenen edessä kumartuisi,
kenen valtaan antaisi omantuntonsa ja millä tavoin kaikki yhtyisivät
lopulta kiistämättömästi yhteiseksi ja sopuisaksi muurahaispesäksi,
sillä tarve saada koko maailma yhtymään yhdeksi on ihmisten kolmas
ja viimeinen piina. Aina on ihmiskunta kokonaisuudessaan pyrkinyt
järjestymään ehdottomasti yleismaailmalliselle pohjalle. Paljon on
ollut suuria kansoja, joilla on ollut suuri historia, mutta kuta
korkeammalla nämä kansat ovat olleet, sitä onnellisempia ne ovat
olleet, sitä voimakkaammin kuin muut ne ovat tunteneet tarpeen
saada ihmiset yhtymään koko maailman käsittäväksi yhteydeksi.
Suuret valloittajat, Timurit ja Tšingis-Kaanit, ovat kiitäneet kuin
myrskytuuli yli maan pyrkien valloittamaan koko maailman, mutta hekin
ovat, vaikka tiedottomasti, tuoneet ilmi ihmiskunnan saman suuren
tarpeen yhdistyä koko maailman ja kaiken käsittäväksi yhteydeksi.
Jos Sinä olisit ottanut keisarin maailman ja purppuraviitan, niin
olisit perustanut koko maailman käsittävän valtakunnan ja antanut
maailmanrauhan. Sillä kutka hallitsisivat ihmisiä, jos eivät
ne, joilla on vallassaan heidän omatuntonsa ja käsissään heidän
leipänsä? Me olemme ottaneet keisarin miekan, ja ottamalla sen olemme
tietysti hylänneet Sinut ja lähteneet seuraamaan _häntä_. Oi, menee
vielä vuosisatoja vapaan järjen rivoudessa, heidän tieteilyssään
ja antropofagiassa, sillä kun he ovat alkaneet rakentaa Baabelin
torniansa ilman meitä, niin he päätyvät antropofagiaan. Mutta juuri
silloin peto mateleekin luoksemme ja nuolee jalkojamme ja vuodattaa
niille silmistään verikyyneliä. Ja me istuudumme pedon selkään ja
kohotamme maljan ja siihen on kirjoitettu: 'Salaisuus!' Ja silloin,
mutta vasta silloin alkaa ihmiselle rauhan ja onnen valtakunta. Sinä
ylpeilet valituillasi, mutta Sinulla on vain valittusi, jotavastoin
me rauhoitamme kaikki. Ja vielä muutakin: kuinka monet noista
valituista, samoinkuin voimakkaista, joista voisi tulla valittuja,
lopulta ovatkaan väsyneet Sinua odottaessaan ja ovat siirtäneet sekä
vielä siirtävät henkensä voiman ja sydämensä hehkun toiselle vainiolle
ja lopettavat siten, että nostavat Sinua vastaan _vapaan_ lippunsa.
Mutta tämän lipun olet Sinä itse nostanut. Meillä sen sijaan kaikista
tulee onnellisia, eivätkä he enää kapinoi eivätkä tuhoa toisiaan,
kuten Sinun vapautesi aikana kaikkialla tapahtui. Oi, me saamme
heidät vakuutetuiksi siitä, että heistä vasta silloin tulee vapaita,
kun he luopuvat vapaudestaan meidän hyväksemme ja alistuvat meidän
valtaamme. Ja mitä, olemmeko silloin oikeassa vai valehtelemmeko?
He itse tulevat vakuutetuiksi siitä, että olemme oikeassa, sillä he
muistavat, millaisiin orjuuden ja levottomuuden kauhuihin heidät
saattoi Sinun vapautesi. Vapaus, vapaa henki ja tiede johtavat heidät
semmoisiin rotkoihin ja asettavat heidän eteensä sellaisia ihmeitä ja
ratkaisemattomia salaisuuksia, että toiset heistä, alistumattomat ja
hurjat, tuhoavat itsensä, toiset, jotka ovat alistumattomia, mutta
vähävoimaisia, tuhoavat toisensa, ja jäljelläolevat, vähäväkiset ja
onnettomat, matelevat jalkojemme juureen ja parkuvat meille: 'Niin, te
olitte oikeassa, teillä yksin oli hallussanne Hänen salaisuutensa, ja
me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme.'
