Hän saapui pian rouva Hohlakovin talon luo. Se oli kivitalo,
kaksikerroksinen, kaunis, parhaita taloja kaupungissamme. Vaikka rouva
Hohlakov enimmäkseen asui toisessa kuvernementissa, missä hänellä oli
maatila, tai Moskovassa, missä hänellä oli oma talo, niin hänellä oli
meidänkin kaupungissamme isiltä ja isoisiltä peritty oma talonsa.
Myös se maatila, jonka hän omisti meidän kihlakunnassamme, oli suurin
kaikista hänen kolmesta maatilastaan, mutta tähän saakka hän oli varsin
harvoin käynyt meidän kuvernementissamme. Hän juoksi Aljošaa vastaan
ulos eteiseen.
— Saitteko, saitteko kirjeen uudesta ihmeestä? — alkoi hän puhua
nopeasti ja hermostuneesti.
— Sain kyllä.
— Levitittekö tietoa, näytittekö kaikille? Hän antoi äidille jälleen
pojan!
— Hän kuolee tänään, — sanoi Aljoša.
— Olen kuullut, tiedän, oi kuinka haluan puhua kanssanne! Teidän
taikka jonkun muun kanssa kaikesta tästä, ei, teidän kanssanne, teidän
kanssanne! Kuinka ikävää, etten mitenkään saa häntä nähdä! Koko
kaupunki on jännityksessä, kaikki ovat odotuksen vallassa. Mutta nyt...
tiedättekö, että nyt meillä istuu Katerina Ivanovna?
— Ah, se kävi onnellisesti! — huudahti Aljoša. — Nyt tapaankin hänet
teillä, hän käski eilen minua tulemaan välttämättömästi luokseen tänään.
— Minä tiedän kaikki, tiedän kaikki. Olen kuullut yksityiskohtaisesti
kaikki, mitä eilen tapahtui hänen luonaan... ja kaikista noista
kauheista asioista tuon... elukan kanssa. C'est tragique, ja minä hänen
sijassaan — en tiedä mitä tekisin hänen sijassaan! Mutta veljennekin,
tuo Dmitri Fjodorovitš, onpa hänkin vasta — voi, hyvä Jumala! Aleksei
Fjodorovitš, minä olen aivan pyörällä päästäni, ajatelkaahan: siellä
istuu nyt teidän veljenne, ei se kauhea eilinen, vaan toinen, Ivan
Fjodorovitš, istuu ja puhuu hänen kanssaan: heillä on juhlallinen
keskustelu... Ja jospa te vain uskoisitte, mitä heidän kesken nyt
tapahtuu, — se on kerrassaan kauheata, se on, sanon minä teille,
mullerrus, se on mitä kamalin satu, jota on aivan mahdotonta uskoa:
he molemmat saattavat käsittämättömästä syystä toisensa turmioon, he
itse tietävät sen ja itse nauttivat siitä. Olen odottanut teitä! Olen
hartaasti halunnut tavata teitä! Pääasia, en jaksa kestää tätä. Kerron
teille kohta kaikki, mutta nyt on toinen ja aivan kaikkein tärkein
asia, — ah, minähän unohdinkin, että se on kaikkein tärkein: sanokaa,
miksi Lise on saanut hysteerisen kohtauksen? Kun hän vain kuuli teidän
olevan tulossa, niin hän sai heti hysteerisen kohtauksen!
— Maman, teillähän nyt on hysteerinen kohtaus eikä minulla, — sipisi
äkkiä oven raosta Lisen ääni viereisestä huoneesta. Rako oli hyvin
pieni ja ääni oli tukahtunut, aivan sellainen kuin syntyy, kun
hirveästi tekisi mieli nauraa, mutta kaikin voimin hillitsee itsensä.
Aljoša huomasi heti tuon raon, ja varmaankin Lise katseli sen läpi
lepotuolistaan häntä, mutta sitä hän ei kylläkään voinut nähdä.
