Hänellä oli todellakin vakava murhe, senlaatuinen, jommoisia hän tähän
saakka oli harvoin kokenut. Hän oli tuppautunut puhumaan ja tehnyt
»tyhmyyksiä», — ja millaisessa asiassa sitten: lemmentunteissa! »Mitä
minä siitä ymmärrän, miten minä voin selvitellä tämmöisiä asioita?»
— toisti hän itsekseen jo sadannen kerran ja punastui. — »Ah, eihän
häpeä olisi mitään, häpeäminen on oikea rangaistus minulle, mutta se
juuri on onnetonta, että minä nyt aivan varmasti olen syynä uusiin
onnettomuuksiin... Mutta luostarinvanhin lähetti minut sovittamaan ja
yhdistämään. Näinkö yhdistetään?» Hän muisti taas äkkiä, miten hän oli
»yhdistänyt kädet», ja häntä alkoi taas hirveästi hävettää. »Vaikka
minä teinkin kaiken tämän vilpittömin mielin, niin täytyy vastedes olla
viisaampi», päätteli hän yht'äkkiä, ja häntä alkoi hymyilyttää oma
johtopäätöksensä.
Katerina Ivanovna oli antanut asian toimitettavaksi Ozernaja-kadun
varrella, ja veli Dmitri asui juuri siellä päin, eräällä sivukadulla
lähellä Ozernaja-katua. Aljoša päätti pistäytyä joka tapauksessa hänen
luonaan ennen menoaan alikapteenin luokse, vaikka aavistikin, että
ei tapaa veljeään. Hän epäili tämän mahdollisesti tahallaan jostakin
syystä nyt piileksivän häntä, — mutta hän päätti, maksoi mitä maksoi,
etsiä hänet käsiinsä. Mutta aika kului: hän ei ollut minuutiksikaan
eikä sekunniksikaan unohtanut kuolevaa luostarinvanhinta siitä hetkestä
asti kuin oli lähtenyt luostarista.
Katerina Ivanovnan antamassa tehtävässä vilahti silmiin eräs seikka,
joka myös kiinnitti tavattomasti hänen mieltään: kun Katerina Ivanovna
mainitsi pienestä koulupojasta, tuon alikapteenin pojasta, joka oli
ääneensä itkien juossut isänsä vieressä, — niin Aljošan mieleen välähti
jo silloin, että tuo poika on varmaankin se äskeinen koulupoika, joka
puri häntä sormeen, kun hän, Aljoša, tiedusti häneltä, miten oli
loukannut häntä. Nyt Aleša oli melkein varma tästä tietämättä itsekään
vielä minkä tähden. Kun näin syrjäseikat vetivät hänen huomiotaan
puoleensa, niin hän tuli hyvälle tuulelle ja päätti olla »ajattelematta
äsken aikaansaamaansa onnettomuutta» ja olla kiusaamatta itseään
katumuksella sekä toimittaa asiansa, kävi miten kävi. Tätä ajatellen
hän tuli taas reippaalle mielelle. Käännyttyään kadun nurkasta veljensä
asuntoa kohti hän tunsi nälkää, otti taskustaan isältä saamansa
vehnäleivän ja söi sen kulkiessaan. Se vahvisti häntä.
Dmitri ei ollut kotona. Talon isäntäväki — vanha puuseppä, hänen
poikansa ja vanha vaimonsa — katselivat hieman epäluuloisesti Aljošaa.
— Ei ole ollut kolmeen yöhön kotona, kenties on matkustanut jonnekin, —
vastasi ukko Aljošan tarmokkaisiin tiedusteluihin. Aljoša ymmärsi hänen
puhuvan saamiensa ohjeitten mukaisesti. Hänen kysymykseensä: »Eiköhän
hän ole Grušenjkan luona ja piile taas Tuomaan hoivissa» (Aljoša puhui
tahallaan näin avomielisesti) loi isäntäväki vastaukseksi häneen vain
pelästyneen katseen. »He pitävät hänestä nähtävästi, pitävät hänen
puoltaan», ajatteli Aljoša, »se on hyvä».
