Aljoša heräsi varhain aamulla, ennen päivän sarastusta. Luostarinvanhin
oli herännyt ja tunsi olevansa sangen heikko, mutta halusi kuitenkin
siirtyä vuoteesta nojatuoliin. Hän oli täydessä tajussaan. Vaikka hänen
kasvonsa olivatkin hyvin väsyneen näköiset, niin ne olivat kirkkaat,
miltei iloiset, ja hänen katseensa oli iloinen, ystävällinen, kutsuva.
— Kenties minäkin elän yli nyt alkavan päivän, — sanoi hän Aljošalle.
Sitten hän tahtoi heti ripittäytyä ja nauttia herranehtoollisen.
Hänen rippi-isänään oli aina isä Paísi. Kun molemmat sakramentit oli
suoritettu, alkoi viimeinen voitelu. Pappismunkit kokoontuivat, kammio
täyttyi vähitellen erakoista. Sillävälin oli päivä valjennut. Alkoi
saapua munkkeja luostaristakin. Kun toimitus oli lopussa, tahtoi
luostarinvanhin sanoa jäähyväiset kaikille ja suuteli jokaista. Koska
kammio oli ahdas, niin ensiksi saapuneet poistuivat antaen tilaa
toisille. Aljoša seisoi luostarinvanhimman luona, joka uudelleen oli
siirtynyt nojatuoliin. Hän puhui ja opetti, minkä voi, ja vaikka
hänen äänensä olikin heikko, niin se kuitenkin oli vielä verraten
luja. — Olen opettanut teitä niin monta vuotta ja siis puhunut ääneen
niin monta vuotta, että on tullut tavaksi puhua ja puhuessani teitä
opettaa ja se on mennyt niin pitkälle, että minun melkein on ollut
vaikeampi olla vaiti kuin puhua, isät ja rakkaat veljet, vielä nytkin,
kun olen ollut heikko, — laski hän leikkiä katsellen liikutettuna
ympärillään olevia. Aljoša muisti myöhemmin yhtä ja toista siitä, mitä
hän silloin sanoi. Mutta vaikka hän puhuikin selvästi ääntäen eikä
aivan matalalla äänellä, niin hänen puheensa kuitenkin oli jokseenkin
hajanaista. Hän puhui monista asioista ja näytti tahtovan sanoa kaiken,
puhua vielä kerran ennen kuoleman hetkeä loppuun kaiken, mitä vielä
oli jäänyt elämän aikana puhumatta, eikä vain opettaakseen, vaan
ikäänkuin hartaasti haluten tehdä toisetkin osallisiksi ilostaan ja
ihastuksestaan, purkaa vielä kerran elämässä sydämensä sisällystä...
— Rakastakaa toisianne, isät — opetti vanhus (mikäli Aljoša myöhemmin
muisti). — Rakastakaa Herran kansaa. Emme me ole pyhempiä kuin
maailmassa-olijat sen vuoksi, että olemme tulleet tänne ja sulkeutuneet
näitten seinien sisälle, vaan päinvastoin jokainen, joka on tänne
tullut, on jo tänne tulollaan tunnustanut olevansa huonompi kaikkia
maailman lapsia, huonompi kaikkia ja kaikkea maan päällä... Ja kuta
kauemmin munkki sitten elää seiniensä sisäpuolelle sulkeutuneena, sitä
herkempi hänen pitää myös olla tuntemaan tämä. Sillä päinvastaisessa
tapauksessa hänellä ei ollut mitään syytä tullakaan tänne. Mutta kun
hän tunnustaa, että hän ei ole ainoastaan huonompi kaikkia maailmassa,
vaan myös kaikkien ihmisten edessä syyllinen kaikkien ja kaiken
puolesta, kaikkien ihmisten syntien tähden, koko maailman ja itsekunkin
syntien, silloin vasta eristäytymisemme tarkoitus saavutetaan. Sillä
tietäkää, rakkaani, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen
kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä, ei vain maailman yhteiseen
syntiin, vaan kukin omasta kohdastaan kaikkien ihmisten ja jokaisen
ihmisen puolesta täällä maan päällä. Tämä tietoisuus on munkin elämän
tien kruunu ja jokaisen ihmisen, joka maan päällä vaeltaa. Sillä eivät
munkit ole erikoisia ihmisiä, vaan ainoastaan sellaisia, jommoisia
kaikkien ihmisten maan päällä tulisi olla. Silloin vasta sydämemme
värähtäisikin rajattomaan, koko maailman käsittävään ja loppumattomaan
rakkauteen. Silloin jokainen teistä kykenee saavuttamaan koko maailman
