Vierashuoneessa oli keskustelu jo päättynyt. Katerina Ivanovna oli
voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, vaikka olikin päättäväisen
näköinen. Sillä hetkellä, jolloin Aljoša ja rouva Hohlakov astuivat
sisälle, oli Ivan Fjodorovitš jo noussut seisomaan lähteäkseen pois.
Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat, ja Aljoša katsahti levottomana
häneen. Seikka oli semmoinen, että Aljoša tässä nyt sai selvyyden
erääseen epäluuloonsa — erääseen levottomuutta tuottavaan arvoitukseen,
joka jo jonkin aikaa oli häntä kiusannut. Jo noin kuukauden ajan
oli hänelle silloin tällöin eri tahoilta koetettu antaa se käsitys,
että veli Ivan rakastaa Katerina Ivanovnaa, ja mikä oli tärkeintä,
todellakin aikoo »lyödä laudalta» Mitjan. Aivan viimeiseen asti tämä
oli tuntunut Aljošasta aivan luonnottomalta, vaikka olikin herättänyt
hänessä suurta levottomuutta. Hän rakasti kumpaakin veljeään, ja häntä
peloitti tuommoinen kilpailu heidän kesken. Mutta Dmitri Fjodorovitš
itse oli äkkiä eilen hänelle suoraan selittänyt, että veli Ivanin
kilpakosinta oli hänelle suorastaan mieleen ja että se auttaa häntä,
Dmitriä, monessa suhteessa. Mihin se auttaa? Menemäänkö naimisiin
Grušenjkan kanssa? Mutta tätä tekoa Aljoša piti epätoivoisena ja
vihoviimeisenä. Kaiken tämän lisäksi Aljoša oli ehdottomasti uskonut
aivan eiliseen iltaan asti, että Katerina Ivanovna itse intohimoisesti
ja järkähtämättömästi rakastaa hänen veljeään Dmitriä, — mutta
uskoi sitä vain eiliseen iltaan asti. Lisäksi hänen mielessään
jostakin syystä kangasteli, että Katerina Ivanovna ei voi rakastaa
sellaista kuin veli Ivan, vaan rakastaa hänen veljeään Dmitriä ja
juuri semmoisena kuin tämä on, niin kummalliselta kuin tuommoinen
rakkaus näyttikin. Mutta eilen Grušenjkan kanssa sattuneen kohtauksen
aikana oli hänen mieleensä alkanut kangastella jotakin muuta. Sana
»mullerrus», jota rouva Hohlakov äsken oli käyttänyt, sai hänet melkein
vavahtamaan, sen tähden että juuri viime yönä hän puoleksi heränneenä
aamuyöstä oli äkkiä, luultavasti vastaten omaan unennäköönsä, lausunut:
»Mullerrus, mullerrus!» Kaiken yötä hän oli unissaan nähnyt eilisen
kohtauksen Katerina Ivanovnan luona. Nyt äkkiä rouva Hohlakovin suora
ja itsepintainen vakuutus, että Katerina Ivanovna rakastaa veli Ivania
ja että hän vain itse, tahallaan, jonkinmoista leikkiä leikkien,
sydämen »mullerruksen» vaikutuksesta pettää itseään ja itse kiduttaa
itseään teeskennellyllä rakkaudellaan Dmitriä kohtaan, joka rakkaus
johtuu muka jonkinmoisesta kiitollisuudesta, — hämmästytti Aljošaa:
»Kenties todella juuri näissä sanoissa onkin täydellinen totuus.
Mutta millainen on sitten näin ollen veli Ivanin asema?» Aljoša tunsi
vaistomaisesti, että sellaisen luonteen kuin Katerina Ivanovnan täytyi
saada vallita, mutta hän voi vallita ainoastaan Dmitrin kaltaista eikä
ollenkaan sellaista kuin Ivan. Sillä vain Dmitri saattoi (olkoonpa,
että vasta pitkän ajan kuluessa) lopulta alistua hänen edessään »omaksi
onnekseen» (jota Aljošakin olisi toivonut), mutta Ivan ei, Ivan ei
voisi hänen edessään alistua, eikä tuo alistuminen tuottaisi hänelle
onnea. Tämmöisen käsityksen oli Aljoša jostakin syystä tahtomattaan
muodostanut itselleen Ivanista. Ja nyt kaikki nämä epäilyt ja mietteet
välähtivät hänen mielessään ja kulkivat sen läpi sillä hetkellä,
jolloin hän oli menossa vierashuoneeseen. Välähtipä vieläkin yksi
ajatus, äkkiä ja vastustamattomasti: »Entäpä jos hän ei rakasta ketään,
ei kumpaakaan?» Huomautan, että Aljoša ikäänkuin häpesi tämmöisiä
ajatuksiaan ja moitti itseään niistä, kun ne sattuivat, kuten viime
kuukauden aikana oli tapahtunut, nousemaan hänen mieleensä: »Mitäpä
minä ymmärrän rakkaudesta ja naisista ja kuinka minä voin tehdä
tuommoisia päätelmiä», ajatteli hän itseään soimaten joka kerta
tuollaisen ajatuksen tai arvelun noustua hänen mieleensä. Mutta hän ei
kuitenkaan voinut olla ajattelematta. Hän ymmärsi vaistollaan, että
esimerkiksi nyt hänen kahden veljensä kohtalossa tuo kilpailu oli
hyvin tärkeä kysymys, josta riippui paljon. »Toinen iljettävä olento
syö toisen», oli veli Ivan eilen lausunut puhuessaan suuttuneena
isästään ja veljestään Dmitristä. Siis veli Dmitri oli hänen silmissään
iljettävä olento ja oli kenties jo kauankin ollut? Eiköhän siitä asti
kun veli Ivan oli tutustunut Katerina Ivanovnaan? Nuo sanat olivat
eilen tietysti päässeet Ivanin suusta hänen tahtomattaan, mutta juuri
siksi niillä oli sitäkin suurempi merkitys. Jos niin on, niin kuinka
tässä voi olla kysymys rauhasta? Eikö päinvastoin ole ilmaantunut yhä
uusia vihamielisyyden ja vihollisuuden syitä heidän perheessään? Mutta
tärkeintä oli, ketä hänen, Aljošan, tuli sääliä? Ja mitä hänen piti
kullekin toivoa? Hän rakastaa heitä kumpaakin, mutta mitä pitää toivoa
heille kummallekin tämmöisten kauheitten ristiriitojen vallitessa?
