»Jumalan kiitos, että hän ei kysynyt minulta Grušenjkasta», ajatteli
puolestaan Aljoša poistuessaan isän luota ja suunnatessaan kulkunsa
rouva Hohlakovin asuntoa kohti, »muuten olisi kenties pitänyt kertoa
eilisestä kohtaamisesta Grušenjkan kanssa.» Aljoša tunsi kipeästi,
että taistelijat olivat yöllä koonneet uusia voimia ja että heidän
sydämensä tähän päivään tullessa olivat taas kovettuneet: »Isä on äreä
ja ilkeä, hän on miettinyt kokoon jotakin ja pysyy siinä. Entä Dmitri?
Hän tietysti on myös miettinyt jotakin... Voi, täytyy välttämättömästi
ennättää etsiä käsiin hänet tänään hinnalla millä hyvänsä...»
Mutta Aljoša ei saanut tilaisuutta kauan ajatella: matkalla sattui
hänelle tapaus, joka näytti verraten vähäpätöiseltä, mutta joka
suuresti hämmästytti häntä. Juuri kun hän oli kulkenut torin poikki
ja kääntynyt poikkikadulle päästäkseen Mikaelinkadulle, joka kulki
samaan suuntaan kuin Iso katu, mutta jonka siitä erotti kanava (koko
kaupunkimme on kanavien halkoma), hän näki alempana sillan luona
pienen ryhmän koulupoikia, kaikki pieniä lapsia, enintään yhdeksän ja
kahdentoista vuoden välillä olevia. He olivat menossa koulusta eri
tahoille kotiinsa laukut selässä, joillakuilla nahkasäkit riippumassa
hihnasta olalla, toiset vain lyhyissä nutuissa, toiset päällystakki
yllä, joillakuilla jaloissa pitkävartiset saappaat, joissa oli
laskokset pohkeitten kohdalla, jommoisissa jalkineissa hyvin mielellään
komeilivat varakkaitten isien hemmoitellut pikku lapset. Koko ryhmä
puhui vilkkaasti jostakin, nähtävästi neuvotteli. Aljoša ei milloinkaan
voinut mennä välinpitämättömänä lasten ohitse, — niin oli ollut jo
Moskovassa, ja vaikka hän eniten piti noin kolmen vuoden ikäisistä
lapsista, niin myös noin kymmenen ja yhdentoista vuotiaat koululaiset
olivat hänestä hyvin mieluisia. Siksipä hän nyt, niin huolestunut kuin
olikin, tunsi äkkiä halua mennä heidän luokseen ja ryhtyä puheisiin
heidän kanssaan. Lähestyessään hän katseli heidän punakoita, vilkkaita
kasvojaan ja näki yht'äkkiä, että kaikilla pojilla oli käsissä kivi,
joillakuilla kaksikin. Kanavan toisella puolella, noin kolmenkymmenen
askelen päässä ryhmästä, seisoi aidan luona vielä eräs poika, niinikään
koululainen, jolla myös oli pussi kupeellaan ja joka koostaan
päättäen oli noin kymmenen vuoden ikäinen tai nuorempikin, — kalpea,
kivulloinen, mustat silmät säihkyvinä. Hän katseli tarkkaavaisesti
ja kysyvästi kuusihenkistä koulupoikaryhmää, ilmeisesti tovereitaan,
jotka äsken olivat lähteneet koulusta samalla kertaa kuin hänkin,
mutta joiden kanssa hän nähtävästi oli vihoissa. Aljoša astui poikien
luo, kääntyi erään kiharatukkaisen, vaaleaverisen, punaposkisen pojan
puoleen, jolla oli musta nuttu, ja huomautti katsellen häntä:
— Kun minä kannoin tuommoista pussia kuin teillä on, niin meillä oli
tapana pitää sitä vasemmalla puolella, jotta oikealla kädellä voisi
heti ottaa; teillä taas on pussi oikealla sivulla, niin että siitä on
epämukava ottaa.
