Kapina

— Minun täytyy tehdä sinulle eräs tunnustus, — alkoi Ivan. — Minä en

ole koskaan voinut ymmärtää, kuinka saattaa rakastaa lähimmäisiään.

Juuri lähimmäisiä on minun käsittääkseni mahdotonta rakastaa, vain

kaukaisia voi rakastaa. Olen sattunut lukemaan »Johannes Armeliaasta»

(eräästä pyhästä miehestä), että kun hänen luokseen tuli nälkäinen

ja paleltunut ihminen pyytäen häntä lämmittämään häntä, niin hän

syleili häntä ja alkoi hengittää hänen jonkin kauhean taudin johdosta

mätänemistilassa olevaan ja pahalta haisevaan suuhunsa. Olen varma

siitä, että hän teki sen mullertavan puuskan vallassa, valheen puuskan,

velvollisuuden vaatimasta rakkaudesta ja saamansa kirkonrangaistuksen

tähden. Jos mieli rakastaa ihmistä, niin tämän on oltava piilossa, heti

kun hän näyttää kasvonsa, niin rakkaus on mennyttä.

— Tästä on luostarinvanhin Zosima usein puhunut, — huomautti Aljoša. —

Hänkin sanoi, että ihmisen kasvot usein estävät monia vielä rakastamaan

tottumattomia ihmisiä rakastamasta. Mutta onhan paljon rakkauttakin

ihmiskunnassa, vieläpä melkein Kristuksen rakkauden kaltaista

rakkautta, minä tiedän sen itse, Ivan...

— No, minä puolestani en sitä vielä tunne enkä voi ymmärtää, ja

lukematon ihmispaljous minun mukanani. Kysymys on siitä, johtuuko

tämä ihmisten huonoista ominaisuuksista vaiko siitä, että heidän

luontonsa on kerta kaikkiaan sellainen. Minun käsitykseni mukaan

sellainen rakkaus ihmisiin kuin Kristuksen on tavallaan mahdoton ihme

maan päällä. Tosin Hän oli Jumala. Mutta mehän emme ole jumalia.

Sanokaamme, että esimerkiksi minä voin syvästi kärsiä, mutta toinenhan

ei voi koskaan tietää, missä määrin minä kärsin, sillä hän on toinen

eikä minä, ja sitäpaitsi ihminen harvoin on valmis tunnustamaan toisen

marttyyriksi (ikäänkuin se olisi jokin arvo). Miksi ei ole valmis

tunnustamaan, mitä arvelet? Siksi, esimerkiksi, että minä haisen

pahalta, että minulla on typerät kasvot, tai siksi, että kerran olen

jossakin astunut hänen jalalleen. On sitäpaitsi erotettava kärsimys

ja kärsimys toisistaan: alentavaa kärsimystä, esimerkiksi minulle

alentavaa nälkää, voi ilkeä hyväntekijä vielä myöntää minun kokevan,

mutta heti kun kärsimys on hieman korkeampaa laatua, esimerkiksi

kärsimystä aatteen tähden, niin ei, semmoisen hän myöntää mahdolliseksi

vain harvoissa tapauksissa, sentähden että hän esimerkiksi katsoo

minua ja huomaa yhtäkkiä, että minulla on aivan toisenlaiset kasvot,

kuin hänen kuvittelunsa mukaan pitäisi olla ihmisellä, joka kärsii

semmoisen ja semmoisen aatteen puolesta. Niinpä hän heti lakkaa

olemasta hyväntekijäni eikä hän menettele näin ensinkään ilkeydestä.

Kerjäläisten, varsinkaan jalosukuisten kerjäläisten, ei pitäisi koskaan

näyttäytyä, vaan pyytää almua sanomalehtien kautta. Erillään ollen voi

vielä rakastaa lähimmäistä ja toisinaan kaukanakin ollen, mutta lähellä

ei juuri milloinkaan. Jos kaikki olisi niinkuin näyttämöllä, baletissa,

jossa kerjäläiset tulevat esille silkkiryysyissä ja repaleiset pitsit

puvuissa ja pyytävät almua sirosti tanssien, no, silloin niitä

voisi vielä ihailla. Ihailla, mutta ei kuitenkaan rakastaa. Mutta

riittää jo tästä asiasta. Minun piti vain saada sinut asettumaan

minun kannalleni. Aioin puhua ihmiskunnan kärsimyksistä yleensä,

mutta parasta on rajoittua puhumaan nyt vain lasten kärsimyksistä.

Se vähentää todistelujeni kantavuuden noin kymmenenteen osaan, mutta

parasta on nyt puhua vain lapsista. Sitä edullisempaa se tietenkin

on minulle. Mutta ensiksikin lapsia voi rakastaa läheltäkin, vieläpä

likaisia ja rumakasvoisia (minusta kuitenkin tuntuu, että lasten

kasvot eivät koskaan ole rumat). Toiseksi minä en senkään vuoksi puhu

aikuisista, että paitsi sitä, että he ovat vastenmielisiä eivätkä

ansaitse rakkautta, heillä on hyvityksensä: he ovat syöneet omenan ja

tulleet tuntemaan hyvän ja pahan ja tulleet sellaisiksi »kuin Jumala».