Viimein hän löysi Ozernaja-kadun varrelta pikkuporvarinlesken
Kalmykovin talon, vanhan, kallellaan olevan talorähjän, jossa oli vain
kolme ikkunaa kadulle päin ja likainen piha, jonka keskellä yksinään
seisoi lehmä. Taloon tultiin pihan puolelta eteiseen. Eteisestä
vasempaan asui vanha emäntä tyttärensä kanssa, joka myös oli vanha
eukko. Molemmat tuntuivat olevan kuuroja. Kun Aljoša oli useampaan
kertaan tiedustanut alikapteenin asuntoa, niin toinen heistä viimein
tajusi, että kysyttiin heidän vuokralaisiaan, ja osoitteli sormellaan
eteisen toiselle puolen viitaten oveen, joka vei siistimpään tupaan.
Alikapteenin asunto näytti tosiaankin olevan aivan yksinkertainen tupa.
Aljoša tarttui jo kädellään oven ripaan avatakseen oven, mutta äkkiä
häntä hämmästytti se, että oven takana oli tavattoman hiljaista. Hän
tiesi kuitenkin Katerina Ivanovnan kertomasta, että virasta erotettu
alikapteeni oli perheellinen mies. »Joko he kaikki nukkuvat tai kenties
ovat kuulleet minun tulevan ja odottavat, kunnes avaan oven. On
parasta, että minä ensin koputan», — ja hän koputti. Kuului vastaus,
vaikka ei aivan heti, vaan ehkä noin kymmenen sekunnin kuluttua.
— Kuka siellä? — huusi joku kovalla äänellä ja hyvin vihaisesti.
Aljoša avasi oven ja astui kynnyksen yli. Hän tuli tupaan, joka oli
jokseenkin tilava, mutta täpö täynnä sekä ihmisiä että kaikenlaista
taloustavaraa. Vasemmalla oli iso venäläinen uuni. Uunin luota
vasemmalla puolella olevan ikkunan luo oli yli koko huoneen pingoitettu
nuora, johon oli ripustettu erilaisia riepuja. Sekä vasemmalla että
oikealla olevan seinän vieressä oli kudotulla peitteellä peitetty
vuode. Toisella niistä, vasemmanpuolisella, oli päällekkäin neljä
karttuunityynyä, toinen toistaan pienempiä. Oikeanpuolisella vuoteella
oli vain yksi hyvin pieni tyyny. Kauempana etunurkassa oli pieni
verholla tai lakanalla erotettu ala, joka oli muodostettu siten, että
poikittain nurkan kohdalle oli pingoitettu nuora, jonka yli vaate oli
heitetty. Tämän verhon takaa näkyi syrjittäin niinikään vuode, joka oli
laitettu lavitsalle ja sen viereen asetetulle tuolille. Yksinkertainen,
puinen, nelikulmainen maalaispöytä oli siirretty etunurkasta
keskimmäisen ikkunan luo. Kaikki kolme ikkunaa, joissa kussakin oli
neljä pientä, vanhuuttaan jo vihertäväksi käynyttä ruutua, olivat
hyvin himmeät ja tarkoin suljetut, niin että huoneessa oli jokseenkin
tukahduttavaa eikä juuri valoisaa. Pöydällä oli paistinpannu, jossa
oli paistettujen munien jätteitä, sekä nakerrettu leipäpala ja sen
lisäksi puolituoppinen, jonka pohjalla oli vielä hiukan jäljellä
ilolientä. Tuolilla vasemmanpuolisen vuoteen luona oli rouvan näköinen
naishenkilö, yllään karttuunipuku. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat,
keltaiset. Hyvin kuopallaan olevat posket ilmaisivat heti, että hän
oli sairas. Mutta kaikkein enimmän hämmästytti Aljošaa tuon naisraukan
katse, joka oli tavattoman kysyvä ja samalla kertaa hirveän kopea. Ja
Aljošan puhuessa isännän kanssa tämä rouva oli koko ajan vaiti, suuret
ruskeat silmät siirtyen toisesta puhujasta toiseen aina yhtä ylpeän ja
kysyvän näköisinä. Tämän rouvan vieressä vasemmanpuolisen ikkunan luona
seisoi nuori tyttö, jolla oli jokseenkin rumat kasvot ja punertavat
harvat hiukset ja jonka puku oli köyhä, vaikkakin sangen siisti.