Kun he saavat meiltä leipää, niin he tietysti selvästi näkevät, että
me otamme heiltä heidän omaa, heidän omin käsin hankkimaansa leipää
jakaaksemme niitä heille itselleen, mitään ihmettä tekemättä, he
näkevät, että me emme ole muuttaneet kiviä leiviksi, mutta totisesti
he paljon enemmän kuin leivästä iloitsevat siitä, että saavat sen
meidän käsistämme! Sillä kovin hyvästi he muistavat, että ennen,
ilman meitä, leivät heidän käsissään muuttuivat vain kiviksi, mutta
kun he palasivat meidän luoksemme, niin kivetkin heidän käsissään
muuttuivat leiviksi. Suuren, suuren arvon he antavat sille, mitä
merkitsee alistuminen kerta kaikkiaan! Niin kauan kuin ihmiset eivät
ymmärrä tätä, he ovat onnettomat. Kuka on kaikkein enimmän vaikuttanut
siihen, että he eivät tätä ymmärrä? Kuka on hajoittanut lauman ja
päästänyt sen kulkemaan tuntemattomia teitä? Mutta lauma kootaan
yhteen uudelleen ja se alistuu taas ja nyt jo ainaiseksi. Silloin
me annamme heille heikkojen olentojen hiljaisen, nöyrän onnen, ja
heikoiksi olennoiksihan heidät on luotu. Oi, me saamme viimein heidät
vakuutetuiksi siitä, että ei pidä ylpeillä, mutta Sinä koroitit heidät
ja opetit siten ylpeilemään; me todistamme heille, että he ovat
heikkoja, että he ovat vain lapsiraukkoja, mutta että lapsen onni on
suloisin kaikista. He tulevat aroiksi ja he alkavat katsoa meihin
sekä painautua meidän turviimme peloissaan niinkuin linnunpoikaset
emoansa vastaan. He ihmettelevät ja pelkäävät meitä ja ylpeilevät
siitä, että me olemme niin voimakkaat ja ylpeät, että olemme voineet
taltuttaa niin hurjan tuhatmiljoonaisen lauman. He vapisevat heikkoina
meidän vihaamme, heidän mielensä tulee araksi, heidän silmänsä tulevat
herkkäkyynelisiksi kuin lasten ja naisten, mutta yhtä helposti he
myös meidän viittauksestamme siirtyvät iloitsemaan ja nauramaan,
valoisaan riemuun ja onnelliseen lapsen lauleluun. Niin, me pakotamme
heidät tekemään työtä, mutta työstä vapaina hetkinä me järjestämme
heidän elämänsä lasten leikiksi, jossa lasten laulut kaikuvat, jossa
laulellaan kuorossa ja tanssitaan viattomia tansseja. Oi, me sallimme
heidän tehdä syntiäkin, he ovat heikkoja ja voimattomia, ja he
rakastavat meitä kuin lapset sen tähden, että me sallimme heidän tehdä
syntiä. Me sanomme heille, että jokainen synti annetaan anteeksi, jos
se on tehty meidän luvallamme; me sallimme heidän tehdä syntiä sen
tähden, että me rakastamme heitä, ja rangaistukset näistä synneistä
me, olkoon menneeksi, otamme päällemme. Me otamme ne päällemme, ja he
jumaloivat meitä hyväntekijöinään, jotka ovat Jumalan edessä ottaneet
kantaakseen heidän syntinsä. Eivätkä he salaa mitään meiltä. Me
sallimme tai kiellämme heitä elämästä vaimojensa ja rakastajattariensa
kanssa, heillä saa olla tai ei saa olla lapsia, — aina sen mukaan,
miten kuuliaisia he ovat, —- ja ilolla ja riemulla he alistuvat
tahtoomme, Omantuntonsa kiduttavimmat salaisuudet — kaikki, kaikki
he ilmoittavat meille, ja me ratkaisemme kaiken, ja he luottavat
ilomielin ratkaisuumme, sillä se vapauttaa heidät persoonallisen
ja vapaan ratkaisun suuresta huolesta ja kauheista tuskista, joita
he nykyisin saavat kärsiä. Ja kaikista tulee onnellisia, kaikista
