Eikä hänellä ollut aikaakaan. Hänen päässään oli välähtänyt eräs ajatus
jo silloin, kun hän sanoi jäähyväiset Liselle. Tämä ajatus: kuinka
voisi kaikkein ovelimmin saada nyt kiinni veli Dmitrin, joka ilmeisesti
piileksi häntä? Ei ollut enää aikaista, oli kolmas tunti iltapäivää.
Koko olemuksellaan Aljoša halusi luostariin »suuren» kuolevan luo,
mutta välttämättömämpää kuin mikään muu oli tavata veli Dmitri: Aljošan
mielessä vahvistui joka hetki yhä enemmän se varmuus, että välttämätön
ja kauhea katastrofi oli tulossa. Mikä tuo katastrofi oli ja mitä hän
tällä hetkellä tahtoi sanoa veljelleen, sitä hän kenties ei itsekään
olisi osannut määritellä. »Kuolkoon hyväntekijäni poissaollessani,
ainakaan minä en sitten soimaa itseäni alati koko elämäni ajan siitä,
että kenties olisin voinut pelastaa enkä pelastanut, vaan kuljin ohi,
kiiruhdin kotiini. Jos nyt teen näin, niin menettelen hänen suuren
sanansa mukaisesti.»
Hänen suunnitelmanaan oli saada veli Dmitri käsiinsä sattuman kaupalla,
nimittäin kiivetä kuten eilenkin tuon säleaidan yli, mennä puutarhaan
ja istuutua tuohon huvimajaan. »Jos taas hän ei ole siellä», ajatteli
Aleša, »niin sanomatta mitään Tuomaalle ja emännälle oli piilouduttava
huvimajaan ja odotettava siellä vaikkapa iltaan asti. Jos hän kuten
ennenkin vahtii Grušenjkan tuloa, niin on hyvin mahdollista, että hän
tulee huvimajaan»... Aljoša muuten ei ruvennut kovin paljon miettimään
suunnitelman yksityiskohtia, mutta hän päätti panna sen toimeen, vaikka
sitten ei ennättäisikään luostariin tänään...
Kaikki sujui vastuksitta: hän kiipesi säleaidan yli melkein samasta
kohdasta kuin eilen ja pääsi kenenkään näkemättä hiipimään huvimajaan.
Hän ei tahtonut, että hänet huomattaisiin: sekä emäntä että Tuomas
(jos hän oli täällä) saattoivat olla veljen puolella ja totella hänen
käskyjään ja siis joko estää Aljošaa pääsemästä puistoon tai ilmoittaa
veljelle ajoissa, että häntä etsitään ja kysellään. Huvimajassa
ei ollut ketään. Aljoša istuutui eiliselle paikalleen ja alkoi
odottaa. Hän katseli ympärilleen huvimajassa, ja se näytti hänestä
jostakin syystä paljon vanhemmalta kuin eilen, näytti tällä kertaa
perin rappeutuneelta. Oli muutoin yhtä kirkas päivä kuin eilenkin.
Viheriäisellä pöydällä oli ympyränmuotoinen jälki, luultavasti eilisen
ryyppylasin jättämä, josta oli läikähtänyt konjakkia. Tyhjänpäiväisiä
ja asiaankuulumattomia ajatuksia nousi hänen päähänsä, kuten on
tavallista ikävän odotuksen aikana: esimerkiksi, miksi hän nyt tänne
tultuaan oli istuutunut aivan täsmälleen samalle paikalle, missä
oli istunut eilen, eikä toiselle paikalle? Viimein hänen mielensä
kävi hyvin surulliseksi, surulliseksi levottomuutta herättävästä
tietämättömyydestä. Mutta hän ei ollut istunut neljännestuntiakaan,
kun äkkiä jostakin hyvin läheltä kuului kitaran akordi. Joku istui
tai oli juuri istuutunut enintään noin kahdenkymmenen askelen päähän
hänestä jonnekin pensaikkoon. Aljošan muistossa välähti yhtäkkiä, että
hän eilen poistuessaan veljensä luota huvimajasta oli nähnyt tai hänen
silmissään oli vilahtanut vasemmalla, matala, vanha puutarhapenkki
pensaitten välissä. Sille kai oli nyt istuutunut vieraita. Mutta kuka?
