— Ilma on raitista, mutta minun saleissani on todellakin tukahduttavaa
sanan kaikissa merkityksissä. Kävelkäämme, hyvä herra, hitaasti. Kovin
tekisi mieleni herättää teissä mielenkiintoa.
— Minulla itsellänikin on teille eräs erikoinen asia... huomautti
Aljoša, — en vain tiedä, kuinka alkaisin.
— Arvaahan sen, että teillä on minulle asiaa. Ilman asiaa te ette
koskaan olisi pistäytynyt luokseni. Vai tulitteko todellakin vain
valittamaan poikaa vastaan? Sehän ei ole uskottavaa. Mutta puheen
ollessa pojasta: minä en voinut siellä selittää teille kaikkea, mutta
täällä minä kuvaan teille tuon kohtauksen. Katsokaahan, niinihoska
oli tiheämpi vielä viikko takaperin, — minä puhun parrastani; minun
partaani ovat nimittäin ruvenneet sanomaan pesurievuksi, koulupojat
etupäässä. No niin, teidän veljenne Dmitri Fjodorovitš vetää
minua silloin parrastani, jonninjoutavasta syystä, sattui olemaan
mellastavalla päällä, minä käännähdin, veti minut ravintolasta ulos
torille, mutta juuri silloin tulevat koulupojat koulusta, niiden
joukossa myös Iljuša. Kun hän näki minut siinä tilassa, niin hän
syöksähti luokseni: »Isä», huutaa hän, »isä!» Hän tarttuu minuun
syleilee minua, tahtoo riistää minut irti, huutaa pahoinpitelijälle:
»Päästäkää, päästäkää, se on minun isäni, minun isäni, antakaa hänelle
anteeksi», — näin juuri huutaa: »Antakaa anteeksi!» Tarttui häneen
kiinni kätösilläänkin ja suutelee hänen kättään, tuota samaa kättä...
Minä muistan, miltä hänen kasvonsa sillä hetkellä näyttivät, en ole
sitä unohtanut enkä unohda!...
— Minä vannon, — huudahti Aljoša, — että veljeni ilmaisee teille
katumuksensa kaikkein vilpittömimmällä, kaikkein täydellisimmällä
tavalla, vaikkapa polvillaan sillä samalla torilla... Minä pakotan
hänet siihen, muuten hän ei ole veljeni!
— Ahaa, se on siis vielä suunnitelman asteella. Se ei lähde suoraan
hänestä, vaan ainoastaan teidän hehkuvan sydämenne jaloudesta. Olisitte
sanonutkin niin. Ei, näin ollen sallikaa minun vielä kertoa veljenne
kaikkein korkeimmasta ritarillisesta upseerijaloudesta, sillä hän toi
sen silloin ilmi. Hän lakkasi vetämästä minua pesurievusta, päästi
vapaaksi: »Sinä», sanoo hän, »olet upseeri ja minä olen upseeri, — jos
voit löytää sekundantin, oikean ihmisen, niin lähetä hänet luokseni —
minä annan hyvityksen, vaikka sinä oletkin hunsvotti!» Niin hän sanoi.
Totisesti se on ritarillista henkeä! Me poistuimme silloin Iljušan
kanssa, mutta jalo ja ylevä kuva syöpyi iäksi Iljušan muistiin. Ei,
eipä meistä ole enää aatelisten tapojen noudattajiksi. Arvostelkaa
itse, suvaitsitte äsken itse olla minun salissani, — mitä näitte? Kolme
naishenkilöä siellä istuu, yksi on jalaton ja vähämielinen, toinen
jalaton ja kyssäselkä, kolmannella on jalat, mutta hän on taas ylen
viisas, on naisylioppilas, Pietariin palaa taas mieli, siellä hän Nevan
äyräillä etsiskelee venäläisen naisen oikeuksia. Iljušasta en puhu, hän
on vasta yhdeksän vuoden ikäinen, ypö yksin maailmassa, sillä jos minä
kuolen, niin mitä koko tuosta joukosta tulee, kysyn vain sitä. Jos näin
on, niin mitenkä sitten käy, jos haastan hänet kaksintaisteluun ja hän
tappaa minut siinä? Miten silloin käy heille kaikille? Vielä pahempi
olisi, jos hän ei tappaisi minua, vaan tekisi vain raajarikoksi: työtä
ei voi tehdä, mutta suu on kuitenkin olemassa, kuka sen syöttää, tuon
minun suuni, ja kuka heitä silloin ruokkii? Vai olisiko lähetettävä
Iljuša koulunkäynnin sijasta joka päivä kerjäämään? Tämmöistä
merkitsisi minulle hänen haastamisensa kaksintaisteluun, se on typerä
sana eikä mitään muuta.