Aljoša aloitti ilman mitään edeltäpäin harkittua oveluutta keskustelun
tällä asiallisella huomautuksella, eikä aikuinen voikaan muulla
tavoin alkaa, jos pitää heti saavuttaa lapsen ja varsinkin kokonaisen
lapsijoukon luottamus. Täytyy nimenomaan aloittaa vakavasti ja
asiallisesti ja sillä tavoin, että on aivan heidän kannallaan. Aljoša
ymmärsi sen vaistomaisesti.
— Hänhän on vasenkätinen, — vastasi heti toinen poika, reipas ja
vankka, noin yksitoistavuotias. Kaikki muut viisi poikaa katselivat
Aljošaa.
— Hän heittää kiviäkin vasemmalla kädellä, — huomautti kolmas poika.
Samassa lensi poikajoukkoon kivi, hipaisi vasenkätistä poikaa, mutta
lensi ohi, vaikka oli heitetty taitavasti ja pontevasti. Sen oli
heittänyt kanavan toisella puolella oleva poika.
— Anna sille kyytiä, nakkaa sitä, Smurov! — huusivat kaikki. Mutta
Smurov (vasenkätinen) ei muutenkaan vitkastellut, vaan maksoi heti
takaisin. Hän viskasi kivellä kanavan toisella puolen olevaa poikaa,
mutta ei onnistunut: kivi sattui maahan. Kanavan toisella puolen oleva
poika heitti heti taas kiven ryhmään, tällä kertaa suoraan Aljošaa
kohti, ja kivi sattui tätä varsin kipeästi olkapäähän. Pojalla kanavan
tuolla puolen oli koko tasku varattu täyteen kiviä. Sen saattoi nähdä
kolmenkymmenen askelen päähän hänen päällystakkinsa pullottavista
taskuista.
— Hän tähtäsi teihin, teihin aivan tahallaan. Tehän olette Karamazov,
Karamazov? — huusivat pojat nauraa hohottaen. — No, kaikki nyt
yht'aikaa häneen, antaa mennä!
Ja kuusi kiveä lensi samalla kertaa ryhmästä. Yksi sattui poikaa
päähän, ja hän kaatui, mutta hypähti heti pystyyn ja alkoi raivoisasti
pommittaa ryhmää kivillä. Molemmilta puolilta alkoi lakkaamaton
pommitus, ja monella pojalla ryhmässäkin näkyi olevan kiviä varattuna
taskuun.
— Mitä te nyt! Eikö teitä hävetä, pojat! Kuusi yhtä vastaan, tehän
tapatte hänet! — huusi Aljoša.
Hän hypähti esiin ja asettui lentävien kivien tielle suojellakseen
kanavan toisella puolella olevaa poikaa. Kolme tai neljä poikaa lakkasi
vähäksi aikaa viskelemästä.
— Hän itse alkoi ensimmäisenä! — huusi punapaitainen poika suuttuneella
lapsen äänellä. — Hän on lurjus, hän pisti äsken luokassa Krasotkinia
kynäveitsellä, niin että vuoti verta. Krasotkin ei tahtonut kannella,
mutta tälle pitää antaa selkään...
— Miksi? Luultavasti te itse härnäilette häntä?
— Kas nyt hän taas heitti kiven teidän selkäänne. Hän tuntee teidät, —
huusivat lapset. — Hän viskelee nyt teitä eikä meitä. No, kaikki taas
häneen, älä heitä ohi, Smurov!
Ja taas alkoi pommitus, tällä kertaa hyvin ankara. Kanavan takana
olevaa poikaa iski kivi rintaan. Hän huudahti, alkoi itkeä ja lähti
juoksemaan ylämäkeä Mikaelinkadulle. Ryhmästä kuului vilkasta puhetta:
»Ahaa, jopa alkoi jänistää, pois juoksi, pesuriepu!»