Miesääni alkoi äkkiä laulaa kuplettia imelällä kurkkuäänellä, säestäen
itseään kitaralla:
Mua voima suuri
vetää sinuun juuri.
Herra meitä auta,
minua ja häntä!
Minua ja häntä!
Minua ja häntä!
Ääni lakkasi. Lakeijan tenori ja lakeijan laulutapa. Toinen ääni,
naisen ääni, lausui hyväilevästi ja arasti, mutta kuitenkin hyvin
keimaillen:
— Miksi ette ole käynyt meillä pitkään aikaan, Pavel Fjodorovitš, miksi
meitä yhä halveksitte?
— Eihän mitä, — vastasi miehen ääni kylläkin kohteliaasti, mutta ennen
kaikkea vaativan ja lujan arvokkaasti. Nähtävästi yliote oli miehellä
ja nainen mielisteli häntä. »Mies taitaa olla Smerdjakov», ajatteli
Aljoša, »ainakin äänestä päättäen, ja nainen on luultavasti tämän talon
emännän tytär, joka on tullut Moskovasta ja jolla on laahushame ja joka
käy Marfa Ignatjevnalta hakemassa keittoa...»
— Minä rakastan hirveästi kaikkia runoja, jos ovat kauniita, — jatkoi
naisen ääni. — Miksi ette jatka?
Ääni alkoi taas laulaa:
Armahani kallis,
sairastuvan en sun sallis.
Herra auta meitä,
minua ja häntä!
Minua ja häntä!
Minua ja häntä!
— Viime kerralla lauloitte vielä paremmin, — huomautti naisen ääni. —
Te lauloitte tässä: »Kultaseni kallis». Se tuntui hellemmältä, tänään
ette varmaankaan tarkoin, muistanut.
— Runot ovat roskaa, — tokaisi Smerdjakov.
— Ah, ei ensinkään, minä pidän hyvin paljon runoista.
— Runo mikä onkin, niin se on viho viimeistä roskaa. Ajatelkaahan
itse: kuka koko maailmassa puhuu riimein? Ja jos me kaikki alkaisimme
puhua riimein, vaikkapa esivallan käskystä, niin paljonko me saisimme
sanotuksi? Runot eivät ole asiaa, Maria Kondratjevna.
— Kuinka te olette kaikessa niin viisas, kuinka te olette kaikkeen
syventynyt? — mielisteli naisen ääni yhä enemmän.
— Osaisin minä vielä paljon muutakin, tietäisin minä vielä monta
muutakin asiaa, jos ei olisi osani semmoinen lapsuudestani. Minä
tappaisin kaksintaistelussa pistolilla sen, joka lausuisi minulle,
että olen hulttio, koska olen syntynyt ilman isää Smerjaštšajasta, ja
sillä pisteitän minua Moskovassa silmiin, täältä kulki tieto Grigori
Vasiljevitšin kautta. Grigori Vasiljevitš soimaa, että minä napisen
syntymääni vastaan: »Sinä olet», sanoo, »hänen äpäränsä.» Olkoonpa että
äpärä, mutta minä olisin antanut tappaa itseni jo kohdussa, ettei vain
olisi tarvinnut tulla maailmaan ollenkaan. Torilla puhuttiin ja teidän
äitinne lensi myös kertomaan minulle suuressa epähienoudessaan, että
äitini kulki tukka pörröllään ja oli kooltaan _vähäkäisen_ yli kahden
arssinan. Miksi _vähäkäisen_, kun voi sanoa yksinkertaisesti vähäisen,
niinkuin kaikki ihmiset lausuvat? Tahtoi puhua tuntehikkaasti, mutta
sehän on niin sanoakseni moukkamaista kyynelsilmäisyyttä, kaikkein
moukkamaisimpia tunteita. Voiko venäläisellä moukalla sivistyneen
ihmisen rinnalla olla tunteet? Sivistymättömyytensä vuoksi hänellä ei
voi olla minkäänlaista tunnetta. Jo lapsuudesta asti minä, kun kuulin
tuommoista kuin tuon »vähäkäisen», tunsin kuin olisin lyönyt pääni
seinään. Minä vihaan koko Venäjää, Maria Kondratjevna.