He syövät sitä edelleenkin. Mutta lapsukaiset eivät ole syöneet mitään

ja toistaiseksi he eivät vielä ole mihinkään syylliset. Rakastatko

sinä lapsia, Aljoša? Minä tiedän, että rakastat, ja sinä käsität,

miksi nyt tahdon puhua ainoastaan heistä. Jos hekin maan päällä

kärsivät kauheasti, niin se tietysti on heidän isiensä takia, heitä

on rangaistu isien takia, jotka ovat syöneet omenan, mutta tämä

ajatushan kuuluu toiseen maailmaan, ihmissydämelle täällä maan päällä

se on käsittämätön. Ei viaton saa kärsiä toisen takia, vieläpä niin

kovin viaton! Ihmettele vain minua, Aljoša, minä pidän myös hirveästi

lapsista. Ja huomaa, kovasydämiset ihmiset, intohimoiset, lihalliset,

Karamazovien kaltaiset, rakastavat toisinaan suuresti lapsia. Lapset,

niin kauan kuin he ovat lapsia, esimerkiksi seitsemän vuoden ikään

asti, ovat hirveän kaukana ihmisistä: aivan kuin toisia olentoja,

joilla on toisenlainen luonto. Minä tunsin erään vankilassa istuvan

rosvon: hänelle oli sattunut, että hän toimintansa aikana tappaessaan

kokonaisia perheitä taloissa, joihin oli hiipinyt yöllä ryöstämään,

oli samalla kertaa surmannut muutamia lapsiakin. Mutta vankilassa

istuessaan hän rakasti heitä niin suuresti, että se oli suorastaan

omituista. Hän ei muuta tehnytkään kuin katseli vankilan ikkunasta

vankilan pihalla leikkiviä lapsia. Erään pienen pojan hän opetti

tulemaan ikkunansa alle, ja heistä tuli sangen hyvät ystävät... Et

tiedä, miksi minä tätä kaikkea puhun, Aljoša? Päätäni kivistää ja

mieleni on surullinen.

— Sinä olet puhuessasi omituisen näköinen, — huomautti Aljoša

levottomana, — aivan kuin olisit jonkinmoisessa mielettömyyden tilassa.

— Muuten, minulle kertoi äskettäin eräs bulgarialainen Moskovassa, —

jatkoi Ivan Fjodorovitš, aivan kuin ei olisi kuullut veljensä puhetta,

— miten turkkilaiset ja tšerkessiläiset heillä siellä Bulgariassa

kaikkialla tekevät konnantöitä peläten yleistä slaavilaisten

kapinaa — polttavat, teurastavat, tekevät väkivaltaa naisille ja

lapsille, iskevät nauloilla vankien korvat kiinni aitaan ja antavat

heidän olla näin seuraavaan aamuun asti sekä hirttävät heidät

aamulla — ynnä muuta, mahdotonta on kuvitellakaan kaikkea. Puhutaan

todellakin toisinaan ihmisen »petomaisesta» julmuudesta, mutta se

on hirveän epäoikeudenmukaista ja loukkaavaa petoja kohtaan: peto

ei voi milloinkaan olla niin julma kuin ihminen, niin taiteellisen

kehittyneesti julma. Tiikeri vain kaluaa ja repii eikä muuta osaakaan.

Ei sille tulisi mieleenkään naulita ihmisiä korvistaan koko yöksi,

jos se voisikin sen tehdä. Nuo turkkilaiset muun muassa kiduttivat

hekumoiden lapsiakin, alkaen siitä, että leikkasivat ne tikarilla

irti äidin kohdusta, ja päättäen sillä, että heittelivät rintalapsia

ilmaan ja sieppasivat niitä sitten pistimen nenään äitien nähden. Se

juuri olikin nautinnon huippua, että se tapahtui äitien nähden. Kerron

sinulle erään tapauksen, joka herätti minussa suurta mielenkiintoa.

Koetahan kuvitella, rintalapsi vapisevan äidin sylissä, ympärillä

sisään tulleita turkkilaisia. He keksivät hauskan homman: hyväilevät

pienokaista, nauravat saadakseen hänet nauramaan, he onnistuvat

siinä, lapsi alkaa nauraa. Sillä hetkellä turkkilainen suuntaa häntä

kohti pistolin neljän tuuman päässä hänen kasvoistaan. Poika nauraa

iloisesti, ojentelee käsiään tarttuakseen pistooliin, ja silloin

taiteilija äkkiä laukaisee päin kasvoja ja murskaa hänen päänsä...

Taiteellista, eikö totta? Mutta asiasta puheen ollen, turkkilaisten

sanotaan hyvin paljon pitävän imelästä.

— Veljeni, miksi puhut kaikkea tätä? — kysyi Aljoša.

— Ajattelen, että jos pirua ei ole olemassa, vaan hänet siis on luonut

ihminen, niin hän on luonut sen laatunsa mukaiseksi.

— Siinä tapauksessa siis samoin kuin Jumalankin.

— Sinäpä osaat ihmeellisesti käännellä sanoja, niinkuin Polonius sanoo

_Hamletissa_, — alkoi Ivan nauraa. — Sinä solmit minut sanoissani,

minun sopii olla iloinen. Onpa sinun Jumalasi oivallinen, jos ihminen

on luonut hänet oman kuvansa ja laatunsa mukaiseksi. Sinä kysyit

äsken, miksi minä tätä kaikkea puhun: katsohan, minä olen eräitten

faktain harrastaja ja kokooja ja, uskotko, minä kirjoitan muistiin

ja kokoan sanomalehdistä sekä kertomuksista, mistä vain sattuu,

eräänlaatuisia anekdootteja, ja minulla onkin niitä jo hyvä kokoelma.

