Ivan ei kuitenkaan ollut yksityishuoneessa. Se oli vain ikkunan luona
oleva paikka, joka oli erotettu verhoilla, mutta syrjäiset eivät
kuitenkaan voineet nähdä verhon takana istuvia. Huone oli ensimmäinen
ulko-ovesta tultaessa, ja sen sivuseinällä oli tarjoilutiski.
Tarjoilijat juoksivat huoneessa yhtä mittaa edestakaisin. Vieraita oli
vain yksi vanha ukko, entinen sotilas, joka joi nurkassa teetä. Sen
sijaan oli ravintolan muissa huoneissa tavallista ravintolatouhua,
kuului kutsuvia huutoja, olutpullojen avaamista, biljardipullojen
kalahtelua, ravintolan urkujen pauhaamista. Aljoša tiesi, että Ivan ei
juuri koskaan käynyt tässä ravintolassa eikä yleensäkään ollut mikään
ravintoloissa istuja. »Siis hän oli joutunut tänne nimenomaan vain
tavatakseen sopimuksen mukaisesti veli Dmitrin», ajatteli Aljoša. Mutta
veli Dmitri ei ollut täällä.
— Tilaanko sinulle kalalientä vaiko jotakin muuta, ethän sinä elä
pelkällä teellä, — huudahti Ivan nähtävästi hirveän tyytyväisenä, kun
oli tavannut Aljošan. Itse hän oli jo syönyt päivällisen ja joi teetä.
— Anna kalalientä ja anna sitten teetäkin, minun on hyvin nälkä, —
lausui Aljoša iloisesti.
— Entä kirsikkahilloa? Täällä on. Muistatko, kuinka sinä pikkupoikana
Polenovin luona pidit kirsikkahillosta?
— Sinä siis muistat sen? Anna tulla vain hilloakin, pidän siitä
vieläkin.
Ivan soitti tarjoilijaa ja tilasi kalalientä, teetä sekä hilloa.
— Minä muistan kaiken, Aljoša, muistan sinut yhdentoistavuotiaaksi
asti, minä olin silloin viidennellätoista vuodellani. Viisitoista
ja yksitoista, se on sellainen ikäero, että veljekset eivät siinä
iässä koskaan ole toistensa tovereita. En tiedä, tokko edes pidin
sinusta. Kun muutin Moskovaan, niin ensimmäisinä vuosina en sinua
ensinkään muistellutkaan. Sitten, kun sinä itse jouduit Moskovaan, me
tapasimme toisemme luullakseni vain kerran jossakin. Täällä minä nyt
asun jo neljättä kuukautta, emmekä me tähän saakka ole sanoneet sanaa
toisillemme. Huomenna minä matkustan pois, ja ajattelin äsken juuri
tässä istuessani: kuinkahan saisin häntä tavata sanoakseni hänelle
jäähyväiset, mutta silloin sinä kuljitkin ohi.
— Tekikö kovasti mielesi tavata minua?
— Hyvin kovasti. Minä tahdon tutustua sinuun kerta kaikkiaan ja
tutustuttaa sinut itseeni. Samalla sanon myös jäähyväiset. Minun
mielestäni on kaikkein parasta tutustua silloin, kun erotaan. Olen
nähnyt, miten sinä olet katsellut minua kaikki nämä kolme kuukautta,
silmissäsi oli jonkinmoista ainaista odotusta, mutta juuri sitä minä
en voi sietää, siis en lähestynyt sinua. Mutta lopulta minä opin
sinua kunnioittamaan: siinä seisoo mies lujalla pohjalla. Huomaa,
että vaikka minä nyt nauran, niin puhun vakavasti. Sinähän seisot
varmalla pohjalla, eikö niin? Minä pidän tuollaisista vankalla pohjalla
seisovista, seisoivatpa millä pohjalla tahansa ja olkootpa vaikka
semmoisia pikkupoikia kuin sinä. Sinun odottava katseesi ei lopulta
ollut minulle ollenkaan vastenmielinen, päinvastoin aloin lopulta pitää
odottavasta katseestasi... Luullakseni sinä jostakin syystä pidät
minusta, Aljoša.