Näissä sekavissa oloissa saattoi joutua aivan neuvottomaksi, mutta
Aljošan sydän ei voinut sietää epätietoisuutta, sillä hänen rakkautensa
oli luonteeltaan aina toimivaa. Hän ei voinut rakastaa passiivisesti;
kun hän jotakuta rakasti, niin hän heti ryhtyi myös tätä auttamaan.
Mutta tätä varten täytyi asettaa itselleen päämäärä, täytyi varmasti
tietää, mikä kummallekin heistä oli hyvää ja tarpeellista, ja kun oli
päässyt varmuuteen, että päämäärä oli oikea, tuli luonnollisesti auttaa
heitä kumpaakin. Mutta varman päämäärän asemesta oli kaikkialla vain
epäselvyyttä ja hämmennystä. »Mullerrus», lausuttiin nyt! Mutta mitä
hän saattoi ymmärtää edes tuon mullerruksen laadusta? Hän ei ymmärrä
edes ensimmäistä sanaa koko tästä sekamelskasta!
Nähtyään Aljošan lausui Katerina Ivanovna nopeasti ja ilomielin Ivan
Fjodorovitšille, joka jo oli noussut paikaltaan lähteäkseen:
— Hetkiseksi vielä! Jääkää vielä hetkeksi. Minä tahdon kuulla, mitä
mieltä on tämä mies, johon minä luotan koko sydämestäni. Katerina
Osipovna, älkää tekään menkö, — lisäsi hän kääntyen rouva Hohlakovin
puoleen. Hän pyysi Aljošaa istuutumaan viereensä, ja rouva Hohlakov
istuutui vastapäätä, Ivan Fjodorovitšin viereen.
— Tässä ovat kaikki ystäväni, kaikki, mitä minulla on maailmassa,
rakkaat ystäväni, — alkoi hän kiihkeästi äänellä, jossa värisivät
todellisen kärsimyksen kyynelet, ja Aljošan sydän taipui taas heti
hänen puoleensa. — Te, Aleksei Fjodorovitš, te näitte eilen tuon...
kauheuden ja näitte, millainen minä olin. Te ette ole nähnyt sitä, Ivan
Fjodorovitš, hän näki. Mitä hän ajatteli minusta eilen, sitä en tiedä,
tiedän vain sen, että jos sama toistuisi tänään, nyt juuri, niin minä
lausuisin ilmi aivan samat tunteet kuin eilen, — aivan samat tunteet,
samat sanat ja tekisin samat liikkeet. Te muistatte minun liikkeeni,
Aleksei Fjodorovitš, te itse estitte minulta yhden niistä... (Kun hän
sanoi tämän, hän punastui ja hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.) Sanon
teille, Aleksei Fjodorovitš, että minä en voi tehdä minkään kanssa
sovintoa. Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, minä en edes tiedä, rakastanko
_häntä_ nyt. Minusta hän on _säälittävä_, se on huono rakkauden
todistus. Jos minä rakastaisin häntä, edelleenkin rakastaisin, niin
minä kenties nyt en säälisi häntä, vaan päinvastoin vihaisin...
Hänen äänensä alkoi väristä, ja kyynelet kimaltelivat hänen
silmäripsissään. Aljoša vavahti sisimmässään: »Tämä tyttö on totinen ja
vilpitön», ajatteli hän, »eikä... eikä hän enää rakasta Dmitriä!»
— Niin se on! Niin! — huudahti rouva Hohlakov.
— Odottakaa, rakas Katerina Osipovna, minä en ole vielä sanonut
pääasiaa, en ole sanonut mitä minä tänä yönä lopullisesti päätin.