Turkkilaiset ovat tietysti päässeet tähän kokoelmaan, mutta ne ovat

muukalaisia. Minulla on kotimaisiakin juttuja ja parempiakin kuin

turkkilaiset. Tiedätkö, meillä lyödään paremmin, meillä on raippa ja

ruoska suurempi, se on kansallista: meillä ei voi tulla kysymykseen

korvien naulitseminen, olemmehan sentään eurooppalaisia, mutta raipat

ja ruoska, ne ovat jotakin meille kuuluvaa, eikä niitä voida ottaa

meiltä pois. Ulkomailla nykyisin on muka lakattu kokonaan pieksämästä,

lienevätkö tavat jalostuneet tai lait laaditut sellaisiksi, että

ihminen muka ei enää uskalla lyödä toista ihmistä, mutta sen

tilalle he ovat hyvitykseksi itselleen keksineet muuta ja niinikään

tosikansallista, niinkuin meilläkin, vieläpä siinä määrin kansallista,

että se meillä tuntuu ikäänkuin mahdottomalta, vaikka luullakseni

muuten sovelletaan käytäntöön meilläkin, varsinkin siitä lähtien kuin

ylimmissä yhteiskuntakerroksissamme alkoi uskonnollinen liike. Minulla

on oivallinen lentokirjanen, käännös ranskankielestä, siitä kuinka

Genèvessä aivan äskettäin, kaikkiaan viisi vuotta takaperin, mestattiin

eräs pahantekijä ja murhaaja, Richard, muistaakseni kolmenkolmatta

vuoden ikäinen mies, joka katui ja kääntyi kristinuskoon vähän ennen

mestauslavalle astumistaan. Tämä Richard oli jonkun äpärä, jonka

jo noin kuuden vuoden ikäisenä vanhemmat olivat _lahjoittaneet_

joillekuille sveitsiläisille vuoristopaimenille, ja nämä olivat hänet

kasvattaneet käyttääkseen työhön. Hän kasvoi heidän luonaan kuin

villi eläin, paimenet eivät opettaneet hänelle mitään, päinvastoin

lähettivät hänet jo seitsemän vuoden ikäisenä karjaa paimentamaan,

märkyyteen ja kylmään, melkein ilman vaatteita ja melkein antamatta

hänelle ruokaa. Tietysti näin menetellessään ei kukaan heistä

ajatellut asiaa eikä katunut, vaan päinvastoin piti menettelyään

täysin oikeutettuna, sillä Richard oli lahjoitettu heille kuin

esine, eivätkä he pitäneet edes välttämättömänä ruokkia häntä. Itse

Richard todistaa, että hän niinä vuosina evankeliumin tuhlaajapojan

tavoin olisi hirveän mielellään tahtonut syödä edes sitä rapaa, jota

annettiin myytäväksi lihoitettaville sioille, mutta hänelle ei annettu

sitäkään, vaan häntä piestiin, kun hän varasti sitä sioilta, ja näin

hän vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes kasvoi suureksi ja

voimistuttuaan lähti itse varastamaan. Villi-ihminen alkoi hankkia

itselleen rahaa päivätyöläisenä Genèvessä, joi ansionsa, eli kuin

hylkiö ja lopuksi tappoi ja ryösti jonkun vanhuksen. Hänet otettiin

kiinni, vietiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Siellähän ei

olla turhan herkkätunteisia. Vankilassa hänet heti ympäröivät eri

kristillisten veljeskuntien pastorit ja jäsenet, hyväntekeväisyyttä

harjoittavat naiset ynnä muut. He opettivat hänet vankilassa lukemaan

ja kirjoittamaan, alkoivat selittää hänelle evankeliumia, opettivat,

nuhtelivat, ahdistivat, kiusasivat, panivat tiukalle, ja niinpä hän

viimein itse juhlallisesti tunnusti olevansa syyllinen rikokseen. Hän

kääntyi, hän kirjoitti itse oikeudelle, että hän oli hylkiö ja että

vihdoin häntä oli kohdannut se armo, että Jumala oli valaissut häntäkin

ja lähettänyt hänelle siunauksen. Kaikki mielet Genèvessä joutuivat

kuohuksiin, koko hyväntekeväisyyttä harjoittava ja hurskas Genève.