rakkaudella ja pesemään kyynelillään pois maailman synnit... Jokainen
kulkekoon oman sydämensä ympärillä, jokainen ripittäytyköön itselleen
lakkaamatta. Älkää pelätkö omaa syntiänne silloinkaan, kun olette
tulleet siitä tietoisiksi, kunhan vain kadutte, mutta älkää asetelko
Jumalalle ehtoja. Ja taas minä sanon teille: älkää ylpeilkö. Älkää
ylpeilkö pienten edessä, älkääkä ylpeilkö suurten edessä. Älkää
vihatko niitäkään, jotka hylkäävät teidät, jotka häpäisevät teitä,
jotka herjaavat ja panettelevat teitä. Älkää vihatko jumalankieltäjiä,
vääriä opettajia, materialisteja, olkaa vihaamatta ilkeitäkin heidän
joukossaan eikä vain hyviä, sillä heidän joukossaan on paljon hyviä
ja varsinkin meidän aikanamme. Sulkekaa heidät rukouksiinne näin:
pelasta, Jumala, kaikki, joilla ei ole ketään puolestaan rukoilijaa,
pelasta nekin, jotka eivät tahdo Sinua rukoilla. Ja lisätkää samalla:
en pyydä tätä ylpeydessäni, Herra, sillä itse olen huonompi kaikkia ja
kaikkea... Rakastakaa Herran kansaa, älkää antako tulokkaiden hajoittaa
laumaa, sillä jos te nukutte laiskuuteenne ja inhottavaan ylpeyteenne
ja varsinkin oman voitonpyyntöönne, niin tulee kaikilta suunnilta
niitä, jotka hajoittavat laumanne. Selittäkää kansalle evankeliumia
väsymättä... Älkää ottako lahjoja... Hopeata ja kultaa älkää rakastako
älkääkä pitäkö itsellänne... Uskokaa ja pitäkää merkit. Kohottakaa
lippu korkealle...
Vanhus puhui muuten katkonaisemmin kuin tässä on esitetty ja kuin
Aljoša sittemmin kirjoitti muistiin. Toisinaan hänen puheensa aivan
katkesi, niinkuin hän olisi koonnut voimia, hän läähätti, mutta
oli innoissaan. Häntä kuunneltiin liikutetuin mielin, vaikka monet
ihmettelivätkin hänen sanojaan ja pitivät niitä hämärinä... Myöhemmin
muisteltiin kaikkia näitä sanoja. Kun Aljoša joutui hetkiseksi
poistumaan kammiosta, niin häntä hämmästytti kammioon ja sen
läheisyyteen kerääntyneitten munkkien yleinen mieltenkuohu ja odotus.
Muutamissa tuo odotus oli melkein pelokasta, toisissa juhlallista.
Kaikki odottivat jotakin suurta tapahtuvan heti luostarinvanhimman
kuoltua. Tämä odotus oli eräältä kannalta katsoen tavallaan
kevytmielistäkin, mutta se oli vallannut kaikkein ankarimmatkin
vanhukset. Kaikkein ankarimmat olivat pappismunkki Paísin kasvot.
Aljoša oli poistunut kammiosta ainoastaan siksi, että hänet oli salaa
kutsunut ulos erään munkin välityksellä Rakitin, joka oli tullut
kaupungista ja tuonut Aljošalle omituisen kirjeen rouva Hohlakovilta.
Tämä ilmoitti Aljošalle erään uutisen, joka juuri nyt oli sangen
mielenkiintoinen. Seikka oli semmoinen, että edellisenä päivänä oli
niiden uskovaisten rahvaannaisten joukossa, jotka olivat tulleet
tervehtimään luostarinvanhinta ja saamaan hänen siunauksensa, ollut
eräs kaupungin ämmistä, Prohorovna, aliupseerin leski. Hän oli kysynyt
luostarinvanhimmalta, voiko hän mainita kirkossa vainajana ja sielumessun
toimittamista varten poikansa Vasenjkan, joka oli mennyt virka-asioissa
kauaksi Siperiaan, Irkutskiin, ja josta hän jo vuoteen ei ollut
saanut mitään tietoja. Tähän oli luostarinvanhin antanut hänelle
ankaran vastauksen kieltäen niin tekemästä ja nimittäen sellaista
sielumessua noituuden kaltaiseksi toiminnaksi. Mutta sitten hän oli
antanut eukolle anteeksi tämän tietämättömyyden tähden ja lisännyt
»aivan kuin katsoen tulevaisuuden kirjaan» (niin kuuluivat sanat rouva
Hohlakovin kirjeessä) seuraavan lohdutuksen: »että hänen poikansa
Vasja on varmasti elossa ja että hän pian joko itse saapuu äitinsä luo
tai lähettää kirjeen ja että hän vain menisi kotiinsa ja odottaisi.