Minä tunnen, että päätökseni kenties on kauhea — minulle itselleni,
mutta minä aavistan, että en muuta sitä enää millään ehdolla, en
millään ehdolla koko elämäni aikana, vaan niin tapahtuu. Minun rakas,
hyvä, ainainen ja jalo neuvonantajani ja syvä sydänten tuntija sekä
ainoa ystäväni, mikä minulla maailmassa vain onkin, Ivan Fjodorovitš,
hyväksyy ajatukseni kaikissa suhteissa ja pitää päätöstäni hyvänä...
Hän tuntee sen.
— Niin, minä hyväksyn sen, — lausui Ivan Fjodorovitš hiljaisella, mutta
lujalla äänellä.
— Mutta minä tahdon, että myös Aljoša (ah, Aleksei Fjodorovitš,
anteeksi, että nimitin teitä yksinkertaisesti Aljošaksi), — minä
tahdon, että myös Aleksei Fjodorovitš sanoo minulle juuri nyt,
molempien ystävieni läsnäollessa, olenko oikeassa vai enkö? Minulla on
vaistomainen aavistus, että te, Aljoša, olette rakas veljeni (sillä te
olette minun rakas veljeni), — lausui hän taas innostuneesti ja tarttui
Aljošan kylmään käteen kuumalla kädellään, — minä aavistan, että teidän
ratkaisunne, teidän hyväksymisenne on kaikista tuskistani huolimatta
antava minulle rauhan, sillä teidän sanojenne jälkeen minä rauhoitun ja
tulen sovintoon, — aavistan sen!
— En tiedä mitä te minulta kysytte, — lausui Aljoša, ja hänen kasvonsa
punastuivat, — tiedän vain, että rakastan teitä ja toivon tällä
hetkellä teille onnea hartaammin kuin itselleni!... Mutta enhän minä
ollenkaan ymmärrä näitä asioita... — kiiruhti hän äkkiä jostakin syystä
lisäämään.
— Näissä asioissa, Aleksei Fjodorovitš, näissä asioissa on tärkeintä
nyt kunnia ja velvollisuus ja en tiedä mikä vielä, jokin kenties
velvollisuuttakin korkeampi. Sydämeni puhuu minulle vastustamattomasta
tunteesta, ja se vetää minua vastustamattomasti mukanaan. Kaiken voi
muutoin sanoa lyhyesti, minä olen jo tehnyt päätökseni: jos hän naikin
tuon... elukan (alkoi hän juhlallisesti), jolle minä en koskaan, en
koskaan voi antaa anteeksi, niin minä _kumminkaan en jätä häntä_!
Tästä lähin minä en enää koskaan, en koskaan jätä häntä! — lausui hän
niin, että se oli kuin kalpean, kiusaantumisesta syntyneen innostuksen
purkaus. — Ei niin, että minä kuljeskelisin hänen jäljessään, joka
hetki laittautuisin hänen näkyviinsä, kiusaisin häntä, — oi ei, minä
menen toiseen kaupunkiin, minne tahansa, mutta koko ikäni, koko elämäni
ajan minä seuraan hänen vaiheitaan väsymättä. Kun hän tulee tuon kanssa
onnettomaksi, ja niinhän ehdottomasti käykin aivan kohta, niin tulkoon
hän minun luokseni ja hän on kohtaava ystävän, sisaren... Vain sisaren
tietysti, ja niin on oleva ainaisesti, mutta tulkoon hän lopultakin
vakuutetuksi, että tämä sisar on todella hänen sisarensa, rakastaa
häntä ja on uhrannut hänelle koko elämänsä. Minä pääsen siihen, minä
pidän sen järkähtämättömästi päämääränäni, että hän viimein oppii
tuntemaan minut ja kertoo minulle kaikki häpeilemättä! — huudahti hän
aivan kuin raivostuneena. — Minusta tulee hänen jumalansa, jota hän
rukoilee, — ja sen hän on minulle vähintään velkaa uskottomuudesta
ja siitä, mitä sain eilen hänen tähtensä kärsiä. Ja nähköön hän koko
elämänsä ajan, että minä läpi elämäni olen uskollinen hänelle ja
kerran antamalleni lupaukselle siitä huolimatta, että hän oli uskoton
ja petti. Minä... minä muutun vain hänen onnensa välikappaleeksi (vai
kuinka sen sanoisin), hänen onnensa työkaluksi, koneeksi, ja koko
elämäni ajaksi, koko elämäni ajaksi, ja jotta hän näkisi sen niin kauan
kuin hän elää! Semmoinen on päätökseni! Ivan Fjodorovitš hyväksyy
menettelyni aivan täydellisesti.
Hän läähätti. Kenties hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa paljon
arvokkaammin, taitavammin ja luonnollisemmin, mutta tuli tehneeksi
sen liian kiireesti ja liian avoimesti. Paljon tuli siihen nuorta
itsensähillitsemisen puutetta, paljon siinä johtui vain eilisestä
kiihtymyksestä, ylpeilyn tarpeesta, sen hän tunsi itse. Hänen kasvonsa
tulivat äkkiä omituisen synkiksi, silmien ilme tuli epämiellyttäväksi.
