Erottuaan Aljošasta Ivan Fjodorovitš lähti kotiinsa Fjodor Pavlovitšin
taloon. Mutta omituista, hänet valtasi äkkiä sietämätön kaiho, ja, se
oli tässä tärkeintä, tuo kaiho kasvoi kasvamistaan joka askelella,
sikäli kuin hän lähestyi taloa. Kaiho itsessään ei ollut omituista,
vaan se, että Ivan Fjodorovitš ei mitenkään voinut määritellä, mitä
hän kaihosi. Hän oli tuntenut kaihon mielessään usein ennenkin, eikä
ollut kumma, että se oli vallannut hänet nyt tämmöisenä hetkenä, kun
hän valmistautui jo huomenna äkillisesti katkaisemaan kaiken sen, mikä
oli houkutellut hänet tänne, ja uudelleen tekemään jyrkän käänteen
toiseen suuntaan sekä astumaan uudelle, aivan tuntemattomalle tielle,
taaskin aivan yksin niinkuin ennenkin, paljon toivoen, mutta tietämättä
mitä, paljon, kovin paljon odottaen elämältä, mutta osaamatta itse
määritellä mitään, odotuksiinsa enemmän kuin toiveisiinkaan nähden.
Ja kuitenkin tällä hetkellä, vaikka hänen sielussaan oli todellakin
uuden ja tuntemattoman kaiho, häntä kiusasi aivan toinen asia. »Eiköhän
vain vastenmielisyys isänkotia kohtaan?» ajatteli hän itsekseen.
»Siltä se tuntuu, niin vastenmieliseksi on paikka käynyt, ja vaikka
viimeisen kerran tänään astun tuon iljettävän kynnyksen yli, niin se
on sittenkin vastenmielistä»... Mutta ei, ei se ole sitäkään. Eiköhän
tätä surumielisyyttä liene aiheuttanut jäähyväisten sanominen Aljošalle
ja keskustelu hänen kanssaan: »Niin monta vuotta olin puhumatta mitään
koko maailmalle enkä pitänyt sitä puheeni arvoisena, ja yhtäkkiä
laskettelin semmoisen määrän pötyä.» Tämä saattoi tosiaankin olla
nuoren kokemattomuuden ja nuoren turhamaisuuden harmia sen johdosta,
että ei ollut osannut sopivasti tuoda esille sanottavaansa, vieläpä
sellaiselle olennolle kuin Aljoša, johon nähden hänellä sydämessään
epäilemättä oli suuria toiveita. Tietysti oli tässä sitäkin,
nimittäin harmia, ja sitä täytyikin olla ehdottomasti, mutta ei tämä
surumielisyys ollut sitäkään, se oli jotakin muuta. »Mieli on niin
alakuloinen, että ihan inhoittaa, mutta en kykene määrittelemään mitä
tahdon. Olisikohan parasta olla kokonaan ajattelematta»...
Ivan Fjodorovitš koetti »olla ajattelematta», mutta siitäkään ei ollut
apua. Pääasia oli, että tämä alakuloisuus oli siitä harmillinen ja
ärsytti mielen sillä, että se oli laadultaan tilapäinen ja ikäänkuin
aivan ulkonainen, sen tunsi. Jossakin seisoi ja törrötti jokin olento
tai esine samaan tapaan kuin joskus jokin törröttää silmän edessä eikä
sitä pitkään aikaan huomaa, kun on työssä tai keskustelee innokkaasti,
mutta ilmeisesti kuitenkin tuntee olevansa äreä ja melkein kiusattu,
kunnes vihdoin hoksaa poistaa näkyvistä tuon kelvottoman esineen,
joka usein on aivan tyhjänpäiväinen ja naurettava, jokin esine,
jota ei ole muistettu panna paikoilleen, lattialle pudonnut liina,
kaappiin panematta jäänyt kirja t.m.s. Viimein Ivan Fjodorovitš saapui
erittäin pahalla tuulella ja ärtyneenä isänsä talon luo ja äkkiä,
noin viidentoista askelen päässä siitä, hän katsahdettuaan portille
heti ymmärsi, mikä häntä oli niin kiusannut ja tehnyt hänen mielensä
levottomaksi.
Penkillä portin luona istui ja vilvoitteli itseään illan ilmassa
lakeija Smerdjakov, ja Ivan Fjodorovitš ymmärsi heti luotuaan katseen
häneen, että hänen sielussaankin oli istunut lakeija Smerdjakov ja että
juuri tätä miestä hän ei voinut sietää. Kaikki ympärillä kirkastui ja
selkeni. Äsken jo, kun Aljoša oli kertonut kohtauksestaan Smerdjakovin
kanssa, oli jotakin synkkää ja vastenmielistä äkkiä tunkeutunut hänen
sydämeensä ja saanut siinä vihan nousemaan. Sitten keskustelun kuluessa
oli Smerdjakov joksikin aikaa unohtunut, mutta jäänyt kuitenkin hänen
sieluunsa, ja heti Ivan Fjodorovitšin erottua Aljošasta ja lähdettyä
yksin kotiin oli unhoon jäänyt tunne äkkiä taas alkanut nopeasti nousta
pinnalle. »Voiko todellakin tuo ala-arvoinen lurjus siinä määrin
häiritä rauhaani!» ajatteli hän tuntien sietämätöntä vihaa.
Seikka oli semmoinen, että Ivan Fjodorovitšille tämä mies oli
todellakin tullut hyvin vastenmieliseksi viime aikoina ja varsinkin
aivan viime päivinä. Hän oli itsekin alkanut huomata tämän melkein
vihankaltaisen tunteen kasvamisen tuota olentoa kohtaan. Kenties
oli tämän vihan kehittymisprosessi saanut niin kärjistyneen muodon
juuri sen tähden, että alussa, kun Ivan Fjodorovitš juuri oli tullut
luoksemme, asiat olivat olleet aivan toisin. Silloin oli Ivan
Fjodorovitš tuntenut jonkinmoista erikoista osanottoa Smerdjakovia
kohtaan, vieläpä pitänyt häntä hyvin omalaatuisena. Itse hän oli
totuttanut tämän kanssaan puhelemaan, vaikka aina ihmettelikin hänen
järkensä eräänlaista sotkuisuutta, tai paremmin sanoen eräänlaista
levottomuutta, eikä käsittänyt, mikä saattoi niin alituisesti ja
poistamattomasti herättää levottomuutta »tässä mietiskelijässä». He
puhuivat myös filosofisista kysymyksistä ja siitäkin, miksi valo
loisti ensimmäisenä päivänä, vaikka aurinko, kuu ja tähdet luotiin
vasta neljäntenä päivänä, ja kuinka tämä on ymmärrettävä; mutta Ivan
Fjodorovitš tuli pian vakuutetuksi siitä, että ei ollut ollenkaan
kysymys auringosta, kuusta eikä tähdistä, että aurinko, kuu ja
tähdet tosin ovat mielenkiintoinen asia, mutta Smerdjakoville täysin
toisarvoinen, ja että hän tahtoo jotakin aivan muuta. Oli miten oli,
niin joka tapauksessa alkoi näkyä ja yhä selvemmin tulla esille
rajaton ja samalla loukattu itserakkaus. Ivan Fjodorovitšia tämä
ei ollenkaan miellyttänyt. Siitä alkoi hänen vastenmielisyytensä.