miljoonista olennoista, paitsi niistä sadoistatuhansista, jotka heitä
hallitsevat. Sillä vain meistä, joiden suojeltavana on salaisuus,
tulee onnettomia. Tulee olemaan tuhansia miljoonia onnellisia lapsia
ja satatuhatta marttyyria, jotka ovat ottaneet kantaakseen hyvän ja
pahan tietämisen kirouksen. Hiljaa he kuolevat, hiljaa sammuvat Sinun
nimeesi ja haudan tuolla puolen saavat osakseen vain kuoleman. Mutta
me säilytämme salaisuuden ja heidän onnekseen houkuttelemme heitä
taivaallisella ja iankaikkisella palkinnolla. Sillä jos toisessa
maailmassa olisi jotakin olemassa, niin se ei tietenkään olisi heidän
kaltaisiaan varten. Sanotaan ja ennustetaan, että Sinä tulet ja voitat
uudelleen, tulet valittujesi kanssa, ylpeittesi ja voimakkaittesi
kanssa, mutta me sanomme, että he ovat pelastaneet ainoastaan itsensä,
kun taas me olemme pelastaneet kaikki. Sanotaan, että pedon selässä
istuva ja käsissään _salaisuutta_ pitävä portto saatetaan häpeään, että
vähäväkiset taas nousevat kapinaan, että purppuraviitta reväistään ja
hänen 'inhoittava' ruumiinsa paljastetaan. Mutta silloin minä nousen ja
osoitan Sinulle tuhansia miljoonia onnellisia lapsia, jotka eivät ole
tunteneet syntiä. Ja me, jotka heidän onnensa tähden olemme ottaneet
kantaaksemme heidän syntinsä, me astumme eteesi ja sanomme: 'Tuomitse
meidät, jos voit ja uskallat.' Tiedä, että minä en pelkää Sinua. Tiedä,
että minäkin olen ollut erämaassa, että minäkin olen elättänyt henkeäni
heinäsirkoilla ja juurilla, että minäkin olen siunannut vapautta, jolla
Sinä olet onnellistuttanut ihmiset, minäkin valmistauduin kuulumaan
Sinun valittujesi joukkoon, niiden joukkoon, jotka ovat voimakkaat ja
mahtavat ja palavat halusta 'täyttää lukumäärän'. Mutta minä tulin
järkiini enkä tahtonut palvella mielettömyyttä. Minä käännyin takaisin
ja liityin niiden joukkoon, jotka _paransivat Sinun sankaritekosi_.
Minä menin pois ylpeitten parista ja palasin nöyrien luo näiden
kuolevaisten onnen tähden. Se, mitä minä puhun Sinulle, toteutuu, ja
meidän valtakuntamme rakentuu. Toistan Sinulle, jo huomenna Sinä saat
nähdä tämän kuuliaisen lauman, joka minun ensimmäisestä viittauksestani
syöksyy kasaamaan hiiliä Sinun roviotasi varten, jolla minä poltan
Sinut sen tähden, että tulit meitä häiritsemään. Sillä Sinä olet
paremmin kuin kukaan muu ansainnut roviomme. Huomenna poltan Sinut.
_Dixi_.»
Ivan pysähtyi. Hän oli kiihtynyt puhuessaan ja puhui innostuneesti.
Lopetettuaan hän äkkiä alkoi hymyillä.
Aljoša, joka oli kuunnellut häntä ääneti, mutta lopulta hyvin
kiihtyneenä monta kertaa koettanut keskeyttää veljensä puheen, vaikka
nähtävästi oli hillinnyt itsensä, alkoi äkkiä puhua aivan kuin olisi
riuhtaissut itsensä irti:
— Mutta... tämä on järjettömyyttä! — huudahti hän punastuen. — Sinun
runoelmasi on ylistys Jeesukselle, eikä herjaus... niinkuin sinä
sen tahdoit. Ja kuka uskoo puhettasi vapaudesta? Noinko, noinko se
on ymmärrettävä! Tämmöinenkö on oikeauskoisuuden käsitys... Tämä on
Rooma, eikä Roomakaan kokonaisuudessaan, tämä on valhetta, — tätä
ovat huonoimmat katolilaisista, inkvisiittorit, jesuiitat!... Eikä
ollenkaan voi olla olemassakaan niin mielikuvituksellista henkilöä kuin
sinun inkvisiittorisi. Mitä ihmisten syntejä he ottavat kantaakseen?
