Rouva Hohlakov oli taas ensimmäisenä Aljošaa vastaanottamassa.
Hänellä oli kiire. Oli sattunut tärkeä tapaus: Katerina Ivanovnan
hysteriakohtaus oli päättynyt pyörtymisellä, sitten oli seurannut
»kauhea, hirveä heikkous, hänen silmänsä menivät vähän nurin ja hän
alkoi hourailla. Nyt on kuumetta, on lähetetty hakemaan Herzenstubea,
on lähetetty hakemaan tätejä. Tädit ovat jo täällä, mutta Herzenstube
ei ole vielä tullut. Kaikki istuvat hänen huoneessaan ja odottavat.
Jotakin on tulossa, hän on tajuton. Mitäs, jos tulee kuumetauti!»
Näin huudahtaessaan oli rouva Hohlakov vakavan ja pelästyneen näköinen:
»Tämä on jo vakavaa, tämä on vakavaa», lisäsi hän joka sanan jälkeen,
aivan kuin se, mitä Katerina Ivanovnalle aikaisemmin oli tapahtunut,
ei olisi ollut vakavaa. Aljoša kuunteli häntä murheellisena: hän alkoi
kertoa rouva Hohlakoville omia seikkailujaan, mutta tämä keskeytti
hänet heti alussa: hänellä ei ollut aikaa, hän pyysi Aljošaa istumaan
Lisen luona ja siellä odottamaan häntä.
— Lise, rakas Aleksei Fjodorovitš, — kuiskasi hän Alešalle melkein
korvaan, — Lise hämmästytti minua ihmeellisesti äsken, mutta sai myös
liikutetuksi, ja sentähden sydämeni antaa hänelle kaiken anteeksi.
Ajatelkaahan, heti kun te olitte mennyt, hän alkoi äkkiä vilpittömästi
katua, että oli pitänyt muka teitä pilkkanaan eilen ja tänään. Mutta
eihän hän pilkannut, hän vain laski leikkiä. Nyt hän katui niin
vakavasti, melkein itkien, että minä hämmästyin. Hän ei ole koskaan
ennen vakavasti katunut, kun on pitänyt minua pilkkanaan, vaan on
aina lyönyt asian leikiksi. Ja tehän tiedätte, että hän pilkkaa minua
myötäänsä. Mutta nyt hän teki tuon vakavasti, nyt tapahtui kaikki
vakavasti. Hän pitää erittäin suuressa arvossa teidän mielipidettänne,
Aleksei Fjodorovitš, ja jos vain voitte, niin älkää loukkaantuko häneen
älkääkä olko vaativainen. Minä itse en muuta teekään kuin hellin häntä,
sillä hän on niin älykäs, — uskotteko sen? Hän sanoi äsken, että te
olette ollut hänen lapsuutensa ystävä, »lapsuuteni totisin ystävä»,
— ajatelkaahan tätä, kaikkein totisin, entä minä sitten? Hänellä on
tässä suhteessa tavattoman vakavat tunteet ja myös muistot ja, ennen
kaikkea, nuo lausetavat ja sanat, mitä yllättävimmät sanat, niin että
ei osaa odottaakaan, kun ne jo äkkiä tulevat suusta. Niinpä äsken
hongasta esimerkiksi: meidän puutarhassamme oli hänen varhaisimman
lapsuutensa aikana honka, saattaapa olla siellä vieläkin, niin ettei
ole syytä puhua menneessä ajassa. Hongat eivät ole ihmisiä, ne pysyvät
pitkät ajat muuttumattomina, Aleksei Fjodorovitš. »Äiti», sanoo hän,
»minä muistan tuon hongan kuin unessa», — tuo »hongan kuin unessa» —
hän sanoi sen jotenkuten toisin, minä sotken, honka on tyhmä sana,
mutta hän puhui minulle tämän johdosta jotakin niin omaperäistä, että
minä en mitenkään uskalla ryhtyä sitä selostamaan. Olen sitäpaitsi
unohtanut kaiken. No, näkemiin, minä olen hyvin järkytetty ja tulen
luultavasti hulluksi. Ah, Aleksei Fjodorovitš, kaksi kertaa elämäni
aikana olen ollut tulemaisillani hulluksi ja minua on hoideltu. Menkää
Lisen luo. Rohkaiskaa häntä, niinkuin te aina niin ihanasti osaatte
sen tehdä. — Lise, — huudahti hän astuen oven luo, — nyt olen tuonut
luoksesi Aleksei Fjodorovitšin, jota sinä olet niin suuresti loukannut,
eikä hän ole ensinkään vihainen, vakuutan sen sinulle, päinvastoin hän
ihmettelee, kuinka olet voinut sitä luulla!