Ja kuinka kävi?» — lisäsi rouva Hohlakov innostuneesti. — »Ennustus
täyttyi aivan sananmukaisesti ja paremminkin.» Tuskin oli ämmä palannut
kotiin, kun hänelle annettiin Siperiasta tullut kirje, joka jo oli
häntä odottamassa. Mutta vielä enemmänkin: tässä kirjeessä, joka oli
kirjoitettu matkan varrelta Jekaterinburgista, Vasja ilmoitti äidilleen
olevansa itse tulossa Venäjälle erään virkamiehen kanssa ja että noin
kolmen viikon kuluttua tämän kirjeen saapumisesta »hän toivoo saavansa
syleillä äitiään». Rouva Hohlakov pyysi hartaasti ja lämpimästi Aljošaa
ilmoittamaan tämän äskeisen »ihmeellisen ennustuksen» apotille ja
koko veljeskunnalle: »Sen pitää tulla kaikkien, kaikkien tietoon!» —
huudahti hän kirjeensä lopussa. Tämä kirje oli kirjoitettu kiireesti,
ja kirjoittajan mielenliikutus näkyi sen joka rivistä. Mutta Aljošan
ei tarvinnut enää ilmoittaa veljeskunnalle mitään, sillä jokainen
tiesi jo kaikki: Rakitin oli lähettäessään munkin häntä hakemaan
antanut tälle sen lisäksi tehtäväksi »nöyrimmästi ilmoittaa hänen
korkea-arvoisuudelleen isä Paísille, että hänellä, Rakitinilla, on
hänelle eräs niin tärkeä asia, että hän ei uskalla hetkeäkään lykätä
sen ilmoittamista, samalla kuin hän nöyrimmästi pyytää anteeksi
rohkeuttaan». Koska munkki oli ilmoittanut Rakitinin pyynnön isä
Paísille aikaisemmin kuin Aljošalle, niin Aljošan tehtäväksi paikalle
tultua jäi vain kirjeen lukeminen ja sen esittäminen heti isä Paísille
vain jonkinmoisena todistuskappaleena. Nytpä myös tämä juro ja
epäluuloinen mies luettuaan kulmakarvat rypyssä tiedon »ihmeestä» ei
voinut täysin hillitä eräänlaista sisällistä tunnettaan. Hänen silmänsä
välähtivät, huulet alkoivat äkkiä hymyillä arvokasta ja ymmärtävää
hymyä.
— Mitä vielä saanemmekaan nähdä? — pääsi äkkiä aivan kuin vahingossa
hänen suustaan.
— Mitä vielä saanemmekaan nähdä, mitä vielä saanemmekaan nähdä! —
toistelivat munkit ylt'ympäri, mutta isä Paísi rypisti uudelleen
kulmiaan ja pyysi kaikkia olemaan edes toistaiseksi kertomatta tästä
ääneen kenellekään, »kunnes saadaan vielä varmempi tieto, sillä
maailmanlasten keskuudessa on paljon kevytmielisyyttä, ja tämäkin asia
on voinut tapahtua aivan luonnollisella tavalla», lisäsi hän varovasti
aivan kuin rauhoittaakseen omaatuntoaan, mutta tuskin ollenkaan uskoen
tarpeelliseksi omaa varovaisuuttaan, minkä toisetkin varsin hyvin
huomasivat. Tietysti »ihme» tuli heti koko luostarin ja myös monien
luostariin jumalanpalvelukseen saapuneitten ulkopuolisten tietoon.
Kaikkein enimmän näytti tapahtunut ihme hämmästyttävän luostariin
poikennutta vaeltavaa munkkia, joka oli tullut kaukana pohjoisessa,
Obdorskissa, olevasta Pyhän Sylvesterin pikkuisesta luostarista. Hän
oli eilen tervehtinyt luostarinvanhinta seisoen rouva Hohlakovin
vieressä ja kysynyt häneltä terävästi osoittaen hänelle tuon rouvan
»parantunutta» tytärtä: — Kuinka teillä on rohkeutta tehdä tuollaisia
tekoja?