— Hän pyytää teiltä anteeksi. Hän lankeaa jalkoihinne keskellä toria, —
huudahti taas Aljoša leimuavin silmin.
— Minä aioin haastaa hänet oikeuteen, — jatkoi alikapteeni, — mutta
avatkaahan lakikirjamme, miten suuren hyvityksen olen persoonallisesta
loukkauksesta saapa loukkaajalta? Silloin yht'äkkiä kutsuu minut
luokseen Agrafena Aleksandrovna ja huutaa: »Älä rohkene ajatellakaan
semmoista! Jos haastat hänet oikeuteen, niin minä saatan julkisesti
koko maailman tietoon, että hän pieksi sinua konnuutesi tähden, ja
silloin joudut itse oikeuden kynsiin.» Jumala yksin näkee, kuka tässä
on konnuuden alkujuuri ja kenen käskystä minä tässä olen toiminut
pienenä avustajana, — enköhän juuri hänen itsensä hommissa ja Fjodor
Pavlovitšin? »Sitäpaitsi», lisäsi hän, »ajan sinut ainaiseksi tiehesi
etkä vastedes saa minulta mitään ansiotyötä. Kauppiaalleni sanon myös
(noin hän nimittää tuota ukkoa: kauppiaani), ja hänkin ajaa sinut
matkaasi.» Ajattelen nyt, että jos kauppiaskin ajaa minut pois, niin
mistä minä silloin saan ansiotyötä? Vain he kaksi ovatkin olleet
turvanani, sillä teidän isänne Fjodor Pavlovitš ei ainoastaan ole
lakannut luottamasta minuun, vaan eräästä aivan asiaankuulumattomasta
syystä aikoo saattaa minut oikeuden eteen, koska hänellä on hallussaan
kuittejani. Tämän johdosta minä olen ollut hyvin hiljaa, ja te olette
nyt nähnyt syvemmälle asioihin. Sallikaa nyt kysyä: puriko hän äsken
kipeästi sormeanne, Iljuša nimittäin? Sisällä hänen läsnäollessaan en
uskaltanut tätä asiaa näin yksityiskohtaisesti kysyä.
— Kyllä, hyvin kipeästi, ja hän oli hyvin ärtynyt. Hän kosti minulle
teidän puolestanne, koska olen Karamazov, se on minulle nyt selvää.
Mutta olisittepa nähnyt, miten hän oli kivisodassa koulutovereittensa
kanssa! Se on hyvin vaarallista, he voivat hänet tappaa, he ovat lapsia
ja ymmärtämättömiä, kivi lentää ja voi puhkaista pään.
— Ja onkin jo sattunut, jos ei päähän, niin rintaan, sydämen
yläpuolelle, siihen on tänään kivi iskenyt, siinä on mustelma, tuli
kotiin itkien ja voihkien ja on nyt sairas.
— Ja tiedättekö, hän itse siellä juuri ensiksi hyökkäileekin kaikkien
kimppuun, hän on suuttunut teidän puolestanne, sanovat hänen äsken
pistäneen erästä poikaa, Krasotkinia, kynäveitsellä kylkeen...
— Olen kuullut siitäkin, se on vaarallista: Krasotkin on täkäläinen
virkamies, siitä saattaa vielä tulla huolia...
— Neuvoisin teitä, — jatkoi Aljoša innokkaasti, — joksikin aikaa
jättämään hänet kokonaan pois koulusta, kunnes hän talttuu... ja tuo
viha hänestä häviää...
— Viha! — tarttui alikapteeni puheeseen. — Vihapa juuri! Pienessä
olennossa suuri viha. Te ette vielä tiedä tätä kaikkea. Sallikaa minun
selittää juttu lähemmin. Asia on niin, että tuon tapahtuman jälkeen
kaikki koulupojat koulussa alkoivat haukkua häntä pesurievuksi.
Koululapset ovat säälimätöntä väkeä: erikseen he ovat Herran enkeleitä,
mutta yhdessä, varsinkin kouluissa, he usein ovat sangen säälimättömiä.
He alkoivat häntä härnätä, Iljušassa kuohahti kunniantunto. Tavallinen
poika, joka ei voimakkaasti ole kiintynyt isäänsä, olisi nöyrtynyt,
hävennyt isäänsä, mutta tämä nousi yksin kaikkia vastaan isänsä
puolesta. Isänsä puolesta ja totuuden puolesta, oikeuden puolesta.