— Te ette vielä tiedä, Karamazov, miten iljettävä hän on, hänet
sietäisi tappaa, — sanoi säkenöivin silmin poika, jolla oli nuttu yllä
ja joka näytti olevan vanhin kaikista.
— Millainen hän sitten on? — kysyi Aljoša. — Onko hän kantelija?
Pojat katsahtivat toisiinsa ja olivat nauravan näköisiä.
— Tehän olette menossa samaan suuntaan, Mikaelinkadulle? — jatkoi sama
poika. — Ottakaapa hänet kiinni... Kas, tuolla, näettekö, hän pysähtyi
taas, hän odottaa ja katselee teitä.
— Teitä katselee, teitä katselee! — yhtyivät pojat.
— Kysykääpä häneltä, pitääkö hän pesurievusta, hajalleen revitystä
niinihoskasta. Kuulkaa, kysykää juuri noin.
Kaikki alkoivat nauraa hohottaa. Aljoša katseli heitä ja he häntä.
— Älkää menkö, hän paukauttaa teitä, — huudahti Smurov varoittaen.
— Pojat, minä en kysy häneltä mitään pesurievusta, sillä luultavasti
te jollakin tavoin ärsyttelette häntä sillä sanalla, mutta minä saan
häneltä tietää, miksi te häntä niin vihaatte...
— Koettakaa vain, koettakaa vain saada tietää, — nauroivat pojat.
Aljoša meni sillan yli ja lähti kulkemaan aidan vierustaa mäkeä ylös
suoraan poikaa kohti, joka oli toisten epäsuosiossa.
— Katsokaa, huudettiin hänen jälkeensä varoittavasti, — hän ei
pelkää teitä, hän saattaa äkkiä pistää, aivan kavalasti... niinkuin
Krasotkinia...
Poika odotti häntä liikahtamatta paikaltaan. Kun Aljoša oli tullut
aivan hänen luokseen, niin hän näki edessään lapsen, joka ei ollut
yhdeksää vuotta vanhempi, oli heikko ja pienikokoinen, kasvot laihat
ja pitkulaiset, silmät suuret ja tummat, ja ne katselivat Aljošaa
häijysti. Hänen yllään oli jokseenkin vanha ja huono päällystakki, joka
oli jäänyt hänelle naurettavan pieneksi. Paljaat kädet pistivät ulos
hihoista. Housujen oikeassa lahkeessa oli polven kohdalla iso paikka
ja oikean jalan saappaan kärjessä isonvarpaan kohdalla iso reikä,
jota oli kovasti voideltu musteella. Hänen päällystakkinsa molemmissa
pullottavissa taskuissa oli kiviä. Aljoša pysähtyi hänen eteensä parin
askelen päähän katsoen häneen kysyvästi. Poika, joka heti arvasi
Aljošan silmistä, että tämä ei aio lyödä häntä, tuli myös rohkeaksi ja
alkoi itse puhua:
— Minä olen yksin ja heitä on kuusi... Minä yksin annan selkään heille
kaikille, — sanoi hän äkkiä, ja hänen silmänsä salamoivat.
— Yksi kivi taisi sattua teihin hyvin kipeästi, — huomautti Aljoša.
— Mutta minäpä osasin Smurovia päähän! — huudahti poika.
— Ne sanoivat minulle siellä, että te tunnette minut ja jostakin syystä
heititte minua kivellä? — kysyi Aljoša.
Poika katsoi häneen synkästi.
— Minä en tunne teitä. Tunnetteko te sitten minut? — jatkoi Aljoša
kyselyään.
— Antakaa minun olla rauhassa? — huudahti äkkiä poika äreästi, mutta
ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan jotakin, ja hänen
silmänsä kiiluivat taas häijysti.