Asian laita oli niin, että hän nyt oli sangen ymmällä eikä oikein
tietänyt, mitä uskoisi. Eilen illalla hän oli käynyt vielä luostarissa
isä Ferapontin luona tämän erityisessä kammiossa mehiläistarhan takana,
ja häntä oli hämmästyttänyt tämä kohtaus, joka oli tehnyt häneen oudon
ja peloittavan vaikutuksen. Tämä vanhus, isä Ferapont, oli se sama
hyvin korkeassa iässä oleva munkki, suuri paastooja ja vaikenija, jonka
jo olemme maininneet luostarinvanhin Zosiman vastustajana ja ennen
kaikkea luostarinvanhinjärjestelmän vastustajana, jota järjestelmää
hän piti vahingollisena ja kevytmielisenä uutuutena. Tämä oli sangen
vaarallinen vastustaja, vaikka hän, vaikenija kun oli, ei puhunut
juuri kenellekään sanaakaan. Vaarallinen hän oli etupäässä siksi,
että monet veljeskunnan jäsenet olivat täydelleen hänen puolellaan ja
monet luostarissa käyvistä maallikoista kunnioittivat häntä suurena
hurskauden harjoittajana ja uskon sankarina, siitä huolimatta,
että huomasivat hänet ehdottomasti kaistapäiseksi. Mutta se juuri
viehättikin, että hän ei ollut aivan täysijärkinen. Luostarinvanhin
Zosiman luona ei tämä isä Ferapont koskaan käynyt. Vaikka hän elelikin
erakkomajassa, niin häntä ei sanottavasti häiritty erakkomajoissa
noudatettavilla säännöillä juuri siksi, että hänen käytöksensä ei
ollut aivan täysijärkisen käytöstä. Hän oli seitsemänkymmenenviiden
vuoden ikäinen, jollei vanhempikin, ja asui mehiläistarhan tuolla
puolen muurin kulmauksessa vanhassa, melkein lahonneessa puisessa
kammiossa, joka oli siihen laitettu jo ammoisina aikoina, jo viime
vuosisadalla, eräälle niinikään suurelle paastoojalle ja vaikenijalle,
isä Joonaalle, joka oli elänyt sadan viiden vuoden ikään ja jonka
teoista vieläkin kierteli luostarissa ja sen ympäristössä paljon
mielenkiintoisia kertomuksia. Isä Ferapontin onnistui saada aikaan
se, että hänetkin vihdoin, noin seitsemän vuotta sitten, sijoitettiin
tuohon samaan yksinäiseen pikku kammioon, joka yksinkertaisesti oli
mökki, mutta muistutti suuresti kappelia, sillä siinä oli erittäin
paljon lahjaksi tuotuja pyhäinkuvia, joitten edessä alati paloivat
niinikään lahjoitetut lamput, ja näitä hoitelemaan ja sytyttelemään
olikin isä Ferapont oikeastaan sinne pantu. Hän söi, kuten kerrottiin
(ja se olikin totta), vain kaksi naulaa leipää kolmessa päivässä, ei
muuta. Leivän toi hänelle joka kolmas päivä mehiläistarhassa asuva
mehiläisten hoitaja, mutta tällekin häntä palvelevalle mehiläisten
hoitajalle isä Ferapont aniharvoin virkkoi sanaakaan. Nämä neljä
naulaa leipää ynnä sunnuntaisin tuotu siunattu ehtoollisleipä, jonka
igumeni säännöllisesti myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen lähetti
pyhälle miehelle, olivatkin hänen ruokanaan koko viikon aikana.
Vettä vaihdettiin hänen tuoppiinsa joka päivä. Jumalanpalvelukseen
hän saapui harvoin. Luostariin tulleet rukoilijat näkivät hänen
viettävän toisinaan koko päivän rukoilussa, jolloin hän oli kaiken
aikaa polvillaan eikä katsonut ympärilleen. Jos hän joskus antautui
heidän kanssaan puheisiin, niin hän puhui lyhyesti, katkonaisesti,
omituisesti ja melkein aina töykeästi. Sattui kuitenkin joskus,
vaikka hyvin harvoin, että hän itsekin rupesi puhumaan kävijäin
kanssa, mutta useimmiten hän lausui vain yhden ainoan omituisen sanan,
joka jäi aina kuulijoille suureksi arvoitukseksi, eikä sen jälkeen
kaikista pyynnöistä huolimatta lausunut enää mitään selitykseksi.