Sillä mitä hän silloin kärsi, kun hän suuteli veljenne kättä ja huusi
hänelle: »Antakaa anteeksi isälle, antakaa anteeksi isälle», — sen
tietää ainoastaan Jumala ja minä. Ja niinpä meidän lapsemme — ei
teidän vaan meidän, — halveksittujen mutta jalosukuisten kerjäläisten
lapset, tuntevat totuuden maan päällä jo yhdeksän vuoden ikäisinä.
Mitäpä rikkaat: he eivät koko elämänsä aikana joudu tuntemaan semmoista
syvyyttä, mutta minun Iljuškani juuri tuolla hetkellä, nimittäin
torilla, samalla kuin hän suuteli veljenne kättä, oppi tuntemaan
koko totuuden. Häneen meni tämä totuus, ja se on tappanut hänet
ainaiseksi, — lausui alikapteeni kiihkeästi ja taaskin aivan kuin
raivostuneena ja löi samassa oikealla nyrkillään vasenta kämmentään,
ikäänkuin olisi tahtonut näkyvällä tavalla osoittaa, miten »totuus»
hänen Iljušansa oli tappanut. — Samana päivänä hän sai kuumeen,
houraili koko yön. Koko sinä päivänä hän puhui vähän kanssani, oli
enimmäkseen vaiti, mutta minä huomasin: hän katselee katselemistaan
minua nurkasta, vaikka painautuu yhä enemmän ikkunaan päin ja on
lukevinaan läksyjään, mutta minä näen, että hänellä on muuta mielessä
kuin läksyt. Seuraavana päivänä minä ryyppäsin surusta enkä muista
paljoa, syntinen ihminen. Äitikulta alkoi myös itkeä, — minä pidän
hyvin paljon äitikullasta, — no niin, surusta huuhtelin kurkkuani,
viimeisillä rahoilla. Te, hyvä herra, älkää halveksiko minua: meillä
Venäjällä ovat humalaiset ihmiset kaikkein hyväsydämisimmät. Kaikkein
hyväsydämisimmät ihmiset meillä ovat myös enimmän humalassa. Makaan
noin enkä erikoisesti muista Iljušaa sinä päivänä, mutta juuri samana
päivänä pojat koulussa häntä pilkkasivat aamusta asti: »Pesuriepu»,
huutavat hänelle, »isäsi vedettiin pesurievustaan ulos kapakasta, ja
sinä juoksit hänen vieressään ja pyysit anteeksi.» Kolmantena päivänä
hän tuli taas koulusta eikä ollut entisensä näköinen, vaan hyvin
kalpea. Mikä sinun on, sanon. Hän ei puhu mitään. No, eihän meillä
sisällä kannattanut puhua, siellä heti äiti ja neitoset puuttuvat
puheeseen, — tytöt muuten olivat saaneet tietää kaiken jo ensimmäisenä
päivänä. Varvara Nikolajevna alkoi jo äristä: »Narrit, ilvehtijät,
voiko teillä olla mitään järkevällä tavalla tehtyä?» — Aivan niin,
sanon, Varvara Nikolajevna, voiko meillä olla mikään järkevällä
pohjalla? Sillä puheella pääsin heistä sillä kertaa. Illemmällä sitten
vein pojan ulos kävelemään. Meillä, tietäkää se, oli tapana hänen
kanssaan ennenkin joka ilta käydä ulkona kävelemässä juuri tätä samaa
tietä, jota me nyt kuljemme, meidän portiltamme tuonne tuon ison kiven
luo, joka yksinään törröttää tien vieressä säleaidan luona, missä
kaupungin laidunmaa alkaa: tämä on autio ja kaunis paikka. Kuljemme
Iljušan kanssa; hänen kätösensä on minun kädessäni kuten tavallisesti.
Pikkuinen on hänen kätensä, sormet hienot, kylmät, — hänen rintansa
on nimittäin kipeä. — »Isä», sanoo, »isä!» — Mitä, sanon hänelle —
näen hänen silmiensä kiiluvan. — »Isä, kuinka hän sinua silloin niin,
isä!» — Minkä sille tekee, Iljuša, sanon. — »Älä sovi hänen kanssaan,
isä, älä sovi, Koulupojat sanovat, että hän on antanut sinulle siitä
kymmenen ruplaa.» — Ei, sanon, Iljuša, rahaa minä en ota häneltä
nyt millään ehdolla. Silloin hän alkoi kovasti vapista, otti käteni
molempien kätöstensä väliin, suutelee niitä taas. — »Isä», sanoo, »isä,
kutsu hänet kaksintaisteluun, koulussa härnäilevät, että sinä olet
pelkuri etkä kutsu häntä kaksintaisteluun, vaan otat häneltä kymmenen
ruplaa.» — Kaksintaisteluun, Iljuša, minä en voi häntä haastaa, vastaan
minä, ja selitän hänelle lyhyesti kaiken sen, mitä juuri olen teille
samasta asiasta esittänyt. Hän kuunteli: — »Isä», sanoo, »isä, älä
kuitenkaan sovi; kun minä kasvan suureksi, niin minä itse kutsun hänet
kaksintaisteluun ja tapan hänet!» Hänen silmänsä leimuavat ja palavat.