Myöhemmin alkoivat talossa sotkuiset olot, ilmestyi Grušenjka, alkoi
juttu veli Dmitrin kanssa, tuli huolia, — he puhelivat tästäkin,
mutta vaikka Smerdjakov puhui siitä aina hyvin kiihtyneenä, niin
ei taaskaan mitenkään voinut päästä selville, mitä hän itse siinä
oikeastaan tahtoi. Täytyi suorastaan ihmetellä joittenkin hänen
toivomustensa epäjohdonmukaisuutta ja sotkuisuutta, kun ne tahtomatta
tulivat esille; ne olivat aina epäselviä. Smerdjakov kyseli myötäänsä,
teki jonkinmoisia ilmeisesti harkittuja syrjäkysymyksiä, mutta
mitä varten — sitä hän ei selittänyt, ja tavallisesti hän juuri
kiihkeimmin kysellessään yhtäkkiä vaikeni tai siirtyi aivan muihin
asioihin. Mutta pääasia, mikä viimein lopullisesti suututti Ivan
Fjodorovitšin ja synnytti hänessä niin suuren vastenmielisyyden, —
oli jonkinmoinen iljettävä ja erikoislaatuinen tuttavallisuus, jota
Smerdjakov alkoi selvästi osoittaa häntä kohtaan, sitä selvemmin,
kuta pitemmälle aika kului. Ei niin, että hän olisi ottanut itselleen
vapauden olla epäkohtelias, päinvastoin hän puhui aivan erinomaisen
kunnioittavasti, mutta asiat kehittyivät kuitenkin sellaisiksi, että
Smerdjakov ilmeisesti alkoi, ties mistä syystä, pitää lopulta itseään
jossakin suhteessa solidaarisena Ivan Fjodorovitšin kanssa, puhui
aina semmoisella tavalla, kuin heidän kahden välillä olisi jo jotakin
sovittua ja ikäänkuin salaista, jotakin, mikä joskus oli lausuttu
heidän kummankin puolelta ja minkä vain he molemmat tiesivät, mutta
mikä muille heidän ympärillään liikkuville kuolevaisille oli suorastaan
käsittämätöntä. Ivan Fjodorovitš ei tällöin kuitenkaan pitkään aikaan
ymmärtänyt tätä hänessä kasvavan vastenmielisyyden todellista syytä,
vaan pääsi aivan viime aikoina selville, mistä tässä oli kysymys.
Tuntien halveksimista ja vihastusta hän aikoi kulkea Smerdjakovin
ohi ääneti ja tähän katsomatta pikkuportille, mutta Smerdjakov nousi
penkiltä, ja yksistään jo tästä liikkeestä Ivan Fjodorovitš heti
arvasi miehen haluavan erityisesti keskustella hänen kanssaan. Ivan
Fjodorovitš katsahti häneen ja pysähtyi, ja se, että hän näin yhtäkkiä
pysähtyi eikä mennyt ohi, kuten oli tahtonut juuri hetkinen sitten,
suututti häntä niin, että hän vapisi. Vihoissaan ja inhoten hän katseli
Smerdjakovin riutuneita kuohilaankasvoja, hänen sileiksi kammattuja
ohimoitaan ja pöyhistettyä pientä hiustöyhtöään. Smerdjakovin
vasen, hiukan siristetty silmä vilkutti ja nauroi aivan kuin olisi
sanonut: »Mitä sinä menet, ethän pääse kuitenkaan ohi, näethän, että
meillä kahdella älykkäällä miehellä on keskenämme puhuttavaa.» Ivan
Fjodorovitš vapisi.
»Pois, heittiö, olenko minä sinun toverisi, hölmö!» oli vähältä
lennähtää hänen suustaan, mutta hänen suureksi ihmetyksekseen kieli
lausuikin aivan toista:
— Nukkuuko isä vai onko hän herännyt? — lausui hän hiljaa ja nöyrästi,
odottamatta itsekään sellaista, ja kävi äkkiä, niinikään aivan
odottamatta, istumaan penkille. Hetkiseksi hänet valtasi melkeinpä
pelko, hän muisti sen myöhemmin. Smerdjakov seisoi vastapäätä häntä
kädet selän takana ja katseli häntä varmasti, miltei ankarasti.
— Vielä nukkuu, — lausui hän kiirehtimättä (»Itse, näes, alkoi
ensimmäisenä puhua, enkä minä.») — Ihmettelen minä teitä, herra, —
lisäsi hän vaiti oltuaan ja loi keimaillen silmänsä alas, työnsi oikean
jalkansa eteenpäin ja keikutteli kiiltonahkaisen patiinin kärkeä.
— Miksi sinä minua ihmettelet? — lausui Ivan Fjodorovitš katkonaisesti
ja kylmästi koettaen kaikin voimin hillitä itseään ja ymmärsi äkkiä
inhoa tuntien, että häntä vaivasi mitä voimakkain uteliaisuus ja
että hän ei millään ehdolla lähde tästä, ennenkuin on saanut sen
tyydytetyksi.
— Miksi te, herra, ette lähde Tšermašnjaan? — sanoi Smerdjakov heittäen
äkkiä häneen silmäyksen ja hymyillen tuttavallisesti. »Miksi minä
hymyilin, se täytyy hänen itsensä ymmärtää, jos on älykäs mies», näytti
hänen siristetty vasen silmänsä sanovan.
— Miksi minun pitäisi mennä Tšermašnjaan? — sanoi Ivan Fjodorovitš
ihmeissään.
Smerdjakov oli taas jonkin aikaa vaiti.
— Itse Fjodor Pavlovitškin pyysi teitä niin hartaasti, — lausui hän
viimein kiirehtimättä ja aivan kuin pitäen itsekin omaa vastaustaan
vähäarvoisena: »mainitsen, näes, toisarvoisen verukkeen, vain
sanoakseni jotakin».
— Äh, piru, puhu selvemmin, mitä sinä tahdot? — huudahti vihdoin
kiukuissaan Ivan Fjodorovitš, jonka nöyryys muuttui tylyydeksi.
Smerdjakov siirsi oikean jalan vasemman viereen, ojentautui
suoremmaksi, mutta katseli edelleen yhtä rauhallisesti ja samalla
tavoin hymyillen.
— Mitään olennaista ei ole... muuten vain, puhuakseni...
Syntyi taas äänettömyys... He olivat vaiti melkein minuutin ajan.
Ivan Fjodorovitš tiesi, että hänen olisi pitänyt heti nousta ja
suuttua, mutta Smerdjakov seisoi hänen edessään ja näytti odottavan:
»Minäpä katson, suututko sinä vai etkö?» Siltä ainakin tuntui
Ivan Fjodorovitšista. Viimein hän heilautti ruumistaan noustakseen.
Smerdjakov aivan kuin käytti hyväkseen otollista hetkeä.
— Minun asemani on kauhea, Ivan Fjodorovitš, en edes tiedä, kuinka
auttaisin itseäni, — lausui hän äkkiä selvästi ja lujasti ja huokaisi
lausuessaan viimeisiä sanoja. Ivan Fjodorovitš istuutui taas heti.
— Molemmat ovat mielettömiä, molemmat ovat ihan kuin pikku lapsia, —
jatkoi Smerdjakov. — Minä puhun teidän isästänne ja teidän veljestänne
Dmitri Fjodorovitšista. Nyt he nousevat, Fjodor Pavlovitš nimittäin,
ja alkavat heti joka hetki ahdistaa minua: »Eikö hän ole tullut?
Miksi ei ole tullut?» — Ja tätä menoa sydänyöhön asti ja jälkeen
sydänyönkin. Mutta jos Agrafena Aleksandrovna ei tule (sillä he kenties
eivät ensinkään koskaan aiokaan tulla), niin huomisaamuna taas käyvät
minun kimppuuni: »Miksi ei ole tullut? Minkätähden ei tullut, milloin
tulee?» — Ikäänkuin minä tässä jollakin tavoin olisin heidän edessään
syyllinen. Toiselta puolen taas on semmoinen juttu, että heti kun alkaa
hämärtää, ja jo ennenkin sitä, teidän veljenne ilmestyy ase kädessä
läheisyyteeni: »Katsokin, senkin lurjus, liemenkeittäjä: jos päästät
huomaamatta hänet menemään etkä ilmoita minulle, että hän on tullut,
— niin tapan sinut ennen muita.» Yö kuluu, aamulla hekin samoin kuin
Fjodor Pavlovitš alkavat kiusaamalla kiusata minua: »Miksi ei tullut,
tuleeko kohta», — aivan kuin taaskin minä olisin heidänkin edessään
syyllinen siihen, että heidän neitinsä ei ole näyttäytynyt. Ja siinä
määrin he kumpikin joka päivä ja joka hetki suuttuvat yhä enemmän, että
toisinaan pelosta olen ollut vähältä riistää itse hengen itseltäni.
Minä, herra, en luota heihin.
— Mitäs menit sotkeutumaan asiaan? Miksi aloit viedä tietoja Dmitri
Fjodorovitšille? — lausui Ivan Fjodorovitš ärtyisästi.
— Ettäkö minä olisin sotkeutunut asiaan? Minä en ole puuttunut siihen
ensinkään, jos tahdotte tietää aivan täsmälleen. Minä olen koko ajan
alusta asti pitänyt suuni kiinni enkä ole uskaltanut sanoa vastaan,
mutta he itse ovat määränneet minut palvelijakseen — nöyrimmäksi
palvelijakseen. Mutta he eivät siitä lähtien osaa puhuakaan kuin:
»Tapan sinut, lurjuksen, jos et pidä silmällä!» Luulen varmasti, herra,
että huomenna minulle sattuu pitkä lankeaminen.