Kaikki mitä siellä on ylintä ja hyvin kasvatettua, alkaa tungeksia

hänen ympärillään vankilassa, suutelevat Richardia, syleilevät: »Sinä

olet meidän veljemme, siunaus on tullut osaksesi!» Ja Richard itse vain

itkee liikutettuna: »Niin, minun päälleni on langennut siunaus! Ennen

minä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana tyydyin sikojen ravintoon, mutta

nyt on osakseni tullut siunaus, minä kuolen Herrassa!» — »Niin, niin,

Richard, kuole Herrassa, sinä olet vuodattanut verta ja sinun pitää

kuolla Herrassa. Sinä tosin olet syytön, koska et ollenkaan tuntenut

Jumalaa, kun kadehdit sikojen ruokaa ja kun sinua piestiin sen tähden,

että varastit niiden ravintoa (mikä oli hyvin pahoin tehty, sillä

ei ole lupa varastaa), — mutta sinä olet vuodattanut verta ja sinun

täytyy kuolla.» Tulee sitten viimeinen päivä. Heikontunut Richard

itkee eikä tee muuta kuin hokee vähän väliä: »Tämä on elämäni ihanin

päivä, minä menen Herran tykö!» — »Niin», huutavat pastorit, tuomarit

ja hyväntekeväisyyttä harjoittavat naiset, »tämä on sinun onnellisin

päiväsi, sillä sinä menet Herran luo!» Koko joukko kulkee mestauslavaa

kohti pahantekijäin rattaitten jäljessä, joilla kuljetetaan Richardia,

kuka tulee ajaen vaunuissa, kuka kulkien jalan. Saavuttiin mestauslavan

luo: »Kuole, veljemme», huudetaan Richardille, »kuole Herrassa, sillä

sinua on kohdannut siunaus!» Ja veljien suudelmien peittämänä veli

Richard raahattiin mestauslavalle, asetettiin giljotiinille ja häneltä

katkaistiin veljellisesti kaula, sentähden että hänenkin osakseen

oli tullut siunaus. Ei, tämä on kuvaavaa. Tuon lentokirjasen ovat

kääntäneet venäjäksi jotkut luterilaisuuteen taipuvat korkeimpiin

yhteiskuntaluokkiin kuuluvat hyväntekijät, ja sitä on levitetty

Venäjän kansan valmistamiseksi ilmaiseksi sanomalehtien ja muiden

julkaisujen mukana. Tuo Richardia kohdannut pila on siitä hyvä,

että se on kansallinen. Meillä tosin pidetään järjettömänä kaulan

katkaisemista veljeltä vain siitä syystä, että hänestä on tullut

meidän veljemme ja että häntä on kohdannut siunaus, mutta meillä,

toistan sen, on omat, melkein yhtä hyvät temppumme. Meillä on

historiallisena, välittömänä ja lähimpänä nautintona pieksämisellä

kiduttaminen. Nekrasov on kirjoittanut runon siitä, miten talonpoika

pieksää hevosta piiskalla vasten silmiä, »vasten lempeitä silmiä».

Kukapa ei olisi nähnyt tätä, tämä on venäläisyyttä. Hän kuvaa,

kuinka heikko hevonen, jolle on pantu liian iso kuorma, rimpuilee

kuorman edessä eikä saa sitä kulkemaan. Talonpoika pieksää sitä,

pieksää raivostuneena, pieksää ymmärtämättä lopulta itsekään mitä

tekee, pieksää lyömisen hurmiossa, kipeästi, loppumattomasti: »Vaikka

sinä et jaksakaan, niin vedä, kuole!» Kaakki rimpuilee, mutta hän

alkaa piestä tuota turvatonta vasten itkeviä, »lempeitä silmiä».

Ymmärtämättä enää mitään hevonen riuhtaisee kuorman liikkeelle ja

lähtee kulkemaan väristen, hengittämättä, syrjäkaria, omituisesti

hypähdellen, luonnottomalla ja alentavalla tavalla, — Nekrasovin

kuvaus siitä on kamala. Mutta tämähän ei ole muuta kuin hevonen,

hevoset on Jumala luonut piestäviksi. Niin ovat meille selittäneet

tataarilaiset ja lahjoittaneet muistoksi piiskan. Mutta käy päinsä

piestä myös ihmisiä. Ja niinpä intelligentti, sivistynyt herra ja hänen

rouvansa pieksävät omaa tytärtään, seitsemänvuotiasta pienokaista,

vitsoilla, — siitä on minulla yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Pappa

on iloissaan, että vitsoissa on oksia, »paremmalta tuntuu pakaroissa»,

sanoo hän ja alkaa antaa omalle tyttärelleen pitkin »pakaroita».

Minä tiedän varmasti, että on sellaisia pieksäjiä, jotka yltyvät

joka iskulla ja sananmukaisesti hekumoivat sitä mukaa kuin iskevät

yhä enemmän ja aste asteelta yhä enemmän. He pieksävät minuutin,

pieksävät lopulta viisi minuuttia, pieksävät kymmenen minuuttia,

yhä kauemmin, enemmän, useammin, makeammin. Lapsi huutaa, lopulta

se ei jaksa huutaa, se on tukehtumaisillaan: »Isä, isä, isäkulta,

isäkulta!» Jokin pirullinen ja säädytön sattuma vaikuttaa, että asia

joutuu tuomioistuimen tutkittavaksi. Palkataan asianajaja. Venäjän

kansa on jo kauan sitten alkanut nimittää asianajajaa »palkatuksi

tunnoksi». Advokaatti huutaa puolustaen klienttiään: »Asia», mukamas,

»on perin yksinkertainen, tavallinen perheasia, isä on kurittanut

tytärtään ja, häpeäksi meidän aikakaudellemme, siitä on sukeutunut

oikeusjuttu!» Valamiehet saadaan vakuutetuiksi he poistuvat ja

julistavat vapauttavan tuomion. Yleisö karjuu onnesta, kun kiduttaja

vapautettiin. — Heh, minä en ollut siellä, minä olisin kiljaissut,

että ehdotan perustettavaksi stipendin kiduttajan kunniaksi!...