— Jos te olisitte sotilas junkkeri tai nuori husaari, niin ette puhuisi
noin, vaan vetäisitte sapelin tupesta ja puolustaisitte koko Venäjää.
— Minä en ensinkään halua olla sotahusaari, Maria Kondratjevna, vaan
tahdon päinvastoin tehdä lopun kaikista sotamiehistä.
— Entä kun vihollinen tulee, niin kuka meitä puolustaa?
— Ei tarvitse ensinkään. Vuonna kaksitoista teki Venäjää vastaan
suuren hyökkäysretken Ranskan keisari Napoleon ensimmäinen, nykyisen
keisarin isä, ja hyvä olisi ollut, jos nuo ranskalaiset olisivat
silloin laskeneet meidät valtansa alle: viisas kansa olisi saattanut
alamaisekseen sangen tyhmän kansan ja yhdistänyt itseensä. Olisi nyt
aivan toisenlainen järjestys.
— Lienevätkö ne sitten siellä omassa maassaan parempia kuin
meikäläiset? Minä en vaihtaisi erästä meidän keikariamme kolmeen
nuoreen englantilaiseen, — lausui Maria Kondratjevna hellästi, säestäen
luultavasti tällä hetkellä sanojaan raukeilla silmäyksillä.
— Kuka jumaloi mitäkin.
— Mutta te olette itsekin aivan kuin ulkomaalainen, aivan kuin hyvin
jalosukuinen ulkomaalainen, sanon sen teille, vaikka hävettääkin puhua.
— Jos tahdotte tietää, niin irstaassa elämässä ovat sekä sikäläiset
että täkäläiset kaikki samanlaisia. Kaikki ovat veijareita, erotus on
vain se, että heikäläinen kulkee kiiltonahkaisissa saappaissa, mutta
meikäläinen haisee niinkuin kerjäläinen ainakin, eikä huomaa siinä
mitään pahaa. Venäjän kansaa pitää piestä, niinkuin Fjodor Pavlovitš
aivan oikein eilen puhui, vaikka hän on hullu mies, kuten kaikki hänen
lapsensakin.
— Tehän kunnioitatte suuresti Ivan Fjodorovitšia, olette sanonut sen
itse.
— Mutta he ovat sanoneet, että minä olen haiseva lakeija. He pitävät
minua semmoisena, että voin kapinoida. Siinä he erehtyvät. Olisipa
minulle taskussani sen verran rahaa, niin ei minua olisi täällä enää
pitkään aikaan ollut. Dmitri Fjodorovitš on huonompi kuin mikään
lakeija sekä käytökseltään että älyltään ja köyhyytensä vuoksi eikä
hän osaa tehdä mitään, mutta häntä päinvastoin kaikki kunnioittavat.
Minä olen vain liemenkeittäjä, olkoon menneeksi, mutta minä voin, jos
onni potkaisee, avata Moskovassa kahvila-ravintolan Petrovkan varrella.
Sentähden että minä valmistan spesiaaliruokia, mutta ei kukaan
Moskovassa, paitsi muukalaiset, osaa tarjota spesiaaliruokaa. Dmitri
Fjodorovitš on mies, jolla ei ole housujakaan, mutta jos hän vaatii
kaksintaisteluun korkeimman kreivin pojan, niin tämä heti taistelee
hänen kanssaan, mutta missä suhteessa hän on parempi minua? Sillä hän
on hirveän paljon tyhmempi kuin minä. Miten paljon rahaa hän onkaan
tuhlannut aivan hyödyttömästi!
— Kaksintaistelussa on hyvin hauskaa, luulen minä, — huomautti äkkiä
Maria Kondratjevna.
— Miten niin?
— On niin peloittavaa ja urheata, etenkin jos nuoret upseerit pistoli
kädessä ampuvat toisiaan jonkun naisen tähden. Se on kuin kuvaelma. Ah,
jos päästettäisiin tytöt sitä katsomaan, minun mieleni tekisi hirveästi
katsoa.