— Pidän, Ivan. Veli Dmitri sanoo sinusta: Ivan on kuin hauta. Minä
sanon sinusta: Ivan on arvoitus. Sinä olet vieläkin minulle arvoitus,
mutta jonkin verran olen jo päässyt sinusta selville, senkin vasta tänä
aamuna!
— Mitä se sitten on? — alkoi Ivan nauraa.
— Etkö sinä suutu? — nauroi Aljošakin.
— No?
— Sitä vain, että sinä olet aivan samanlainen nuori mies kuin kaikki
muutkin kolmenkolmatta vuoden ikäiset nuorukaiset, samanlainen nuori,
perin nuori, raikas ja kelpo poika, no, sanokaamme keltanokka! Mitä,
enhän vain loukannut sinua kovin pahasti?
— Päinvastoin, hämmästytit osumalla ihan oikeaan! — huudahti Ivan
iloisesti ja lämpimästi. — Uskotko, että minä tuon äskeisen tapaamisen
jälkeen hänen luonaan olen sitä vain ajatellutkin itsekseni, tuota
kolmenkolmattavuotiasta keltanokkaisuuttani, ja nyt sinä yhtäkkiä
ihan kuin arvasit sen ja aloitat juuri siitä. Istuin tässä juuri, ja
tiedätkö, mitä sanoin itselleni: vaikka en uskoisi elämään, vaikka
uskoni rakkaaseen naiseen pettäisi, vaikka huomaisin erehtyneeni
maailmanjärjestyksen suhteen, vaikka tulisin vakuutetuksi, että
kaikki päinvastoin vain onkin järjestymätöntä, kirottua ja kenties
pirullista kaaosta, vaikka saisin kokea inhimillisen epätoivon
kaikki kauhut, — niin minä sittenkin tahdon elää, ja kun kerran olen
tarttunut tähän pikariin, niin en irtaudu siitä, ennenkuin olen sen
kokonaan tyhjentänyt! Muuten kolmenkymmenen ikään mennessä luultavasti
jätän koko pikarin, vaikka en olisikaan juonut sitä pohjaan asti,
ja poistun... en tiedä minne. Mutta ennen kolmenkymmenen vuoden
ikäiseksi tulemistani, sen tiedän varmasti, voittaa minun nuoruuteni
kaikki, — kaiken epätoivon, kaiken elämäninhon. Olen usein kysynyt
itseltäni: onko maailmassa olemassa semmoista epätoivoa, joka voisi
voittaa minussa tuon hurjan ja kenties aivan sopimattoman elämänjanon,
ja tulin siihen päätökseen, että luultavasti semmoista ei ole,
nimittäin kolmanteenkymmenenteen ikävuoteeni asti, mutta sen jälkeen
en enää välitä itsekään, niin minusta tuntuu. Tätä elämänhimoa jotkut
näivettyneet räkänokkaiset moraalin saarnaajat nimittävät usein
halpamaiseksi, varsinkin runoilijat. Se on, totta kyllä, osittain
karamazovilainen piirre, tuo mistään piittaamaton elämänjano,
sinussa sitä ehdottomasti on myös, mutta miksi se olisi halpamainen?