Ihania kuvia. Mutta lapsista minulla on vielä parempiakin, minulla

on koottuna hyvin, hyvin paljon aineistoa venäläisistä lapsista,

Aljoša. Pientä, viiden vuoden ikäistä tyttöä alkoivat vihata hänen

isänsä ja äitinsä, »perin kunnioitettavat, virkamiessäätyyn kuuluvat

ihmiset, sivistyneet ja hyvän kasvatuksen saaneet». Näetkö, minä

vakuutan vielä kerran vakavasti, että monessa ihmiskunnan jäsenessä on

erikoisena ominaisuutena — mieltymys lasten kiduttamiseen, ainoastaan

lasten. Kaikkiin muihin ihmissuvun yksilöihin nämä samaiset kiduttajat

suhtautuvat jopa hyväntahtoisesti ja lempeästi, niinkuin sivistyneet

ja humaaniset eurooppalaiset, mutta heistä on hyvin mieluisaa kiduttaa

lapsia, he rakastavatkin lapsia nimenomaan tältä kannalta. Tässä juuri

tuo noiden olentojen turvattomuus houkutteleekin kiduttajia, lapsen

enkelimäinen luottavaisuus, lapsen, joka ei voi mihinkään vetäytyä eikä

kenenkään luo mennä, — tämäpä juuri saakin kiduttajan iljettävän veren

kuumenemaan. Jokaisessa ihmisessä tietysti piilee peto, — ärtyisyyden

peto, kidutetun uhrin huudoista hekumoimaan kiihoittuva peto, kahleista

täysin valloilleen päästetty peto, irstailussa tauteja, kuten luuvalon,

maksataudin y.m., saanut peto. Tuota viisivuotiasta tyttöraukkaa

nuo hänen sivistyneet vanhempansa kiduttivat kaikilla mahdollisilla

tavoilla. He löivät, pieksivät, potkivat häntä tietämättä itsekään

minkätähden, saivat hänen koko ruumiinsa täyteen mustelmia; viimein

he saavuttivat hienostuneisuuden huipun: he panivat hänet kylmään,

pakkaseen, lukon taakse koko yöksi makkiin siitä syystä, että hän ei

ollut yöllä ilmoittanut tarpeestaan (niinkuin viisivuotias lapsi,

joka nukkuu sikeätä, enkelimäisen viatonta untaan, voisi jo tuossa

iässä oppia pyrkimään tarpeilleen) — tästä syystä he voitelivat hänen

kasvonsa hänen omalla ulostuksellaan ja pakottivat hänet syömään

sitä, ja tämän teki äiti, oma äiti. Ja tämä äiti saattoi nukkua, kun

yöllä kuului huonoon paikkaan teljetyn lapsiraukan vaikerteluja!

Ymmärrätkö sinä sen, kun pieni olento, joka ei vielä voi tajuta mitä

hänelle tehdään, lyö häpeällisessä paikassa, pimeässä ja vilussa,

pikku nyrkillään auki rehottavaan rintaansa ja vuodattaen lempeitä,

vihaa vailla olevia verikyyneliään pyytää, että »kiltti hyvä Jumala»

suojelisi häntä, — ymmärrätkö sinä tuon jokelluksen, ystäväni ja

veljeni, sinä nöyrä Jumalan palvelija, ymmärrätkö sinä, minkätähden se

on niin tarpeellista ja miksi se on luotu! Ilman sitä, sanotaan, ei

ihmisen elämä maan päällä olisi mitään, sillä hän ei oppisi tuntemaan

hyvää ja pahaa. Miksi sitten on opittava tuntemaan tuo perhanan hyvä

ja paha, kun siitä on maksettava niin kallis hinta? Eihän koko tiedon

maailma ole silloin sen arvoinen kuin nuo lapsukaisen kyynelet »hyvälle

Jumalalle». Minä en puhu aikuisten kärsimyksistä, he ovat syöneet

omenan ja hitto heistä, periköön piru heidät kaikki, mutta nämä, nämä!

Minä kiusaan sinua, Aljoša, sinä et näytä olevan tasapainossa. Minä

lopetan, jos tahdot.

— Ei mitään, minä tahdon myös kärsiä kidutusta, — mutisi Aljoša.

— Yksi, vain yksi kuva vielä, mielenkiintoisuuden vuoksi vain, se on

hyvin luonteenomainen ja, mikä on tärkeintä, olen sen lukenut aivan

äskettäin jostakin entisyyttämme valaisevasta kokoelmasta, oliko

se nyt _Arkistossa_ vaiko _Muinaisuudessa_, täytyy ottaa selville,

olen nyt unohtanut mistä luin. Se tapahtui kaikkein synkimpänä

maaorjuuden aikana, jo vuosisadan alussa, eläköön kansan Vapauttaja!