Mitä salaisuuden säilyttäjiä ovat nuo, jotka ovat ottaneet päällensä
jonkinmoisen kirouksen ihmisten onnen tähden? Milloin niitä on
nähty? Me tiedämme jesuiitat, heistä puhutaan pahaa, mutta ovatko he
sellaisia kuin sinä kuvaat? He ovat aivan muuta, kokonaan muuta... He
ovat yksinkertaisesti Rooman armeija tulevaa koko maailman käsittävää
maallista valtakuntaa varten, jonka hallitsijana on keisari — Rooman
ylipappi... siinä on koko ihanne, mutta ilman mitään salaisuuksia ja
ylevää murhetta... Kaikkein yksinkertaisinta vallanhimoa, likaisten
maallisten hyvyyksien tavoittelua, orjuuttamisen halua... jonkinmoista
tulevaa maaorjuutta, niin että he ovat isäntiä... siinä koko
heidän hommansa. Kenties he eivät usko Jumalaankaan. Sinun kärsivä
inkvisiittorisi on pelkkä mielikuvituksen tuote...
— Seis, seis, — nauroi Ivan, — sinäpä vasta tulistuit. Mielikuvituksen
tuote, sanot sinä. Olkoon vain! Tietysti se on kuvittelua. Sallihan
kuitenkin: luuletko sinä todellakin, että koko viimeisten vuosisatojen
katolinen liike tosiaankin on vain pyrkimystä valtaan yksistään
likaisten hyvyyksien tähden? Eiköhän vain isä Paísi opettane sinulle
tuommoisia?
— Ei, ei, isä Paísi päinvastoin kerran puhui jotakin samaan suuntaan
kuin sinä... mutta tietysti toista, aivan toista, — puuttui Aljoša
äkkiä puheeseen.
— Arvokas tiedonanto, vaikka sanotkin sen olleen »aivan toista». Minä
kysynkin sinulta juuri sitä, miksi sinun jesuiittasi ja inkvisiittorisi
ovat liittyneet yhteen vain kurjien aineellisten etujen takia. Miksi
heidän joukossaan ei voi sattumalta olla ainoatakaan marttyyria, jota
kiduttaa suuri murhe ja joka rakastaa ihmiskuntaa? Näetkö: otaksu,
että löytyy vaikkapa vain yksi ainoa kaikkien näiden vain aineellisia
ja saastaisia hyvyyksiä tavoittelevien joukosta, — vaikkapa vain
yksi ainoa sellainen kuin minun inkvisiittorivanhukseni, joka itse
on syönyt juuria erämaassa ja riehunut voittaakseen lihansa, jotta
tulisi vapaaksi ja onnelliseksi, mutta joka on samalla koko elämänsä
ajan rakastanut ihmiskuntaa ja äkkiä nähnyt kaiken sekä huomannut,
että ei ole suuri moraalinen autuus saavuttaa tahdon täydellisyys
varmistuakseen samaan aikaan siitä, että miljoonat muut Jumalan luomat
olennot ovat vain pilkaksi syntyneet eivätkä koskaan jaksa tulla
toimeen vapautensa kanssa, että kurjista kapinoitsijoista ei koskaan
tule jättiläisiä, jotka saavat tornin valmiiksi, että suuri idealisti
ei unelmoinut harmoniastaan tämmöisiä hanhia varten. Ymmärrettyään
kaiken tämän hän kääntyi takaisin ja liittyi... järkeviin ihmisiin.
Eikö tämmöistä todellakaan olisi voinut tapahtua?
— Kehen liittyi, mihin järkeviin ihmisiin? — huudahti Aljoša melkein
kiivastuneena. — Ei ole heillä mitään sellaista järkeä eikä mitään
sellaisia salaisuuksia... On ainoastaan jumalattomuutta, siinä on
heidän koko salaisuutensa. Sinun inkvisiittorisi ei usko Jumalaan,
siinä on koko hänen salaisuutensa!