No, näinkin ollen olen sentään isä, täytyyhän minun sanoa hänelle
totuuden sana: on synti, sanon hänelle, tappaa kaksintaistelussakin.
— »Isä», sanoo, »minä kaadan hänet maahan, kun tulen suureksi, lyön
sapelin hänen kädestään omalla sapelillani, hyökkään hänen kimppuunsa,
kaadan hänet maahan, heilutan hänen päällään sapelia ja sanon hänelle:
voisin heti tappaa sinut, mutta annan sinulle anteeksi, siitä sait!» —
Näettekö, näettekö, hyvä herra, millainen prosessi on tapahtunut hänen
päässään näinä kahtena päivänä, hän on yötä päivää ajatellut vain tuota
kostamista sapelilla ja luultavasti nähnyt öisin tätä hourenäyissään.
Hän alkoi vain palata koulusta aina pahasti piestynä, toissa päivänä
minä sain kaiken tietää, ja te olette oikeassa, minä en lähetä häntä
enää kouluun. Sain tietää hänen taistelevan yksinään koko luokkaa
vastaan ja itse haastavan kaikkia taisteluun, hän kiehuu itse vihaa
ja on sydämistynyt, — minä pelästyin silloin hänen puolestaan. Olemme
taas kerran kävelyllä. — »Isä», kysyy hän, »ovathan rikkaat kaikkein
voimakkaimpia maailmassa?» — Niin, sanon, Iljuša, ei ole maailmassa
ketään voimakkaampaa kuin rikas. — »Isä», sanoo, »minä rikastun, menen
upseeriksi ja lyön kaikki, keisari palkitsee minut, minä tulen sitten
tänne, eikä kukaan uskalla»... Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti ja
sanoi — huulet värisevät hänellä yhä kuten ennenkin: — »Isä», sanoo,
»kuinka paha kaupunki tämä meidän kaupunkimme on, isä!» — Niin, sanon,
Iljušetška, eihän tämä meidän kaupunkimme järin hyvä ole. — »Isä»,
sanoo, »muutetaan toiseen kaupunkiin, hyvään kaupunkiin, jossa teistä
ei mitään tiedetä.» — Muutamme, sanon, muutamme, Iljuša, — kunhan
vain saan säästetyksi rahaa. Olin mielissäni, kun sain tilaisuuden
haihduttaa hänen mielestään synkät ajatukset, ja me aloimme yhdessä
haaveilla, miten me muutamme toiseen kaupunkiin, ostamme oman hevosen
ja rattaat. Äidin ja sisaret panemme ajopeleihin istumaan, peitämme
heidät, itse kävelemme vieressä, joskus vain panen sinutkin istumaan
ja itse kävelen sivulla, sillä omaa hevosta pitää säästää, eiväthän
kaikki voi olla rattailla, ja niin sitten lähdetään. Hän ihastui
tästä ja ennen kaikkea siitä, että tulee olemaan oma hevonen ja hän
itse ajaa sillä. Onhan tunnettu asia, että venäläinen poika on jo
syntyessään hevosmies. Puhelimme kauan. Jumalan kiitos, ajattelen,
olen saanut hänet ilostumaan ja lohdutetuksi. Tämä tapahtui toissa
iltana, mutta eilen illalla olivat asiat jo toisin. Taas hän meni
aamulla kouluun ja tuli takaisin synkkänä, hyvin synkkänä. Illalla otin
häntä kädestä, vein kävelemään, hän oli vaiti, ei puhu. Tuuli alkaa
silloin puhaltaa, aurinko meni piiloon. Tuntui syksyiseltä ja alkoi jo
olla pimeäkin, — kuljemme, meillä on kummallakin ikävä. — No, poika,
kuinkas me, sanon, sinun kanssasi lähdemme matkaan, — aion johtaa
eiliseen keskusteluun. Hän on vaiti. Tunnen vain, että hänen sormensa
minun kädessäni vavahtavat. Ohoo, ajattelen, huonosti ovat asiat,
nyt on jotakin uutta. Me tulimme niinkuin nyt tämän saman kiven luo,
minä istuuduin tälle kivelle, taivaalla leijailee myötäänsä leijoja,
ne humisevat ja ratisevat, niitä näkyy kolmisenkymmentä. Nythän on