Keskihakuista voimaa on meidän taivaankappaleellamme, Aljoša, vielä
hirveän paljon. Tekee mieli elää, ja minä elän, vaikkapa vastoin
logiikkaa. Olkoonpa, että minä en usko maailmanjärjestykseen; minulle
ovat kuitenkin rakkaat keväällä puhkeavat tahmeat lehdet, minulle
on rakas sinitaivas, rakas joku ihminen, jota toisinaan rakastaa
tietämättä itsekään miksi, rakas moni inhimillinen sankariteko, johon
aikoja sitten kenties on lakannut uskomastakin, mutta jota vanhaa
muistoa yhä sydämessään kunnioittaa. Tuossa toivat sinulle kalalientä,
syö terveydeksesi. Oivallista kalalientä, valmistavat sitä hyvin. Minä
tahdon matkustaa Eurooppaan, Aljoša, lähden täältä suoraan. Tiedän
kyllä joutuvani hautausmaalle, mutta kaikkein, kaikkein rakkaimmalle
hautuumaalle, niin se on! Siellä uinuu rakkaita vainajia, jokainen
kivi heidän haudallaan kertoo niin hehkuvasti eletystä elämästä,
niin kiihkeästä uskosta omaan sankarityöhön, omaan totuuteen, omaan
taisteluun ja omaan tieteeseen, että minä, tiedän sen edeltäpäin,
lankean maahan ja suutelen näitä kiviä ja itken niiden ääressä, —
vaikka samalla olen koko sydämestäni vakuutettu, että tämä on jo
pitkän aikaa ollut hautuumaata eikä mitään sen enempää. Enkä minä itke
epätoivosta, vaan yksinkertaisesti siksi, että kyynelien vuodattaminen
tuottaa minulle onnen tunteen. Hurmaannun omasta liikutuksestani.
Rakastan tahmeita kevään lehtiä, sinistä taivasta, siinä se on!
Tässä eivät merkitse mitään järki eikä logiikka, tässä on kysymys
rakastamisesta koko sisimmällään ja olemuksensa ytimellä, se on
rakkautta omiin ensimmäisiin nuoriin voimiinsa... Ymmärrätkö sinä
mitään minun lorustani, Aljoška, vai etkö? — alkoi Ivan äkkiä nauraa.
— Ymmärrän oikein hyvin, Ivan: sisimmällään ja olemuksensa ytimellä
tekee mieli rakastaa, — sinä sanoit sen erinomaisen hyvin, ja minä
olen hirveän iloinen siitä, että sinulla on niin suuri elämänhalu, —
huudahti Aljoša. — Minä ajattelen, että kaikkien pitää maailmassa ennen
kaikkea rakastaa elämää.
— Rakastaako elämää enemmän kuin sen tarkoitusta?
— Niin se on ehdottomasti, rakastaa enemmän kuin logiikkaa, kuten sinä
sanot, ehdottomasti enemmän kuin logiikkaa, silloin vain ymmärtää sen
tarkoituksen. Jo kauan on mielessäni kangastellut tämmöistä. Puolet
työstäsi on tehty, Ivan, ja saavutettu: sinä rakastat elämää. Nyt sinun
täytyy koettaa pitää huoli toisesta puolesta, niin sinä olet pelastettu.
— Sinä jo pelastat, mutta kenties minä en ole ollut joutumassakaan
tuhon omaksi! Mikä se sitten on, tuo sinun toinen puolesi?
— Se, että on herätettävä kuolleista sinun vainajasi, jotka kenties
eivät koskaan ole kuolleetkaan. No, annahan teetä. Minusta on hauskaa,
että me puhelemme, Ivan.
— Huomaan sinun olevan jonkinmoisessa hurmiotilassa. Minua hirveästi
miellyttävät tuollaisten... munkkialokkaiden _professions de foi_. Sinä
olet luja mies, Aleksei. Onko totta, että aiot jättää luostarin?
— Se on totta. Luostarinvanhimpani lähettää minut maailmaan.
— Me siis näemme vielä toisemme, tapaamme toisemme maailmassa,
ennenkuin täytän kolmekymmentä vuotta, jolloin alan irtautua pikarista.
Isäpä ei tahdo irtautua pikaristaan ennen kuin seitsemänkymmenen vuoden
ikäisenä, haaveileepa kahdeksankinkymmenen vuoden iästä, itse hän on
niin puhunut ja aivan vakavissaan, vaikka onkin narri. Hän on asettunut
seisomaan irstailunsa pohjalle ja on tavallaan myös kuin kivellä...
vaikka kolmekymmentä vuotta täytettyään kenties ei muuta pohjaa
löydäkään kuin tämän... Mutta seitsemäänkymmeneen asti semmoinen on
katalaa, parempi on kolmeenkymmeneen asti: voi säilyttää jonkinmoisen
»jalouden varjon», kun pettää itseään. Etkö ole nähnyt tänään Dmitriä?