— Mikä pitkä lankeaminen?
— Semmoinen pitkä kohtaus, harvinaisen pitkä. Jatkuu muutamia tunteja,
tai kenties päivän ja toisenkin. Kerran se kesti minulla kolme päivää,
minä putosin silloin vinniltä. Lakkaa puistattamasta, mutta sitten
alkaa taas; enkä minä kaikkina noina kolmena päivänä päässyt järkiini.
Fjodor Pavlovitš lähettivät silloin hakemaan Herzenstuben, täkäläisen
tohtorin, tämä pani jäitä päälaelle ja käytti vielä erästä ainetta...
Olisin voinut kuolla.
— Mutta sanotaanhan, että kaatuvataudista ei voi edeltäpäin tietää,
millä hetkellä se tulee. Kuinka sinä siis sanot, että se tulee
huomenna? — tiedusti Ivan Fjodorovitš aivan erikoisen ja ärtyneen
uteliaisuuden kiihoittamana.
— Se on kyllä niin, että edeltäpäin ei voi tietää.
— Sitäpaitsi sinä silloin putosit vinniltä.
— Vinnille minä kiipeän joka päivä, voin pudota huomennakin vinniltä.
Tai jos en vinniltä, niin putoan kellariin, kellarissa käyn myös joka
päivä, on asiaa.
Ivan Fjodorovitš katsoi häneen pitkään.
— Sinä syötät pajuköyttä, minä huomaan sen, mutta minä en oikein
ymmärrä sinua, — lausui hän hiljaa, mutta ankarasti. — Aiotko huomenna
ryhtyä teeskentelemään kolme päivää kestävää kaatuvataudin kohtausta,
vai mitä?
Smerdjakov, joka oli katsellut maahan ja taas leikkinyt oikean jalkansa
kärjellä, asetti oikean jalkansa paikalleen, työnsi sen sijaan
eteenpäin vasenta jalkaansa, nosti päänsä ja lausui hymähtäen:
— Jos minä voisinkin sen tempun tehdä, toisin sanoen tekeytyä
semmoiseksi, ja koska se ei ole ensinkään vaikeata kokeneelle
miehelle, niin minulla on tässä myös täysi oikeus käyttää tätä keinoa
pelastaakseni itseni kuolemasta; sillä kun minä makaan taudin kourissa,
niin vaikkapa Agrafena Aleksandrovna tulisikin heidän isänsä luo, niin
eivät he silloin voi kysyä sairaalta ihmiseltä: »Miksi et ilmoittanut?»
Hävettää heitä toki itseäänkin.
— Äh, piru! — huusi äkkiä Ivan Fjodorovitš, ja hänen kasvonsa
vääristyivät vihasta. — Mitä sinä aina pelkäät henkesi puolesta! Kaikki
nuo veli Dmitrin uhkaukset ovat vain kiihtymyksen sanoja eivätkä mitään
muuta. Ei hän sinua tapa. Tappaa, mutta ei sinua!
— Tappaa kuin kärpäsen ja ennen muita minut. Mutta enemmän kuin tätä
minä pelkään toista asiaa: että minun luullaan olleen liitossa heidän
kanssaan, kun he tekevät jotakin päätöntä isälleen.
— Miksi sinun luultaisiin olleen osallisena?
— Siksi luullaan olleen osallisena, kun minä heille nuo merkit ilmaisin
suurena salaisuutena.
— Mitkä merkit? Kenelle ilmaisit? Piru sinut vieköön, puhu selvemmin!
— Minun täytyy täydellisesti tunnustaa, — sanoa venytti Smerdjakov
pedanttisen levollisesti, — että tässä on eräs salaisuus minulla ja
Fjodor Pavlovitšilla. He, kuten itse suvaitsette tietää (jos vain
suvaitsette sen tietää), ovat jo muutamana päivänä, kun tulee yö tai
vain iltakin, heti lukinneet ovensa sisäpuolelta. Te olette lopulta
alkanut joka kerta palata aikaisin ylös huoneeseenne, ja eilen te ette
ollenkaan mihinkään poistunut, ja siksi kenties ette tiedäkään, miten
huolellisesti he nyt ovat alkaneet sulkea yöksi ovensa. Ja tulkoonpa
itse Grigori Vasiljevitš niin he eivät avaa hänelle, ennenkuin ovat
hänet äänestä varmasti tunteneet. Mutta Grigori Vasiljevitš ei tule,
sillä minä palvelen nykyjään yksin heitä huoneissa, — niin he itse
määräsivät siitä hetkestä alkaen, kun alkoivat tuon hommansa Agrafena
Aleksandrovnan kanssa, mutta yöksi minäkin nyt heidän määräyksestään
poistun ja vietän yöni sivurakennuksessa, jossa en saa puoliyöhön asti
nukkua, vaan minun on vahdittava, noustava ja kierrettävä ympäri pihan
sekä odotettava, milloin Agrafena Aleksandrovna tulee, koska he jo
muutamana päivänä ovat häntä odottaneet kuin hullut. He ajattelevat
näin: hän, sanovat he, pelkää Dmitri Fjodorovitšia (he nimittävät häntä
Mitjaksi) ja tulee sentähden myöhemmin yöllä takateitä luokseni; ja
sinä, sanovat, vahdi häntä puoliyöhön asti ja myöhempäänkin. Ja jos hän
tulee, niin juokse sinä ovelle ja koputa oveeni tai ikkunaan puistosta
kädellä kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, näin: yks, kaks, ja sitten
heti kolme kertaa nopeammassa tahdissa: kop-kop-kop. Silloin, sanovat,
minä heti ymmärrän, että hän on tullut, ja avaan sinulle hiljaa oven.
Toisen merkin he neuvoivat minulle siltä varalta, että tapahtuu jotakin
erikoista: ensin kaksi kertaa nopeasti: kop-kop, ja sitten vähän ajan
kuluttua vielä yksi kerta paljon kovemmin. Silloin he ymmärtävät, että
on jotakin äkillistä tapahtunut ja että minun pitää välttämättömästi
tavata heitä, ja avaavat myös minulle ja minä menen sisälle
ilmoittamaan. Tämä kaikki siltä varalta, että Agrafena Aleksandrovna
ei voisi itse tulla, vaan lähettäisi jonkin sanan; sitäpaitsi Dmitri
Fjodorovitš voivat myös tulla, niin hänestäkin on ilmoitettava, että
hän on läheisyydessä. Kovin he pelkäävät Dmitri Fjodorovitšia, niin
että jos Agrafena Aleksandrovna jo olisi tullut ja he olisivat hänen
kanssaan sulkeutuneet lukon taakse ja Dmitri Fjodorovitš silloin
ilmestyisi lähettyville, niin silloinkin on minun velvollisuuteni
ehdottomasti heille heti siitä ilmoittaa koputtamalla kolme kertaa,
niin että ensimmäinen merkki, johon kuuluu viisi koputusta, merkitsee:
»Agrafena Aleksandrovna tulivat», ja toinen merkki, kolme koputusta:
»On hyvin tärkeä asia»; näin itse minua useampaan kertaan opettivat
näyttämällä ja selittämällä. Ja koska koko maailmassa nämä merkit
tunnen vain minä ja he, niin he ilman mitään epäilyksiä ja huutamatta
mitään (heitä peloittaa kovin ääneen vastaaminen) avaavat oven. Nämä
merkit juuri myös Dmitri Fjodorovitš nyt on saanut tietää.
— Miksi on saanut tietää? Oletko sinä ilmoittanut? Kuinka sinä olet
uskaltanut ilmoittaa?
— Tästä samasta pelosta juuri. Ja kuinka minä olisin uskaltanut salata
heiltä? Dmitri Fjodorovitš ahdistelivat joka päivä: »Sinä petät minua,
sinä salaat minulta jotakin? Minä katkaisen molemmat koipesi!» Silloin
minä heille ilmoitin nuo samat merkit, jotta he ainakin näkisivät minun
alamaisuuteni ja siten tulisivat vakuutetuiksi, että minä en petä
heitä, vaan kaikin tavoin annan heille tietoja.
