Aivan ensiksi Aljoša meni isänsä luo. Lähestyessään taloa hän muisti
isän edellisenä päivänä pitäneen hyvin tärkeänä, että hän tulisi
kaikessa hiljaisuudessa veli Ivanin tietämättä. »Minkätähden?» ajatteli
Aljoša nyt yht'äkkiä. »Jos isä tahtoo sanoa minulle jotakin kahden
kesken ja salaa, niin miksi minun on tultava taloon salaisesti?
Varmaankin hän eilen kiihdyksissään tahtoi sanoa minulle jotakin muuta,
mutta ei ennättänyt», päätteli hän. Siitä huolimatta hän oli hyvin
iloinen, kun Marfa Ignatjevna, joka avasi hänelle portin (Grigori
oli sairastunut ja makasi sivurakennuksessa), ilmoitti hänelle hänen
kysyttyään, että Ivan Fjodorovitš oli lähtenyt jo kaksi tuntia sitten.
— Entä isä?
— On noussut, juovat kahvia, — vastasi Marfa Ignatjevna jonkin verran
kuivasti.
Aljoša astui sisään. Ukko istui pöydän ääressä tohvelit jalassa ja
vanha päällystakki yllään ja tarkasteli huvikseen, ilman erikoisempaa
mielenkiintoa, joitakin tilejä. Hän oli aivan yksin koko talossa.
(Smerdjakovkin oli mennyt hankkimaan ruokatavaraa päivälliseksi.)
Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet tileissä. Vaikka hän ei ollutkaan
aamulla noussut aikaisin vuoteesta ja oli reipastumaan päin, oli hän
kuitenkin väsyneen ja heikon näköinen. Hänen otsansa ympäri, johon
yöllä oli kasvanut isoja punertavia pahkoja, oli sidottu punainen
liina. Nenä oli myös kovasti turvonnut, ja siihenkin oli ilmestynyt
muutamia, joskin vähäisiä mustelmia, jotka tekivät hänen kasvonsa
erittäin häijyn ja vihaisen näköisiksi. Ukko tiesi itse sen ja katsahti
epäystävällisesti sisään astuvaan Aljošaan.
— Kahvi on kylmää, — huudahti hän tylysti, — en sitä tarjoa. Minä syön,
veliseni, itsekin tänään paastolientä enkä kutsu ketään osalle. Miksi
olet tullut?
—- Tiedustamaan terveytenne tilaa, — lausui Aljoša.
— Niin. Ja sitäpaitsi minä eilen itse käskin sinua tulemaan. Se on
kaikki roskaa. Olet suotta ollut levoton. Muuten tiesin kyllä sinun
kohta laittautuvan tänne...
Hän sanoi tämän jonkinmoisen vihamielisen tunteen vallassa. Samalla hän
oli noussut paikaltaan ja katseli huolestuneena kuvastimeen (kenties jo
neljännenkymmenennen kerran aamusta lähtien) tarkastellen nenäänsä. Hän
alkoi myös asetella kauniimmin punaista liinaa otsalleen.
— Punainen on parempi, valkea muistuttaa enemmän sairashuonetta,
— huomautti hän miettivästi. — No, mitä sinulle kuuluu? Miten on
luostarinvanhimpasi laita?
— Hänen laitansa on hyvin huonosti, hän saattaa kuolla tänään, —
vastasi Aljoša, mutta isä ei kuunnellut vastausta ja oli jo unohtanut
kysymyksensäkin.
— Ivan on mennyt, — sanoi hän äkkiä. — Hän koettaa kaikin voimin
viedä Mitjalta morsiamen, siksi hän vain asuukin täällä, — lisäsi hän
ilkeästi ja katseli irvistäen Aljošaa.
— Ei suinkaan hän ole itse teille sitä sanonut? — kysyi Aljoša.
— On sanonut jo aikoja sitten. Mitä arvelet: siitä on jo noin kolme
viikkoa kun sanoi. Eihän hän ole tullut tänne teurastaakseen salaa
minut? Jotakin vartenhan hän on tänne tullut?
— Mitä ihmettä! Miksi te puhutte noin? — kysyi Aljoša levottomana.
— Rahaa hän tosin ei pyydä, mutta ei hän saakaan minulta kerrassaan
mitään. Minä, armahin Aleksei Fjodorovitš, aion elää maailmassa
mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka
kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on,
— jatkoi hän käyskennellen huoneessa nurkasta toiseen kädet leveän,
tahraisen, keltaisesta kalmankkikankaasta tehdyn kesäpäällystakkinsa
taskuissa. — Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden
ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten
joukossa, siinähän sitten vanhenen — muutun iljettäväksi ramuksi, jonka
luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha
minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan
itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte,
sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte.