— Hyvä on, minä menen, — sanoi Aljoša, — mutta minä en tunne teitä enkä
ärsytä teitä. He sanoivat minulle, kuinka teitä ärsytetään, mutta minä
en tahdo teitä ärsyttää. Hyvästi.
— Munkki silkkihousuissa! — huudahti poika katsoen edelleen yhtä häijyn
ja uhmailevan näköisenä Aljošaa ja asettuen puolustusasentoon, koska
hän näytti luulevan, että Aljoša nyt aivan varmasti hyökkää hänen
kimppuunsa, mutta Aljoša kääntyi, katsoi häneen ja meni pois. Hän ei
ollut ennättänyt astua kolmea askeltakaan, kun hänen selkäänsä kipeästi
sattui pojan heittämä kaikkein suurin mukulakivi, mikä tällä oli ollut
taskussa.
— Te siis heitätte takaapäin? Ehkäpä he ovatkin oikeassa, kun sanovat
teidän käyvän kimppuun salakavalasti? — sanoi Aljoša kääntyen taas
päin, mutta nyt poika raivostuneena taas heitti Aljošaa kivellä
suoraan kohti kasvoja. Aljoša ennätti kuitenkin ajoissa nostaa kätensä
suojakseen, ja kivi sattui hänen kyynärpäähänsä.
— Ettekö häpeä! Mitä minä olen teille tehnyt? — huudahti hän.
Poika odotti ääneti ja uhmailevana vain sitä, että Aljoša nyt toki
välttämättömästi hyökkäisi hänen kimppuunsa. Kun hän näki että
tämä nytkään ei aio sitä tehdä, niin hän vimmastui kuin peto: hän
syöksyi paikaltaan ja hyökkäsi Aljošan kimppuun, eikä tämä ennättänyt
liikahtaakaan, kun ilkeä poika taivuttaen päänsä alas ja tarttuen
molemmin käsin hänen vasempaan käteensä puraisi kipeästi hänen
keskisormeaan. Poika pureutui siihen hampaineen eikä noin kymmeneen
sekuntiin päästänyt sitä irti. Aljoša huudahti kivusta ja nyki kaikin
voimin sormeaan. Poika päästi sen viimein irti ja juoksi pois entisen
välimatkan päähän. Sormea hän oli purrut kipeästi aivan kynnen kohdalta
syvälle luuhun asti, ja siitä virtasi verta. Aljoša otti taskustaan
liinan ja kääri sen tiukasti haavoitetun käden ympäri. Käärimiseen
meni melkein kokonainen minuutti. Poika seisoi kaiken aikaa ja odotti.
Viimein Aljoša kohotti häneen rauhallisen katseensa.
— No, hyvä, — sanoi hän, — näette, kuinka kipeästi olette minua purrut,
kai se jo riittää? Sanokaa nyt, mitä minä olen teille tehnyt?
Poika katseli häntä ihmetellen.
— Vaikka minä en ollenkaan tunne teitä ja näen teidät ensimmäisen
kerran, — jatkoi Aljoša yhä yhtä rauhallisesti, — niin onhan minun
täytynyt teille jotakin tehdä, ettehän te syyttä kiusaisi minua tällä
tavoin. Mitä minä siis olen tehnyt ja miten olen rikkonut teitä
vastaan, sanokaa?
Vastauksen asemesta poika alkoi yht'äkkiä kovalla äänellä itkeä
ja juoksi pois Aljošan luota. Aljoša lähti hiljaa kulkemaan hänen
jäljessään Mikaelinkadulle ja näki vielä pitkän aikaa, kuinka poika
juoksi etäällä vauhtiaan hiljentämättä, taakseen katsomatta ja
luultavasti yhä täyttä kurkkua itkien. Hän päätti ehdottomasti heti,
kun saisi aikaa siihen, etsiä pojan käsiinsä ja selvittää tämän
arvoituksen, joka häntä suuresti hämmästytti. Mutta nyt ei ollut aikaa.
4.