Papin arvoa hänellä ei ollut, hän oli vain tavallinen munkki. Kierteli
hyvin kummallinen huhu, muuten kaikkein sivistymättömimpien ihmisten
keskuudessa, että isä Ferapont on yhteydessä taivaan henkien kanssa
ja puhelee vain niiden kanssa ja siinä on syy, miksi hän on vaiti
ihmisten parissa. Kun Obdorskin munkki oli tullut mehiläistarhaan
mehiläishoitajan, niinikään sangen vähäpuheisen ja juron munkin,
opastusten mukaan, niin hän meni siihen kulmaukseen, missä isä
Ferapontin kammio oli. — Kenties hän puhuu teille, joka olette
matkamies, mutta voi käydä niinkin, että ette saa sanaakaan hänen
suustaan, — oli hänelle mehiläisten hoitaja ennakolta sanonut. Munkki
lähestyi majaa, kuten hän itse myöhemmin kertoi, suuresti peläten. Oli
jo verraten myöhäinen hetki. Isä Ferapont istui tällä kertaa kammionsa
ovella matalalla jakkaralla. Hänen päänsä yläpuolella humisi hiljaa
suuri jalava. Illan viileys tuntui ilmassa. Obdorskin munkki lankesi
maahan pyhän miehen eteen ja pyysi siunausta.
— Tahdotko, että minäkin lankeaisin sinun edessäsi maahan, munkki? —
lausui isä Ferapont. — Nouse!
Munkki nousi.
— Siunaten ja siunattuna istu viereeni. Mistäpä matka?
Enimmän hämmästytti munkkiparkaa se, että isä Ferapont, vaikka hän
epäilemättä oli suuri paastooja ja jo korkeassa iässä, näytti vielä
olevan vahva ukko, oli kookas, suoraselkäinen, kasvot olivat raittiit
ja terveet, vaikka laihtuneet. Varmasti hänellä oli vielä melko paljon
voimia. Ruumiinrakenteeltaan hän oli kuin voimailija. Niin korkeasta
iästään huolimatta hän ei edes ollut täydelleen harmaantunutkaan, ja
hiukset ja parta, jotka ennen olivat olleet mustat, olivat sangen
tuuheat. Hänen silmänsä olivat harmaat, suuret ja kirkkaat, mutta
hyvin muljollaan, mikä suorastaan herätti huomiota. Puhuessaan hän
korosti voimakkaasti o-äännettä. Hänen yllään oli pitkä, punaisenruskea
viitta, joka oli tehty karkeasta, entisen sanontatavan mukaan vankien
kankaasta, ja vyöllä oli paksu nuora. Kaula ja rinta olivat paljaat.
Viitan alta näkyi kaikkein paksuimmasta palttinasta tehty, jo melkein
mustaksi mennyt paita, jota ei kuukausimääriin riisuttu. Hänen
sanottiin kantavan viittansa alla kolmenkymmenen naulan painoisia
kahleita. Jaloissa hänellä oli vanhat, hyvin hajalliset kengät ilman
minkäänlaisia sukkia.
— Pienestä Obdorskin luostarista, Pyhän Sylvesterin luostarista, —
vastasi vaeltava munkki nöyrästi ja tarkasteli erakkoa nopein ja
uteliain, vaikka hieman pelästynein katsein.
— Olen ollut sinun Sylvesterisi luona. Olen elellyt. Onko tuo Sylvester
terveenä?
Munkki ällistyi.
— Te olette päätöntä väkeä! Kuinka te noudatatte paastoa?
— Meidän ruokajärjestyksemme on ikivanhaan erakkotapaan tämmöinen:
suuren paaston aikana ei maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin
kateta pöytää. Tiistaisin ja torstaisin veljet saavat hunajakeittoa,
muuraimia tai suolattua kaalia sekä talkkunaa. Lauantaisin
valkokaalilientä, hernemuhennosta, mehupuuroa, kaikki öljyn kera.
Sunnuntaina on liemen lisäksi kuivaa kalaa ja puuroa. Piinaviikolla
maanantaista aina lauantai-iltaan, kuutena päivänä, vettä ja leipää,
muuta ei syödä eikä mitään keitetä, ja tässäkin ollaan pidättyväisiä.