Aljoša huomasi heti kaiken tämän, ja hänen sydämensä liikahti säälistä.
Mutta samassa veli Ivan lisäsi:
— Minä lausuin vain ajatukseni, — sanoi hän. — Jonkun toisen sanomana
tämä kaikki olisi tehnyt masentuneen ja kiusaantuneen vaikutuksen,
mutta ei teidän sanomananne. Joku toinen olisi ollut väärässä, mutta te
olette oikeassa! Minä en tiedä, kuinka tämä olisi perusteltava, mutta
näen, että te olette mitä suurimmassa määrässä vilpitön, ja siksi te
olette oikeassa...
— Mutta tämähän on vain tällä hetkellä... Mutta mitä on tämä hetki?
Vain eilinen loukkaus, — sitä merkitsee tämä hetki! — ei rouva Hohlakov
malttanut olla äkkiä sanomatta. Ilmeisesti hän ei ollut tahtonut
sekaantua asiaan, mutta ei ollut voinut hillitä itseään ja tuli
yht'äkkiä lausuneeksi sangen oikean ajatuksen.
— Niinpä kyllä, — keskeytti Ivan jonkin verran kiihkeästi ja nähtävästi
vihaisena siitä, että hänet oli keskeytetty, — niin, mutta jollekulle
toiselle tämä hetki olisi vain eilinen vaikutelma ja vain yksi hetki,
kun taas sellaiselle luonteelle kuin Katerina Ivanovna tämä hetki
tulee koko elämän pituiseksi. Mikä toisille on vain lupaus, se on
hänelle ikuinen, raskas, kenties murheellinen velvollisuus, josta ei
voi luopua. Ja tämä täytetyn velvollisuuden tunne on ylläpitävä häntä.
Teidän elämänne, Katerina Ivanovna, kuluu nyt omien tunteittenne,
oman sankarillisen tekonne ja kärsimyksiä tuottavassa oman murheenne
katselemisessa, mutta myöhemmin tuo kärsimys lieventyy ja elämänne
muuttuu silloin kerta kaikkiaan täytetyn lujan ja ylpeän ajatuksen
suloiseksi katselemiseksi, ajatuksen, joka todellakin on omalla
tavallaan ylpeä ja joka tapauksessa epätoivoinen, mutta jossa te olette
saavuttanut voiton, ja tämä tietoisuus tuottaa teille lopulta mitä
täydellisimmän hyvityksen ja saa teidät sovintoon kaiken muun kanssa...
Hän puhui tämän päättävästi, jollakin tavoin häijysti, ilmeisesti
tahallaan ja kenties tahtomatta salatakaan tarkoitustaan, nimittäin
puhua tahallansa ja ivallisesti.
— Voi hyvä Jumala, kuinka toisin tuo kaikki on! — huudahti taas rouva
Hohlakov.
— Aleksei Fjodorovitš, sanokaa te! Minua kiusaa halu saada tietää,
mitä te minulle sanotte! — huudahti Katerina Ivanovna, ja kyynelet
tulvahtivat äkkiä hänen silmistään. Aljoša nousi sohvalta.
— Ei tämä ole mitään, ei mitään! — jatkoi Katerina Ivanovna itkien.
— Tämä johtuu tilapäisestä heikkoudesta, viime yöstä, mutta kahden
sellaisen ystävän rinnalla kuin te ja veljenne minä tunnen, että
minulla vielä on voimia... koska tiedän... että te kumpikaan ette
koskaan jätä minua.
— Valitettavasti minun täytyy kenties jo huomenna lähteä Moskovaan ja
jättää teidät pitkäksi aikaa... Eikä tätä, paha kyllä, voi muuttaa... —
lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš.
— Huomenna Moskovaan! — sanoi Katerina Ivanovna, ja hänen kasvonsa
vääntyivät yht'äkkiä. — Mutta... mutta hyvä Jumala, kuinka onnellista
se on! — huudahti hän äänellä, joka oli silmänräpäyksessä kokonaan
muuttunut. Silmänräpäyksessä olivat myös kyynelet kadonneet hänen
silmistään aivan jäljettömiin. Nimenomaan juuri silmänräpäyksessä
oli hänessä tapahtunut ihmeellinen muutos, joka suuresti kummastutti
Aljošaa: äskeisen loukatun tyttöraukan sijaan, joka oli itkenyt
jonkinmoisen tunteenpurkauksen vallassa, oli äkkiä tullut nainen,
joka täydellisesti hillitsi itsensä, vieläpä oli erittäin tyytyväinen
johonkin, aivan kuin olisi äkkiä ilostunut jostakin.
— Oi, ei se ole onnellista, että minä menetän teidät, ei tietenkään, —
korjasi hän tavallaan äskeistä puhettaan ja hymyili kohteliasta hymyä,
— sellainen ystävä kuin te ei voi sitä luulla. Olen päinvastoin onneton
menettäessäni teidät (hän syöksyi äkkiä rajusti Ivan Fjodorovitšin
luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä kiihkeästi).