leijojen laskemisaika. Kuulehan, sanon, Iljuša, olisipa aika meidänkin
laskea ilmaan viimevuotinen paperileijamme. Minäpä laitan sen kuntoon,
mihin sinä olet pistänyt sen talteen? Poikani on vaiti, katselee
sivulle, seisoo syrjittäin minuun. Samassa alkoi tuuli äkkiä tohista,
nosti hiekkaa ilmaan... Hän heittäytyi yht'äkkiä minua vastaan, syleili
molemmin käsin kaulaani, likisti minua. Tiedättekö, jos lapset ovat
vaiteliaita ja ylpeitä ja pidättävät kauan kyyneliään, niin kun he
yht'äkkiä heltyvät suuren surun tullen, silloin eivät kyynelet vain
rupea tippumaan, vaan tulvahtavat virtoina. Lämpimällä kyyneltulvallaan
hän kostutti kokonaan kasvoni. Hän alkoi itkeä ääneensä, nytkähteli
kuin suonenvedossa, puristaa minua itseänsä vastaan, minä istun
kivellä. — »Isäkulta», huutaa, »isäkulta, rakas isä, kuinka hän häpäisi
sinua!» Minäkin aloin silloin ääneeni itkeä, istumme ja vapisemme
sylitysten. — »Isäkulta», sanoo, »isäkulta!» — Iljuša, sanon hänelle,
Iljušetška! Ei kukaan meitä silloin nähnyt, Jumala yksin näki, ehkäpä
hän kirjoittaa sen minun ansioluettelooni. Kiittäkää veljeänne, Aleksei
Fjodorovitš. Ei, poikaani minä en teitä hyvittääkseni pieksä!
Hän lopetti taas äskeisellä ilkeällä ja hassahtavalla koukkupuheellaan.
Aljoša tunsi kuitenkin, että alikapteeni jo luotti häneen ja että jos
hänen sijassaan olisi joku toinen, niin tälle toiselle ei tuo mies noin
»jaarittelisi» eikä kertoisi sitä, mitä oli nyt hänelle kertonut. Tämä
rohkaisi Aljošaa, jonka sydän värisi kyynelissä.
— Oi, kuinka minä tahtoisin päästä sovintoon poikanne kanssa! —
huudahti hän. — Jospa te sen saisitte toimeen...
— Aivan niin, — mutisi alikapteeni.
— Mutta nyt on puhuttava toisesta asiasta, aivan toisesta asiasta,
kuulkaahan, — jatkoi Aljoša huudahteluaan, — kuulkaa! Minulle on
annettu toimitettavaksi asia teille: tämä sama vei jeni, tämä Dmitri,
on loukannut myös morsiantaan, erinomaisen jaloa tyttöä, josta te
varmaankin olette kuullut. Minulla on oikeus kertoa teille häntä
kohdanneesta loukkauksesta, minun on velvollisuuskin tehdä se, sillä
hän, kuultuaan teitä kohdanneesta häväistyksestä ja saatuaan tietää
teidän onnettomasta asemastanne, antoi tehtäväkseni nyt juuri...
äsken... tuoda teille tämän avustuksen häneltä... mutta yksistään
häneltä, ei Dmitriltä, joka on hylännyt hänetkin, ei ensinkään
Dmitriltä eikä minulta, hänen veljeltään, eikä keneltäkään muulta
kuin häneltä, vain häneltä yksin! Hän rukoilee teitä ottamaan
vastaan avustuksensa... teitä molempia on loukannut sama mies...
Hän muistikin teidät vasta silloin, kun häntä kohtasi samanlainen
loukkaus (loukkauksen voimasta) — kuin minkä te olitte Dmitrin puolelta
kärsinyt! Tässä siis sisar tulee auttamaan veljeä... Hän nimenomaan
antoi tehtäväkseni taivuttaa teidät ottamaan häneltä vastaan nämä
kaksisataa ruplaa niinkuin sisarelta, koska tiesi teidän olevan
suuressa puutteessa. Ei kukaan saa tätä tietää, ei mitään vääriä
juoruja voi syntyä... tässä ovat nämä kaksisataa ruplaa ja, minä
vannon, — teidän täytyy ottaa ne vastaan, muuten... muuten täytyy siis
kaikkien maailmassa olla toistensa vihollisia! Mutta onhan maailmassa
veljiäkin... Teillä on jalo sydän, teidän täytyy ymmärtää tämä,
täytyy!...