Silloin vuosisadan alussa oli muudan kenraali, jolla oli mahtavat

tuttavuussuhteet ja joka oli upporikas tilanomistaja, mutta yksi

niitä (tosin jo silloinkin luullakseni hyvin harvoja), jotka jättävät

viran vetäytyäkseen rauhaan ollen erotessaan melkein vakuutettuja,

että ovat virkapalveluksellaan saavuttaneet oikeuden menetellä miten

tahtovat alaistensa elämän ja kuoleman suhteen. Semmoisia oli siihen

aikaan. No, kenraali asuu maatilallaan, johon kuuluu kaksituhatta

sielua, pöyhkeilee, kohtelee pikku naapureitaan halveksivasti aivan

kuin elättejään ja narrejaan. Hänellä on koiratarha, jossa on satoja

koiria ja melkeinpä sata koirain hoitajaa, kaikki univormuissa ja

ratsain. Sattuipa palvelijapoika, pieni poikanen, vain kahdeksan

vuoden ikäinen, leikkiessään heittämään kiven ja loukkasi sillä

kenraalin lempikoiran jalkaa. »Miksi minun mielikoirani on alkanut

ontua?» Hänelle ilmoitetaan, että tuo poika on paiskannut sitä

kivellä ja satuttanut jalkaan. »Vai niin, se olet sinä», — kenraali

silmäili häntä, — »ottakaa hänet kiinni!» Poika otettiin, otettiin

äidiltään, sai istua koko yön kopissa. Aamulla päivän koittaessa on

kenraali kaikessa komeudessaan lähdössä metsästämään, istuu ratsun

selässä, hänen ympärillään ovat hänen elättinsä, koiransa, koirain

hoitajat, jahtimestarit, kaikki ratsain. Ympärille on kutsuttu

koolle palvelusväki saamaan opetuksen, ja kaikkien edessä seisoo

syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan ulos kopista. On synkkä, kylmä,

sumuinen syksypäivä, oivallinen metsästyspäivä. Kenraali käskee

riisumaan pojan alastomaksi, lapsi riisutaan ilkoisen alastomaksi,

hän värisee, on pökerryksissään pelosta, ei uskalla ynähtääkään.

»Ajakaa häntä!» komentaa kenraali. »Juokse, juokse!» huutavat hänelle

koiran hoitajat, ja poika juoksee... »Ota kiinni!» kirkuu kenraali ja

usuttaa hänen kimppuunsa koko vinttikoiraparven. Näin ajettiin poikaa

äidin nähden, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!... Kenraalin

menettelyä luullakseni puolustettiin. No... mitä hänelle olisi tehtävä?

Ammuttavako kuoliaaksi? Ammuttava siveellisen tunteen tyydyttämiseksi?

Sano, Aljoška!

— Ammuttava! — lausui Aljoša hiljaa ja hymyili jonkinmoista kalpeata,

vääntynyttä hymyä sekä nosti katseensa veljeensä.

— Bravo! — kiljaisi Ivan innostuneena. — Jos kerran sinä sanoit sen,

niin siis... Siinäpä on tosimunkki! Kas millainen pikku piru istuukaan

sydämessäsi, Aljoška Karamazov!

— Sanoin järjettömyyden, mutta...

— Siinäpä se juuri onkin, että siinä on mutta... — huusi Ivan. — Tiedä,

munkkialokas, että järjettömyydet ovat kovin tarpeelliset maan päällä.

Järjettömyyksien varassa maailma seisoo, ja jos niitä ei olisi, niin

maailmassa kenties ei mitään tapahtuisikaan. Me tiedämme mitä tiedämme!

— Mitä sinä tiedät?

— Minä en ymmärrä mitään, — jatkoi Ivan aivan kuin houraillen, — minä

en nyt tahdokaan mitään ymmärtää. Tahdon pysytellä tosiasiassa. Olen

jo kauan sitten päättänyt olla ymmärtämättä. Jos mieleni tekee jotakin

ymmärtää, niin minä heti muutan tosiasian toiseksi, mutta minä olen

päättänyt pysyä tosiasiassa...

— Miksi sinä tutkit minua? — huudahti Aljoša äkillisesti suruissaan. —

Sanotko sinä sen lopultakin minulle?

— Tietysti sanon, siihenhän olen puheellani pyrkinytkin, että sanoisin.

Sinä olet minulle kallis, minä en tahdo päästää sinua enkä luovuttaa

sinua Zosimallesi.

Ivan oli noin minuutin ajan vaiti, ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä

hyvin surullisiksi.