Mutta onnellista on se, että te itse persoonallisesti voitte nyt
kertoa Moskovassa tädille ja Agafjalle koko minun asemani, koko
minun nykyisen kauhean kohtaloni, täysin avomielisesti Agafjalle ja
säästäen rakasta tätiä, niinkuin itse sen kyllä ymmärrätte tehdä. Ette
voi kuvitellakaan, kuinka onneton olin eilen ja tänä aamuna, kun en
tietänyt, miten kirjoittaisin heille tämän kauhean kirjeen... sillä
kirjeessä ei tätä voi mitenkään esittää... Mutta nyt minun on helppo
kirjoittaa, koska te olette siellä heidän luonaan ja selitätte kaiken.
Oi, kuinka iloinen olen! Mutta iloitsen vain tästä, uskokaa taaskin
minua. Teitä itseänne ei minulle tietysti mikään voi korvata... Riennän
heti kirjoittamaan kirjeen, — lopetti hän äkkiä ja astui jo askelen
lähteäkseen huoneesta.
— Entä Aljoša? Entä Aleksei Fjodorovitšin mielipide, joka teidän niin
välttämättömästi piti saada tietää? — huudahti rouva Hohlakov. Hänen
äänessään oli pisteliäs ja vihainen sävy.
— Minä en ole unohtanut sitä, — pysähtyi Katerina Ivanovna äkkiä, —
mutta miksi te olette minua kohtaan niin vihamielinen tämmöisellä
hetkellä, Katerina Osipovna? — lausui hän katkerasti ja kiihkeästi
soimaten. — Mitä minä sanoin, sen myös vahvistan todeksi. Minun on
välttämätöntä saada kuulla hänen mielipiteensä, vieläpä enemmänkin:
minä tarvitsen hänen ratkaisuaan! Mitä hän sanoo, niin tapahtuu — niin
suuressa määrin minä päinvastoin himoitsen kuulla sanojanne, Aleksei
Fjodorovitš... Mutta mikä teitä vaivaa?
— Minä en ole koskaan luullut, minä en voi sitä kuvitella! — huudahti
äkkiä Aljoša surullisesti.
— Mitä, mitä?
— Hän menee Moskovaan, ja te huudahditte olevanne iloinen — sen te
teitte tahallanne! Sitten te heti aloitte selitellä, että ette ole
siitä iloinen, vaan että teistä päinvastoin on ikävä, kun... menetätte
ystävän, — mutta senkin te näyttelitte tahallanne... aivan kuin
teatterissa, näyttelitte kuin komediaa!...
— Teatterissa? Kuinka... Mitä tämä on? — huudahti Katerina Ivanovna
suuresti hämmästyen ja kiivastuneena sekä kulmiaan rypistäen.
— Vakuuttakaapa hänelle miten paljon tahansa, että te kaipaatte häntä
ystävänä, niin te kuitenkin väitätte hänelle päin silmiä, että on onni,
kun hän matkustaa pois... — lausui Aljoša ikäänkuin menehtyneenä. Hän
seisoi pöydän ääressä eikä istuutunut.
— Mitä te tarkoitatte, minä en ymmärrä...
— Enhän minä itsekään tiedä... Minulle on äkkiä ikäänkuin valjennut...
Minä tiedän puhuvani pahasti, mutta sanon kuitenkin kaiken, — jatkoi
Aljoša yhtä värisevällä ja katkonaisella äänellä. — Minulle on
valjennut semmoista, että te kenties ette ollenkaan rakasta veli
Dmitriä... alusta alkaen ette ole rakastanut... Ja kenties myös
Dmitri ei teitä ollenkaan rakasta... alusta pitäen... vaan ainoastaan
kunnioittaa... Minä en todellakaan tiedä, kuinka nyt uskallan tästä
kaikesta puhua, mutta täytyyhän jonkun sanoa totuus... sillä kukaan ei
täällä tahdo sanoa totuutta...
— Mitä totuutta? — huudahti Katerina Ivanovna, ja hänen äänessään oli
hysteerinen kaiku.
— Tätä, — mutisi Aljoša aivan kuin olisi puusta pudonnut, — kutsukaa
heti tänne Dmitri — minä etsin hänet käsiin — ja tulkoon hän tänne
ja ottakoon teitä kädestä, ottakoon sitten kädestä veli Ivania ja
yhdistäköön teidän kätenne. Sillä te kiusaatte Ivania vain sen tähden,
että rakastatte häntä... ja kiusaatte sen tähden, että rakastatte
Dmitriä jonkin puuskan vuoksi... rakastatte epätodesti... koska olette
itsellenne niin vakuuttanut...
Aljošan puhe katkesi ja hän vaikeni.
— Te... te... te... olette pieni hassu, sitä te olette! — sanoi äkkiä
Katerina Ivanovna kasvot kalvenneina ja huulet vihasta vääntyneinä.
Ivan Fjodorovitš alkoi nauraa ja nousi paikaltaan. Hänellä oli hattu
kädessään.