— Jos luulet, että hän aikoo käyttää näitä merkkejä ja tahtoo tulla
sisälle, niin älä päästä häntä.
— Mutta jos minä itse makaan taudinkohtauksessa, kuinka minä silloin
estän pääsemästä, jos vaikka rohkenisinkin olla heitä päästämättä
tuntien heidän hurjuutensa.
— Äh, piru vieköön! Miten sinä olet niin varma siitä, että kaatuvatauti
tulee, hitto sinut vieköön? Pidätkö sinä minua pilkkanasi vai?
— Kuinka minä uskaltaisin pitää teitä pilkkana, ja onko nyt pilanteon
aika, kun on semmoinen pelko? Aavistan, että kaatuvatauti tulee,
minulla on sellainen aavistus, se tulee jo pelkästä pelosta.
— Äh, hitto! Jos sinä makaat sairaana, niin Grigori vahtii. Ilmoita
edeltäpäin Grigorille, tämä ei päästä häntä.
— Merkkejä minä en uskalla millään tavalla ilmaista Grigori
Vasiljevitšille ilman herran käskyä. Mitä taas siihen tulee, että
Grigori Vasiljevitš kuulee heidät eikä päästä tulemaan, niin he juuri
tänään ovat sairastuneet eilisestä, ja Marfa Ignatjevna aikoo huomenna
ryhtyä heitä parantamaan. Niin he äsken sopivat. Tämä parantaminen
heillä on hyvin mielenkiintoista: Marfa Ignatjevna tietää erään
ryytiviinan, ja heillä on aina sitä, se on väkevää, jostakin ruohosta
tehtyä, he tuntevat sellaisen salaisen keinon. Tällä salaisella
lääkkeellä he parantavat Grigori Vasiljevitšia noin kolme kertaa
vuodessa, kun heillä kolottaa pahasti ristiluita aivan kuin olisi
jotakin halvausta, kolmisen kertaa vuodessa. Silloin he ottavat
pyyheliinan, kostuttavat sen tässä ryytiviinassa, ja Marfa Ignatjevna
hieroo hänen selkäänsä puoli tuntia, kuivaksi asti, se tulee ihan
punaiseksi ja turpoaa, ja sitten he antavat hänen juoda sen, mitä
pullossa vielä on jäljellä, sekä lukevat samalla jonkin rukouksen,
ei kuitenkaan ihan kaikkea viinaa, sillä pienen osan he tässä
harvinaisessa tapauksessa jättävät itselleen ja myös juovat sen. Ja
molemmat, sanon teille, koska eivät ole juoppoja, samassa kellahtavat
nurin ja nukkuvat hyvin pitkän ajan sikeästi; ja kun Grigori
Vasiljevitš herää, niin hän melkein aina tämän jälkeen on terve, mutta
Marfa Ignatjevnalla herätessään tämän jälkeen on aina päänkivistystä.
Niin että siis jos Marfa Ignatjevna huomenna täyttää tämän aikeensa,
niin tokkohan he mitään kuulevat ja tokkohan voivat estää Dmitri
Fjodorovitšiä pääsemästä. He nukkuvat.
— Mitä hölynpölyä! Ja tämä kaikki sattuu aivan kuin vartavasten
yhteen samalla kertaa: sinulla on kaatuvatauti, ja nuo molemmat ovat
tiedottomina! — huudahti Ivan Fjodorovitš. — Kunhan vain et sinä itse
tahtoisikin johtaa asioita siihen, että sattuisi tuolla tavoin? — pääsi
yhtäkkiä hänen suustaan, ja hän rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.
— Kuinka minä tahtoisin niin johtaa... ja miksi johtaa, kun tässä
kaikki riippuu yksinomaan Dmitri Fjodorovitšista ja vain hänen
ajatuksistaan... Jos he tahtovat jotakin tehdä, niin he sen tekevät,
jos taas eivät, niin enhän minä tahallani heitä tänne kuljeta
tuupatakseni heidät isänsä luo.
— Miksi hän tulisi isän luo ja vielä salaa, jos, kuten sinä itse sanot,
Agrafena Aleksandrovna ei ensinkään tulekaan, — jatkoi Ivan Fjodorovitš
vihasta kalveten. — Itsehän sinä sanot sitä ja olet kaiken aikaa täällä
asuvana ollut vakuutettu siitä, että ukko vain kuvittelee ja että hänen
luokseen ei tule tuo elukka. Miksi Dmitri tunkeutuisi ukon luo, jos tuo
ei tule? Puhu! Minä tahdon tietää sinun ajatuksesi.
— Itse suvaitsette tietää, miksi tulevat, mitäpä tässä minun
ajatuksillani on tekemistä? Tulevat yksinomaan ilkeydessään tai
epäluuloisuudessaan esimerkiksi siinä tapauksessa, että minä olen
sairaana, epäilevät ja menevät kärsimättömyydessään etsimään huoneesta
kuten eilisellä kerralla: eikö muka hän ole jotenkin sattunut
livahtamaan heidän huomaamattaan. Heillä on myös täydellisesti
tiedossaan, että Fjodor Pavlovitšilla on valmiina iso kirjekuori ja
siihen on suljettu kolmetuhatta ruplaa kolmella sinetillä, köytetty
nauha ympäri ja kirjoitettu heidän omalla kädellään. »Enkelilleni
Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja myöhemmin, kolme päivää sitten,
he kirjoittivat siihen alle vielä: »ja kananpoikaselleni». Tämäpä juuri
on epäilyttävää.
— Roskaa! — huudahti Ivan Fjodorovitš melkein raivostuneena. — Dmitri
ei mene ryöstämään rahoja ja tappamaan vielä sen lisäksi isäänsä. Hän
olisi eilen voinut tappaa hänet Grušenjkan tähden niinkuin raivostunut
hölmö ainakin, mutta hän ei mene ryöstämään!
— He tarvitsevat nyt rahoja, tarvitsevat äärimmäisen kipeästi, Ivan
Fjodorovitš. Te ette tiedäkään, miten tarvitsevat, tavattomasti, —
selitti Smerdjakov levollisesti ja huomattavan täsmällisesti. — Noita
samoja kolmeatuhatta he sitäpaitsi pitävät ikäänkuin omina rahoinaan
ja ovat itse selittäneet minulle näin: »Minulle», sanovat, »on isä
vielä velkaa tasan kolmetuhatta». Ajatelkaa tämän lisäksi, Ivan
Fjodorovitš, että tässä on jonkinmoinen totinen totuuskin: sehän on
melkein varmasti niin, täytyy sanoa, että Agrafena Aleksandrovna, jos
he vain itse sitä haluavat, välttämättömästi saavat heidät menemään
kanssaan naimisiin, itse herran Fjodor Pavlovitšin nimittäin, jos vain
tahtovat, — no, ehkäpä he tahtovatkin. Minähän sanon muuten vain, että
hän ei tule, hän kukaties tahtoo enemmänkin, se on tulla suorastaan
rouvaksi. Minä tiedän itse, että heidän kauppiaansa Samsonov puhui
hänelle aivan avoimesti, että tästä ei sukeudu ensinkään mikään tyhmä
juttu, ja sitä puhuessaan he nauroivat. He itse eivät älyn puolesta ole
ensinkään tyhmä. Ei heidän maksa mennä naimisiin sellaisen paljaskintun
kanssa kuin Dmitri Fjodorovitš. Kun nyt tämä otetaan huomioon,
niin ajatelkaahan itse, Ivan Fjodorovitš, että silloin ei Dmitri
Fjodorovitšille eikä myöskään teille veljenne Aleksei Fjodorovitšin
kanssa jää kerrassaan mitään isänne kuoleman jälkeen, ei ruplaakaan,
sillä sentähden juuri Agrafena Aleksandrovna menevätkin naimisiin
heidän kanssaan, jotta antaisivat siirtää kaikki omalle nimelleen ja
saisivat itselleen kaikki, mitä on kapitaalia. Mutta jos teidän isänne
kuolisi nyt, kun ei mitään tämmöistä ole tapahtunut, niin jokainen
teistä saa neljäkymmentätuhatta varmasti heti paikalla, myöskin Dmitri
Fjodorovitš, jota he niin vihaavat, sillä mitään testamenttiahan he
eivät ole tehneet. Tämän kaiken Dmitri Fjodorovitš tietää sangen
hyvin...