Ja Aljoša ojensi hänelle kaksi uutta sadan ruplan seteliä. He
seisoivat silloin kumpikin juuri ison kiven luona aidan vieressä, eikä
läheisyydessä ollut ketään. Setelit näyttivät tekevän alikapteeniin
peloittavan vaikutuksen: hän hätkähti, mutta aluksi vain ikäänkuin
hämmästyksestä: mitään tämmöistä ei ollut kajastellutkaan hänen
mielessään, eikä hän ollenkaan ollut odottanut tämmöistä käännettä.
Apua joltakulta, vieläpä näin tuntuvaa, hän ei ollut toivonut
unissaankaan. Hän otti setelit eikä melkein kokonaiseen minuuttiin
kyennyt mitään vastaamaan, jotakin aivan uutta välähti hänen
kasvoissaan.
— Tämä on siis minulle, minulle, näin paljon rahaa, kaksisataa ruplaa!
Hyväinen aika! En ole neljään vuoteen nähnyt semmoista rahamäärää, —
voi hyvä Jumala! Ja sanoo, että on sisar... Ja ihanko todella, ihan
todella!
— Vannon teille, että kaikki, mitä teille sanoin, on totta! — huudahti
Aljoša. Alikapteeni punastui.
— Kuulkaahan, ystäväni, kuulkaa, jos minä nyt otan nämä vastaan,
niin enhän menettele alhaisesti? Nimittäin teidän silmissänne,
Aleksei Fjodorovitš, enhän, enhän menettele alhaisesti? Ei, Aleksei
Fjodorovitš, kuunnelkaa loppuun asti, kuunnelkaa loppuun, — puheli
hän kiireesti nykien Aljošaa molemmin käsin, — te nyt tahdotte sillä
taivuttaa minut ottamaan, että »sisar» lähettää, mutta sisimmässänne,
omassa mielessänne, — ettekö tunne halveksimista minua kohtaan, jos
minä otan vastaan, mitä?
— Enhän, en! Vannon sieluni pelastuksen kautta, että en! Eikä kukaan
saa milloinkaan siitä tietää, vain me: minä, te ja hän sekä vielä eräs
rouva, hänen hyvä ystävänsä...
— Mitäpä rouvasta! Kuulkaa, Aleksei Fjodorovitš, kuulkaa loppuun asti,
nythän on tullut sellainen hetki, että täytyy kuulla loppuun asti,
sillä te ette saata ymmärtääkään, mitä minulle nyt voivat merkitä
nämä kaksisataa ruplaa, — jatkoi mies-parka tullen vähitellen yhä
enemmän jonkinmoisen sekavan, miltei rajun riemun valtaan. Hän oli
kuin pyörällä päästään, puhui hyvin nopeasti ja kiireesti, aivan kuin
peläten, että hänen ei anneta sanoa kaikkea sanottavaansa. — Paitsi
sitä, että tämä on rehellisesti saatua niin kunnioitetulta ja pyhältä
»sisarelta», niin tiedättekö, että minä voin nyt hankkia lääkärin apua
äitikullalle ja Ninalle — kyttyräselkäiselle enkelilleni, tyttärelleni?
Luonani kävi tohtori Herzenstube, hyvästä sydämestään, tutki heitä
kumpaakin kokonaisen tunnin: »En ymmärrä, sanoo, ensinkään.» Mutta
kivennäisvesi, jota on täkäläisessä apteekissa (hän määräsi sitä), on
hänelle kuitenkin epäilemättä hyödyksi, ja lääkekylpyjä jalkoja varten
hän määräsi hänelle niinikään. Kivennäisvesi maksaa kolmekymmentä
kopeekkaa, mutta sitä on juotava kenties neljäkymmentä kannua. Minä
otin reseptin ja pistin sen hyllylle jumalankuvien alle, ja siellä
se yhä on. Ninaa hän käski kylvettää eräässä liuoksessa, kuumissa
ammeissa, joka päivä aamulla ja illalla, mutta kuinka me voimme
panna tuommoisen parannuksen käyntiin asunnossamme ilman palvelijaa,
ilman apua, ilman astiaa ja ilman vettä? Ninalla on paha reumatismi,
minä en ole sitä vielä teille sanonut; öisin kivistää hänen koko
oikeata puoltaan, hänellä on tuskia, ja, uskotteko, tämä enkelimme
pysyy lujana, jotta ei tekisi meitä levottomiksi, ei vaikeroi, ettei
herättäisi meitä. Me syömme mitä sattuu, mitä meidän kulloinkin
onnistuu saada, mutta hänpä ottaa aivan viimeisen palan, jonka voisi
viskata vain koiralle. »En minä ole tämän palan arvoinen, minä riistän
sen teiltä, olen teidän taakkananne.» Tämmöistä kuvastuu hänen
enkelimäisessä katseessaan. Me palvelemme häntä, mutta se rasittaa
häntä: »En minä ole sitä ansainnut, en sitä ansaitse, minä olen
arvoton raajarikko, hyödytön», — hänkö ei muka sitä ansaitsisi, kun
hän on enkelimäisellä lempeydellään sovittanut meidät kaikki Jumalan
kanssa, ilman hänen hiljaista sanaansa olisi meillä helvetti, yksinpä
Varjankin mielen hän on saanut pehmitetyksi. Älkää myöskään tuomitko
Varvara Nikolajevnaa, hän on myöskin enkeli, häntäkin on loukattu.