— En, en ole nähnyt, mutta näin Smerdjakovin. — Ja Aljoša kertoi
veljelleen kiireesti ja seikkaperäisesti kohtauksensa Smerdjakovin
kanssa. Ivan alkoi äkkiä kuunnella hyvin huolestuneena, kysyipä
joitakin kohtia uudestaankin.
— Mutta hän pyysi, että minä en kertoisi veli Dmitrille sitä, mitä hän
puhui tästä, — lisäsi Aljoša.
Ivan rypisti kulmiaan ja vaipui mietteisiin.
— Smerdjakovinko takia sinä rypistät kulmiasi? — kysyi Aljoša.
— Niin, hänen takiansa. Hitto hänestä, Dmitrin minä todellakin olisin
tahtonut nähdä, mutta nyt se on tarpeetonta... — lausui Ivan ilmeisen
haluttomasti.
— Matkustatko sinä todellakin niin pian pois, veljeni?
— Matkustan.
— Entä Dmitri ja isä? Kuinka heidän välinsä päättyvät? — lausui Aljoša
huolestuneena.
— Sinä vain puuhaat omaasi! Mitä minulla on tässä tekemistä? Olenko
minä veljeni Dmitrin vartija? — tokaisi Ivan äreästi, mutta hymähti
äkkiä omituisen katkerasti: — Kainin vastaus Jumalalle veljen
tultua surmatuksi, vai mitä? Kenties ajattelet sitä tällä hetkellä?
Mutta, piru vieköön, enhän minä voi jäädä tänne heitä vahtimaan.
Olen toimittanut asiani ja lähden. Etköhän sinä luule, että minä
olen mustasukkainen Dmitrille ja että minä kaikkien näiden kolmen
kuukauden aikana koetin napata häneltä itselleni tuon kaunottaren
Katerina Ivanovnan? Äh, hitto, minulla oli omat hommani. Olen saanut
hommani loppuun ja lähden. Sain asiani äsken suoritetuksi, sinä olit
todistajana.
— Se oli äsken Katerina Ivanovnan luona.
— Niin, hänen luonaan ja pääsin yhdellä kertaa eroon. Ja mitä nyt? Mitä
tekemistä minulla on Dmitrin kanssa? Dmitri ei tässä merkitse mitään!
Minulla oli ainoastaan omia asioitani Katerina Ivanovnan kanssa. Itse
tiedät, että Dmitri päinvastoin käyttäytyi aivan kuin olisi ollut
liitossa kanssani. Minähän en häntä ollenkaan pyytänyt, vaan hän itse
luovutti hänet juhlallisesti minulle ja siunasi. Se on hullunkurista.
Ei, Aljoša, ei, jospa tietäisit, miten kevyeksi nyt tunnen oloni! Tässä
istuessani ja syödessäni päivällistä, uskotko, teki mieleni tilata
samppanjaa juhliakseni vapauteni ensimmäistä hetkeä. Hyi, melkein puoli
vuotta, — ja yhtäkkiä pääsin yhdellä kertaa, yhdellä kertaa kaikesta.
Saatoinko edes eilenkään aavistaa, että on niin helppoa saada juttu
loppuun, kun vain tahtoo!
— Puhutko sinä rakkaudestasi, Ivan?
— Rakkaudesta, jos niin tahdot, niin, minä rakastuin neitiin,
instituutin kasvattiin. Piinasin itseäni hänen tähtensä, ja hän piinasi
minua. Istuin hänen vieressään... ja äkkiä kaikki lensi tiehensä. Äkkiä
minä puhuin innostuneena, mutta kun läksin talosta, niin rupesin täyttä
kurkkua nauramaan, — uskotko sen. Ei, minä puhun aivan sananmukaisesti.
— Sinä sanot sen nytkin niin iloisesti, — huomautti Aljoša katsellen
hänen kasvojaan, jotka todellakin äkkiä olivat tulleet iloisiksi.
— Mistä minä saatoin tietää, etten ollenkaan rakasta häntä! He-he!
Niinkuin näkyi, en rakasta. Mutta kuinka hän minua miellyttikään!