Mikäli mahdollista on, ei pidä nauttia ravintoa joka päivä, tämmöinen
on ensimmäisen piinaviikon järjestys. Pyhänä pitkänäperjantaina
ei syödä mitään, samoin pääsiäislauantaina meidän on paastottava
kolmanteen tuntiin asti ja sitten haukattava hiukan leipää ja
juotava vettä sekä yksi ainoa pikari viinaa. Pyhänä kiirastorstaina
syömme keittoa ilman öljyä ja juomme viinaa, mutta jotkut eivät
nauti ollenkaan ruokaa. Laodikeian tuomiokirkossa lausutaan näet
kiirastorstaista näin: »sillä ei ole soveliasta ison paaston viimeisen
viikon torstaina vapauttaa itseään paastosta ja häväistä koko iso
paasto». Näin on meillä. Mutta mitä se onkaan verrattuna teihin,
suuri isä, — lisäsi munkki rohkaistuneena, — sillä te nautitte ympäri
vuoden ja pyhänä pääsiäisenäkin ainoastaan leipää ja vettä, ja se
leipämäärä, joka meillä menee kahdessa päivässä, riittää teille koko
viikoksi. Todellakin ihmeellistä on tämä teidän tällainen suuri
pidättyväisyytenne.
— Entä karvalaukut? — kysyi äkkiä isä Ferapont ääntäen voimakkaasti r:n.
— Karvalaukut? — toisti munkki ihmeissään.
— Niinpä niin. Minä menen pois heidän leipänsä äärestä, en
sitä ollenkaan tarvitse, menen vaikkapa metsään ja elän siellä
karvalaukuilla tai marjoilla, mutta he pysyvät täällä vain leipänsä
ääressä, ovat siis piruun sidottuja. Nykyjään pakanat puhuvat, että ei
ole syytä niin paljon paastota. Se on heidän röyhkeä ja pakanallinen
mielensä.
— On, se on totta, — huokasi munkki.
— Entä näitkö piruja niillä? — kysyi isä Ferapont.
— Kenellä niillä? — tiedusti munkki arasti.
— Minä kävin igumenin luona viime vuoden pyhänä helluntaina enkä ole
sen koommin sinne mennyt. Näin jollakulla istumassa rinnan päällä,
viitan alle lymyten, vain sarvet törröttivät näkyvissä. Toisella se
tirkisteli taskusta, silmät vilkuilivat, pelkäsi minua. Joillekuille
se oli asettunut vatsaan, aivan hänen saastaiseen mahaansa, toisilla
taasen se riippuu kaulassa, on siihen takertunut, hän kantaa sitä siinä
eikä itse sitä näe.
— Tekö... näette? — tiedusti munkki.
— Sanoinhan, että näen, näen läpi. Kun olin lähdössä igumenin luota,
niin kas — yksi on mennyt oven taakse minua piiloon, iso venkale,
puolentoista arssinan korkuinen ja siitä ylikin, häntä paksu,
tummanruskea, pitkä, mutta hännänpää sattuukin joutumaan oven rakoon;
minäpä en ollutkaan tyhmä, vaan paukautin oven kiinni ja litistin hänen
häntänsä. Sepä alkoi vinkua ja rimpuilla, mutta minä tein sitä kohti
kolme kertaa ristinmerkin — sain sen ristityksi. Siihen se kuoli kuin
kuoliaaksi tallattu hämähäkki. Nyt sen on täytynyt mädätä nurkkaan,
löyhkä leviää siitä, mutta he eivät näe, eivät tunne hajua. Vuoteen en
ole nähnyt. Sinulle vain, joka olet muukalainen, ilmoitan tämän.
— Kamalia ovat sananne! Mutta kuinka on, suuri ja hurskas isä, —
rohkaistui munkki yhä enenemän, — onko totta, kun teistä kulkee suuri
maine kaukaisiinkin maihin, että te olette katkeamattomassa yhteydessä
Pyhän Hengen kanssa?
— Lentää alas toisinaan. Käy luonani.
— Kuinka lentää alas? Missä muodossa?
— Lintuna.
— Pyhä Henki kyyhkysen muodossa?
— Se on Pyhä Henki, mutta tämä on Pyhityksen Henki. Pyhityksen Henki
on kokonaan toinen, se voi laskeutua alas muinakin lintuina: milloin
pääskysenä, milloin tiklinä, milloin tiaisena.
— Kuinka te sitten erotatte sen muista tiaisista?