— Se on hauskaa, jos itse käy päälle, mutta jos toinen antaa hänelle
itselleen päin turpaa, niin silloin se on hyvin typerä tunne.
Juoksisitte pois, Maria Kondratjevna.
— Juoksisitteko te tosiaan pois?
Mutta Smerdjakov ei suvainnut vastata. Minuutin kestäneen vaitiolon
jälkeen kajahti taas akordi, ja kurkkuääni alkoi vedellä viimeistä
kuplettia:
Lähden poies tästä
koko rehkinästä,
nautin elämä-ä-ästä,
menen pois pääkaupunkiin!
Enkä sure yhtään,
en sure siellä yhtään,
enkä surra aiokaan en yhtään!
Nyt sattui odottamatonta: Aljoša aivasti äkkiä. Penkillä istujat
vaikenivat heti. Aljoša nousi ja lähti heitä kohti. Se oli todellakin
Smerdjakov, hienossa puvussa, hiukset rasvalla voideltuina ja melkeinpä
käherrettyinä, jalassa kiiltonahkaiset patiinit. Kitara oli penkillä.
Nainen oli Maria Kondratjevna, emännän tytär. Hänen yllään oli
vaaleansininen puku, jossa oli kahden arssinan pituinen laahustin.
Tyttö oli vielä nuori eikä niinkään hullun näköinen, vain kasvot olivat
kovin pyöreät ja niissä hirveän paljon kesakoita.
— Tuleeko veljeni Dmitri pian takaisin? — sanoi Aljoša mahdollisimman
rauhallisesti.
Smerdjakov nousi hitaasti seisomaan. Maria Kondratjevna nousi myös.
— Kuinka minulla voisi olla tietoa Dmitri Fjodorovitšista? Toinen asia
olisi, jos minä olisin hänen vartijansa, — vastasi Smerdjakov hiljaa,
selvästi ääntäen ja ylimielisesti.
— Minähän vain kysyin, sattuisitteko tietämään, — selitti Aljoša.
— En minä tiedä mitään heidän olostaan enkä haluakaan tietää.
— Mutta veljeni sanoi minulle nimenomaan, että te juuri ilmoitattekin
hänelle kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja olette luvannut ilmoittaa,
milloin Agrafena Aleksandrovna tulee.
Smerdjakov silmäili häntä hitaasti ja hämilleen tulematta.
— Entä miten te olette suvainnut tällä kertaa tänne päästä, kun portti
täällä on jo tunnin ajan ollut säpissä? — kysyi hän katsoen kiinteästi
Aljošaan.
— Minä tulin poikkikadulta säleaidan yli suoraan huvimajaan. Toivon,
että te annatte minulle sen anteeksi, — kääntyi hän Maria Kondratjevnan
puoleen: — minun piti saada veljeni mahdollisimman pian käsiini.
— Ah, voisimmeko me teihin suuttua, — sanoi Maria Kondratjevna
sanojaan venytellen Aljošan anteeksipyynnöstä ihastuneena, — kun
Dmitri Fjodorovitškin usein tuolla tapaa tulee huvimajaan, niin emme
tiedäkään, kun hän jo istuu huvimajassa.
— Minä etsin häntä nyt kovin, tahtoisin välttämättömästi nähdä hänet
tai kuulla teiltä, missä hän nyt on. Uskokaa, että asia on hänelle
itselleen hyvin tärkeä.
— Heillä ei ole tapana ilmoittaa meille, — lepersi Maria Kondratjevna.
— Vaikka kävisin täällä vain tuttavuuden vuoksi, — alkoi Smerdjakov
taas puhua, — niin he täälläkin ahdistivat minua epäinhimillisesti
kyselemällä lakkaamatta herrasta: miten ja millaista heillä mukamas on,
kuka tulee ja kuka menee ja mitä muuta vielä voin heille ilmoittaa?
Kaksi kertaa uhkasivat minua kuolemallakin.
— Kuinka niin... että kuolemalla? — ihmetteli Aljoša.