Ivan Fjodorovitšin kasvoissa näytti jotakin vääristyvän ja värähtävän.
Hän punastui äkkiä.
— Miksi sinä siis, — keskeytti hän äkkiä Smerdjakovin, — kaiken tämän
jälkeen kehoitat minua menemään Tšermašnjaan? Mitä sinä tahdoit sillä
sanoa? Minä matkustan pois, ja täällä teillä tapahtuu tämmöistä. — Ivan
Fjodorovitš sai vaivoin vedetyksi henkeä.
— Aivan oikein, — lausui Smerdjakov hiljaa ja varovasti, mutta tarkkasi
samalla katsettaan pois kääntämättä Ivan Fjodorovitšia.
— Kuinka, aivan oikein? — kysyi Ivan Fjodorovitš vaivoin hilliten
itsensä ja silmät uhkaavasti säkenöiden.
— Minä puhuin teitä säälien. Teidän sijassanne minä heti jättäisin
kaikki täällä... mieluummin kuin istuisin tämmöisen asian äärellä...
— vastasi Smerdjakov katsellen mitä vilpittömimmän näköisenä Ivan
Fjodorovitšin säkenöiviin silmiin. Molemmat olivat vaiti.
— Sinä näytät olevan suuri idiootti ja tietenkin... hirveä roisto! —
lausui Ivan Fjodorovitš nousten äkkiä penkiltä. Sitten hän aikoi mennä
pikkuportista sisälle, mutta pysähtyi äkkiä ja käännähti Smerdjakoviin
päin. Tapahtui jotakin omituista: Ivan Fjodorovitš puri äkkiä huultaan
aivan kuin suonenvedossa, puristi kätensä nyrkkiin ja hetkinen vielä,
niin hän olisi syöksynyt Smerdjakovin kimppuun. Tämä huomasi sen
samalla hetkellä, vavahti ja riuhtaisihe taaksepäin. Mutta hetki meni
ohi Smerdjakoville tuhoa tuottamatta, ja Ivan Fjodorovitš kääntyi
jälleen portille ääneti ja ikäänkuin neuvottomana.
— Minä matkustan huomenna Moskovaan, jos tahdot tietää, — huomisaamuna
aikaisin, — siinä kaikki! — lausui hän äkkiä häijysti, selvästi ja
kuuluvasti, ja ihmetteli myöhemmin itse, miksi hänen tarvitsi silloin
sanoa tämä Smerdjakoville.
— Se on kaikkein parasta, — puuttui tämä puheeseen, aivan kuin olisi
tätä odottanutkin, — siinä on vain se, että Moskovasta teitä voidaan
sähköteitse vaivata täältä käsin, jos sattuu jotakin sellaista.
Ivan Fjodorovitš pysähtyi uudelleen ja kääntyi taas nopeasti
Smerdjakoviin päin. Mutta oli kuin tässäkin olisi tapahtunut
muutos. Koko hänen tuttavallisuutensa ja ylimielisyytensä oli
hävinnyt silmänräpäyksessä; hänen kasvoissaan kuvastui tavatonta
tarkkaavaisuutta ja odotusta, joka nyt kuitenkin oli arkaa ja
matelevaa: »Etkö sano vielä jotakin, etkö lisää», — semmoista oli
luettavana hänen kiinteässä, Ivan Fjodorovitšiin imeytyneessä
katseessaan.
— Eikö sitten Tšermašnjasta kutsuttaisi myös... jos sattuisi jotakin
sellaista? — karjaisi äkkiä Ivan Fjodorovitš koroittaen ties mistä
syystä äkkiä hirveästi ääntään.
— Myöskin Tšermašnjasta... vaivaavat... — mutisi Smerdjakov
melkein kuiskaten, mutta katsellen yhä erinomaisen kiinteästi Ivan
Fjodorovitšia suoraan silmiin.
— Moskova on vain kauempana ja Tšermašnja lähempänä ja sinä kai säälit
kyytirahoja, vai kuinka, kun ehdotat Tšermašnjaa, vai säälitkö minua,
että joudun tekemään suuren mutkan?
— Aivan oikein... — mutisi Smerdjakov jo sortuvalla äänellä,
hävyttömästi hymyillen ja valmiina taas suonenvedontapaisessa
jännityksessä hyppäämään ajoissa syrjään. Mutta Smerdjakovin
hämmästykseksi alkoi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä nauraa ja meni nopeasti
sisälle pikkuportista yhä edelleen nauraen. Ken olisi katsahtanut hänen
kasvoihinsa, olisi varmaankin päätellyt, ettei hän nauranut ollenkaan
sentähden, että hänellä oli niin kovin hauska. Eikä hän itsekään olisi
mitenkään voinut selittää, mikä hänen sillä hetkellä oli. Hän liikkui
ja kulki kuin kouristuksen vallassa.
7.
»Älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella.»
Ja samalla tavalla hän puhuikin. Kun hän juuri sisälle astuessaan
kohtasi salissa Fjodor Pavlovitšin, niin hän äkkiä huusi tälle
käsillään huitoen: — Minä olen menossa omaan huoneeseeni ylös enkä
teidän luoksenne, näkemiin, — ja meni ohi koettaen olla katsahtamatta
isään. Saattoihan ukko tällä hetkellä tuntua hänestä erittäin
vastenmieliseltä, mutta noin kursailematon vihamielisen tunteen ilmaisu
oli yllättävää Fjodor Pavlovitšistakin. Ukko ilmeisesti oli tahtonut
hänelle mahdollisimman pian sanoa jotakin ja oli sen takia vartavasten
tullut saliin häntä vastaan; mutta kuultuaan tämmöisen kohteliaisuuden
hän pysähtyi ääneti ja seurasi pilkallisen näköisenä silmillään
portaita ylös ullakkokerrokseen menevää poikaansa, kunnes tämä katosi
näkyvistä.
— Mitä hän tarkoitti? — kysyi hän nopeasti Smerdjakovilta, joka oli
tullut sisälle Ivan Fjodorovitšin jäljessä.
— Ovat vihainen jostakin, kuka heidät ymmärtää, — mutisi tämä vältellen.
— Hitto hänestä! Olkoon vihainen! Tuo pöytään teekeittiö ja korjaa
sitten joutuin luusi, pian. Eikö kuulu mitään uutta?
Alkoivat juuri senlaatuiset kyselyt, jommoisten johdosta Smerdjakov
äsken oli valitellut Ivan Fjodorovitšille, nimittäin odotettua
naisvierasta koskevat, mutta me jätämme nämä kyselyt tässä esittämättä.
Puolen tunnin kuluttua talo oli lukossa ja hullu ukonrahjus käyskenteli
yksin huoneissa jännittävän odotuksen vallassa kuunnellen, eikö jo
kajahda viisi sovittua kopahdusta, ja katsellen silloin tällöin ulos
pimeistä ikkunoista, joista ei näkynyt mitään muuta kuin yö.
Oli jo hyvin myöhä, mutta Ivan Fjodorovitš ei vieläkään nukkunut,
vaan mietti. Hän kävi myöhään makuulle tänä yönä, vasta kello kahden
ajoissa. Mutta me emme rupea kertomaan koko hänen ajatustensa
juoksua, eikä ole sopiva aikakaan meidän syventyä tuohon sieluun:
tälle sielulle tulee oma vuoronsa. Ja vaikka koettaisimme jotakin
kertoakin, niin tehtävä olisi varsin vaikea, sillä ne eivät olleet
ajatuksia, olivatpa vain jotakin hyvin epämääräistä ja, mikä on
tärkeintä, liian kiihtynyttä. Hän tunsi itse, että kaikki langat
olivat päässeet hänen käsistään. Häntä kiusasivat myös monet
omituiset ja miltei aivan odottamattomat mielihalut, esimerkiksi:
sydänyön jälkeen alkoi hänen mieleensä äkkiä sietämättömän kovasti
tehdä lähteä alas, avata ovi, mennä sivurakennukseen ja tappaa
Smerdjakov, mutta häneltä kysyttäisiin, miksi hän sen teki, eikä
hän itse kykenisi täsmälleen esittämään mitään syytä paitsi ehkä
sen, että tämä lakeija oli tullut hänelle vastenmieliseksi ja oli
hänen mielestään pahin solvaaja, mitä maailmassa saattoi olla.