— Tuo ei ole viisasta, Lise, ei ole viisasta... sinun oikkusi
tuottavat minullekin hysteerisen kohtauksen, mutta muuten hän on
niin kovin sairas, Aleksei Fjodorovitš, hän on koko yön ollut niin
sairas, kuumeessa, on vaikeroinut! Tuskin jaksoin odottaa aamua ja
Herzenstubea. Tämä sanoo, että hän ei ymmärrä tautia ensinkään ja että
pitää odottaa. Tuo Herzenstube tulee aina ja sanoo, että hän ei ymmärrä
ensinkään. Heti kun te tulitte talomme luo, Lise huudahti ja sai
kohtauksen ja käski kuljettamaan itsensä tänne omaan huoneeseensa...
— Äiti, en minä ollenkaan tietänyt, että hän oli talon luona, en minä
ollenkaan hänen tähtensä tahtonut siirtyä tähän huoneeseen.
— Se ei ole totta, Lise, juoksihan Julia sinulle sanomaan, että Aleksei
Fjodorovitš on tulossa, sinä olit pannut Julian vahtimaan.
— Ystäväiseni, äitikulta, tämä ei ole ensinkään älykästä teidän
puoleltanne. Mutta jos tahdotte olla mieliksi ja sanoa nyt heti jotakin
oikein älykästä, niin sanokaa, rakas äiti, nyt sisään astuneelle
armolliselle herralle Aleksei Fjodorovitšille, että hän jo sillä on
osoittanut olevansa kaikkea muuta kuin älykäs, että hän on katsonut
voivansa tulla tänään meille eilisen tapahtuman jälkeen ja siitä
huolimatta, että kaikki nauravat hänelle.
— Lise, sinä otat itsellesi liian paljon vapauksia, ja minä vakuutan
sinulle, että ryhdyn lopulta ankariin toimenpiteisiin. Kuka hänelle
nauraa, minä olen niin iloissani, että hän tuli, hän on minulle
tarpeellinen, aivan välttämätön. Oh, Aleksei Fjodorovitš, minä olen
tavattoman onneton!
— Mikä teitä sitten vaivaa, äitikulta?
— Ah, nuo sinun oikkusi, Lise, epävakaisuus, sairautesi, tämä kauhea yö
kuumeessa, tuo kamala ja ikuinen Herzenstube, ennen kaikkea ikuinen,
ikuinen ja ikuinen! Ja lopuksi kaikki, kaikki... Ja vihdoin viimein
myöskin tuo ihme! Oi, kuinka tämä ihme minua hämmästytti, kuinka
se minua järkytti, rakas Aleksei Fjodorovitš! Ja tuo tragedia nyt
tuolla vierashuoneessa, jota en voi kestää, en voi, sanon Sen teille
edeltäpäin, en voi. Kenties se on komedia eikä tragedia. Sanokaa,
elääkö luostarinvanhin Zosima vielä huomiseen asti, elääkö? Voi hyvä
Jumala! Miten onkaan laitani, minä suljen tavantakaa silmäni ja näen,
että kaikki on roskaa, kaikki on roskaa.
— Pyytäisin teitä, — keskeytti Aljoša äkkiä, — antamaan minulle jonkin
puhtaan vaatetilkun, jotta voisin sitoa sormeni. Olen saanut siihen
pahan haavan, ja sitä kivistää nyt kovin.
Aljoša paljasti näkyviin purrun sormensa. Liina oli paksulta veren
tahrima. Rouva Hohlakov huudahti ja siristi silmiään.
— Herra Jumala, millainen haava, se on kauheata!
Mutta heti kun Lise näki raosta Aljošan sormen, hän avasi oven selko
selälleen.
— Tulkaa, tulkaa sisään tänne luokseni, — huudahti hän innokkaasti ja
käskevästi, — ei mitään tyhmyyksiä nyt enää. Voi hyvä Jumala, miksi
te seisoitte ja olitte vaiti niin kauan? Veri olisi voinut juosta
hänestä kuiviin, äiti! Missä te noin, miten te! Ennen kaikkea vettä,
vettä! Täytyy pestä haava, pistää se suorastaan kylmään veteen, jotta
kipu lakkaisi, ja pitää siinä, pitää yhä... Pian, pian vettä, äiti,
huuhtelumaljaan. No pian nyt, — lopetti hän hermostuneesti. Hän oli
hyvin pelästynyt, Aljošan haava saattoi hänet pahasti hermostumaan.