— Vaikkapa niinkin! Vihdoinkin sinä sen huomasit. Tosiaankin asia on
niin, siinä tosiaankin on koko salaisuus, mutta eikö se ole kärsimystä
esimerkiksi hänenkaltaiselleen ihmiselle, joka on tuhlannut koko
elämänsä sankaritekoon erämaassa eikä ole voinut parantua rakkaudestaan
ihmiskuntaan? Elämänsä ehtoolla hän tulee selvästi vakuutetuksi siitä,
että ainoastaan suuren, peloittavan hengen aivoitukset voisivat saada
edes jossakin määrin siedettävän järjestyksen toimeen vähäväkisten
kapinoitsijoiden, noiden »viimeistelemättömien, pilkaksi luotujen
koe-olentojen» elämässä. Ja tultuaan tästä vakuutetuksi hän näkee,
että on kuljettava viisaan hengen, kuoleman ja hävityksen kauhean
hengen, osoittamaa suuntaa ja sitä varten hyväksyttävä valhe ja
petos sekä johdettava tietoisesti ihmisiä kuolemaan ja hävitykseen
pettäen samalla heitä kaiken aikaa matkan kestäessä, jotta he eivät
mitenkään tulisi huomanneeksi, mihin heitä viedään, niin että nämä
kurjat soaistut edes matkalla pitäisivät itseään onnellisina. Ja
huomaa, tämä on petosta Hänen nimeensä, jonka ihanteeseen vanhus
koko elämänsä ajan oli niin intohimoisesti uskonut! Eikö tämä ole
onnettomuutta? Ja joskin vain yksi ainoa tämmöinen olisi joutunut koko
tuon »vain saastaisten hyvyyksien takia valtaa himoitsevan» armeijan
etunenään, — niin eikö tuo yksi tuollainen jo ole kylliksi, jotta
siitä syntyisi murhenäytelmä? Eikä siinä kyllin: riittää jo yksikin
tämmöinen etunenässä kulkeva tekemään sen, että koko Rooman asiasta
kaikkine armeijoineen ja jesuiittoineen löytyy lopulta todellinen
johtava aate, tämän asian korkein aate. Minä sanon sinulle suoraan
uskovani lujasti, että tämä ainoa ihminen ei koskaan ole puuttunut
liikkeen johdossa olevien keskuudesta. Kukapa tietää, kenties Rooman
ylipappien joukossakin on sattunut olemaan näitä ainoita. Kukapa
tietää, kenties tuo kirottu ukko, joka niin itsepintaisesti omalla
tavallaan rakastaa ihmiskuntaa, on nytkin olemassa kokonaisena joukkona
monia tuollaisia ainoita ukkoja eikä ollenkaan satunnaisesti, vaan on
olemassa sopimuksena, salaisena liittona, joka jo ammoin on perustettu
salaisuuden suojelemista varten, sen suojelemiseksi onnettomilta ja
heikoilta ihmisiltä, jotta heistä tehtäisiin onnellisia. Tämä on
ehdottomasti olemassa ja on niin oleva. Mielessäni väikkyy, niinkuin
myös vapaamuurareilla olisi jotakin tämän salaisuuden tapaista
pohjanaan, ja siksipä katolilaiset niin vihaavat vapaamuurareita, kun
näkevät heissä kilpailijoita, aatteen yhteyden pirstoamista, silloin
kun pitäisi olla yksi lauma ja yksi paimen... Muuten puolustaessani
ajatustani minä olen kuin tekijä, joka ei ole kestänyt kritiikkiäsi.
Riittää tästä.
— Kenties sinä itse olet vapaamuurari! — pääsi äkkiä Aljošan suusta.
— Sinä et usko Jumalaan, — lisäsi hän, nyt jo hyvin murheellisena.
Sitäpaitsi hänestä näytti, kuin veli olisi katsonut häntä ivaten. —
Miten sinun runoelmasi loppuu? — kysyi hän äkkiä katsellen maahan. —
Vai onko se jo lopussa?
— Aikomukseni oli lopettaa se näin: kun inkvisiittori on vaiennut,
niin hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä
on vaikeata Hänen vaitiolonsa. Hän oli nähnyt, kuinka Vanki koko
ajan oli kuunnellut häntä katsellen läpitunkevasti ja hiljaa suoraan
hänen silmiinsä ja nähtävästi tahtomatta väittää mitään vastaan. Ukko
olisi tahtonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikkapa
katkeraakin ja peloittavaa. Mutta Hän lähestyy äkkiä ääneti vanhusta
ja suutelee hiljaa hänen verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaita huuliaan.