— Merci, maman, tulkaa sisälle, Aleksei Fjodorovitš.
Aljoša astui sisään. Lise katseli häntä hieman hämillään ja sävähti
äkkiä punaiseksi. Hän nähtävästi häpesi jotakin ja, kuten tällöin
on tavallista, alkoi nopeasti puhua aivan muusta, aivan niinkuin
tuo kokonaan toinen asia sillä hetkellä olisikin kiinnittänyt hänen
mieltään.
— Äiti äsken yht'äkkiä kertoi minulle, Aleksei Fjodorovitš, koko
jutun noista kahdestasadasta ruplasta ja tuosta teille annetusta
tehtävästä... tuon köyhän upseerin luona... ja kertoi minulle koko tuon
kauhean tapauksen, miten häntä loukattiin, ja, tiedättekö, vaikka äiti
kertoo hyvin sotkuisesti... hän hyppää aina asiasta toiseen... niin
minä itkin kuunnellessani. No, kuinka kävi, annoitteko te nuo rahat ja
miten on nyt tuon onnettoman laita?...
— Siinäpä se onkin, että en antanut, ja tässä on pitkä historia, —
vastasi Aljoša näyttäen puolestaan olevan enimmän huolestunut siitä,
että ei ollut saanut annetuksi rahoja, vaikka Lise varsin hyvin huomasi
hänenkin katselevan sivulle ja niinikään nähtävästi koettavan puhua
muusta, kuin mitä oli mielessä. Aljoša istuutui pöydän luo ja alkoi
kertoa, mutta jo ensimmäisistä sanoista alkaen hän lakkasi olemasta
hämillään ja tempasi puolestaan Lisen mukaansa. Hän puhui voimakkaan
tunteen vaikutuksen ja äskeisen tavallisuudesta poikkeavan vaikutelman
alaisena ja hänen onnistui kertoa hyvin ja seikkaperäisesti. Hänellä
oli ennenkin ollut tapana, jo Moskovassa Lisen ollessa lapsena, tulla
hänen luokseen ja kertoa semmoista, mitä hänelle juuri oli tapahtunut
tai mitä hän oli lukenut, tai muistella lapsuusaikansa kokemuksia.
Toisinaan he molemmat haaveilivat yhdessä ja sepittelivät kahden kesken
kokonaisia tarinoita, enimmäkseen iloisia ja naurattavia. Nyt he
molemmat ikäänkuin siirtyivät äkkiä entisiin Moskovan aikoihin, kaksi
vuotta taaksepäin. Liseä järkytti tavattomasti Aljošan kertomus. Aljoša
osasi lämpimästi kuvata hänelle »Iljušetškan» koko olemuksen. Kun hän
oli yksityiskohtaisesti kuvannut, mitenkä onneton mies polki rahat
jalkojensa alle, niin Lise löi kätensä yhteen ja huusi voimatta hillitä
tunteitaan:
— Te ette siis antanut rahoja, te annoitte hänen juosta pois tuolla
tavoin! Herra Jumala, olisitte edes itse juossut hänen jälkeensä ja
tavoittanut hänet...
— Ei, Lise, näin on parempi, että minä en juossut, — sanoi Aljoša,
nousi tuolilta ja käveli huolestuneena huoneessa.
— Miksi parempi, missä suhteessa parempi? Nyt he ovat ilman leipää ja
ovat hukassa!
— Eivät ole hukassa, sillä nämä kaksisataa ruplaa joutuvat kuitenkin
heille. Hän ottaa ne kuitenkin huomenna. Huomenna hän aivan varmasti
ottaa ne, — lausui Aljoša astellen mietteissään. — Näettekö, Lise,
— jatkoi hän pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — minä itse tein tässä
virheen, mutta virhekin koitui hyväksi.
— Mikä virhe se oli ja minkä tähden se koitui hyväksi?
— Asia on tämmöinen: hän on pelkurimainen ja heikkoluonteinen mies. Hän
on läpikiusattu ja perin hyväsydäminen. Nyt ajattelen näin: mistä hän
yht'äkkiä noin loukkaantui ja miksi polki rahat jalkoihinsa, sillä,
vakuutan sen teille, hän ei viimeiseen hetkeen saakka tietänyt, että
polkisi ne jalkoihinsa. Ja minusta näyttää, että hän loukkaantui tässä
monestakin syystä... eikä muuten voinut ollakaan hänen asemassaan...