— Eikö olisi lähetettävä hakemaan Herzenstubea? — huudahti rouva
Hohlakov.
— Äiti, te tapatte minut. Teidän Herzenstubenne tulee ja sanoo, että
ei ensinkään ymmärrä! Vettä, vettä! Äiti, Jumalan tähden, menkää itse,
hoputtakaa Juliaa, joka on jäänyt jonnekin kuhnailemaan eikä koskaan
voi tulla nopeasti! Pian nyt, äiti, muuten minä kuolen...
— Tämähän on aivan mitätöntä! — huudahti Aljoša pelästyen heidän
säikähdystään.
Julia kiiruhti sisälle tuoden vettä. Aljoša pisti siihen sormensa.
— Äiti, Jumalan tähden, tuokaa haavasidettä, haavasidettä ja sitä
väkevää sameata vettä haavoja varten, no, mikä sen nimi nyt taas
onkaan! Meillä on sitä, on on... Äiti, te tiedätte itse, missä pullo
on, teidän makuuhuoneenne kaapissa oikealla, siellä on iso pullo ja
haavakangasta...
— Minä tuon heti kaikki, Lise, älä vain huuda äläkä ole levoton.
Näetkö, kuinka lujana Aleksei Fjodorovitš kantaa onnettomuutensa. Missä
te olettekaan voinut niin kamalasti haavoittua, Aleksei Fjodorovitš?
Rouva Hohlakov poistui kiireesti huoneesta. Sitä juuri Lise olikin
odottanut.
— Ennen kaikkea vastatkaa kysymykseen, — alkoi hän nopeasti puhua
Aljošalle, — missä te olette tuolla tavoin haavoittunut? Sitten minä
puhun kanssanne aivan toisesta asiasta. No!
Aljoša tunsi vaistomaisesti, että äidin poissaoloaika oli Liselle
kallista, ja hän kertoi tälle nopeasti, jättäen pois ja lyhentäen
paljon, mutta kuitenkin täsmällisesti ja selvästi arvoituksellisesta
kohtauksestaan koulupoikien kanssa. Kuultuaan kertomuksen Lise löi
käsiään yhteen:
— No, kuinka te voittekaan, kuinka te voittekaan ryhtyä tekemisiin
poikanulikoitten kanssa ja vielä tuossa puvussa! — huudahti hän
vihaisesti aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinmoinen oikeus Aljošaan.
— Tehän olette itse tämän jälkeen poika, kaikkein pienin poika mitä voi
olla! Ottakaa kuitenkin kaikin mokomin jotenkuten selvä tuosta ilkeästä
pojannallikasta ja kertokaa minulle kaikki, sillä tässä on jokin
salaisuus. Nyt toiseen asiaan, mutta sitä ennen kysymys: voitteko te,
Aleksei Fjodorovitš, kivun tuottamasta kärsimyksestä huolimatta puhua
aivan tyhjänpäiväisistä asioista, mutta puhua järkevästi?
— Voin varsin hyvin enkä tunne enää niin suurta kipuakaan.
— Se johtuu siitä, että sormenne on vedessä. Vettä on heti vaihdettava,
sillä se lämpenee yht'äkkiä. Julia, tuo heti palanen jäätä kellarista
ja uusi huuhdemalja vettä täynnä. No, nyt hän meni, minä käyn asiaan:
heti paikalla, rakas Aleksei Fjodorovitš, suvaitkaa antaa minulle
kirjeeni, jonka lähetin teille eilen, — silmänräpäyksessä, sillä äiti
voi tulla heti enkä minä tahdo...
— Minulla ei ole kirjettä mukanani.
— Se ei ole totta, se on mukananne. Minä arvasin, että vastaatte näin.
Se on tuolla taskussanne. Minä olen suuresti katunut tuota tyhmää pilaa
koko yön. Antakaa kirje heti takaisin, antakaa!