Kuinka hän miellyttikään minua äskenkin, kun pidin puheen. Ja tiedätkö,
nytkin hän miellyttää hirveästi, — ja miten helppo kuitenkin onkaan
lähteä hänen luotaan. Luuletko sinä, että minä suurentelen?
— En. Mutta kenties se ei ole rakkautta.
— Aljoška, — alkoi Ivan nauraa, — älä ryhdy lausumaan mietelmiä
rakkaudesta! Se ei sovi sinulle. Äskenkin, äskenhän sinä esiinnyit,
ai! En ole muistanutkaan suudella sinua siitä... Ja kuinka hän minua
kiusasi! Totisesti siinä oli mullerrus käymässä. Kaikki, mitä minä
hänelle äsken puhuin, on totista totta. Juttu on vain semmoinen, ja se
on pääasia, että hän tarvitsee kenties viisitoista tai kaksikymmentä
vuotta hoksatakseen, että hän ei ollenkaan rakasta Dmitriä, vaan
rakastaa vain minua, jota hän kiusaa. Tai ehkäpä hän ei hoksaa sitä
koskaan, tämänpäiväisestä opetuksesta huolimatta. No, sitä parempi:
nousin ja lähdin iäksi. Miten on muutoin nyt hänen laitansa? Mitä
siellä tapahtui minun lähdettyäni?
Aljoša kertoi hänelle hysteriakohtauksesta ja siitä, että Katerina
Ivanovna nyt luultavasti oli tajuttomana ja houraili.
— Eiköhän vain rouva Hohlakov valehtele?
— Luullakseni ei.
— Täytyy ottaa selvää. Hysteeriseen kohtaukseen muuten ei kukaan ole
koskaan kuollut. Ja olkoon vain hysteriakohtaus, Jumala on lähettänyt
naiselle hysterian rakkaudessaan. Minä en lähde sinne ollenkaan. Mitäpä
taas tuppautuisin.
— Mutta sinähän sanoit hänelle äsken, että hän ei ole milloinkaan
rakastanut sinua.
— Sen minä sanoin tahallani, Aljoška. Minäpä tilaan samppanjaa, juodaan
minun vapauteni malja. Ei, jospa tietäisit, kuinka iloinen minä olen!
— Ei, veljeni, parempi on olla juomatta, — sanoi äkkiä Aljoša. —
Sitäpaitsi mieleni tuntuu surulliselta.
— Niin, sinun mielesi on jo kauan ollut surullinen, olen pitkän aikaa
nähnyt sen.
— Sinä lähdet siis ehdottomasti matkaan huomisaamuna?
— Aamuna? En minä ole sanonut lähteväni aamulla... Muuten voihan
sattua, että lähden aamulla. Uskotko, minä olen tänään syönyt
täällä päivällistä vain päästäkseni syömästä ukon kanssa, niin
vastenmieliseksi hän on tullut minulle. Jos vain hän yksistään olisi
ollut täällä, niin olisin jo aikoja sitten matkustanut tieheni. Mutta
miksi sinä olet niin huolissasi siitä, että minä matkustan pois? Meillä
sinun kanssasi on vielä jos miten paljon aikaa lähtöön. Aikaa on
kokonainen ikuisuus, kuolemattomuus!
— Jos sinä matkustat huomenna pois, niin mikä iäisyys tässä on?
— Mutta mitä se koskee meitä sinun kanssasi? — nauroi Ivan. —
Ennätämmehän me kuitenkin omat asiamme puhua, ne omat asiamme, joita
varten olemme tulleet tänne. Mitä sinä niin ihmeissäsi katselet?
Vastaa: mitä varten me olemme täällä yhtyneet? Puhuaksemmeko
rakkaudesta Katerina Ivanovnaan, ukosta ja Dmitristä? Ulkomaista?
Venäjän kohtalokkaasta tilasta? Keisari Napoleonista? Niinkö, tätäkö
varten?
— Ei, ei tätä varten.