Ensiksikin hän suuttui jo siitä, että oli minun nähteni liiaksi
ilostunut rahoista eikä ollut salannut sitä minulta. Jos hän olisi
ilostunut, mutta ei kovin paljon eikä olisi sitä näyttänyt, vaan
kursaillut kuten toiset rahoja ottaessaan sekä teeskennellyt, no,
silloin kaikki olisi vielä ollut siedettävää ja hän olisi voinut
ottaa vastaan, mutta nyt hän ilostui liian vilpittömästi, ja se juuri
on alentavaa. Ah, Lise, hän on vilpitön ja hyväsydäminen mies, sepä
juuri onkin onnetonta tämmöisissä tapauksissa! Kaiken aikaa, kun
hän silloin puhui, oli hänen äänensä niin heikko, heikontunut, ja
hän puhui hyvin kiireesti ja ikäänkuin nauraa hihitti tai itki...
toden totta, hän itki, niin ihastuksissaan hän oli... ja hän puhui
tyttäristään... ja paikasta, jonka hän saa toisessa kaupungissa...
Mutta heti kun hän oli purkanut sydämensä, niin häntä alkoi yht'äkkiä
hävettää, että hän tuolla tavoin oli paljastanut minulle koko
sydämensä. Ja niinpä hän samassa alkoi vihata minua. Hän on noita
hirveän häveliäitä köyhiä. Mutta etupäässä hän suuttui siitä, että oli
liian pian ottanut minut ystäväkseen ja niin pian minulle antautunut.
Hän oli hyökkäillyt kimppuuni, peloitellut, mutta heti rahat nähtyään
alkanut minua syleillä. Hän näet syleili minua, nyki minua kaiken
aikaa käsillään. Juuri näin hänen täytyi tuntea koko tuo alennuksensa,
ja tässä juuri minä tein tuon virheeni, sangen pahan virheen: minä
sanoa tokaisin hänelle, että jos hänen rahansa eivät riitä toiseen
kaupunkiin muuttamiseen, niin hän saa vielä lisää ja minä itsekin annan
hänelle omista rahoistani niin paljon kuin hän haluaa. Tämäpä juuri
häntä yht'äkkiä hämmästytti: miksi minäkin olin tuppautunut häntä
auttamaan? Tiedättekö, Lise, on suorastaan hirveätä, miten raskasta
loukatulle ihmiselle on, kun kaikki alkavat suhtautua häneen hänen
hyväntekijöinään... minä olen kuullut siitä, luostarinvanhin on minulle
siitä puhunut. Minä en tiedä, miten sen sanoisin, mutta olen sen usein
itsekin nähnyt. Ja aivan sama tunnehan minulla on itsellänikin. Mutta
pääasia on, että vaikka hän ei tietänytkään viimeiseen silmänräpäykseen
asti, että hän polkee setelit jalkojensa alle, niin hän kuitenkin
aavisti sen, se on aivan varmaa. Juuri siksi hänen riemastuksensakin
oli niin voimakas, kun hän aavisti... Ja vaikka tämä kaikki kävi niin
huonosti, niin se kuitenkin koitui hyväksi. Luulenpa todella, että
kerrassaan parhaaksi, sen paremmin ei olisi voinut käydäkään...
— Miksi, miksi ei sen paremmin olisi voinut käydäkään? — huudahti Lise
katsellen hyvin ihmeissään Aljošaa.
— Siksi, Lise, että jos hän ei olisi näitä rahoja polkenut jalkoihinsa,
vaan ottanut ne, niin hän kotiin tultuaan ehkä jo tunnin kuluttua
olisi alkanut itkeä omaa alennustaan, — niin olisi ehdottomasti
käynyt. Hän olisi itkenyt ja kenties huomenna heti päivän koittaessa
tullut luokseni ja kenties paiskannut minulle setelit ja polkenut ne
jalkojensa alle kuten äsken. Mutta nyt hän poistui hirveän ylpeänä ja
voitonriemuisena, vaikka tietääkin, että »syöksi itsensä turmioon». Nyt
siis ei mikään ole helpompaa kuin saada hänet ottamaan vastaan nämä
kaksisataa ruplaa jo huomenna, sillä hän on jo osoittanut olevansa
kunnian mies, hän on paiskannut rahat menemään, polkenut niitä
jaloillaan... Eihän hän voinut niitä polkiessaan tietää, että minä tuon
ne hänelle taas huomenna. Toiselta puolen taas nämä rahat ovat hänelle
hirveän tarpeelliset. Vaikka hän nyt onkin ylpeä, niin kuitenkin hän
tänäänkin ajattelee, millaisen avun hän on menettänyt. Yöllä hän
ajattelee sitä vielä enemmän, näkee sen unissaan, ja huomisaamuna hän
kenties on jo valmis juoksemaan luokseni ja pyytämään anteeksi. Mutta
silloinpa juuri minä saavunkin: »Niin, te olette ylpeä mies, te olette
sen osoittanut, no niin, ottakaa nyt vastaan, antakaa meille anteeksi.»