— Kuule minua: otin vain lapset sen tähden, että olisi

havainnollisempaa. Muista ihmisten kyynelistä, joilla koko maa on

kostutettu ulkokuoresta sisimpään sydämeensä asti, — en puhu nyt

sanaakaan, olen tahallani rajoittanut aiheeni. Minä olen pienokainen

ja tunnustan kaikessa nöyryydessä, että en vähimmässäkään määrässä

ymmärrä, miksi kaikki on näin järjestetty. Ihmiset itse siis ovat

syylliset: ihmisille oli annettu paratiisi, he itse alkoivat haluta

vapautta ja anastivat tulen taivaasta tietäen varsin hyvin, että

tulevat onnettomiksi, ei siis ole syytä sääliä heitä. Oi, minun

käsitykseni mukaan, minun surkean, maallisen, euklidesmaisen

järkeni mukaan minä tiedän vain, että kärsimystä on olemassa, että

syyllisiä ei ole, että toinen asia aina kehittyy toisesta suoraan ja

yksinkertaisesti, että kaikki virtaa ja tasaantuu, — mutta tämähän on

vain Euklideen hupsutusta, minähän tiedän sen, enhän minä voi taipua

elämään sen mukaan! Mitä minä siitä, että syyllisiä ei ole ja että

toinen asia aina suoraan ja yksinkertaisesti johtuu toisesta ja että

minä sen tiedän, — minä tarvitsen hyvitystä, muutenhan minä teen lopun

itsestäni. Eikä hyvitystä jossakin ja jolloinkin äärettömyydessä, vaan

jo täällä maan päällä ja jotta näkisin sen itse. Minä olen uskonut,

minä tahdon itse myös nähdä, ja jos sillä hetkellä en ole elossa,

niin herätettäköön minut kuolleista, sillä jos kaikki tapahtuu minun

tietämättäni, niin se on jo liian loukkaavaa. Enhän ole sen tähden

kärsinyt, että olemassaolollani, pahoilla teoillani ja kärsimyksilläni

lannoittaisin jonkun tulevaa harmoniaa. Tahdon nähdä omin silmin,

kuinka karitsa käy makaamaan leijonan viereen ja kuinka kuoliaaksi

pistetty nousee ja syleilee surmaajaansa. Minä tahdon olla läsnä,

kun kaikki yhtäkkiä saavat tietää, mitä varten tämä kaikki on ollut

näin. Tähän toivoon perustuvat kaikki uskonnot maan päällä, ja minä

uskon. Mutta nyt ovat kuitenkin olemassa lapset, ja mitä minä heille

silloin teen? Tämä on kysymys, jota minä en osaa ratkaista. Sanon sen

sadannen kerran, — kysymyksiä on paljon, mutta minä valitsin ainoastaan

lapset, koska siinä kuvastuu torjumattoman selvästi se, mitä minun

on sanottava. Kuulkaa: jos teidän kaikkien on kärsittävä ostaaksenne

kärsimyksellä iäisen harmonian, niin mitä lapset tähän kuuluvat,

sano minulle se, ole hyvä! On aivan käsittämätöntä, miksi heidänkin

täytyy kärsiä ja miksi heidän on kärsimyksillä ostettava harmonia.

Miksi hekin joutuvat aineksiksi ja lannoittavat itsellänsä jotakuta

tulevaa varten harmoniaa? Synnin solidaarisuus ihmisten kesken on

minusta ymmärrettävää, samoin myös hyvityksen solidaarisuus, mutta

eihän ole lasten kera solidaarisuutta synnissä, ja jos todellakin

on totta, että hekin ovat solidarisia isiensä kanssa kaikissa isien

pahoissa teoissa, niin tämä totuus tietenkään ei ole tästä maailmasta

enkä minä sitä käsitä. Joku irvihammas sanoo ehkä, että samahan se

on, lapsi kasvaa aikuiseksi ja ennättää tehdä syntiä, mutta hänpä ei

kasvanutkaan, hänet repivät kahdeksanvuotiaana koirat. Oi, Aljoša, minä

en pilkkaa Jumalaa! Ymmärränhän minä, millainen vavahdus käy läpi koko

maailmankaikkeuden, kun kaikki taivaassa ja maan alla sulaa yhdeksi

kiitosääneksi ja kaikki, mikä elää ja on elänyt, huudahtaa: »Sinä olet

oikeassa, Herra, sillä Sinun tiesi nyt tunnetaan!» Kun äiti syleilee

kiduttajaa, joka on antanut koirien repiä hänen poikansa, ja kun kaikki

kolme lausuvat kyynelsilmin: »Sinä olet oikeassa, Herra», niin silloin

tietysti se on iäistä tietoa ja kaikki selviää. Mutta tässäpä onkin

vaikeus, tätä juuri minä en voi hyväksyä. Ja niin kauan kuin olen maan

päällä, minä riennän ryhtymään omiin varokeinoihini. Näetkö, Aljoša,

saattaahan todellakin tapahtua niin, että kun minä itse olen elänyt

tuohon hetkeen asti tai herään kuolleista nähdäkseni sen, niin minä

kenties itsekin huudan kaikkien kanssa nähdessäni äidin syleilevän

hänen lapsensa kiduttajaa: »Sinä olet oikeassa, Herra!» mutta minä en

tahdo silloin huudahtaa. Niin kauan kuin vielä aikaa on, minä kiiruhdan

turvaamaan itseni siltä, ja sentähden minä kokonaan luovun korkeimmasta

harmoniasta. Se ei ole yhden ainoankaan pikku kyynelen arvoinen, minkä

vuodatti tuo kiusattu lapsi, joka löi pienellä nyrkillään rintaansa

ja itkien korvaamattomia kyyneliään rukoili pahanhajuisessa kopissa

»hyvää Jumalaa»! Ei ole sen arvoinen, koska tuon lapsen kyynelet

jäivät sovittamatta. Ne olisi pitänyt sovittaa, muuten ei voi olla

harmoniaakaan. Mutta millä millä sinä ne sovitat? Onko se mahdollista?