— Onko se sitten heille mitään, heidän luonteellaan, jonka laatua itse
saitte eilen nähdä. Jos, sanovat he, päästän huomaamatta Agrafena
Aleksandrovnan ja hän on täällä yötä — niin minut hän ensimmäiseksi
tappaa. Minä pelkään heitä kovasti, ja jos en sitä pelkäisi vielä
enemmän, niin minun pitäisi ilmoittaa heistä kaupungin esivallalle.
Jumala tietää, mitä kaikkea voivat panna toimeksi.
— Näinä päivinä sanoivat heille: »Survon sinut nuuskaksi», — lisäsi
Maria Kondratjevna.
— No, se puhe nuuskasta voi nyt olla vain juttua... — huomautti Aljoša.
— Jos minä saisin hänet nyt heti kohdata, niin voisin sanoa hänelle
jotakin tästäkin...
— Ainoa, minkä voin ilmoittaa, — sanoi Smerdjakov äkkiä aivan
kuin harkittuaan asiaa, — on tämä. Olen täällä jokapäiväisen
naapurituttavuuden vuoksi, ja miksi en täällä kävisi? Toiselta puolen
Ivan Fjodorovitš jo varhain tänä aamuna lähettivät minut heidän
luokseen heidän asuntoonsa Ozernaja-kadulle ilman kirjettä, jotta
Dmitri Fjodorovitš suullisen kutsun mukaan välttämättömästi tulisivat
täkäläiseen torin varrella olevaan ravintolaan syömään yhdessä
päivällistä. Minä menin, mutta en tavannut Dmitri Fjodorovitšia heidän
asunnossaan, mutta kello oli vasta kahdeksan: »Oli», sanovat, »mutta
meni jo menojaan», — juuri näillä sanoilla sanoi hänen isäntäväkensä.
Tässä on heillä varmaan jokin molemminpuolinen sopimus. Nyt he kenties
tällä samalla hetkellä istuvat ravintolassa veljensä Ivan Fjodorovitšin
kanssa, koska Ivan Fjodorovitš eivät tulleet kotiin päivälliselle,
vaan Fjodor Pavlovitš söivät päivällistä yksinään tunti sitten ja ovat
nyt käyneet makuulle. Pyydän kuitenkin hartaasti, että te ette puhuisi
heille mitään minusta eikä siitä, että minä ilmoitin, sillä he voivat
tappaa ihan syyttä.
— Kutsuiko veli Ivan Dmitrin tänään ravintolaan? — kysyi Aljoša
nopeasti.
— Aivan niin.
— _Pääkaupunki_-ravintolaan, torin varrella?
— Siihen juuri.
— Se on hyvin mahdollista! — huudahti Aljoša hyvin kiihtyneenä. —
Kiitän teitä, Smerdjakov, se on tärkeä tieto, menen heti sinne.
— Älkää ilmiantako, — sanoi Smerdjakov hänen jälkeensä.
— Oi en, minä ilmestyn ravintolaan aivan kuin omia aikojani, olkaa
rauhassa.
— Minne te nyt, minä avaan teille portin, — huudahti Maria Kondratjevna.
— Ei, tästä on lyhyempi matka, menen taas aidan yli. Uutinen järkytti
hirveästi Aljošaa. Hän lähti rientämään ravintolaa kohti. Silloisessa
puvussaan hänen oli sopimatonta mennä ravintolaan, mutta kävi päinsä
tiedustella porraskäytävässä ja kutsua heidät ulos. Mutta tuskin hän
oli tullut ravintolan kohdalle, kun äkkiä ikkuna avautui ja itse veli
Ivan huusi hänelle ikkunasta alas:
— Aljoša, voitko heti tulla tänne luokseni vai etkö? Tekisit suuren
palveluksen.
— Voin varsin hyvin, en vain tiedä, kuinka se käy päinsä tässä
puvussani.
— Minä olen yksityishuoneessa, mene ovelle, minä juoksen sinua
vastaan...
Hetken kuluttua Aljoša istui veljensä vieressä. Ivan oli yksin ja söi
päivällistä.
3.