Silloin hän ottaa!
Aljoša lausui jonkinmoisen hurmion vallassa: »silloin hän ottaa!» Lise
taputti käsiään.
— Ah, se on totta, ah, ymmärsin sen nyt yht'äkkiä hirveän hyvin! Ah,
Aljoša, kuinka te kaiken tuon tiedätte? Niin nuori ja tietää jo, mitä
on sydämessä... Minä en olisi koskaan keksinyt tuota...
— Pääasia on nyt saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän on meidän
kaikkien vertainen, siitä huolimatta, että hän ottaa meiltä vastaan
rahaa, — jatkoi Aljoša edelleen hurmaantuneena, — eikä vain meidän
vertaisemme, vaan meidän yläpuolellamme...
— »Meidän yläpuolellammekin» — oivallista, Aleksei Fjodorovitš, mutta
puhukaa, puhukaa!
— No niin, minä käytin väärää sanaa... tuosta yläpuolella olemisesta...
mutta ei se tee mitään, sillä...
— Ah, ei mitään, ei mitään, ei tietystikään mitään! Antakaa anteeksi,
Aljoša rakas... Tiedättekö, minä en tähän saakka ole teitä juuri
ollenkaan kunnioittanut... toisin sanoen, olen kunnioittanut, mutta
vain vertaisenani, mutta nyt kunnioitan etevämpänä... Rakkaani,
älkää olko vihainen, että minä »veistelen», — jatkoi hän heti taas
hyvin tunteikkaasti. — Minä olen naurettava ja vähäpätöinen, mutta
te, te, kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, eikö tässä kaikessa meidän
ajattelussamme, nimittäin teidän... ei, parempi on sanoa meidän...
eikö tässä ole halveksimista häntä kohtaan, tuota onnetonta kohtaan...
siinä, että me nyt analysoimme näin hänen sieluaan aivan kuin ylempää,
vai mitä? Siinä nimittäin, että päätimme nyt niin varmasti hänen
ottavan vastaan rahat, mitä?
— Ei, Lise, ei se ole halveksimista, — vastasi Aljoša lujasti, aivan
kuin olisi jo valmistautunut tähän kysymykseen vastaamaan, — ajattelin
tätä jo itse tänne tullessani. Ajatelkaahan, mitä halveksimista siinä
olisi, kun me itse olemme samanlaisia kuin hän, kun kaikki ovat
samanlaisia kuin hän. Sillä samanlaisiahan me olemme emmekä parempia.
Ja jos olisimmekin parempia, niin olisimme kuitenkin samanlaisia hänen
sijassaan... Minä en tiedä, miten te, Lise, mutta itse olen itsestäni
sitä mieltä, että minulla on monessa suhteessa pieni sielu. Mutta
hänellä se ei ole pieni, vaan päinvastoin sangen miellyttävä... Ei,
Lise, ei tässä ole mitään halveksimista häntä kohtaan! Tiedättekö,
Lise, minun luostarinvanhimpani sanoi kerran: ihmisiä täytyy alati
hoitaa kuin lapsia ja toisia heistä kuin sairaita sairashuoneessa...
— Ah, Aleksei Fjodorovitš, ah, ystäväni, hoidelkaamme ihmisiä niinkuin
sairaita!
— Hoidelkaamme, Lise, olen valmis siihen, minä vain en itse ole täysin
valmis, olen toisinaan hyvin kärsimätön ja toisinaan en ymmärrä mitään.
Toisin on teidän laitanne.
— Ah, en usko! Aleksei Fjodorovitš, miten onnellinen olenkaan!
— Kuinka hauskaa, että puhutte noin, Lise.
— Aleksei Fjodorovitš, te olette ihmeteltävän hyvä, mutta toisinaan
te tunnutte pedantilta... mutta lähemmin katsoen ette ole ollenkaan
pedantti. Menkää, katsokaa ovelta, avatkaa ovi hiljaa ja katsokaa,
eikö äiti ole kuuntelemassa, — kuiskasi Lise äkkiä hermostuneesti ja
kiireesti.
Aljoša meni, avasi oven ja ilmoitti, ettei kukaan ollut salaa
kuuntelemassa.
— Tulkaa tänne lähemmäksi, Aleksei Fjodorovitš, — jatkoi Lise yhä
enemmän punastuen, — antakaa kätenne, kas noin. Kuulkaa, minun täytyy
tehdä teille suuri tunnustus: eilistä kirjettä minä en kirjoittanut
teille piloillani, vaan tosissani...