— Se jäi sinne.
— Mutta te ette voi pitää minua tyttösenä, pikkuisena tyttösenä,
kirjeeni jälkeen, jossa oli niin typerä pila! Pyydän teitä antamaan
anteeksi tyhmän pilani, mutta kirje teidän on välttämättömästi minulle
tuotava, jos se todellakaan ei ole mukananne, — tuokaa jo tänään,
ehdottomasti, ehdottomasti!
— Tänään se on aivan mahdotonta, sillä minä menen luostariin enkä
tule luoksenne pariin kolmeen tai ehkäpä neljään päivään, koska
luostarinvanhin Zosima...
— Neljään päivään, mitä roskaa! Kuulkaa, nauroitteko te minulle hyvin
paljon?
— Minä en nauranut hituistakaan.
— Minkä tähden?
— Sen tähden, että minä uskoin kaiken täydellisesti.
— Te loukkaatte minua!
— En vähääkään. Luettuani kirjeen ajattelin heti, että niin kaikki
käykin, sillä minun on heti luostarinvanhin Zosiman kuoltua poistuttava
luostarista. Sen jälkeen jatkan lukujani ja suoritan tutkinnon, ja
kun lain sallima aika on tullut, niin me menemme naimisiin. Minä
tulen teitä rakastamaan. Vaikka minulla ei vielä olekaan ollut aikaa
ajatella, niin olen kuitenkin tuuminut, että en voi löytää parempaa
vaimoa kuin te, ja luostarinvanhin on käskenyt minua menemään
naimisiin...
— Mutta minähän olen raajarikko, minua kuljetetaan lepotuolissa! —
alkoi Lise, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa.
— Minä itse kuljetan teitä lepotuolissa, mutta olen vakuutettu siitä,
että te siihen mennessä tulette terveeksi.
— Mutta tehän olette hullu, — lausui Lise hermostuneesti. — Semmoisesta
pilasta te yht'äkkiä teitte moisen jonninjoutavan johtopäätöksen!...
Ah, tuossa on mammakin, taisi tullakin hyvin sopivaan aikaan. Äiti,
kuinka te aina myöhästytte, miten voi niin kauan viipyä! Tuossa jo
Juliakin tuo jäätä!
— Ah, Lise, älä huuda, pääasia on, ettet huuda. Tuosta huudosta minä...
Minkä minä sille voin, että sinä itse olit pistänyt haavakankaan
toiseen paikkaan... Minä etsin ja etsin... Luulenpa, että teit sen
tahallasi.
— Enhän minä voinut tietää, että hän tulee tänne sormi purtuna,
muutenhan tosiaankin olisin voinut tehdä sen tahallani. Enkelini,
äitikulta, te alatte puhua tavattoman teräväjärkisesti.
— Olkoon vain teräväjärkistä, mutta millaiset tunteet, Lise, Aleksei
Fjodorovitšin sormen ja kaiken tämän johdosta! Oh, rakas Aleksei
Fjodorovitš, eivät minua yksityiskohdat tapa, ei joku Herzenstube, vaan
kaikki yhdessä, tämä kokonaisuus, sitä minä en jaksa kestää.
— Riittää, äiti, riittää Herzenstubesta, — nauroi Lise iloisesti.
— Antakaa pian haavaside ja vettä, äiti. Tämä on yksinkertaisesti
lyijyvettä, Aleksei Fjodorovitš, nyt muistin sen nimen, mutta
se on mainiota haudevettä. Äiti, ajatelkaahan, hän on tapellut
poikanulikoitten kanssa kadulla ja joku poika on häntä purrut, no, eikö
hän ole itse pieni, pikkuinen poika ja voiko hän, äiti, tämän jälkeen
mennä naimisiin, sillä ajatelkaahan, äiti, hän tahtoo mennä naimisiin.
Kuvitelkaahan hänen olevan naimisissa, no, eikö se naurata, eikö se ole
kauheata?
Ja Lise nauroi kaiken aikaa hermostunutta hiljaista nauruaan katsellen
viekkaasti Aljošaa.