— Ymmärrät siis itse, mitä varten. Yksillä on yhtä, mutta meillä
keltanokilla on toista, meidän on ennen kaikkea ratkaistava
iäisyyskysymykset, se on meidän huolemme. Koko nuori Venäjä keskustelee
nyt ainoastaan iäisyyskysymyksistä. Nyt juuri, kun kaikki vanhukset
äkkiä ovat tuppautuneet puuhaamaan käytännöllisissä kysymyksissä.
Minkätähden sinä olet koko kolmen kuukauden ajan katsonut minua
odottaen? Kysyäksesi minulta: »Mikä on uskosi, vai etkö usko
ensinkään?» — tämähän on ollut sinun kolme kuukautta jatkuneitten
katseittesi merkitys, Aleksei Fjodorovitš, niinhän se on?
— Ehkäpä niinkin, — hymähti Aljoša. — Ethän sinä nyt pidä minua
pilkkanasi, veli?
— Minäkö pitäisin pilkkanani? En toki tahdo pahoittaa veljeni mieltä,
kun hän on kolme kuukautta katsonut minua semmoisen odotuksen vallassa.
Aljoša, katso suoraan: minähän olen aivan samanlainen pikkupoika kuin
sinäkin, paitsi että en ole munkkialokas. Kuinka ovat venäläiset
pojat tähän saakka tehneet? Eräät nimittäin? Tässä esimerkiksi on
haiseva ravintola, he kokoontuvat tänne, istuutuvat nurkkaan. Koko
elämänsä aikana tätä ennen he eivät olet toisiaan tunteneet, ja kun
he lähtevät ravintolasta, niin he eivät taas neljäänkymmeneen vuoteen
tunne toisiaan, no niin, mistä he keskustelevat, kun ovat saaneet
käytettäväkseen hetkisen ravintoloissa? Maailman kaikkeutta koskevista
kysymyksistä, ei muusta: onko Jumalaa olemassa, onko kuolemattomuutta?
Ne taas, jotka eivät usko Jumalaan, no, ne puhuvat sosialismista ja
anarkismista, koko ihmiskunnan järjestämisestä toiselle pohjalle, niin
että yksiin se hiidessä vie, samoja kysymyksiä, enemmistö kaikkein
omintakeisimpia poikia meillä ei muuta teekään kuin puhuu kaiken aikaa
iäisyyskysymyksistä. Eikö olekin niin?
— Niin, todellisille venäläisille kysymykset semmoiset kuin onko
olemassa Jumalaa ja onko olemassa kuolemattomuutta tai, kuten sinä
sanot, kysymykset toisesta päästä ovat tietysti ensimmäisiä ja kaikkein
tärkeimpiä kysymyksiä, ja niin on olevakin, — lausui Aljoša katsellen
veljeään ja hymyillen edelleen hiljaista ja tutkivaa hymyään.
— Niin, Aljoša, venäläisenä miehenä oleminen on toisinaan kaikkea
muuta kuin viisasta, mutta tuhmempaa kuin se, mitä venäläiset pojat
nyt tekevät, ei kuitenkaan voi kuvitellakaan. Yhtä venäläistä poikaa,
Aljoškaa, minä sentään hirveästi rakastan.
— Kuinka mainiosti sinä sen esititkään, — alkoi Aljoša äkkiä nauraa.
— No, sanohan, mistä aloitetaan, käske itse, — Jumalastako? Onko
Jumalaa olemassa, mitä?
— Aloita siitä, mistä tahdot, vaikkapa »toisesta päästä». Sinähän
julistit eilen isän luona, että Jumalaa ei ole, — sanoi Aljoša katsoen
tutkivasti veljeensä.
— Eilen päivällisellä ukon luona minä tahallani ärsyttelin sinua
tällä ja näin, miten silmäsi alkoivat palaa. Mutta nyt olen varsin
halukas puhelemaan kanssasi ja sanon sen hyvin vakavasti. Minä tahdon
päästä läheisiin väleihin kanssasi, Aljoša, sentähden että minulla ei
ole ystäviä, minä tahdon koettaa. No, ajattelehan, kenties minäkin
tunnustan Jumalan, — sanoi Ivan nauraen. — Onko se sinusta yllättävää?