Saastassa on suloisempaa: kaikki sitä haukkuvat, mutta kaikki
elävät siinä, vaikka salaa, mutta minä elän julkisesti. Juuri tämän
vilpittömyyteni tähden kaikki iljetykset ovatkin käyneet kimppuuni.
Mutta sinun paratiisiisi, Aleksei Fjodorovitš, minä en tahdokaan
päästä, tiedä se, eikä kunnon miehen oikein ole sopivaakaan joutua
sinun paratiisiisi, jos semmoinen on olemassa. Minun käsitykseni on se,
että lopulta nukahtaa eikä herääkään eikä sitten ole mitään, muistelkaa
minua, jos haluatte, mutta jos ette halua, niin hiisi teistä. Siinä
on minun filosofiani. Eilen Ivan puhui täällä hyvin, vaikka olimmekin
kaikki humalassa. Ivan on kerskuja, eikä hän ole ensinkään niin oppinut
mies...eikä hänellä ole mitään erikoista sivistystäkään, hän pitää vain
suunsa kiinni ja nauraa sinulle äänettömästä päästä, — sillä hän vain
ratsastaa.
Aljoša kuunteli häntä ja oli vaiti.
— Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan.
Konna on tuo sinun Ivanisi! Mutta Grušenjkan kanssa menen heti
naimisiin, kun vain mieleni tekee. Sillä kun on rahaa, niin ei tarvitse
muuta kuin ruveta vain haluamaan, Aleksei Fjodorovitš, niin kaikki
toteutuu. Tätä juuri Ivan pelkääkin ja vahtii minua, että minä en
menisi naimisiin, ja siksi hän työntää Mitjaa menemään naimisiin,
Grušenjkan kanssa: tällä tavoin hän tahtoo estää minut joutumasta
Gruškan kynsiin (ikäänkuin minä jättäisin hänelle rahaa, jos en menisi
naimisiin Gruškan kanssa!), ja toiselta puolen taas: jos Mitja menee
naimisiin Gruškan kanssa, niin Ivan ottaa hänen rikkaan morsiamensa
itselleen, semmoiset ovat hänen laskelmansa! Roisto on tuo sinun
Ivanisi!
— Miten ärtyisä te olettekaan. Se johtuu eilisestä. Menisitte
makaamaan, — sanoi Aljoša.
— Sinä puhut siinä semmoista, — huomautti ukko äkkiä, aivan kuin tämä
olisi ensimmäisen kerran tullut hänen mieleensä — puhut, enkä minä
suutu sinuun, mutta jos Ivan olisi sanonut minulle tuota samaa, niin
olisin suuttunut. Vain sinun seurassasi minulla on ollut hyviä hetkiä,
sillä minähän olen ilkeä ihminen.
— Ette ole ilkeä ihminen, vaan piloille mennyt, — sanoi Aljoša
hymyillen.
— Kuulehan, aikomukseni oli toimittaa tänään Mitja-rosvo vankilaan,
enkä vieläkään tiedä, miten teen. Tietysti nykyisen muodin mukaan on
tullut tavaksi pitää isiä ja äitejä vanhanaikaisina ennakkoluuloina,
mutta lakien mukaan ei liene meidänkään aikana luvallista kiskoa
isä-vanhusta hiuksista ja potkia lattialla häntä kengän koroilla hänen
omassa kodissaan sekä kehua aikovansa vielä kokonaan tappaa hänet —
kaikkea tätä todistajain läsnäollessa. Jos minä tahtoisin, niin voisin
napata hänet kiinni ja pistää eilisistä teoista heti istumaan.
— Siis te ette tahdo nostaa juttua, ettehän?
— Ivan sai luopumaan. Minä antaisin palttua Ivanille, mutta tiedän itse
erään asian.
Ja kumartuen Aljošaa kohti hän jatkoi puoleksi kuiskaten, niinkuin
uskoisi salaisuuden:
— Jos minä toimitan tuon konnan vankeuteen ja Grušenjka saa tietää,
että minä olen Mitjan sinne toimittanut, niin hän heti juoksee tämän
luo. Mutta jos hän tänään kuulee, että Mitja on piessyt minut, heikon
vanhuksen, puolikuoliaaksi, niin hän kenties hylkää Mitjan ja tulee
minua tervehtimään... Tämmöiset luonteet on meille annettu — aina
vain pitää vetää vastaköyttä. Minä tunnen hänet perin pohjin! Etkö
joisi hiukan konjakkia? Otahan kylmää kahvia, minä kaadan sinulle
neljänneksen ryyppyä, se on, veikkoseni, hyvää maun vuoksi.
— Ei, ei tarvitse, kiitos. Tämän leivän otan mukaani, jos annatte,
— sanoi Aljoša ja otti kolmen kopeekan hintaisen ranskanleivän sekä
pisti sen viittansa taskuun. — Ei pitäisi teidänkään juoda konjakkia, —
neuvoi hän varovasti katsoen ukkoa kasvoihin.