Siinä on koko vastaus. Ukko hätkähtää. Hänen huuliensa reunat hieman
nytkähtävät; hän menee ovelle, avaa sen ja sanoo Hänelle: »Mene, äläkä
tule enää... älä tule ollenkaan... milloinkaan, milloinkaan!» Ja hän
päästää Hänet »kaupungin tummille toreille». Vanki poistuu.
— Entä ukko?
— Suudelma polttaa hänen sydäntään, mutta ukko pitää entisen aatteensa.
— Ja sinä yhdessä hänen kanssaan, sinä myös? — huudahti Aljoša
surullisesti. Ivan alkoi nauraa.
— Tämähän on pötyä, Aljoša, tämähän on vain järjettömän ylioppilaan
järjetön runoelma, ylioppilaan, joka ei koskaan ole kirjoittanut kahta
säettäkään. Miksi sinä otat sen niin vakavasti? Etköhän vain luule,
että matkustan nyt suoraan sinne, jesuiittain luo, yhtyäkseni niitten
ihmisten joukkoon, jotka parantavat Hänen sankaritekoaan? Herra Jumala,
mitä se minuun kuuluu! Minähän sanoin sinulle: kunhan vain pääsen
jotenkuten kolmenkymmenen vuoden ikään asti, niin sitten — pikari
lattiaan!
— Entä tahmeat lehdet ja rakkaat haudat ja sininen taivas ja armas
nainen! Kuinka sinä aiot elää, kuinka rakastaa niitä? — huudahti
Aljoša surullisesti. — Onko se mahdollista, kun on tuommoinen helvetti
rinnassa ja päässä? Ei, sinä menet pois juuri sitä varten, että
yhtyisit heihin... tai jos ei ole niin, niin sinä surmaat itse itsesi,
sinä et jaksa sietää tätä!
— On olemassa sellainen voima, joka kestää kaiken! — lausui Ivan
kylmästi naurahtaen.
— Mikä voima?
— Karamazovin voima... Karamazovien alhaisuuden voima.
— Siis hukkua irstailuun, kuolettaa sielunsa turmeluksessa, niinkö,
niinkö?
— Ehkäpä niinkin... vaikka kolmenkymmenen vuoden ikään mennessä kenties
voin sen välttääkin, mutta sitten...
— Kuinka vältät? Miten vältät? Se on mahdotonta, kun on sellaiset
ajatukset kuin sinulla.
— Taaskin Karamazovien tavalla.
— Niinkö, että »kaikki on luvallista»? Kaikki on luvallista, niinkö,
niinkö?
Ivan rypisti kulmiaan ja tuli äkkiä omituisen kalpeaksi.
— Ahaa, sinä tartuit eiliseen pikku sanaan, joka niin loukkasi
Miusovia... ja joka sai veli Dmitrin niin naiivilla tavalla hyökkäämään
esiin ja toistamaan sen, — naurahti hän vääristäen suutaan. — Olkoon
niinkin: »kaikki on luvallista», jos kerran sana on tullut sanotuksi.
Minä pysyn siinä. Eikä myöskään Mitjkan sanontatapa ole hullumpi.
Aljoša katseli häntä ääneti.
— Minä, veliseni, ajattelin lähtiessäni, että omistan tässä maailmassa
edes sinut, — lausui äkkiä Ivan odottamattoman tunteellisesti, —
mutta nyt näen, ettei sinunkaan sydämessäsi ole sijaa minulle, rakas
erakkoni. Tunnuslauselmaa »kaikki on luvallista» minä en hylkää, no,
senpä takia sinä hylkäät minut, niinkö, niinkö?
Aljoša nousi, astui hänen luokseen ja suuteli ääneti ja hiljaa hänen
huuliaan.
— Kirjallista varkautta! — huudahti Ivan äkkiä riemastuen. — Tämän sinä
olet varastanut minun runoelmastani! Kiitos kuitenkin. Nouse, Aljoša,
menkäämme, jo on aika niin minun kuin sinunkin.
He lähtivät ulos, mutta pysähtyivät ravintolan ovelle.