— Puhuu.
— Miten se puhuu, millä kielellä?
— Ihmisen kielellä.
— Mitä hän teille puhuu?
— Tänään ilmoitti, että hölmö tulee luokseni ja kyselee joutavia.
Paljon tahdot tietää, munkki.
— Kamalia ovat sananne, hurskas ja pyhä isä, — sanoi munkki pudistaen
päätään. — Hänen pelokkaissa silmissään kuvastui muuten myöskin
epäluuloisuutta.
— Näetkö tämän puun? — kysyi isä Ferapont oltuaan jonkin aikaa vaiti.
— Näen, hurskas isä.
— Sinun mielestäsi se on jalava, mutta minulle se on aivan toinen kuva.
— Mikä sitten? — sanoi munkki odottaen ääneti vastausta, vaikka turhaan.
— Se tapahtuu yöllä. Näetkö nämä kaksi oksaa? Yöllä Kristus ojentaa
minua kohti käsiään ja näillä käsillään etsii minua, näen sen selvästi
ja vapisen. Kauheata, oi, kauheata!
— Mitä kauheata siinä on, jos se on itse Kristus?
— Sieppaa ja vie ylös.
— Elävänäkö?
— Eliaksen hengessä ja kunniassa, etkö ole sitä kuullut? Ottaa ja vie...
Vaikka Obdorskin munkki tämän keskustelun jälkeen palasi hänelle
varattuun kammioon erään veljen luo hyvin ymmällä, niin hänen sydämensä
kuitenkin ehdottomasti taipui enemmän isä Ferapontin kuin isä Zosiman
puoleen. Obdorskin munkki kannatti ennen kaikkea paastoa, eikä ollut
kumma, jos niin suuri paastooja kuin isä Ferapont »näki ihmeellisiä».
Hänen sanansa tuntuivat tietysti tavallaan järjettömiltä, mutta
Jumalahan tiesi, mitä noihin sanoihin kätkeytyi, ja puhuivathan ja
tekiväthän kaikki Kristuksen tähden mielettömät paljon kummempiakin.
Pirun hännän litistämisen hän taas oli valmis sydämestään ja mielellään
uskomaan ei vain kuvaannollisessa mielessä, vaan sananmukaisestikin.
Sitäpaitsi hän oli jo aikaisemmin ennen luostariin saapumistaan, ollut
kiihkeä luostarinvanhinjärjestelmän vastustaja, jota järjestelmää
hän toistaiseksi tunsi vain muiden kertomuksista ja jota hän, kuten
monet muutkin, piti ehdottomasti vaarallisena uutuutena. Oltuaan nyt
päivän luostarissa hän oli jo ennättänyt panna merkille myös muutamien
kevytmielisten ja luostarinvanhinjärjestelmää vastustavien veljien
salaisen nurkumisen. Sen lisäksi hän oli luonteeltaan kaikkea nuuskiva
ja kaikkialle ennättävä sekä ylen utelias. Siksipä suuri uutinen
luostarinvanhin Zosiman tekemästä uudesta »ihmeestä» saattoi hänet
suuresti ymmälle. Aljoša muisti myöhemmin, miten luostarinvanhimman ja
hänen kammionsa ympärille kertyneiden munkkien joukossa hänen editseen
vilahti monta kertaa kaikkialla ja joka ryhmässä puikkelehtivan
uteliaan obdorskilaisen vieraan hahmo kaikkea kuuntelemassa ja kaikilta
kyselemässä. Mutta silloin hän ei kiinnittänyt tähän sanottavasti
huomiota, vaan muisti vasta myöhemmin. Olikin tärkeämpää huomattavaa:
Zosima-vanhus, joka oli taas tuntenut väsymystä ja käynyt vuoteeseen,
oli, kun hänellä jo olivat silmät nurin päässä, yht'äkkiä muistanut
Aljošan ja tahtonut häntä luokseen. Aljoša riensi heti luo. Vanhuksen
luona olivat silloin vain isä Paísi, pappismunkki isä Josef ja
palvelijamunkki Porfiri. Vanhus avasi väsyneet silmänsä, katsoi
kiinteästi Aljošaan ja kysyi äkkiä häneltä:
— Odottavatko omaisesi sinua, poikani?
Aljoša tuli hämilleen.
— Eivätkö he tarvitse sinua? Lupasitko sinä eilen tulla tänään jonkun
luo?
— Lupasin... isälle... veljille... muillekin...