— Sinä olet erehtynyt, hyvä Aljošani, — lausui hän, ja hänen
kasvoissaan oli sellainen ilme, jommoista Aljoša ei ollut niissä
vielä koskaan nähnyt, — jonkinmoista nuorekasta vilpittömyyttä ja
voimakasta, hillittömän avomielistä tunnetta, — ei koskaan ole
Katerina Ivanovna rakastanut minua! Hän on tietänyt kaiken aikaa,
että minä rakastan häntä, vaikka minä en koskaan ole puhunut hänelle
sanaakaan rakkaudestani, hän on — tietänyt, mutta ei ole rakastanut
minua. En myöskään ole ollut hänen ystävänsä kertaakaan, ainoatakaan
päivää: ylpeä nainen ei ole tarvinnut ystävyyttäni. Hän piti minua
läheisyydessään voidakseen yhtä mittaa kostaa. Hän kosti minulle ja
minussa kaikki loukkaukset, joita hän alituisesti ja joka hetki koko
tänä aikana on saanut kärsiä Dmitrin puolelta, loukkaukset heidän
ensimmäisestä kohtaamisestaan asti... Sillä heidän aivan ensimmäinenkin
kohtauksensa on jäänyt hänen sydämeensä loukkaukseksi. Sellainen on
hänen sydämensä! Minä en koko aikana ole muuta tehnytkään kuin kuullut
hänen rakkaudestaan Dmitriin. Minä lähden nyt matkaan, mutta tietäkää,
Katerina Ivanovna, että te todellisuudessa rakastatte ainoastaan
häntä. Ja kuta enemmän hän loukkaa, sitä enemmän ja yhä enemmän. Se
juuri on teidän puuskanne. Te rakastatte häntä semmoisena kuin hän on,
rakastatte häntä teitä loukkaavana. Jos hän tekisi parannuksen, niin te
heti hylkäisitte hänet ja lakkaisitte kokonaan rakastamasta. Mutta hän
on teille tarpeellinen, jotta voisitte katsoa lakkaamatta sankarillista
uskollisuuttanne ja moittia häntä uskottomuudesta. Ja kaikki tämä
johtuu teidän ylpeydestänne. Oi, tässä on paljon alentamista ja
alentumista, mutta kaikki johtuu ylpeydestä... Minä olen liian nuori
ja olen rakastanut teitä liian voimakkaasti. Minä tiedän, että minun
ei pitäisi puhua teille tätä, että olisi arvokkaampaa yksinkertaisesti
poistua luotanne, ja se olisi teillekin vähemmän loukkaavaa. Mutta
minähän matkustan kauaksi enkä palaa koskaan. Tämähän on ero iäksi...
Minä en tahdo istua puuskan ja mullerruksen vieressä... Muuten en
osaa enää puhua, olen sanonut kaiken... Hyvästi, Katerina Ivanovna,
te ette saa olla vihainen minulle, sillä minä olen saanut sata kertaa
kovemman rangaistuksen kuin te: se on jo minulle rangaistus, että
en koskaan saa nähdä teitä. Hyvästi. Minä en tarvitse kättänne. Te
olette liian tietoisesti minua kiusannut, jotta voisin tällä hetkellä
antaa teille anteeksi. Myöhemmin annan anteeksi, mutta nyt ei tarvita
kättänne. »_Den Dank, Dame, begehr ich nicht!_» — lisäsi hän vääristäen
suunsa hymyyn (osoittaen, muuten aivan odottamattomasti, että hänkin
pystyi lukemaan Schilleriä niin paljon, että osasi ulkoakin, mitä
Aljoša aikaisemmin ei olisi uskonut). Hän poistui huoneesta sanomatta
jäähyväisiä edes emännälle, rouva Hohlakoville. Aljoša löi käsiään
yhteen.
— Ivan, — hän huudahti hänen jälkeensä aivan kuin pyörällä päästään,
— tule takaisin, Ivan! Ei, ei, hän ei palaa nyt missään tapauksessa!
— huudahti hän murheellisena ja aivan kuin hänelle taas olisi jotakin
valjennut, — mutta se on minun, minun syyni, minä aloitin! Ivan
puhui häijysti, pahasti, epäoikeudenmukaisesti ja ilkeästi... Hänen
täytyy taas tulla tänne, palata, palata... — Aljoša huudahteli kuin
vähämielinen.
Katerina Ivanovna poistui äkkiä toiseen huoneeseen.
— Te ette ole tehnyt mitään, te olette toiminut ihanasti kuin enkeli,
— kuiskasi rouva Hohlakov nopeasti ja innostuneesti murheelliselle
Aljošalle. — Minä teen kaiken voitavani, että Ivan Fjodorovitš ei
matkustaisi pois...
Hänen kasvonsa loistivat ilosta Aljošan suureksi harmiksi, mutta
Katerina Ivanovna tuli yht'äkkiä takaisin. Hänellä oli kädessään kaksi
sadan ruplan seteliä.