Hän saapui luoksemme kesällä, ja hänellä oli kuusitoista ruplaa, oli
ansainnut ne tunteja antamalla ja erottanut säästörahoiksi voidakseen
matkustaa pois syyskuussa, toisin sanoen nyt, palata niillä Pietariin.
Mutta me otimme hänen rahansa ja olemme käyttäneet ne elantoon,
eikä hänellä nyt ole matkarahojaan, se on semmoinen juttu. Eikä hän
voikaan lähteä, sillä hän raataa hyväksemme kuin orja, me olemme hänet
valjastaneet ja satuloineet kuin hevoskaakin, hän hoitaa kaikkia,
parsii, pesee, lakaisee lattian, laittaa äidin vuoteeseen, mutta
äitikulta on oikullinen, äitikulta itkeä vetistelee, äitikulta ei ole
täysijärkinen!... Nythän näillä kahdellasadalla ruplalla voin palkata
piian, ymmärrättekö, Aleksei Fjodorovitš, voin ryhtyä parantamaan
rakkaitteni terveyttä, lähetän ylioppilastytön Pietariin, ostan lihaa,
panen uuden ruokajärjestyksen käytäntöön. Herra Jumala, tämähän on
unelma!
Aljoša oli sanomattoman iloinen, että oli tuonut niin paljon onnea ja
että miesparka oli suostunut ottamaan onnensa vastaan.
— Seis, Aleksei Fjodorovitš, seis, — tarttui alikapteeni taas
uuteen, äkkiä mieleen nousseeseen haaveeseen ja riensi taas puhumaan
hurjan kiireesti, — tiedättekö, että me Iljuškan kanssa kenties
muitta mutkitta toteutammekin haaveemme: ostamme hevosen ja rattaat,
pikimustan hevosen, ja lähdemme matkaan, niinkuin toissa päivänä
kuvailimme. Minä tunnen K:n kuvernementissa erään asianajajan, hän on
lapsuudenystävä, minulle on ilmoitettu luotettavan miehen välityksellä,
että jos menen sinne, niin hän muka antaa siellä minulle konttorissaan
kirjeenvaihtajan toimen, niin että mene tiedä, vaikkapa antaisikin...
Jospa siis panisi ajopeleihin äiti-kullan ja Ninan ja panisi Iljuškan
kuskipukille ja jos siitä sitten syyttä suotta tulisikin velkaa niskaan
täällä, niin ehkäpä riittää siihenkin!
— Riittää, riittää! — huudahti Aljoša. — Katerina Ivanovna lähettää
teille lisää, miten paljon hyvänsä, ja, tiedättekö, minullakin on
rahoja, ottakaa minkä tarvitsette aivan kuin veljeltä, kuin ystävältä,
myöhemmin maksatte takaisin... (Te rikastutte, rikastutte!) Ja
tiedättekö, parasta mitä koskaan voitte keksiäkään on juuri siirtyminen
toiseen kuvernementtiin! Se on teidän pelastuksenne ja, mikä on
tärkeintä, teidän poikanne pelastus, — ja tiedättekö, tehkää se ensi
tilassa, jo ennen talven tuloa ja pakkasia, kirjoittaisitte meille
sieltä, ja me olisimme veljiä... Ei, tämä ei ole haave!
Aljošan teki mieli syleillä häntä, niin tyytyväinen hän oli. Mutta
katsahdettuaan alikapteeniin hän yht'äkkiä jäi liikkumatta seisomaan:
tämä seisoi kaula kurotettuna, huulet pitkälle venytettyinä, kasvot
raivostuneen näköisinä ja kalpeina, ja kuiski jotakin huulillaan, aivan
kuin olisi tahtonut saada jotakin lausutuksi. Ääntä ei lähtenyt, mutta
huulet liikkuivat yhä, ja se oli perin omituista kaikki.