Hän tarkasteli ylenkatseellisesti sisäänastunutta Aljošaa. Oikealla
puolella, niinikään vuoteen luona, istui vielä eräs naisolento. Tämä
oli sangen säälittävä ilmiö, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen
nuori tyttö, joka oli kyttyräselkäinen eikä kyennyt liikkumaan,
koska hänen jalkansa, kuten Aljošalle myöhemmin sanottiin, olivat
kuivettuneet. Hänen kainalosauvansa seisoivat hänen vieressään nurkassa
vuoteen ja seinän välissä. Tyttö-raukan ihmeen kauniit ja hyvyyttä
osoittavat silmät katselivat Aljošaa rauhallisesti ja nöyrästi.
Pöydän ääressä istui munan jätteitä lopetellen noin neljänkymmenen
viiden vuoden ikäinen herrasmies, lyhyenläntä, laihanpuoleinen,
heikko ruumiinrakenteeltaan, tukka punertava, parta punainen ja harva
muistuttaen suuressa määrin hajalleen revittyä niinistä pesuhoskaa
(tämä vertaus ja erityisesti sana »pesuriepu» välähti jostakin syystä
heti ensi katsauksella Aljošan mieleen, hän muisti sen sittemmin).
Ilmeisesti juuri tämä herrasmies oli huutanut oven takaa: »kuka
siellä!» sillä muita mieshenkilöitä ei huoneessa ollut. Mutta kun
Aljoša astui sisälle, niin hän ponnahti penkiltä pöydän äärestä ja
pyyhkien nopeasti suutaan reiäkkäällä lautasliinalla kiiruhti Aljošan
luo.
— Munkki kerää varoja luostarille, jopa tiesikin, kenen luo on
tultava! — lausui samassa vasemmassa nurkassa seisova neito kovalla
äänellä. Mutta herrasmies, joka oli juossut Aljošan luo, pyörähti
nopeasti kantapäillään häneen päin ja sanoi kiihtyneellä, omituisen
katkonaisella äänellä hänelle:
— Ei Varvara Nikolajevna, ei se ole sitä, arvasitte väärin. Sallikaa
minun vuorostani kysyä, — lausui hän kääntyen äkkiä taas Aljošan
puoleen, — mikä on antanut teille aiheen tulla... tänne syrjäsopukkaan?
Aljoša katsoi häneen tarkkaavaisesti, hän näki ensimmäistä kertaa tämän
miehen. Hänessä oli jotakin kulmikasta, hätiköivää ja ärsyttävää.
Hän oli nähtävästi juuri ryypännyt, mutta ei ollut humalassa. Hänen
kasvoissaan kuvastui äärimmäisyyteen menevä julkeus ja samalla —
se oli omituista — ilmeinen pelkuruus. Hän oli sellaisen ihmisen
kaltainen, joka on kauan alistunut ja kärsinyt, mutta joka äkkiä on
hypännyt pystyyn ja tahtoo puolestaan näyttää olevansa jotakin. Tai
vielä paremmin sanoen hän oli niinkuin ihminen, jonka mieli hirveästi
tekisi lyödä teitä, mutta joka hirveästi pelkää, että te lyötte häntä.
Hänen puheessaan ja hänen jokseenkin läpitunkevan äänensä painossa oli
havaittavissa jonkinlaista hassahtavaa leikillisyyttä, väliin ilkeätä,
väliin arkaa, eikä hän jaksanut pitää yllä aloittamaansa äänensävyä,
vaan ääni muuttui katkonaiseksi. Kysymyksensä »syrjäsopukasta» hän
teki ikäänkuin väristen, silmät pullollaan ja hypähtäen niin lähelle
Aljošaa, että tämä astui koneellisesti askelen taaksepäin. Tämä
herrasmies oli puettu tummaan, sangen huonoon nankinikankaiseen
päällystakkiin, jota oli paikkailtu ja jossa oli tahroja. Hänen
housunsa olivat tavattoman vaaleat, sellaiset, jommoisia ei kukaan ole
pitänyt pitkään aikaan, ruudulliset ja jotakin hyvin ohutta kangasta,
alhaalta rypistyneet ja sen vuoksi ylhäältä kutistuneet, aivan kuin hän
olisi pitänyt niitä jo pikku poikana ja niinkuin sitten ne olisivat
jääneet liian pieniksi.