— Olet oikeassa, se kiihdyttää eikä anna rauhaa. Mutta yhden ryypyn
vain... Kaapista vain...
Hän avasi avaimella »kaapin», kaatoi itselleen ryypyn, joi sen pohjaan,
lukitsi sitten kaapin ja pisti taas avaimen taskuunsa.
— Se riittää, yhdestä ryypystä ei kuolla kutjahda.
— No nyt teistä jo tuli hyväsydämisempi, — hymähti Aljoša.
— Hm! Minä rakastan sinua konjakkia juomattakin, mutta konnien parissa
olen minäkin konna. Vanjka ei lähde Tšermašnjaan — miksi? Hänen pitää
vakoilla: paljonko minä annan Grušenjkalle, jos tämä tulee. Kaikki
ovat roistoja! Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne
häntä ensinkään. Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole
meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä
edes testamenttia, jotta sen tiedätte. Mutta Mitjan minä muserran
kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle:
kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin
sinun Mitjkasi. _Sinun_ Mitjkasi, koska sinä häntä rakastat. Sinä
rakastat häntä, mutta minä en pelkää sitä, että sinä häntä rakastat.
Jos Ivan häntä rakastaisi, niin minä itseni takia pelkäisin sitä,
että hän rakastaa häntä. Mutta Ivan ei rakasta ketään, Ivan ei ole
meidän väkeämme, tuollaiset ihmiset kuin Ivan, veliseni, eivät ole
meikäläisiä, ne ovat vain ilmaan kohonnutta pölyä... Kun tuuli
puhaltaa, niin se vie pölynkin mennessään... Eilen lensi tyhmä ajatus
päähäni, kun käskin sinua tulemaan tänään: tahdoin sinun kauttasi ottaa
selville Mitjkan suhteen, että jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen
tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö,
sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi
tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja
luopumaan hänestä kokonaan, mitä?
— Minä... minä kysyn häneltä... — mutisi Aljoša. — Jos hänelle maksaa
kolmetuhatta, niin kenties hän...
— Lörpötystä! Ei tarvitse nyt kysyä, ei ensinkään tarvitse! Olen
harkinnut asiaa. Eilen tuli kallooni hyötähyviään tyhmyys. En anna
mitään, en pikkuruikkustakaan, minä tarvitsen itse rahani, — sanoi
ukko viitaten kädellään. — Minä muserran hänet muutenkin kuin torakan.
Älä puhu hänelle mitään, muuten hän vielä rupeaa toivomaan. Eikä
sinullakaan ole kerrassaan mitään tekemistä minun luonani, mene
tiehesi. Tuo morsian, Katerina Ivanovna, jota hän kaiken aikaa on niin
huolellisesti minulta piilotellut, meneekö se hänen kanssaan naimisiin
vai eikö? Kävit eilen luullakseni hänen luonaan?
— Hän ei mitenkään tahdo jättää Mitjaa.
— Tuommoisia juuri hienot neidot rakastavatkin, juoppoja ja roistoja!
Ne ovat roskaväkeä, sanon sinulle, nuo kalpeat neidit, niin se on...
No! Jos minä olisin niin nuori kuin Mitja ja minulla olisi ne kasvot,
jotka minulla oli hänen ikäisenään (sillä minä olin hauskemman näköinen
kuin hän kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä), niin minulla olisi yhtä
hyvä menestys kuin hänelläkin. Veijari hän on! Mutta Grušenjkaa hän ei
kuitenkaan saa... Minä syöksen hänet kurjuuteen!
Hän raivostui uudelleen viimeisistä sanoistaan.
— Mene matkaasi sinäkin, ei sinulla ole minun luonani mitään tekemistä
tänään, — sanoi hän tylysti.
Aljoša lähestyi sanoakseen jäähyväiset ja suuteli hänen olkaansa.
— Mitä sinä? — sanoi ukko hiukan ihmeissään. — Vielähän me tapaamme.
Vai luuletko, että emme tapaa toisiamme?
— En ollenkaan luule sitä, minä muuten vain, huomaamattani.
— En minäkään mitään, muuten vain minäkin... — sanoi ukko katsoen
häneen. — Kuulehan, kuule, — huusi hän hänen jälkeensä, — tulehan
joskus aivan lähitulevaisuudessa, lientä syömään, keitän lientä, aivan
erikoista, en semmoista kuin tänään, tule välttämättömästi! Huomenna,
kuule, tule huomenna!
Heti kuin Aljoša oli mennyt ovesta ulos, meni ukko taas kaapille ja
kaatoi kurkkuunsa vielä puoli ryyppyä.
— Ei enempää! — mutisi hän kakistellen, lukitsi kaapin, pani avaimen
taas taskuunsa, meni sitten makuuhuoneeseen, laskeutui voimattomana
vuoteelleen ja nukahti samassa.
3.