— Minulla on teille eräs suuri pyyntö, Aleksei Fjodorovitš, — alkoi
hän kääntyen suoraan Aljošan puoleen ja näennäisesti rauhallisella
ja tyynellä äänellä, aivan kuin äsken tosiaankaan ei olisi mitään
tapahtunut. — Viikko — niin, luullakseni se oli viikko sitten — Dmitri
Fjodorovitš teki kiivastuneena erään sangen epäoikeutetun teon, hyvin
sopimattoman teon. Täällä on eräs huono paikka, muudan ravintola.
Siellä hän kohtasi erään virasta eronneen upseerin, tuon alikapteenin,
jota isänne on käyttänyt joihinkin asioihinsa. Suuttuneena jostakin
tähän alikapteeniin Dmitri Fjodorovitš tarttui häntä partaan ja veti
hänet kaikkien nähden tällä loukkaavalla tavalla kadulle vedellen häntä
vielä kadulla pitkän aikaa, ja kerrotaan tämän alikapteenin pienen
pojan, joka on oppilaana täkäläisessä koulussa ja joka on vielä aivan
lapsi, juosseen kaiken aikaa vieressä ääneen itkien ja pyytäneen isänsä
puolesta ja pyydelleen kaikkia muitakin puolustamaan isää, mutta kaikki
olivat vain nauraneet. Suokaa anteeksi, Aleksei Fjodorovitš, mutta en
voi olla paheksuen muistelematta tätä häpeällistä tekoa... yhtä niistä
teoista, jommoisiin vain Dmitri Fjodorovitš voi ryhtyä vihapäissään...
ja intohimojensa vallassa! En osaa edes kertoa sitä, en kykene...
Sekaannun sanoissani. Olen ottanut selkoa tuosta pahoinpidellystä ja
kuullut, että hän on hyvin köyhä mies. Hänen sukunimensä on Snegirev.
Hän on tehnyt jonkin virkarikoksen, hänet on erotettu virasta, en
osaa kertoa sitä teille, ja nyt hän on perheensä kanssa, onnettoman
perheensä kanssa, johon kuuluu sairaita lapsia ja sairas vaimo,
mielenvikainen luullakseni, joutunut hirveään kurjuuteen. Hän on jo
kauan asunut kaupungissamme, hänellä on joitakin hommia, hän on ollut
jossakin kirjurina, mutta nyt hänelle on yht'äkkiä lakattu maksamasta.
Olen luonut silmäni teihin... toisin sanoen ajattelin, — minä en tiedä,
sanani sotkeutuvat, — nähkääs, minä olin aikonut pyytää teitä, Aleksei
Fjodorovitš, — hyvä Aleksei Fjodorovitši, käymään hänen luonaan,
jollakin tekosyyllä menemään heille, nimittäin tuon alikapteenin luo, —
voi hyvä Jumala, miten minä sotken! — ja hienotunteisesti, varovasti,
— juuri sillä tavoin kuin vain te osaatte tehdä (Aljoša punastui
äkkiä) — koettamaan saada annetuksi hänelle avustus, nämä kaksisataa
ruplaa. Hän ottaa varmasti vastaan... toisin, sanoen hänet pitää
suostuttaa ottamaan vastaan... Tai ei, kuinka sanoisin? Katsokaahan,
tämä ei ole mitään sopijaisia hänelle, jotta hän ei nostaisi kannetta
(sillä hän lienee aikonut nostaa kanteen), vaan ainoastaan sääliä,
auttamishalua minun puoleltani, Dmitri Fjodorovitšin morsiamelta eikä
häneltä itseltään... Sanalla sanoen te osaatte kyllä... Menisin itse,
mutta te osaatte toimittaa sen paljon paremmin kuin minä. Hän asuu
Ozernaja-kadun varrella, pikkuporvarinleski Kalmykovin talossa...
Jumalan tähden, Aleksei Fjodorovitš, tehkää minulle tämä, minä... minä
olen nyt jonkin verran... väsynyt. Näkemiin...
Hän pyörähti ympäri ja hävisi taas oviverhon taakse niin nopeasti,
että Aljoša ei ennättänyt sanoa sanaakaan, — vaikka hänen mielensä
olisi kyllä tehnyt sanoa. Hänen mielensä teki pyytää anteeksi, syyttää
itseään, — sanoa edes jotakin, sillä hänen sydämensä oli täysi eikä hän
missään tapauksessa tahtonut lähteä huoneesta sitä tekemättä. Mutta
rouva Hohlakov tarttui hänen käteensä ja vei itse hänet ulos. Eteisessä
hän taas pysähdytti hänet niinkuin äskenkin.
— Hän on ylpeä, kamppailee itseään vastaan, mutta hän on hyväsydäminen,
ihana, jalomielinen! — lausuili rouva Hohlakov puoliääneen. — Oi,
kuinka minä häntä rakastan, varsinkin toisinaan, ja kuinka minä nyt
taas olen iloinen kaikesta, kaikesta! Rakas Aleksei Fjodorovitš, te
ette ole tietänytkään tätä: tietäkää, että me kaikki, kaikki — minä,
hänen molemmat tätinsä, — kerrassaan kaikki, myöskin Lise, olemme jo
kokonaisen kuukauden ajan vain sitä toivoneetkin ja pyytäneet, että
hän ottaisi eron teidän suosikistanne Dmitri Fjodorovitšista, joka ei
välitä hänestä eikä rakasta häntä ollenkaan, ja menisi naimisiin Ivan
Fjodorovitšin kanssa, sivistyneen ja oivan nuorukaisen, joka rakastaa
häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Meillähän on täällä ihan
oikea salaliitto, ja ehkäpä minäkin vain sen tähden yhä viivyn täällä...