— Kyllä, tietysti, jos sinä et nytkin laske leikkiä.
— Laske leikkiä? Eilen luostarinvanhimman luona sanottiin minun
tekevän pilaa. Näetkö, ystäväiseni, oli eräs vanha syntinen
kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja hän sanoi, että jos ei olisi
olemassa Jumalaa, niin hänet pitäisi keksiä, s'il n'existait pas
Dieu, _il faudrait l'inventer_. Ja ihminen on todellakin keksinyt
Jumalan. Jumala todellakin on olemassa, mutta se on ihmeellistä, että
tämmöinen ajatus — ajatus Jumalan välttämättömyydestä — on saattanut
nousta niin villin ja ilkeän elukan päähän kuin ihminen on, niin
pyhä, niin liikuttava, niin viisas on tuo ajatus ja niin suureksi
kunniaksi se on ihmiselle. Mitä taas minuun tulee, niin minä olen jo
kauan sitten päättänyt olla ajattelematta sitä: ihminenkö on luonut
Jumalan vai Jumalako ihmisen? Tietysti en ryhdy tässä yhteydessä
myöskään tarkastamaan venäläisten poikien kaikkia nykyaikaisia
aksiomeja, jotka kaikki on johdettu eurooppalaisista hypoteeseistä;
mikä nimittäin siellä on hypoteesi, se on venäläiselle pojalle heti
selviö, eikä vain pojille, vaan ehkäpä heidän professoreilleenkin,
sillä myöskin venäläiset professorit meillä nykyisin ovat sangen
usein noita samoja venäläisiä poikia. Senvuoksi minä sivuutan heidän
kaikkia hypoteesinsa. Mikä tehtävä meillä sinun kanssasi nyt on?
Tehtävänä on saada mahdollisimman pian selitetyksi sinulle olemukseni
laatu, toisin sanoin mikä olen miehiäni, mihin uskon ja mitä toivon,
niinhän? Siksipä ilmoitankin, että tunnustan Jumalan suoraan ja
yksinkertaisesti. On kuitenkin huomattava seuraava seikka: jos Jumala
on olemassa ja jos hän todellakin on luonut maailman, niin hän, kuten
hyvin tiedämme, on luonut sen Euklideen geometrian mukaan, mutta
ihmisjärki tajuaa vain kolme ulottuvaisuutta avaruudessa. Mutta onpa
ollut ja on vielä nykyaikanakin mittaustieteilijöitä ja filosofeja,
vieläpä kaikkein huomattavimpia niistä, jotka epäilevät, onko maailma,
tai laajemmin ottaen olevaisuus kokonaisuudessaan, luotu vain Euklideen
geometrian mukaan, rohkenevatpa haaveilla niinkin pitkälle, että kaksi
yhdensuuntaista viivaa, jotka Euklideen mukaan eivät mitenkään voi
yhtyä maan päällä, kenties yhtyvät jossakin kohdassa äärettömyyttä.