— Minä... olen Aleksei Karamazov... — lausui Aljoša vastaukseksi
kysymykseen.
— Ymmärrän ja tajuan sen varsin hyvin, — lausui heti herrasmies antaen
ymmärtää, että hän muutenkin tiesi, kuka tulija oli. — Minä taas
puolestani olen alikapteeni Snegirev, mutta toivoisin edelleenkin
saavani tietää, mikä nimenomaan on antanut aiheen...
— Minä poikkesin vain omia aikojani tänne. Oikeastaan tahtoisin sanoa
teille sanasen... Jos vain sallitte...
— Siinä tapauksessa on tässä tuolikin, suvaitkaa ottaa paikka.
Vanhanaikaisissa komedioissa sanottiin: »Suvaitkaa ottaa paikka»... —
ja alikapteeni otti nopealla liikkeellä tyhjän tuolin (se oli aivan
yksinkertainen, maalaistyylinen, puinen eikä millään päällystetty)
sekä asetti sen miltei keskelle huonetta. Siepattuaan sitten toisen
samanlaisen tuolin itselleen hän istuutui vastapäätä Aljošaa, nytkin
aivan lähelle häntä, niin että heidän polvensa melkein koskettivat
toisiaan.
— Nikolai Iljitš Snegirev, entinen venäläinen jalkaväen alikapteeni,
vaikkakin paheittensa häpäisemä, niin kuitenkin alikapteeni. Oikeastaan
olisi sanottava: alikapteeni Pahasuinen, sillä vasta elämäni
jälkimmäisellä puoliskolla olen tullut pahaksi suustani. Se ominaisuus
saadaan alennustilassa.
— Niinpä kyllä, — hymähti Aljoša, — mutta saadaanko se tahtomatta vaiko
tahallisesti?
— Jumala tietää, että tahtomatta. En ole koskaan, en koko elämäni
aikana, ollut paha suustani, mutta äkkiä kaaduin ja nousin pystyyn
pahasuisena. Se on korkeamman voiman vaikutusta. Minä huomaan, että
teitä kiinnostavat nykyaikaiset kysymykset. Mutta millä tavoin minä
olen voinut herättää siinä määrin mielenkiintoa, sillä minähän elän
oloissa, joissa ei voi ottaa vieraita vastaan.
— Minä tulin... sen äskeisen asian vuoksi...
— Sen saman asian? — keskeytti alikapteeni kärsimättömästi.
— Tuon teidän kohtauksenne johdosta veljeni Dmitri Fjodorovitšin
kanssa, — lausui Aljoša kömpelösti.
— Minkä kohtauksen. Tuonko saman? Siis pesurievun, niinisen saunahoskan
johdosta? — sanoi alikapteeni työntyen äkkiä niin lähelle, että heidän
polvensa tällä kertaa todella kolahtivat yhteen. Hänen huulensa
puristuivat omituisella tavalla viivaksi.
— Minkä niinihoskan? — mutisi Aljoša.
— Hän on tullut valittamaan sinulle, isä, minua vastaan! — huudahti
verhon takaa nurkasta äskeisen pojan ääni, joka jo oli tuttu Aljošalle.
— Minä purin häneltä äsken sormen! — Verho työntyi syrjään, ja Aljoša
näki äskeisen vihamiehensä nurkassa jumalankuvien alla, lavitsalle ja
tuolille laitetussa vuoteessa. Poika makasi peitteenään päällystakkinsa
ja lisäksi vielä vanha, pumpulilla täytetty peite. Ilmeisesti hän oli
sairas ja palavista silmistä päättäen kuumeessa. Hän katseli Aljošaa
nyt pelkäämättä, toisin kuin äsken: »Kotona, näes, et pääse kimppuuni.»
— Mitenkä sinä olet sormen purrut? — lausui alikapteeni hypäten
tuoliltaan. — Teiltäkö hän on purrut sormen?