Ja hän peitti kädellään silmänsä. Näkyi, että häntä suuresti hävetti
tämä tunnustus. Äkkiä hän tarttui Aljošan käteen ja suuteli sitä
nopeasti kolme kertaa.
— Ah, Lise, tämä on hyvin, — huudahti Aljoša iloisesti. — Minähän olin
täysin vakuutettu siitä, että te kirjoititte tosissanne.
— Vakuutettu, ajatelkaahan! — hän vei äkkiä edemmäksi Aljošan käden
päästämättä sitä kuitenkaan kädestään, punastui hirveästi ja nauroi
pientä, onnellista naurua. — Minä suutelin hänen kättään, ja hän sanoo:
»Se on hyvin.»
Mutta hän soimasi syyttä Aljošaa: tämä oli myös pahasti hämmentynyt.
— Minä tahtoisin aina miellyttää teitä, Lise, mutta en tiedä, kuinka
sen tekisin, — sai hän jotenkuten mutisseeksi ja punastui niinikään.
— Aljoša rakas, te olette kylmä ja julkea. Näettekö. Hän on suvainnut
valita minut puolisokseen ja nyt hän on varsin tyyni! Hän oli jo
vakuutettu siitä, että minä kirjoitin tosissani, mitäs siitä on
arveltava! Sehän on julkeata — sitä se on!
— Oliko se sitten paha, että minä olin vakuutettu? — alkoi Aljoša äkkiä
nauraa.
— Ah, Aljoša, päinvastoin hirveän hyvä, — sanoi Lise katsoen häneen
hellästi ja onnellisena. Aljoša seisoi yhä pitäen kättään hänen
kädessään. Äkkiä hän kumartui ja suuteli hänen huuliaan.
— Mitä tämä vielä oli? Mikä teidän on? — huudahti Lise. Aljoša joutui
aivan ymmälle.
— No, antakaa anteeksi, jos se ei ollut paikallaan... Minä kenties
tein hirveän typerästi... Te sanoitte minua kylmäksi, minä otin ja
suutelin... Mutta näen tehneeni tyhmästi...
Lise alkoi nauraa ja peitti kasvonsa käsiinsä.
— Ja tuossa puvussa! — pääsi hänen suustaan kesken naurun, mutta
äkkiä hän lakkasi nauramasta ja tuli aivan vakavan, melkeinpä ankaran
näköiseksi.
— No, Aljoša, me jätämme vielä suutelemiset sikseen, sillä emme osaa
sitä vielä kumpikaan ja meidän on vielä odotettava hyvin kauan,
— päätti hän äkkiä. — Sanokaa mieluummin, miksi te otatte minut,
tämmöisen hupsun, sairaan hupsuttelijan, te, joka olette niin viisas,
niin ajatteleva, niin huomaava? Ah, Aljoša, minä olen hirveän
onnellinen, sillä en ole ollenkaan teidän arvoisenne!
— Olette hyvinkin, Lise. Minä lähden näinä päivinä luostarista kokonaan
pois. Kun tulen maailmaan, niin minun pitää mennä naimisiin, sen
tiedän. Näin on _hän_ minua käskenyt. Kenet teitä paremman ottaisin...
ja kuka muu kuin te ottaisi minut? Olen sitä jo harkinnut. Ensiksikin
te tunnette minut lapsesta asti, ja toiseksi teillä on sangen paljon
hyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ollenkaan ole. Teillä on
iloisempi mieli kuin minulla. Tärkeintä on, että te olette viattomampi
kuin minä, joka olen jo saanut nähdä monenlaista, monenlaista... Ah,
te ette tiedä, olenhan minäkin Karamazov! Mitä siihen tulee, että te
nauratte ja teette pilaa myöskin minusta, niin päinvastoin naurakaa
vain. Minä olen siitä hyvin iloinen. Te nauratte kuin pieni tyttö,
mutta teidän ajatuksenne ovat kuin marttyyrin...
— Kuin marttyyrin? Kuinka niin?
— Niin, Lise, tuo äskeinen kysymyksenne, eikö meissä ole halveksimista
tuota onnetonta kohtaan, kun me noin anatomin tavoin repostelemme
hänen sieluaan, — tuo kysymys on marttyyrin kysymys... nähkääs,
minä en mitenkään osaa sitä sanoa sanoilla, mutta se, jonka mieleen
nousee tuollaisia kysymyksiä, se kykenee itse kärsimään. Lepotuolissa
istuessanne te nytkin jo varmasti olette paljon ajatellut...