— No, miksi ei menisi naimisiin, Lise, ja miksi sinä tuommoista ja
aivan sopimattomia... kun tuo poika kenties on hullu.
— Ah, äiti. Onko olemassa hulluja poikia?
— Miksi ei olisi olemassa, Lise, aivan kuin minä olisin sanonut
tyhmyyden. Tuota poikaa on purrut vesikauhuinen koira ja hänestä on
tullut hullu poika ja nyt hän vuorostaan puree jotakuta lähellään
olevista. Mutta kylläpä hän laittoi teille hyvän siteen, Aleksei
Fjodorovitš, minä en olisi osannut. Tunnetteko nyt kipua?
— Hyvin vähäistä enää.
— Pelkäättekö te vettä? — kysyi Lise.
— No, riittää jo, Lise, kenties minä tosiaankin olin liian kärkäs
puhumaan hullusta pojasta ja sinä teit jo omat johtopäätöksesi. Heti
kun Katerina Ivanovna sai kuulla teidän tulleen, Aleksei Fjodorovitš,
hän syöksyi luokseni, hänellä on hirveä, hirveä halu nähdä teitä.
— Ah, äiti! Menkää sinne yksin, hän ei voi nyt heti lähteä, hän kärsii
kovin.
— En minä ensinkään kärsi, minä voin varsin hyvin lähteä... — sanoi
Aljoša.
— Kuinka! Menettekö te pois? Niinkö te? Niinkö te?
— Mikäpä siinä? Kun olen siellä toimittanut asiani loppuun, niin tulen
tänne takaisin ja me voimme taas puhella niin paljon kun vain tahdotte.
Mutta tahtoisin mahdollisimman pian tavata Katerina Ivanovnan, sillä
joka tapauksessa tahdon palata tänään niin pian kuin mahdollista
luostariin.
— Äiti, ottakaa ja viekää hänet pian pois. Aleksei Fjodorovitš, älkää
vaivautuko poikkeamaan minun luokseni Katerina Ivanovnan puheilta
palatessanne, vaan menkää suoraan luostariinne, menkää vain menojanne!
Minä käyn nukkumaan, en ole nukkunut koko yönä.
— Ah, Lise, tuo on vain leikkiä sinun puoleltasi, vaan mitäpä, jos
tosiaankin nukkuisit! — huudahti rouva Hohlakov.
— Minä en tiedä, millä olen... Minä jään vielä noin kolmeksi tai, jos
niin tahdotte, viideksi minuutiksi, — mutisi Aljoša.
— Ihan viideksikin! Viekää hänet pian pois, äiti, tuo hirvitys!
— Lise, sinä olet menettänyt järkesi. Lähtekäämme, Aleksei Fjodorovitš,
hän on liian oikukas tänään, en uskalla häntä ärsyttää. Oi, surkeata
on hermostuneen naisen olo, Aleksei Fjodorovitš! Mutta ehkäpä häntä
tosiaankin alkoi nukuttaa teidän siellä ollessanne. Miten te niin pian
saitte hänet uneliaaksi, ja miten onnellista se onkaan!
— Ah, äiti, miten rakastettavasti te olette alkanut puhua, minä
suutelen teitä siitä, mammakulta.
— Ja minä sinua, Lise. Kuulkaahan, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi rouva
Hohlakov salaperäisen ja tärkeän näköisenä nopeasti kuiskuttaen,
poistuessaan huoneesta Aljošan kanssa, — en tahdo antaa teille mitään
ennakkokäsityksiä enkä kohottaa tuota verhoa, te menette sisälle ja
näette itse kaiken, mitä siellä tapahtuu, se on kauheata, se on mitä
kummallisin komedia: hän rakastaa veljeänne Ivan Fjodorovitšia ja
koettaa kaikin voimin vakuuttaa itselleen rakastavansa veljeänne Dmitri
Fjodorovitšia. Se on kauheata! Minä tulen sisälle teidän kanssanne,
ja jos minua ei sieltä ajeta pois, niin katson, minkälaiseksi asia
kehittyy.
5.