— Niin, minulta. Hän oli äsken kivisillä poikien kanssa kadulla. Niitä
oli kuusi häntä vastaan heittelemässä, ja hän oli yksin. Minä menin
hänen luokseen, mutta hän heitti minuakin kivellä ja sitten vielä
toisen kiven päähäni. Minä kysyin, mitä olen hänelle tehnyt. Hän
hyökkäsi äkkiä kimppuuni ja puri kipeästi sormeani, en tiedä minkä
tähden.
— Minä annan hänelle heti selkään! Tuossa paikassa annan selkäsaunan, —
sanoi alikapteeni, joka oli jo kokonaan hypännyt tuoliltaan.
— Enhän minä ollenkaan valita, minä vain kerroin... — En ollenkaan
tahdo, että hän saisi selkäänsä. Ja hänhän taitaa nyt olla sairaskin...
— Luulitteko todellakin, että minä annan hänelle selkään? Ettäkö minä
otan heti Iljušetškan ja pieksän häntä edessänne teidän suureksi
mielihyväksenne? Joko te sitä kohta tahdotte? — lausui alikapteeni
kääntyen äkkiä Aljošaan päin ja tehden sellaisen eleen kuin aikoisi
hyökätä hänen kimppuunsa. — Minun on sääli, hyvä herra, teidän
sormeanne, mutta jos tahdotte, niin mieluummin kuin pieksän Iljušetškaa
minä heti teidän nähtenne oikeutetuksi tyydytykseksenne hakkaan pois
neljä omaa sormeani tällä veitsellä. Luullakseni neljä sormea riittää
teille kostonhimonne tyydyttämiseksi ettekä vaadi enää viidettä?... —
Hän pysähtyi äkkiä aivan kuin olisi tukehtumaisillaan. Jokainen piirre
hänen kasvoissaan liikkui ja nytkähteli, ja hän oli hyvin uhmailevan
näköinen. Hän oli kuin haltioissaan.
— Nyt luulen ymmärtäneeni kaiken, — vastasi Aljoša hiljaa ja
surullisesti istuen edelleen paikallaan. — Teidän poikanne on siis hyvä
poika, hän rakastaa isäänsä ja hyökkäsi minun kimppuuni, koska olen sen
miehen veli, joka on teitä loukannut... Minä ymmärrän nyt sen, — toisti
hän miettivänä. — Mutta veljeni Dmitri Fjodorovitš katuu tekoaan,
minä tiedän sen, ja jos hän vain voi tulla luoksenne tai, mikä olisi
parasta, tavata teidät taas samassa paikassa, niin hän pyytäisi teiltä
anteeksi kaikkien kuullen... jos sitä haluatte.
— Toisin sanoen kiskaisi pois parran ja pyysi anteeksi... Kaikki
mukamas on lopussa ja hyvitys annettu, eikö niin?
— Ei, ei, päinvastoin hän tekee kaiken, mitä vain haluatte ja miten
vain haluatte!
— Niin että jos minä pyytäisin hänen ylhäisyyttään lankeamaan edessäni
polvilleen tuossa samaisessa ravintolassa, — »Pääkaupunki» on sen nimi,
— tai torilla, niin hän lankeaisi?
— Niin, hän lankeaisi polvilleen.
— Te olette satuttanut sydämeeni. Olette saanut minut kyynelehtimään
ja lävistänyt sydämeni. Minä olen ylen herkkä tuntemaan veljenne
jalomielisyyden. Sallikaa minun esittäytyä täydellisesti: tässä on
perheeni, kaksi tytärtäni ja poikani — penikkani. Jos minä kuolen, niin
kuka heitä rakastaa? Ja niin kauan kuin minä elän, niin kuka minua
huonokaista rakastaa muut kuin he? Suuren asian on Jumala järjestänyt
jokaiselle minun kaltaiselleni ihmiselle. Sillä tarpeen on, että
minunkin kaltaistani ihmistä edes joku rakastaa...
— Ah, se on aivan totta! — huudahti Aljoša.
— Lakatkaa jo ilveilemästä, joku hölmö kun vain tulee, niin te jo
panette häpeämään! — huudahti odottamatta ikkunan luona oleva tyttö
kääntyen isään päin ylenkatseellisen ja halveksivan näköisenä.