— Näetkö nyt. Mene ehdottomasti. Älä ole murheellinen. Tiedä, että minä
en kuole sanomatta sinun läsnäollessasi viimeisen sanani maan päällä.
Sinulle minä sanon sen sanan, poikani, sinulle jätän sen testamenttina.
Sinulle, rakas poikani, sillä sinä rakastat minua. Mutta nyt mene
niiden luo, joille lupasit.
Aljoša alistui heti, vaikka hänen olikin vaikea lähteä. Mutta lupaus,
että saisi kuulla hänen viimeisen sanansa maan päällä, ja ennen
kaikkea, että se oli ikäänkuin hänelle, Aljošalle, testamenttina
jätetty, sai hänen sydämensä vapisemaan ihastuksesta. Hän lähti
kiireesti ennättääkseen mahdollisimman pian takaisin, kun oli
toimittanut kaikki kaupungissa. Samalla kertaa myöskin isä Paísi sanoi
hänelle hänen lähtiessään sanan, joka teki häneen sangen voimakkaan ja
odottamattoman vaikutuksen. Tämä tapahtui, kun he molemmat olivat jo
tulleet ulos vanhuksen kammiosta.
— Muista, nuorukainen, alati (näin alkoi isä Paísi suoraan ja ilman
mitään esipuheita), että maailman tiede yhtyneenä suureksi voimaksi
on eritellyt, varsinkin viime vuosisadalla, kaiken sen, mitä meille
on taivaallista perinnöksi annettu pyhissä kirjoissa, ja ankaran
analyysin jälkeen ei tämän maailman oppineille ole koko entisestä
pyhäköstä jäänyt jäljelle kerrassaan mitään. Mutta he ovat eritelleet
yksityisiä osia päästäen näkyvistään kokonaisuuden, ja on suorastaan
ihmeteltävää, miten pitkälle heidän sokeutensa on mennyt. Ja kuitenkin
kokonaisuus on heidänkin silmiensä edessä järkähtämättömänä niinkuin
ennenkin, eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa. Eikö se ole elänyt
yhdeksäntoista vuosisataa ja eikö se elä nytkin yksilöitten sielujen
liikkeissä ja kansan suurten joukkojen sielun liikkeissä? Noitten
samojen, kaikkea alas repivien ateistienkin sielujen liikkeissä se
elää järkähtämättömänä niinkuin ennenkin! Sillä myöskin kristinopista
luopuneet ja sitä vastaan kapinoivat ovat olemukseltaan samaa
Kristuksen olentoa ja jäävät semmoisiksi, sillä ei heidän viisautensa
eikä heidän sydämensä hehku ole tähän saakka kyennyt luomaan toista
korkeinta muotoa ihmiselle ja hänen arvolleen kuin se muoto, jonka jo
ammoin osoitti Kristus. Mikäli yrityksiä on tehty, on tulokseksi tullut
vain muodottomuutta. Muista tämä erityisesti, nuorukainen, sillä sinut
on määrännyt maailmaan sinun pois menevä luostarinvanhimpasi. Kenties
tätä suurta päivää muistellessasi et unohda myöskään minun sanojani,
jotka ovat sydämestä sinulle lausutut evästykseksi matkallesi, sillä
olet nuori ja kiusaukset maailmassa ovat suuret eivätkä heikkojen
voimiesi mukaiset. No, mene nyt, orpo.
Näin sanoen isä Paísi siunasi hänet. Lähtiessään luostarista ja
ajatellessaan kaikkia näitä odottamattomia sanoja Aljoša yht'äkkiä
ymmärsi, että tästä ankarasta ja tähän saakka häntä kohtaan jurosta
munkista hän odottamatta oli saanut uuden ystävän ja häntä palavasti
rakastavan opastajan, — aivan kuin luostarinvanhin Zosima olisi
kuollessaan uskonut hänet hänen huostaansa. »Ehkäpä heidän kesken
todella onkin niin sovittu», ajatteli Aljoša äkkiä. Isä Paísin
odottamattomat ja oppineet mietelmät taas, jotka hän äsken oli saanut
kuulla, todistivat, ne juuri, vain isä Paísin sydämen intoa: hän
kiiruhti jo mahdollisimman pian varustamaan nuoren älyn taisteluun
kiusauksia vastaan ja suojelemaan hänen hoitoonsa uskotun nuorta sielua
muurilla, joka oli lujin, minkä hän saattoi ajatella.
2.