Silläkö, että heidän puolestaan kostetaan? Mutta mitä minä välitän

kostosta, mitä minulle merkitsee kiduttajain joutuminen helvettiin,

mitä helvetti tässä voi parantaa, kun nuo ovat jo kidutettuja. Ja

mitä harmoniaa se on, jos helvetti on olemassa: minä tahdon antaa

anteeksi ja syleillä, minä en tahdo, että yhä kärsitään. Ja jos lasten

kärsimykset olivat tarpeen sen kärsimysten summan täyttämiseksi, joka

oli välttämätön totuuden ostamiseksi, niin minä vakuutan edeltäpäin,

että koko totuus ei ole semmoisen hinnan arvoinen. En minä lopuksikaan

tahdo, että äiti syleilisi kiduttajaa, joka on antanut hänen poikansa

koirien raadeltavaksi! Äiti ei saa antaa anteeksi hänelle! Jos hän

tahtoo, niin antakoon anteeksi omasta puolestaan, antakoon kiduttajalle

anteeksi äidin määrättömän kärsimyksen; mutta raadellun lapsensa

kärsimystä hänellä ei ole oikeutta antaa anteeksi, hän ei saa antaa

anteeksi kiduttajalle, vaikkapa lapsi itse antaisi tälle anteeksi!

Mutta jos niin on, jos he eivät saa antaa anteeksi, niin missä sitten

on harmonia? Onko koko maailmassa olentoa, joka voisi ja jolla olisi

oikeus antaa anteeksi? Minä en tahdo harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa

kohtaan minä en tahdo sitä. Tahdon mieluummin kärsimyksiä, joita ei

ole kostettu. Pidän mieluummin kostamatta jääneet kärsimykseni ja

tyydyttämättä jääneen suuttumukseni _vaikkapa olisin väärässäkin_.

Liian kalliiksi on harmonia arvioitu, ei ole kukkaromme mukaista maksaa

niin suurta pääsymaksua. Sentähden minä riennän antamaan takaisin

pääsylippuni. Ja jos olen rehellinen mies, niin velvollisuuteni on

antaa se takaisin mahdollisimman pian. Sen minä teenkin. En minä ole

tunnustamatta Jumalaa, Aljoša, minä vain kunnioittavimmin palautan

Hänelle takaisin pääsylipun.

— Tämä on kapinaa, — lausui Aljoša hiljaa ja luoden silmänsä alas.

— Kapinaa? Minä en tahtoisi kuulla sinun suustasi sellaista sanaa, —

sanoi Ivan terävästi. — Voiko elää kapinalla? Minähän tahdon elää. Sano

minulle itse suoraan, minä kutsun sinua, — vastaa: ajattele, että sinä

itse olet rakentamassa ihmiskohtalojen rakennusta, ja päämääränäsi on

lopussa tehdä ihmiset onnellisiksi, antaa heille vihdoin rauhaa ja

lepoa, mutta tätä varten olisi välttämätöntä ehdottomasti kiduttaa

kaiken kaikkiaan vain yhtä ainoata pienen pientä olentoa, sanokaamme

tuota lapsukaista, joka löi nyrkillään rintaansa, ja tämä rakennus

rakentuisi hänen sovittamattomille kyynelilleen, suostuisitko sinä

olemaan arkkitehtina näillä ehdoilla, sano äläkä valehtele!

— En, en suostuisi, — lausui Aljoša hiljaa.

— Ja voitko sinä myöntää mahdolliseksi sellaisen aatteen, että ihmiset,

joita varten sinä rakennat, suostuisivat itse ottamaan vastaan onnen,

joka rakentuu pienen kidutetun olennon verelle, ilman että siihen on

oikeutta, ja voisivat olla ikuisesti onnellisia?

— En, en voi myöntää. Veljeni, — lausui Aljoša äkkiä säkenöivin silmin,

— sinä sanoit äsken: onko koko maailmassa Olentoa, joka voisi ja jolla

olisi oikeus antaa anteeksi? Mutta tämä Olento on olemassa, ja Hän voi

antaa anteeksi kaiken. Kaikille ja kaiken, siksi että on itse antanut

viattoman verensä kaikkien ja kaiken tähden. Sinä olet unohtanut Hänet,

mutta Häneen juuri perustuukin koko rakennus, ja Hän voi huudahtaa:

»Sinä olet oikeassa, Herra, sillä nyt Sinun tiesi tunnetaan.»

— Ahaa, se on tuo »ainoa synnitön» ja Hänen verensä! Ei, en minä

häntä unhottanut, vaan päinvastoin ihmettelin kaiken aikaa, kuinka

sinä et vielä tuo Häntä esille, sillä väittelyissä kaikki teikäläiset

tavallisesti esittävät Hänet ennen kaikkea. Tiedätkö, Aljoša, älä

naura, minä olen kerran sepittänyt runoelman, noin vuosi sitten. Jos

voit tuhlata kanssani vielä kymmenisen minuuttia, niin kertoisin

sinulle sen sisällyksen.

— Sinä olet kirjoittanut runoelman?

— Eihän, en ole kirjoittanut, — alkoi Ivan nauraa, — enkä koskaan

elämässäni ole sepittänyt edes säeparia. Mutta tämän runoelman minä

olen suunnitellut ja pannut mieleeni. Olen suunnitellut sen hehkuvin

mielin. Sinä olet minun ensimmäinen lukijani, toisin sanoen kuulijani.

Miksipä tosiaankaan tekijä menettäisi edes ainoatakaan kuulijaansa, —

naurahti Ivan. — Kerronko vai enkö?

— Minä kuuntelen hyvin mielelläni, — lausui Aljoša.

— Runoelmani nimi on »Suur-inkvisiittori», järjetön tekele, mutta

mieleni tekee selostaa se sinulle.

5.