— Aljoša, antakaa minulle kätenne, miksi te otatte sen pois, — lausui
Lise onnesta heikontuneella, ikäänkuin sortuneella äänellä. — Kuulkaa,
Aljoša, mihin te pukeudutte, kun lähdette pois luostarista, millaiseen
pukuun? Älkää naurako, älkää suuttuko, se on minusta hyvin, hyvin
tärkeätä.
— Pukua, Lise, en ole vielä ajatellut, mutta minä pukeudun sellaiseen
kuin te tahdotte.
— Minä tahdon, että teillä olisi tummansininen samettitakki, valkoinen
pikeeliivi ja harmaa, pehmoinen majavaishattu... Sanokaa, uskoitteko
tosiaan äsken, että minä en rakasta teitä, kun kielsin eilisen kirjeeni?
— Ei, en uskonut.
— Oi, sietämätön mies, parantumaton!
— Näettekö, minä tiesin, että te minua... luultavasti rakastatte, mutta
minä olin uskovinani teitä, jotta teille olisi... mukavampi...
— Vielä sitäkin pahempi! Pahinta ja parasta kaikesta. Aljoša, minä
rakastan teitä hirveästi. Äsken, kun teidän oli määrä tulla, minä
päätin povata tällä tavoin: pyydän häneltä eilistä kirjettä, ja jos
hän rauhallisesti ottaa sen esille ja antaa minulle (kuten häneltä
aina kyllä voi odottaa), niin silloin on selvää, että hän ei ollenkaan
rakasta minua, hänellä ei ole mitään tunteita minua kohtaan, hän on
vain tyhmä ja arvoton poika ja minun elämäni on mennyttä. Mutta te
jätitte kirjeen luostarikammioon ja se rohkaisi minua: eikö totta, te
jätitte sen kammioon siksi, että aavistitte minun vaativan kirjettäni
takaisin ettekä te halunnut sitä antaa? Eikö niin? Niinhän?
— Oh, Lise, ei se ole ollenkaan niin, kirjehän on mukanani nytkin ja
oli äskenkin, täällä taskussa, kas tuossa se on.
Aljoša otti nauraen taskustaan kirjeen ja näytti sitä hänelle kaukaa.
— Mutta minä en anna sitä teille, katsokaa, minun käsistäni.
— Kuinka? Te siis äsken valehtelitte, olette munkki ja valehtelitte?
— Taisinpa valehdella, — nauroi Aleša, — valehtelin, ettei tarvitsisi
antaa teille kirjettä. Se on minulle hyvin kallis, — lisäsi hän äkkiä
hyvin tunteikkaasti ja punastui taas. — Niin on elämäni loppuun asti,
enkä minä anna sitä koskaan kenellekään!
Lise katsoi häneen ihastuneena.
— Aljoša, — lepersi hän taas, — katsokaa ovelta, eikö äiti ole salaa
kuuntelemassa.
— Hyvä on, Lise, minä katson, mutta eikö olisi parempi olla katsomatta,
vai mitä? Miksi epäilisimme äitiänne semmoisesta alhaisesta
menettelystä?
— Alhaisesta menettelystä? Kuinka niin? Se, että hän salaa kuuntelee
tyttärensä puheita, on hänen oikeutensa eikä mikään alhainen teko,
— kivahti Lise. — Olkaa varma siitä, Aleksei Fjodorovitš, että kun
minusta itsestäni tulee äiti ja minulla on samanlainen tytär kuin minä,
niin minä ehdottomasti kuuntelen salaa hänen puheitaan.
— Niinkö tosiaankin, Lise Se ei ole hyvä.
— Ah, Herra Jumala, mikä siinä olisi alhaista? Jos olisi jokin
tavallinen keskustelu seuraelämässä ja minä asettuisin sitä salaa
kuuntelemaan, niin se olisi alhainen teko, mutta tässähän on oma tytär
kahden kesken eri huoneessa nuoren miehen kanssa... Kuulkaa, Aljoša,
tietäkää, että minä rupean pitämään silmällä myös teitä heti, kun
meidät on vihitty, ja tietäkää sekin, että minä avaan ja luen kaikki
teidän kirjeenne... Tämän te siis tiedätte nyt etukäteen...
— Niin, tietysti, jos kerran... — mutisi Aljoša, mutta se ei ole hyvä...
— Ah, millaista halveksumista! Aljoša rakas, älkäämme riidelkö jo
ensimmäisestä kerrasta lähtien, — sanon teille mieluummin koko
totuuden: on tietysti hyvin paha kuunnella salaa, minä olen väärässä ja
te olette oikeassa, mutta kyllä minä kuuntelen joka tapauksessa.