Toiselta puolen valtasi tänä yönä useampaan kertaan hänen sydämensä
jokin selittämätön ja nöyryyttävä arkuus, joka — hän tunsi sen —
vei häneltä äkkiä ruumiillisetkin voimat. Hänen päätään kivisti ja
pyörrytti. Jokin vihamielisyys ahdisti hänen sieluaan, aivan kuin
hän olisi hankkiutunut kostamaan jollekin. Hän vihasi myös Aljošaa,
kun muisteli äskeistä keskusteluaan hänen kanssaan, vihasi joinakin
hetkinä suuresti itseäänkin. Katerina Ivanovnaa hän ei muistanut juuri
ajatellakaan, ja tätä hän myöhemmin suuresti ihmetteli, varsinkin kun
hän hyvin muisti, kuinka hän edellisenä aamuna komeasti kehuessaan
Katerina Ivanovnan luona, että lähtee huomenna Moskovaan, oli
sydämessään jo silloin kuiskannut itsekseen: »Tämähän on pötypuhetta,
et sinä lähde eikä sinun ole niin helppo irtautua kuin nyt kerskut.»
Muistellessaan paljon myöhemmin jälkeenpäin tätä yötä Ivan Fjodorovitš
erikoisella vastenmielisyydellä muisti, miten hän väliin äkkiä oli
noussut sohvalta ja hiljaa, aivan kuin hirveästi peläten, että häntä
pidetään silmällä, oli avannut oven, mennyt portaille ja kuulostanut,
miten alhaalla, alakerroksen huoneissa, liikkui ja käyskeli Fjodor
Pavlovitš, kuunnellut pitkän aikaa, noin viisi minuuttia, omituisen
uteliaisuuden valtaamana, henkeään pidätellen ja sykkivin sydämin,
mutta miksi hän oli tehnyt tämän kaiken, miksi kuunnellut, — sitä
hän ei tietysti itsekään tietänyt. Tätä »tekoa» hän sittemmin koko
elämänsä ajan nimitti »inhoittavaksi» ja piti sitä koko elämänsä
ajan sisimmässään, sydämensä salaisimmassa sopukassa, koko elämänsä
alhaisimpana tekona. Fjodor Pavlovitšia itseään kohtaan hän ei noina
hetkinä tuntenut mitään vihaa, vaan oli vain koko sydämestään utelias
tietämään: kuinka hän kävelee siellä alhaalla, mitä hän esimerkiksi
nyt mahtaa huoneessaan tehdä, hän koetti arvata ja ajatella, miten
Fjodor Pavlovitš siellä alhaalla mahtoi katsella pimeistä ikkunoista
ja äkkiä pysähtyä keskelle huonetta ja odottaa, odottaa, — eikö joku
koputa. Tätä varten Ivan Fjodorovitš meni ulos portaille pari kertaa.
Kun kaikki hiljeni ja myös Fjodor Pavlovitš kävi makaamaan, niin
Ivan Fjodorovitškin kävi makuulle vahvasti toivoen, että nukkuisi
mahdollisimman pian, koska tunsi olevansa hirveästi näännyksissä.
Ja tosiaankin: hän vaipui äkkiä syvään uneen ja nukkui mitään unia
näkemättä, mutta heräsi aikaisin, kello seitsemän tienoissa, kun jo
oli valoisaa. Avattuaan silmänsä hän hämmästyksekseen yht'äkkiä tunsi
itsessään harvinaisen tarmonpuuskan, hyppäsi nopeasti ylös ja pukeutui
nopeasti, veti sitten esille matkalaukkunsa ja alkoi viivyttelemättä
sitä kiireesti täyttää. Parahiksi hän oli saanut edellisenä aamuna
kaikki liinavaatteensa pesijältä. Ivan Fjodorovitš ihan naurahti
ajatellessaan, että kaikki oli niin järjestynyt, ettei mikään estänyt
matkustamasta äkkiä pois. Lähtö oli todellakin äkillinen. Vaikka Ivan
Fjodorovitš eilen olikin sanonut (Katerina Ivanovnalle, Aljošalle
ja sitten Smerdjakoville) lähtevänsä huomenna, niin hän eilen maata
pannessaan, sen hän muisti sangen hyvin, ei sillä hetkellä ollut
ajatellutkaan lähtöä, ainakaan hän ei ensinkään ollut ajatellut, että
hän aamulla herättyään ensityökseen hyökkää täyttämään matkalaukkuaan.
Viimein oli matkalaukku ja käsilaukku valmiina: kello oli jo noin
yhdeksän, kun Marfa Ignatjevna astui hänen huoneeseensa tehden joka
päivä uudistuneen kysymyksensä: — Missä suvaitsette juoda teetä,
huoneessanneko vai menettekö alas? Ivan Fjodorovitš meni alas. Hän oli
miltei iloisen näköinen, vaikka hänessä, hänen sanoissaan ja eleissään,
oli jotakin hapuilevaa ja kiirehtivää. Tervehdittyään kohteliaasti
isäänsä ja kysyttyään erityisesti hänen vointiaankin hän, odottamatta
muuten isänsä vastauksen loppua, ilmoitti muitta mutkitta lähtevänsä
tunnin kuluttua Moskovaan, kokonaan pois talosta, ja pyysi toimittamaan
hevosia. Ukko kuunteli ilmoitusta ollenkaan ihmettelemättä, eikä, perin
sopimattomasti kyllä, osoittanut murehtivansa poikansa lähtöä: sen
sijaan hän yhtäkkiä alkoi kovasti touhuta, kun muisti juuri silloin
erään tärkeän oman asiansa.
— Voi sinua! Kas vain! Et sanonut eilen... no, sama se, voimmehan
nytkin järjestää. Tee minulle, veli veikkonen, suuri palvelus, pistäydy
Tšermašnjassa. Sinunhan tarvitsee vain poiketa Volovjan kievarista
vasempaan, kaikkiaan noin kaksitoista virstaa, ja siinä se Tšermašnja
jo onkin.
— Hyväinen aika, en minä voi: rautatielle on matkaa kahdeksankymmentä
virstaa, ja juna lähtee asemalta Moskovaan kello seitsemän illalla —
nipin napin ennätän siihen.
— Ennätät huomenna tai sitten ylihuomenna, mutta poikkea tänään
Tšermašnjaan. Suurenko vaivan sinulle tuottaa isän rauhoittaminen!
Jos asiat eivät pidättäisi täällä, niin minä jo aikoja sitten olisin
itse kiitänyt sinne, sillä siellä on kiireellinen ja harvinainen
asia, mutta täällä minulla... ovat nyt toisenlaiset ajat... Näetkö,
siellä on tuo minun metsikköni, kahdessa palstassa, Begitsevissä ja
Djatškinissa, takamailla. Maslovit, ukko ja poika, kauppiaat, antavat
vain kahdeksantuhatta hakkuuoikeudesta, mutta viime vuonna pyrki
toinen ostaja sitä ottamaan ja lupasi kaksitoista, mutta hän ei ollut
täkäläinen, siinäpä se onkin. Sillä täkäläisten kaupoista ei nyt ole
mihinkään: Maslovit, isä ja poika, jotka omistavat satojatuhansia,
pitävät valtaa kourissaan; minkä he määräävät hinnaksi, siihen on
tyytyminen, eikä täkäläisistä kukaan uskalla heitä vastaan käräjöidä.
Mutta Iljinskin pappi kirjoitti tänne viime torstaina, että sinne on
tullut Gorstkin, kauppias hänkin, minä tunnen hänet, hän on siitä
kallisarvoinen, että ei ole täkäläinen, vaan Pogrebovista, eikä siis
pelkää Maslovia, kun ei ole täkäläinen. Annan metsiköstä, sanoo,
yksitoistatuhatta, kuuletko? Mutta hän viipyy täällä, kirjoittaa pappi,
enää vain viikon. Nyt kun sinä menisit sinne, niin tekisit sopimuksen
hänen kanssaan...
— Kirjoittakaa papille, tämä tekee sitten kaupat.
— Ei hän osaa, siinäpä se onkin. Tuo pappi ei osaa pitää silmiään auki.