— Mutta hänhän itki, häntä on taas loukattu! — huudahti Aljoša.
— Älkää uskoko naisen kyyneliä, Aleksei Fjodorovitš, — minä olen aina
naisia vastaan tässä suhteessa, minä olen miesten puolella.
— Äiti, te turmelette ja saatatte perikatoon Aleksei Fjodorovitšin, —
kuului oven takaa Lisen vieno ääni.
— Ei, minä olen syynä tähän kaikkeen, minä olen suuresti syyllinen! —
toisteli lohduton Aljoša piinallisen häpeänpuuskan vallassa muistellen
mielenpurkaustaan ja peittäen kasvonsakin käsiinsä, niin häntä hävetti.
— Päinvastoin te esiinnyitte kuin enkeli, kuin enkeli, olen valmis
sanomaan sen tuhannen tuhatta kertaa.
— Äiti, minkä tähden hän esiintyi niinkuin enkeli? — kuului taas Lisen
ääni.
— Minusta tuntui jostakin syystä, kun katselin tuota kaikkea, — jatkoi
Aljoša aivan kuin ei olisi kuullutkaan Lisen puhetta, — että hän
rakastaa Ivania, ja niin tulin sanoneeksi tuon tyhmyyden... mitähän nyt
seuraa!
— Kenelle sitten, kenelle? — huudahti Lise. — Äiti, te tahdotte
varmaankin tappaa minut. Minä kysyn teiltä, ettekä te vastaa minulle.
Samassa palvelustyttö juoksi heidän luokseen.
— Katerina Ivanovnan laita on huonosti... Hän itkee... hysteriaa, on
kouristusta.
— Mitä! — huudahti Lise ja hänen äänensä oli nyt levoton.
— Äiti, minä tässä saan hysteriakohtauksen eikä hän!
— Lise, Jumalan tähden, älä huuda, älä tee minusta loppua. Sinä olet
vielä siinä iässä, ettet saa tietää kaikkea mitä aikuiset tietävät,
minä riennän luoksesi ja kerron kaikki mitä sinulle voi kertoa.
Voi hyvä Jumala! Minä riennän, riennän... Hysteerinen kohtaus — se
on hyvä merkki, Aleksei Fjodorovitš, se on mainiota, että hänellä
on hysteerinen kohtaus. Juuri niin pitää ollakin. Minä olen tässä
suhteessa aina naisia vastaan, kaikkia noita hysterioita ja naisten
kyyneliä vastaan. Julia, juokse ja sano, että minä lennän. Mutta että
Ivan Fjodorovitš poistui sillä tavoin, siihen on Katerina Ivanovna itse
syypää. Mutta Ivan Fjodorovitš ei matkusta pois. Lise, älä Jumalan
tähden huuda! Ah, niin, ethän sinä huuda, minähän se huudan, anna
anteeksi äidillesi, minä olen riemastunut, riemastunut, riemastunut!
Mutta huomasitteko, Aleksei Fjodorovitš, millaisena nuorukaisena,
nuorukaisena Ivan Fjodorovitš äsken lähti pois, sanoi kaiken sen ja
lähti! Minä luulin, että hän on tuommoinen tiedemies, akateemikko,
ja yht'äkkiä hän puhui niin kiihkeästi, kiihkeästi, avoimesti ja
nuorukaisellisesti, kokemattomasti ja nuorukaisellisesti, ja kuinka se
kaikki oli kaunista, kaunista, aivan niinkuin te... Ja hän sanoi tuon
saksalaisen säkeenkin, niin, hän on aivan kuin te! Mutta minä juoksen,
juoksen. Aleksei Fjodorovitš, menkää kiireesti toimittamaan tuo asia ja
palatkaa pian. Lise, tarvitsetko jotakin? Jumalan tähden, älä viivytä
hetkeäkään Aleksei Fjodorovitšia, hän palaa kohta luoksesi.
Rouva Hohlakov juoksi viimein pois. Aljoša aikoi ennen lähtöään avata
Lisen huoneen oven.
— Ei mitenkään! — huudahti Lise, — nyt ei saa mitenkään tulla! Puhukaa
sieltä oven läpi. Mistä syystä teidät luettiin enkelien joukkoon? Sen
minä vain tahdon tietää.
— Hirveän tyhmyyden tähden, Lise! Hyvästi!
— Ette saa mennä pois! — huudahti Lise.
— Lise, minulla on vakava murhe! Minä tulen kohta takaisin, mutta
minulla on hyvin suuri murhe!
Ja hän juoksi ulos.
6.