— Mitä nyt! — sanoi Aljoša hätkähtäen jostakin syystä.
— Aleksei Fjodorovitš... minä... te... — mutisi alikapteeni
vääntelehtien sekä katsellen häntä omituisen hurjasti suoraan silmiin
semmoisen ihmisen näköisenä, joka on päättänyt syöksyä päistikkaa
syvään kuiluun, mutta samalla hänen huulensa myös omituisesti
hymyilivät, — minä... te... Tahdotteko, että näytän teille heti erään
tempun! — kuiskasi hän äkkiä nopeasti ja lujasti eikä puhe enää
katkennut.
— Minkä tempun!
— Pienen tempun, semmoisen hokus-pokus-tempun, — jatkoi alikapteeni
kuiskutustaan. Hänen suunsa vääristyi vasemmalle puolelle, hän siristi
vasenta silmäänsä, hän katsoi yhä suoraan Aljošaan, aivan kuin olisi
ollut kytketty häneen.
— Mikä teitä oikein vaivaa, mikä temppu se olisi? — huudahti Aljoša jo
aivan pelästyneenä.
— Tämä näin, katsokaa! — vinkaisi alikapteeni.
Ja osoittaen hänelle sataruplasia, joita hän koko keskustelun ajan
oli pitänyt päällekkäin kulmasta oikean kätensä peukalon ja etusormen
välissä, hän äkkiä kuin raivostuen otti ne kouraansa, rutisti ne kokoon
ja puristi lujasti oikean kätensä nyrkkiin.
— Näittekö, näittekö! — vinkaisi hän Aljošalle kalpeana ja
raivostuneena ja kohotti äkkiä ylös nyrkkinsä sekä heitti kaikin voimin
rutussa olevat setelit maahan. — Näittekö? — vinkaisi hän vielä kerran
osoittaen niitä sormellaan. — No, siinä se on!...
Ja nostaen yht'äkkiä oikean jalkansa hän hyökkäsi raivoisan vihan
vallassa polkemaan niitä saappaansa korolla, huudahteli ja läähätti
joka polkaisulla.
— Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! Siinä ovat
teidän rahanne! Siinä ovat teidän rahanne! — Hän hypähti äkkiä takaisin
ja ojentautui suoraksi Aljošan eteen. Koko hänen olemuksensa ilmaisi
sanoin selittämätöntä ylpeyttä.
— Ilmoittakaa niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että pesuriepu ei
myy kunniaansa! — huudahti hän levittäen kätensä ilmaan. Sitten hän
kääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan. Mutta hän ei ollut juossut viittä
askeltakaan, kun hän pyörähti ympäri ja antoi äkkiä Aljošalle merkin
kädellään. Ja vielä uudelleen ennättämättä juosta viittä askeltakaan
hän kääntyi viimeisen kerran ympäri, mutta tällä kertaa ei hänen
kasvoillaan ollut vääristynyttä naurua, vaan päinvastoin ne värisivät
kyynelten peitossa. Hän huudahti itkunsekaisella, katkonaisella,
läkähtyvällä äänellä ja kiireesti puhuen:
— Mitä olisin voinut sanoa pojalleni, jos olisin ottanut teiltä rahoja
häpeämme korvaukseksi? — Ja tämän sanottuaan hän lähti juoksemaan
kääntymättä enää ympäri. Aljoša katseli hänen jälkeensä sanomattoman
murheellisena. Oi, hän ymmärsi, että tuo mies aivan viimeiseen
silmänräpäykseen saakka ei tietänyt, että hän puristaa setelit kokoon
ja paiskaa ne menemään. Pois juokseva ei käännähtänyt kertaakaan,
Aljoša tiesi kyllä, että hän ei katsoisi taakseen. Hän ei tahtonut
lähteä miehen jäljessä juoksemaan eikä kutsua häntä, hän tiesi minkä
tähden. Mutta kun toinen katosi näkyvistä, otti Aljoša maasta molemmat
setelit. Ne olivat hyvin rypistetyt, litistetyt ja hiekkaan poljetut,
mutta aivan eheät, vieläpä rutisivatkin kuin uudet, kun Aljoša levitti
ne auki ja silitti niitä. Saatuaan ne sileiksi hän taittoi ne kokoon,
pisti taskuunsa ja lähti Katerina Ivanovnan luo tekemään selkoa siitä,
miten hänen oli onnistunut suorittaa tämän antama tehtävä.