— Malttakaahan vähän, Varvara Nikolajevna, sallikaa pysyä suunnassani,
— huudahti hänelle isä tosin käskevällä äänellä, mutta kuitenkin
katsoen häneen varsin hyväksyvästi. — Meillä on nyt kerta kaikkiaan
semmoinen luonne, — kääntyi hän taas Aljošan puoleen.
Ja luomakunnassapa ketään,
ei siunata hän tahtonut.
Tässä pitäisi oikeastaan olla feminiinisuku: se, joka ei tahtonut
siunata, on ilmaistu feminiinisukuisella sanalla. Mutta sallikaa minun
nyt esitellä teidät myös vaimolleni: tässä on Arina Petrovna, jalaton
rouva, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäinen, jalat kyllä toimivat,
mutta vain vähäisen. Yksinkertaisista piireistä. Arina Petrovna,
siloitelkaahan kasvojenne piirteet: tässä on Aleksei Fjodorovitš
Karamazov. Nouskaa seisomaan, Aleksei Fjodorovitš, — hän otti tätä
kädestä semmoisella voimalla, että sitä ei olisi saattanut häneltä
odottaa, ja nosti hänet äkkiä seisomaan: — teidät esitellään rouvalle,
pitää nousta seisomaan... Tämä ei ole se Karamazov, mammakulta,
joka... hm! ja niin edespäin, vaan hänen veljensä, mainio hurskaista
hyveistänsä. Sallikaa, Arina Petrovna, sallikaa, mamma-kulta, sallikaa
aluksi suudella kättänne.
Ja hän suuteli kunnioittavasti, jopa hellästi vaimonsa kättä. Ikkunan
luona oleva neito käänsi paheksuen selkänsä tälle kohtaukselle. Vaimon
ylpeän kysyvät kasvot saivat äkkiä harvinaisen ystävällisen ilmeen.
— Hyvää päivää, olkaa hyvä istuutukaa, herra Tšernomazov, — lausui hän.
— Karamazov, äitikulta, Karamazov (me olemme yksinkertaisista
piireistä), — kuiskasi hän uudestaan.
— No, Karamazov vai mikä se nyt oli, minulta menee aina Tšernomazov...
— istuutukaa, mitä hän kiskoikaan teidät pystyyn? Jalaton rouva, sanoo
hän, jalat kyllä on, mutta ovat pöhöttyneet kuin kaksi ämpäriä, mutta
itse minä olen kuivettunut. Ennen minä olin hyvin paksu, mutta nyt olen
kuin olisin neulan nielaissut...
— Me olemme yksinkertaisia, yksinkertaisia, — kuiskasi alikapteeni
vielä kerran.
— Isä, ah isä! — lausui äkkiä kyttyräselkäinen tyttö, joka oli tähän
saakka istunut äänettömänä tuolillaan, ja peitti silmänsä liinaan.
— Narri! — tokaisi ikkunan luona oleva tyttö.
— Näettekö, millaisia sanomia meillä on, — sanoi äiti levittäen kätensä
ja osoittaen tyttäriään, — aivan kuin pilvet kulkisivat. Kun pilvet
ovat menneet ohitse, niin sitten taas on toinen ääni kellossa. Ennen,
kun me olimme sotilassäätyä, kävi meillä paljon tällaisia vieraita. En
minä sitä, hyvä ystävä, vertaa asiaan. Mikä mistäkin pitää ja sillä
hyvä. Diakonin vaimo tulee silloin ja sanoo: Aleksandr Aleksandrovitš
on mies, jolla on kultainen sydän, mutta Nastasja Petrovna, sanoo,
se on helvetinsikiö. No, vastaan, kuka jumaloi ketäkin, mutta sinä,
niin vähäinen kuin oletkin, haiset jos pöyhöttää. — Mutta sinua, sanoo
hän, täytyy pitää kurissa. Voi sinä lemmon kekäle, sanon hänelle,
ketä tulitkaan opettamaan? — Minä, sanoo hän, päästän sisään puhdasta
ilmaa, mutta sinä saastaista. — Kysy sinä, vastaan hänelle, kaikilta
herroilta upseereilta, onko minussa saastainen ilma vai muunlainen.