Minä olen, ystäväiseni, tullut siihen päätökseen, että jos minä
kerran en kykene ymmärtämään tätäkään, niin mitäpä minä ymmärrän
Jumalasta. Tunnustan nöyrästi, että minulla ei ole ensinkään kykyä
ratkaista tämmöisiä kysymyksiä, minulla on euklidesmainen, maallinen
järki, ja senvuoksi ei meikäläinen pysty ratkaisemaan sitä, mikä ei
ole tästä maailmasta. Neuvon sinuakin, ystäväiseni Aljoša, olemaan
koskaan ajattelematta tätä ja varsinkin Jumalasta: onko Hän olemassa
vai eikö? Nämä kysymykset ovat kaikki epäolennaisia järjelle, joka
on luotu tajuamaan vain kolme ulottuvaisuutta. Siis tunnustan
Jumalan, teenpä sen mielellänikin, ja lisäksi vielä tunnustan myös
Hänen kaikkiviisautensa ja Hänen tarkoitusperänsä, — meille täysin
tuntemattomat, uskon maailman järjestykseen ja elämän tarkoitukseen,
uskon ikuiseen harmoniaan, johon me kaikki sulamme, uskon sanaan, jota
kohti maailma pyrkii ja joka itse »oli Jumalan tykönä», ynnä muuhun
ynnä muuhun ja niin edespäin aina loppumattomiin. Paljon on tässä
asiassa sanoja sepitetty. Luullakseni olen jo hyvällä tiellä — vai
mitä? No, ajattelehan, että lopputuloksena minä tätä Jumalan luomaa
maailmaa — en tunnusta, ja vaikka tiedänkin sen olevan olemassa, en
myönnä ensinkään sen olemassaoloa. Minä en ole tunnustamatta Jumalaa,
ymmärrä se, vaan hänen luomaansa maailmaa, tätä Luojan maailmaa minä
en tunnusta enkä voi suostua tunnustamaan. Sanon tämän: minä olen
niin vakuutettu kuin pieni lapsi siitä, että kärsimykset lakkaavat ja
katoavat, että inhimillisten vastakohtien koko alentava naurettavuus
häviää kuin tyhjä kangastus, kuin vähävoimaisen, atomisen, Euklideen
rajoissa liikkuvan inhimillisen järjen inhoittava keksintö, ja
vihdoin, että maailman loppuessa, iäisen harmonian hetkellä, tapahtuu
ja ilmestyy jotakin niin kallisarvoista, että se riittää kaikille
sydämille, riittää poistamaan kaiken inhon, sovittamaan kaiken
inhimillisen konnuuden, kaiken ihmisten vuodattaman ihmisveren,
riittää siihen, että on mahdollista ei vain antaa anteeksi, vaan myös
myöntää oikeutetuksi kaikki, mitä ihmisille on tapahtunut, — tulkoon,
tulkoon kaikki tämä ja ilmestyköön, mutta minä en sitä tunnusta enkä
tahdo tunnustaa! Yhtykööt vain yhdensuuntaiset viivatkin ja olkoon,
että minä näen sen itse: näen ja sanon, että ne ovat yhtyneet, mutta
en tunnusta sittenkään. Siinä on minun olemukseni, Aljoša, siinä on
minun teesini. Tämän olen puhunut sinulle vakavasti. Aloitin tahallani
tämän meidän keskustelumme mahdollisimman typerästi, mutta johdin sen
tunnustukseeni, sillä vain sitä sinä tarvitset. Ei sinun ollut väliä
Jumalasta, vaan sinun piti ainoastaan saada tietää, mikä pitää elossa
veljeäsi, jota sinä rakastat. Olen sen nyt sanonut.
Ivan lopetti pitkän esityksensä äkkiä omituisen ja yllättävän
tuntehikkaasti.
— Miksi sinä aloitit »mahdollisimman typerästi»? — kysyi Aljoša katsoen
häntä miettivästi.
— No, ensiksikin vaikkapa venäläisyyden vuoksi: venäläisten keskustelut
näistä asioista suoritetaan aina niin typerästi, että typerämpää ei voi
ajatella. Ja toiseksi taas, mitä typerämpää, sitä asiallisempaa. Kuta
typerämpää, sitä selvempääkin. Typeryys on suoraa eikä viekasta, mutta
viisaus mutkistelee ja lymyilee, järki on konna, mutta tyhmyys on suora
ja rehellinen. Minä olen johtanut asiani epätoivon rajoille asti, ja
kuta typerämpi on asettelu, sitä edullisempi se on minulle.
— Selitätkö sinä minulle, minkä tähden sinä »et tunnusta maailmaa»? —
lausui Aljoša.
— Selitän tietysti, ei se ole salaisuus, siihenhän puheeni on
tähdännytkin. Veli veikkoseni, en minä tahdo turmella sinua enkä
suistaa sinua vankalta pohjaltasi, mutta tahtoisin kenties tehdä itseni
terveeksi sinun kauttasi, — sanoi Ivan hymyillen äkkiä aivan niinkuin
pieni hiljainen poika. Aljoša ei ollut vielä koskaan nähnyt hänen
hymyilevän tuolla tavoin.
4.