— Tehkää niin. Ette te saa minua mistään kiinni, — nauroi Aljoša.
— Aljoša, mutta alistutteko te minun tahtooni? Se pitää myös etukäteen
ratkaista.
— Suurella halulla, Lise, ja ehdottomasti, mutta en kaikkein
tärkeimmissä. Jos te kaikkein tärkeimmässä asiassa olette toista mieltä
kuin minä, niin minä kuitenkin teen, niinkuin velvollisuuteni vaatii.
— Niin pitääkin. Tietäkää siis, että minäkin olen valmis alistumaan
en vain kaikkein tärkeimmässä, vaan päinvastoin kaikessa annan
perään teille ja vannon sen teille nyt, — kaikessa ja koko elämäni
ajan, — huudahti Lise innostuksesta liekehtien, — ja se on onneksi,
onneksi! Vielä enemmänkin, vannon teille, että minä en milloinkaan
kuuntele salaa teitä, en kertaakaan enkä koskaan, en lue ainoatakaan
kirjettänne, sentähden että te olette oikeassa, mutta minä en ole. Ja
vaikka mieleni hirmuisesti tekee kuunnella salaa, minä tiedän sen,
niin en kuitenkaan sitä tee, sentähden että se teidän mielestänne ei
ole oikein. Te olette nyt niinkuin minun Kaitselmukseni... Kuulkaa,
Aleksei Fjodorovitš, miksi te kaikkina näinä päivinä olette ollut niin
surullinen, sekä eilen että tänään. Minä tiedän, että teillä on huolia,
ikäviä asioita, mutta minä näen, että teillä sitäpaitsi on jokin
erityinen suru, — kenties se on salaisuus, vai mitä?
— Niin, Lise, on salainenkin suru, — lausui Aljoša surullisesti. —
Näen, että te rakastatte minua, koska arvasitte sen.
— Mikä suru se on? Mitä se koskee? Voiko sen sanoa? — lausui Lise aran
rukoilevasti.
— Minä sanon sen myöhemmin, Lise... myöhemmin... — sanoi Aljoša
hämillään. — Nyt sitä kenties olisi mahdoton ymmärtääkin. Ehkäpä en
itsekään osaisi sitä sanoa.
— Minä tiedän sitäpaitsi, että teitä kiusaavat veljenne, ja isä myös?
— Niin, veljetkin, — lausui Aljoša ikäänkuin mietteissään.
— Minä en pidä teidän veljestänne Ivan Fjodorovitšista, Aljoša, —
huomautti äkkiä Lise.
Aljoša pani merkille tämän huomautuksen hieman ihmetellen, mutta ei
ymmärtänyt sitä.
— Veljeni syöksyvät turmioon, — jatkoi hän, — ja isäni myös. Ja toisia
he saattavat turmioon samalla kertaa kuin itsensä. Siinä toimii
»Karamazovien maallinen voima», niinkuin isä Paísi äskettäin lausui, —
maallinen ja vimmattu, viimeistelemätön... Liikkuuko ollenkaan Jumalan
Henki tämän voiman yläpuolella — sitäkään minä en tiedä. Tiedän vain,
että minä itsekin olen Karamazov... Olen munkki, munkki? Olenko minä
munkki, Lise? Tulitte äsken juuri jotenkin sanoneeksi, että minä olen
munkki?
— Niin sanoin.
— Mutta minäpä kenties en usko Jumalaankaan.
— Ette usko, mikä teidän on? — lausui Lise hiljaa ja varovasti. Mutta
Aljoša ei vastannut tähän. Noissa hänen liian äkkiä lausumissaan
sanoissa oli jotakin liian salaperäistä ja liian subjektiivista,
kenties hänelle itselleenkin epäselvää, mutta semmoista, mikä
ehdottomasti kiusasi häntä.
— Ja kaiken lisäksi tekee nyt lähtöä minun ystäväni, maailman paras
mies, jättää maallisen vaelluksen. Jospa te tietäisitte, jospa te
tietäisitte, Lise, millä siteillä minä olen kiintynyt, miten minä olen
henkisesti kiintynyt tähän mieheen! Ja nyt minä jään yksin... Minä
tulen teidän luoksenne, Lise... Vastedes olemme yhdessä...
— Niin, yhdessä, yhdessä! Tästä lähin aina yhdessä koko elämän ajan.
Kuulkaa, suudelkaa minua, minä sallin sen.
Aljoša suuteli häntä.
— No, menkää nyt Kristuksen nimeen! (ja hän siunasi Aljošaa
ristinmerkillä). Menkää pian _hänen luokseen_, kun hän vielä on elossa.