Hän on aivan erinomainen mies, minä olisin valmis uskomaan hänelle
heti kaksikymmentätuhatta talletettaviksi ilman kuittia, mutta hän ei
osaa katsoa eteensä, aivan kuin ei olisi ihminenkään, variskin voi
häntä vetää nenästä. Ja kuitenkin hän on oppinut mies, ajattelehan. Tuo
Gorstkin on ulkoasultaan kuin talonpoika, kulkee sinisessä mekossa,
mutta luonteeltaan hän on täysi roisto, sepä juuri onkin meidän
yhteinen onnettomuutemme: hän valehtelee, siinäpä se. Valehteli toissa
vuonna, että vaimonsa on kuollut ja että hänellä jo on toinen vaimo,
eikä siinä ollut lainkaan perää, ajattelehan, hänen vaimonsa ei ole
koskaan kuollut, elää nytkin ja pieksää häntä joka kolmas päivä perin
pohjin. Nyt olisi siis otettava selville: valehteleeko hän vai puhuuko
totta, että tahtoo ostaa ja maksaa yksitoistatuhatta?
— Enhän minäkään voi tässä mitään tehdä, minäkään en osaa pitää
silmiäni auki.
— Seis, malta, kyllä sinäkin kelpaat, sillä minä neuvon sinulle kaikki
hänelle tehtävät temput, Gordtkinille nimittäin, minä olen jo kauan
ollut asioissa hänen kanssaan. Näetkö: pitää katsella hänen partaansa;
hänen partansa on punainen, iljettävä, ohut. Jos parta tärisee ja hän
itse puhuu sekä on äkäinen, — silloin asiat ovat oikealla tolalla, hän
puhuu totta, tahtoo saada kaupat syntymään; mutta jos hän silittää
partaansa vasemmalla kädellään ja naurahtelee, — no, silloin hän
koettaa pimittää, suunnittelee konnankoukkuja. Hänen silmiinsä ei
pidä koskaan katsoa, silmistä ei saa mitään selvää, se on sameata
vettä, hän on lurjus, — katso partaa. Minä annan sinun viedä hänelle
kirjelapun, näytä se hänelle. Hän on Gorstkin, vaikka ei olekaan
Gorstkin, vaan Ljagavyi, mutta älä sinä sano häntä Ljagavyiksi, hän
loukkautuu [ljagavyi = eräs laji metsäkoiria]. Jos saat hänen kanssaan
kaupat sujumaan ja näet, että menee hyvin, niin kirjoita heti tänne.
Kirjoita ainoastaan näin: »Ei valehtele, luullakseni.» Pidä kiinni
yhdestätoistatuhannesta, yhden tuhannen voit pudottaa, enempää älä
pudota. Ajattele: kahdeksan ja yksitoista — siinä on kolmen tuhannen
erotus. Nämä kolmetuhatta minä saan aivan kuin olisin ne löytänyt,
eihän ostaja ole noin vain löydettävissä, mutta rahaa tarvitaan hyvin
kipeästi. Kun ilmoitat, että on tosi kysymyksessä, niin minä itse
lennän täältä sinne ja päätän kaupan, koetan jotenkuten saada siihen
aikaa. Mutta mitäpä minä sinne nyt ajaisin, jos koko juttu on kotoisin
papin päästä? No, menetkö vai etkö?
— Äh, ei ole aikaa, säästäkää minut siitä.
— Voi, tee palvelus isällesi, minä pidän sen muistissani! Teillä ei
kenelläkään ole sydäntä, siinä se on! Mitä sinulle merkitsee päivä tai
kaksi? Mihin sinä nyt olet menossa, Venetsiaanko? Ei sinun Venetsiasi
häviä kahdessa päivässä. Minä lähettäisin Aljoškan, mutta onko
Aljoškasta tämmöisiin asioihin? Minä vain sen vuoksi, että sinä olet
älykäs mies, näenhän minä sen. Et ole metsän ostelija, mutta sinulla
on silmät päässä. Tässä on kyseessä vain katsominen, puhuuko mies
tosissaan vai eikö. Minä sanon, katso partaa: jos parta tärisee, —
silloin on tosi kysymyksessä.
— Te itse siis koetatte työntää minut tuohon kirottuun Tšermašnjaan,
niinkö? — huudahti Ivan Fjodorovitš naurahtaen ilkeästi.
Fjodor Pavlovitš ei huomannut tuota ilkeyttä tai ei tahtonut sitä
huomata, vaan kiinnitti huomionsa naurahdukseen:
— Sinä siis menet, menet? Minä raapustan sinulle heti paikalla
kirjelipun.
— En tiedä, menenkö, en tiedä, matkan varrella teen päätökseni.
— Miksi matkalla, päätä heti. Ystäväiseni, päätä! Kun sopimus ottaa
syntyäkseen, niin kirjoita minulle pari riviä, anna ne papille, hän
lähettää minulle heti sinun lippusi. Sitten en enää pidätä sinua, voit
mennä Venetsiaan. Pappi toimittaa sinut omilla hevosillaan takaisin
Volovjan kievariin...
Ukko oli suorastaan riemuissaan, kirjoitti kirjelipun, lähetettiin
hakemaan hevosia, pantiin pöytään aamiainen, konjakkia. Kun ukko oli
hyvällä tuulella, niin hän aina alkoi olla kovin avomielinen, mutta
tällä kertaa hän tuntui pidättyväiseltä. Dmitri Fjodorovitšista
esimerkiksi hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Ero taasen ei häntä
ollenkaan liikuttanut. Tuntuipa kuin hän ei edes oikein löytäisi
puheenaihetta; Ivan Fjodorovitškin huomasi tämän selvästi: »Hän
on tosiaankin kyllästynyt minuun», ajatteli hän itsekseen. Vasta
saattaessaan poikaansa kuistilta ukko ikäänkuin tuli jonkin verran
rauhattomaksi ja pyrki suutelemaan. Mutta Ivan Fjodorovitš ojensi
hänelle kiireesti kätensä puristettavaksi ja ilmeisesti tahtoi karttaa
suutelemista. Ukko ymmärsi sen heti ja hillitsi silmänräpäyksessä
itsensä.
— No, Jumalan nimeen, Jumalan nimeen! — toisteli hän kuistilta. —
Tulethan vielä joskus elämässäsi? Tulekin, otan aina ilomielin vastaan.
No, Kristus olkoon kanssasi!
Ivan Fjodorovitš nousi matkavaunuihin.
— Hyvästi, Ivan, älähän kovin pahasti moiti! — huudahti isä viimeisen
kerran.
Koko kotijoukko oli tullut saattamaan: Smerdjakov, Marfa ja Grigori.
Ivan Fjodorovitš lahjoitti heille jokaiselle kymmenen ruplaa. Kun, hän
jo istui vaunuissa, niin Smerdjakov juoksi laittamaan paremmin peitettä.
— Näetkö... minä menen Tšermašnjaan... — pääsi äkkiä Ivan Fjodorovitšin
suusta, lennähti aivan omia aikojaan taas niinkuin eilenkin, ja hän
naurahti sen lisäksi omituisen hermostuneesti. Kauan hän tätä muisteli
sitten jälkeenpäin.
— Ihmiset puhuvat siis totta, että älykkään ihmisen kanssa kannattaa
kyllä keskustella, — vastasi Smerdjakov lujasti ja loi terävän katseen
Ivan Fjodorovitšiin.
Vaunut lähtivät liikkeelle ja kiitivät pois. Matkamiehen mieli oli
surullinen, mutta hän katseli halukkaasti ympärilleen silmäillen
peltoja, kukkuloita, puita, hanhiparvea, joka lensi hänen päänsä
yläpuolella ylhäällä kirkkaalla taivaalla. Ja yht'äkkiä hän tunsi
olonsa hyväksi. Hän koetti päästä keskusteluun ajomiehen kanssa, ja
hänen mieltään kiinnitti suuresti jokin kohta siitä, mitä mies hänelle
vastasi, mutta hetken kuluttua hän huomasi, että kaikki oli mennyt ohi
korvien ja että hän, totta puhuen, ei edes ollut ymmärtänyt mitä mies
hänelle oli vastannut. Hän vaikeni, hyvä oli olla niinkin: ilma oli
puhdas, raikas, kylmänpuoleinen, taivas oli kirkas. Hänen mielessään
vilahti Aljošan ja Katerina Ivanovnan kuva; mutta hän naurahti
ja puhalsi hiljaa näihin armaisiin haavekuviin ja ne haihtuivat:
»Tulee vielä niidenkin aika», hän ajatteli. Kievarissa suoriuduttiin
nopeasti, vaihdettiin hevoset ja lähdettiin kiitämään Volovjaa kohti.