Ja niin se on minulla siitä asti sydämellä, että tässä näinä päivinä
istuessani tässä, niinkuin nytkin, näen, että sisälle on tullut se
sama kenraali, joka kävi täällä pääsiäisenä: mitä, sanon hänelle,
teidän ylhäisyytenne, voiko jalosukuinen rouvashenkilö päästää
sisälle puhdasta ilmaa? — Niin, vastaa hän, teidän pitäisi avata
tuuletusruutu tai ovi, siksi juuri, että ilma teillä ei ole raitista.
Sitä samaa muutkin! Miten minun ilmani on heille niin nenään käynyt?
Pahemmaltahan kuolleet haisevat. Minä, sanon hänelle, en saastuta
teidän ilmaanne, vaan tilaan kengät ja menen tieheni. Ystäväiseni,
rakkaani, älkää soimatko omaa äitiänne! Nikolai Iljitš, isä-kulta,
enkö minä ole ollut sinulle mieliksi, eihän minulla muuta olekaan,
kuin että Iljušetška tulee koulusta ja rakastaa. Eilen toi omenan.
Antakaa anteeksi, ystävä-kullat, omalle äidillenne, antakaa anteeksi
minulle ypöyksinäiselle, vai onko teillekin minun ilmani käynyt
vastenmieliseksi!
Ja onneton mielenvikainen alkoi äkkiä ääneensä itkeä, kyynelet
tulvahtivat virtanaan. Alikapteeni hyppäsi nopeasti hänen luokseen.
— Äitikulta, äitikulta, rakas ystävä, älähän nyt, älähän nyt! Et sinä
ole yksinäinen. Kaikkihan sinua rakastavat, kaikki jumaloivat! — ja hän
alkoi taas suudella hänen molempia käsiään ja alkoi hellästi silitellä
kämmenillään hänen kasvojaan. Sitten hän sieppasi lautasliinan ja
alkoi äkkiä pyyhkiä hänen kasvoiltaan kyyneliä. Aljošasta tuntui,
että alikapteeninkin silmissä kimalteli kyyneliä. — No, näittekö?
Kuulitteko? sanoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Aljošan puoleen ja
osoitti kädellään onnetonta mielenvikaista.
— Näen ja kuulen, — mutisi Aljoša.
— Isä, isä! Ihanko sinä tosiaan hänen kanssaan... Älä välitä hänestä,
isä! — huudahti äkkiä poika nousten seisomaan vuoteessaan ja katsellen
palavin silmin isäänsä.
— Lakatkaa jo lopultakin ilvehtimästä ja tekemästä tyhmiä kujeitanne,
jotka eivät koskaan johda mihinkään!... — huudahti Varvara Nikolajevna
jo aivan suuttuneena, pysyen yhä samassa nurkassa, ja polki jalkaa.
— Teillä on tällä kertaa täysin oikea syy mielenmalttinne
menettämiseen, Varvara Nikolajevna, ja minä täytän kiireesti toiveenne.
No, pankaahan lakki päähänne, Aleksei Fjodorovitš, minä otan vain
lippalakkini ja sitten lähdemme. Minun on sanottava teille vakava
sananen, mutta näitten seinien ulkopuolella. Tuo tuossa istuva neito on
minun tyttäreni Nina Nikolajevna, en muistanut esitellä häntä teille,
— Herran enkeli ihmisen hahmossa... kuolevaisten luo alas taivaasta
lentänyt... jos vain voitte sen ymmärtää...
— Hänhän vapisee aivan kuin nytkähtelisi suonenvedossa, — jatkoi
Varvara Nikolajevna paheksuvasti.
— Tämä taas, joka nyt polkee minulle jalkaa ja äsken mainitsi minua
pajazzoksi, — hän on myöskin Herran enkeli ihmishahmossa ja syystä hän
minua niin nimitti. Mutta menkäämme, Aleksei Fjodorovitš, täytyy puhua
asia loppuun...
Ja tarttuen Aljošan käteen alikapteeni vei hänet huoneesta suoraan
kadulle.
7.