Minä huomaan julmalla tavalla viivyttäneeni teitä. Minä rukoilen tänään
hänen puolestaan ja teidän puolestanne. Tulemmehan onnellisiksi,
tulemmehan?
— Luullakseni tulemme, Lise.
Lähtiessään Lisen luota Aljoša katsoi parhaaksi olla menemättä rouva
Hohlakovin luo ja lähti menemään pois talosta sanomatta hänelle
jäähyväisiä. Mutta juuri kun hän oli avannut oven ja tullut ulos
portaille, niin jostakin ilmestyi hänen eteensä itse rouva Hohlakov.
Ensimmäisistä sanoista Aljoša arvasi, että hän oli odottanut häntä
siinä tahallaan.
— Aleksei Fjodorovitš, se on kauheata. Se on lapsellista,
jonninjoutavaa ja pelkkää hölynpölyä. Toivon, että te ette rupea
haaveilemaan... Tyhmyyksiä, tyhmyyksiä, pelkkiä tyhmyyksiä! — syöksähti
hän puhumaan.
— Älkää vain puhuko tätä hänelle, — sanoi Aljoša, — muuten hän kiihtyy,
ja se on hänelle nyt vahingollista.
— Kuulen järkevän sanan järkevän nuorukaisen suusta. Onko minun
ymmärrettävä asia niin, että te itse vain sen tähden taivuitte hänen
tuumiinsa, että huomioonottaen hänen sairaalloisen tilansa ette
tahtonut suututtaa häntä vastaanpanemisella?
— Oi, ei, ei ensinkään, minä puhuin hänen kanssaan aivan vakavasti, —
ilmoitti Aljoša lujasti.
— Vakavuus ei tässä ole mahdollinen eikä ajateltavissa, ja ensiksikään
minä en tämän jälkeen ota teitä ollenkaan vastaan ainoatakaan kertaa,
toiseksi minä matkustan pois ja vien hänet mennessäni, tietäkää se.
— Miksi niin, — sanoi Aljoša, — sehän on vielä niin kaukana
tulevaisuudessa, pitää odottaa kenties puolitoista vuotta.
— Ah, Aleksei Fjodorovitš, se on kylläkin totta, ja puolessatoista
vuodessa te riitaannutte hänen kanssaan tuhat kertaa ja eroatte. Mutta
minä olen niin onneton! Olkoonpa tämä vain kaikki jonninjoutavaa, minut
se on kuitenkin masentanut. Minä olen nyt niinkuin Famusov viimeisessä
näytöksessä, te olette Tšatskij, hän on Sofia, ja, ajatelkaahan, minä
juoksin vartavasten ulos tänne portaille kohdatakseni teidät, ja
siellähän kaikki kovan kohtalon sallima tapahtui niinikään portailla.
Minä kuulin kaikki, töin tuskin jaksoin seisoa paikallani. Tässä
on siis selitys kaikkiin viime yön kauhuihin ja kaikkiin äskeisiin
hysteriakohtauksiin! Tyttärelle lempi, mutta äidille kuolema. Mene
hautaan. Nyt toinen ja tärkein asia: mikä kirje se on, jonka hän teille
on kirjoittanut, näyttäkää minulle se heti, heti!
— Ei, ei ole tarpeen. Sanokaa, miten Katerina Ivanovna voi, minun on
hyvin tärkeätä saada tietää se.
— Makaa edelleen houraillen, ei ole tullut tajuihinsa. Hänen tätinsä
täällä vain voihkivat ja rehentelevät minulle, ja Herzenstube tuli ja
pelästyi niin, että minä en tietänyt, mitä hänelle olisi tehtävä ja
miten hänet saisi rauhoittumaan, aioin jo toimittaa hänelle lääkärin.
Herzenstube vietiin pois minun vaunuissani. Ja äkkiä kaiken lisäksi
olette te täällä tuon kirjeen kanssa. Totta on, että kaikki tämä on
vielä puolentoista vuoden takana. Kaiken suuren ja pyhän nimessä,
kuolevan luostarinvanhimpanne nimessä, näyttäkää minulle se kirje,
Aleksei Fjodorovitš, minulle, äidille! Jos tahdotte, niin pitäkää sitä
kiinni sormillanne, minä luen sen teidän käsistänne.
— Ei, en minä näytä, Katerina Osipovna, vaikka hän sallisikin, niin
minä en näytä. Minä tulen huomenna, ja jos tahdotte, puhun kanssanne
monesta asiasta, mutta nyt — hyvästi!
Ja Aljoša juoksi portailta kadulle.
2.