»Minkätähden älykkään ihmisen kanssa kannattaa kyllä keskustella, mitä
hän tällä tahtoi sanoa?» nousi äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä. »Ja
minkätähden minä ilmoitin hänelle, että menen Tšermašnjaan?» Saavuttiin
Volovjan kievariin. Ivan Fjodorovitš nousi ajopeleistä, ja kyytimiehet
kerääntyivät hänen ympärilleen. Koetettiin tehdä sopimus poikkeamisesta
Tšermašnjaan, jonne oli kaksitoista virstaa kylätietä ja oli mentävä
yksityisten hevosilla. Hän käski valjastamaan. Sitten hän meni sisälle
kestikievaritaloon, katseli ympärilleen, loi silmäyksen emäntään ja
palasi äkkiä ulos portaille.
— Ei tarvitse lähteä Tšermašnjaan. Enkö minä myöhästy, veikkoset, kello
seitsemän lähtevästä junasta?
— Ennätämme parhaiksi. Onko valjastettava?
— Valjasta heti paikalla. Meneekö kukaan teistä huomenna kaupunkiin?
— Menee kyllä, tämä Mitri menee.
— Etkö voisi, Mitri, tehdä erästä palvelusta? Pistäydy isäni Fjodor
Pavlovitš Karamazovin luona ja sano hänelle, että minä en mennyt
Tšermašnjaan. Voitko vai etkö?
— Miksi en pistäydy, pistäydynpä kyllä; tunnemme Fjodor Pavlovitšin jo
pitkistä ajoista.
— Tästä saat juomarahaa, sillä kenties hän ei anna... — alkoi Ivan
Fjodorovitš iloisesti nauraa.
— Ehkäpä todellakaan eivät anna, — nauroi myös Mitri. — Kiitos, herra,
ehdottomasti toimitamme asian.
Kello seitsemän illalla Ivan Fjodorovitš astui rautatievaunuun ja
lähti kiitämään Moskovaan. »Pois kaikki entinen, lopussa on entinen
maailma iäksi, älköön siitä enää kuuluko älköönkä mainittako mitään;
uuteen maailmaan, uusille paikoille ja taakse katsahtamatta!» Mutta
riemun asemesta laskeutui hänen sieluunsa äkkiä semmoinen pimeys ja
hänen sydäntään alkoi jäytää semmoinen murhe, jollaista hän ei koskaan
ennen koko elämänsä aikana ollut tuntenut. Hän ajatteli koko yön; vaunu
kiiti, ja vasta päivän koittaessa, kun jo oltiin saapumassa Moskovaan,
hän yhtäkkiä ikäänkuin tuli tajuihinsa.
— Minä olen roisto! — kuiskasi hän itsekseen.
Mutta Fjodor Pavlovitš oli poikansa lähdettyä hyvin tyytyväinen.
Kokonaista kaksi tuntia hän tunsi olevansa miltei onnellinen ja
ryypiskeli konjakkia: mutta äkkiä talossa sattui perin harmillinen ja
kaikille perin epämiellyttävä asia, joka heti teki Fjodor Pavlovitšin
hyvin levottomaksi: Smerdjakov meni kellariin jotakin hakemaan ja
putosi alas ylimmältä portaalta. Oli onni edes se, että pihalla silloin
sattui olemaan Marfa Ignatjevna ja kuuli sen oikeissa ajoin. Putoamista
hän ei nähnyt, mutta kuuli sensijaan huudon, erikoisen ja omituisen
huudon, jonka hän kuitenkin jo vanhastaan tunsi, — kaatuvatautisen
huudon, kun tämä saa kohtauksen. Oliko kohtaus sattunut sillä hetkellä,
jolloin hän oli menossa portaita alas, niin että hän silloin tietysti
heti pakostakin oli lentänyt alas tunnottomassa tilassa, vai oliko
kohtaus päinvastoin tullut Smerdjakoville, tunnetusti kaatuvatautiselle
miehelle, putoamisen ja tärähdyksen johdosta, — siitä ei voitu saada
selvää, mutta hänet löydettiin kellarin pohjalta kouristusten ja
suonenvedon vallassa sätkyttelemässä ja vaahtosuisena. Luultiin ensin,
että hän varmaankin oli taittanut kätensä tai jalkansa ja kolahduttanut
itseään, mutta »Jumala suojeli» sentään, kuten Marfa Ignatjevna lausui:
mitään sellaista ei ollut tapahtunut, oli vain vaikeata saada viedyksi
hänet ulos kellarista raittiiseen ilmaan. Mutta pyydettiin naapureita
avuksi ja saatiin asia jotenkuten toimeen. Koko tämän toimituksen
aikana oli läsnä myös itse Fjodor Pavlovitš, joka itsekin autteli,
nähtävästi pelästyneenä ja aivan kuin päästään pyörälle joutuneena.
Mutta sairas ei tullut tuntoihinsa: kohtaukset tosin loppuivat joksikin
aikaa, mutta uudistuivat sitten taas, ja kaikki päättelivät, että
käy samoin kuin viime vuonnakin, kun hän vahingossa niinikään putosi
vinniltä. Muistettiin, että silloin oli pantu hänen päälaelleen jäitä.
Jäätä oli kellarissa vielä, ja Marfa Ignatjevna ryhtyi puuhaamaan, kun
taas Fjodor Pavlovitš illemmällä lähetti hakemaan tohtori Herzenstubea,
joka heti saapuikin. Tutkittuaan sairasta huolellisesti (hän oli
kaikkein huolellisin ja tarkin lääkäri koko kuvernementissa, iäkäs
ja kunnianarvoinen mies) hän tuli siihen tulokseen, että kohtaus oli
tavallisuudesta poikkeava ja »voi kehittyä uhkaavaksi», että nyt hän,
Herzenstube, ei vielä ymmärrä kaikkea, mutta ryhtyy huomenna, jos nyt
käytetyt keinot eivät auta, toisenlaisiin toimenpiteisiin. Sairas
pantiin makaamaan sivurakennukseen, Grigorin ja Marfa Ignatjevnan
asunnon vieressä olevaan huoneeseen. Sitten Fjodor Pavlovitš sai pitkin
päivää kokea onnettomuuden toisensa jälkeen: päivällisen valmisti Marfa
Ignatjevna, ja liemi oli Smerdjakovin valmistamaan verrattuna »kuin
likavettä», kana taasen oli niin kuivaksi käperretty, että oli aivan
mahdotonta saada siitä puremalla mitään irti. Marfa Ignatjevna vastasi
herran katkeriin, joskin oikeutettuihin huomautuksiin, että kana oli
muutoinkin jo ylen vanha ja että hän ei ole ollut keittäjän opissa.
Illaksi ilmestyi uusi huoli: Fjodor Pavlovitšille ilmoitettiin, että
Grigori, joka jo toissa päivänä oli sairastunut, oli nyt joutunut
kokonaan vuoteen omaksi, ristiluitten kohta oli kuin halvaantunut.
Fjodor Pavlovitš lopetti teenjuontinsa mahdollisimman aikaisin
ja sulkeutui yksikseen lukon taakse taloonsa. Hän oli kauhean ja
levottoman odotuksen vallassa. Seikka oli semmoinen, että juuri tänä
iltana hän odotti Grušenjkan melkein varmasti tulevan; ainakin oli
Smerdjakov jo aamulla aikaisin miltei vakuuttanut, että »he lupasivat
jo epäilemättömästi tulla». Rauhattoman ukon sydän löi kiivaasti, hän
kuljeskeli tyhjissä huoneissaan ja kuunteli. Täytyi kuunnella tarkasti:
Dmitri Fjodorovitš saattoi olla jossakin väijymässä Grušenjkaa, ja
kun Grušenjka koputtaa ikkunaan (Smerdjakov oli jo toissa päivänä
vakuuttanut Fjodor Pavlovitšille neuvoneensa Grušenjkalle, miten oli
koputettava), niin täytyi avata ovi mahdollisimman pian eikä pitänyt
ensinkään tarpeettomasti häntä pidättää sekuntiakaan eteisessä, ettei
hän, josta Jumala varjelkoon, vain pelästyisi jotakin ja pakenisi.
Huolta oli Fjodor Pavlovitšilla, mutta ei koskaan vielä ollut hänen
sydäntään elähdyttänyt suloisempi toivo: saattoihan nyt melkein
varmasti sanoa, että tällä kertaa hän ehdottomasti tulee!...