— Tiedätkö mitä, Aljoša, — lausui Ivan lujalla äänellä, — jos minusta
todellakin on tahmeitten lehtien harrastajaksi, niin minä rakastan
niitä ainoastaan sinua muistellen. Minulle riittää se, että sinä
olet täällä jossakin, enkä minä menetä elämänhaluani. Riittääkö tämä
sinulle? Jos tahdot, niin pidä tätä vaikkapa rakkauden tunnustuksena.
Mutta nyt mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle, riittää jo,
kuuletko, riittää. Toisin sanoen, jos minä huomenna en matkustaisikaan
pois (luullakseni lähden varmasti) ja me vielä sattuisimme jotenkuten
tapaamaan toisemme, niin kaikista näistä aiheista älä puhu kanssani
enää sanaakaan. Pyydän sitä hartaasti. Äläkä myöskään veli Dmitristä,
pyydän sitä erityisesti, älä edes aloita koskaan enää keskustelua
kanssani, — lisäsi hän äkkiä ärtyisästi, — kaikki on pohjaan asti
pengottua, kaikki on loppuun puhuttua, eikö niin? Minä puolestani
lupaan sinulle myöskin tämän yhden asian: kun kolmenkymmenen iässä
mieleni tekee »paiskata pikari maahan», niin minä tulen vielä kerran
keskustelemaan sinun kanssasi, olitpa missä tahansa... tulen vaikkapa
Amerikasta, tiedä se. Tulen vartavasten. Tulee olemaan sangen
mielenkiintoista nähdäkin sinut siihen aikaan: millainen mahdatkaan
silloin olla? Jokseenkin juhlallinen lupaus, kuten huomaat. Mutta nyt
luultavasti todellakin sanomme toisillemme jäähyväiset noin seitsemäksi
tai kymmeneksi vuodeksi. No, mene nyt tuon Pater Seraphicus -ystäväsi
luo, hänhän on kuolemaisillaan; jos hän kuolee poissaollessasi, niin
kenties vielä suutut minuun siitä, että olen viivyttänyt sinua.
Näkemiin, suutele minua vielä kerta, kas niin, ja mene...
Ivan käännähti äkkiä ja meni tiehensä katsomatta enää taakseen. Se oli
samanlaista kuin veli Dmitrin lähtö eilen Aljošan luota, vaikka eilinen
lähtö oli kokonaan toisenluontoinen. Tämä omituinen pikku havainto
lennähti kuin nuoli läpi Aljošan surullisen mielen, surullisen ja
murheellisen tällä hetkellä. Hän odotti vähän aikaa katsellen veljensä
jälkeen. Jostakin syystä hän äkkiä pani merkille, että veli Ivan
kulkee omituisesti heiluen ja että hänen oikea olkapäänsä, takaapäin
katsoen, näyttää olevan alempana kuin vasen. Tätä hän ei ollut koskaan
aikaisemmin huomannut. Mutta äkkiä hänkin kääntyi ympäri ja lähti
miltei juoksujalkaa luostaria kohti. Oli jo tullut melkoisen pimeä,
ja häntä melkein peloitti; hänessä kasvoi jotakin uutta, johon hän ei
olisi voinut antaa vastausta. Alkoi kuten eilenkin taas tuulla, ja
ikivanhat hongat hänen ympärillään alkoivat surullisesti humista, kun
hän saapui erakkomajoja ympäröivään metsikköön. Hän melkein juoksi.
»Pater Seraphicus» — mistä hän sai tuon nimen — mistä? — välähti
Aljošan päässä. — Ivan, Ivan-raukka, milloin taas saankaan sinut
nähdä... Tuossa on erakkomajakin, hyvä Jumala! Niin, niin, hänpä juuri,
tämä Pater Seraphicus, häneltäpä pelastus tuleekin... häneltä ja
ainaiseksi!
Myöhemmin hän suuresti hämmästellen muisteli muutaman kerran elämänsä
aikana, kuinka hän oli saattanut äkkiä erottuaan Ivanista niin
täydelleen unohtaa veljensä Dmitrin, jonka hän aamulla vain muutamaa
tuntia aikaisemmin oli päättänyt ehdottomasti etsiä käsiinsä,
samoinkuin hän oli päättänyt olla poistumatta, ennenkuin olisi sen
tehnyt, vaikkapa olisi täytynyt olla sinä yönä palaamatta luostariin.
6.