Aljoša lähti isän kodista mieleltään vielä paljon lannistuneempana ja
järkytetympänä kuin oli äsken sinne tullut. Myöskin hänen ajatuksensa
olivat aivan kuin katkelmina ja sekaisin, samalla kuin hän tunsi, että
häntä peloitti yhdistää hajalleen menneitä ajatuksiaan ja muodostaa
kokonaiskuva kaikista piinallisista ristiriidoista, jotka hän tänä
päivänä oli kokenut. Tämä lähenteli melkein epätoivoa, jota ei koskaan
ennen ollut Aljošan sydämessä ollut. Kaiken yli kohosi kuin vuori tuo
kohtalokas ja ratkaisematon pääkysymys: miten päättyy isän ja veli
Dmitrin suhde tuon kauhean naisen edessä? Nyt hän oli saanut omin
silmin nähdä. Hän oli ollut läsnä ja nähnyt heidät vastatusten. Muuten
onnettomaksi, täydelleen ja hirveästi onnettomaksi saattoi osoittautua
ainoastaan veli Dmitri: häntä odotti ehdottomasti turmio. Oli muitakin
ihmisiä, joita tämä kaikki koski kenties paljon enemmän kuin Aljoša
ennen oli saattanut luullakaan. Tässä oli jotakin arvoituksellista.
Veli Ivan oli lähestynyt häntä, mitä Aljoša niin kauan jo olikin
toivonut, mutta nyt hänellä itsellään jostakin syystä oli se tunne,
että tuo lähestyminen oli häntä pelästyttänyt. Entä nuo naiset?
Omituista: äsken hän oli ollut menossa Katerina Ivanovnan luo tuntien
tavatonta mielenahdistusta, mutta nyt hän ei tuntenut sitä ollenkaan.
Päinvastoin hän kiiruhti hänen luokseen aivan kuin odottaisi saavansa
häneltä neuvoja. Mutta toimitettavaksi annetun asian suorittaminen
näytti kuitenkin nyt vaikeammalta kuin äsken: kolmeatuhatta koskeva
asia oli lopullisesti ratkaistu, ja veli Dmitri tunsi nyt olevansa
kunniaton mies ja vailla kaikkea toivoa sekä oli nyt valmis millaiseen
lankeemukseen tahansa. Lisäksi vielä hän oli käskenyt kertoa Katerina
Ivanovnalle myös äsken isän luona sattuneen kohtauksen.
Kello oli jo seitsemän, ja hämärä oli alkanut, kun Aljoša astui
sisälle Katerina Ivanovnan luo, joka asui hyvin tilavassa ja mukavassa
talossa Ison kadun varrella. Aljoša tiesi hänen asuvan yhdessä kahden
tätinsä kanssa. Toinen näistä oli muuten vain hänen sisarensa Agafja
Ivanovnan täti. Tämä oli hänen isänsä kodissa se harvasanainen henkilö,
joka oli hoidellut häntä siellä samoinkuin hänen sisarensakin, kun
hän oli saapunut heidän luokseen sinne instituutista. Toinen täti
taasen oli arvokas ja hienokäytöksinen moskovalainen rouva, vaikka
köyhä. Kerrottiin näiden kummankin noudattavan kaikessa Katerina
Ivanovnan tahtoa ja asuvan hänen luonaan ainoastaan etiketin vuoksi.
Katerina Ivanovna taas alistui ainoastaan hyväntekijättärensä tahtoon,
kenraalinrouvan, joka sairauden vuoksi oli jäänyt Moskovaan ja jolle
hänen velvollisuutensa oli lähettää joka viikko kaksi kirjettä ja
kertoa seikkaperäisesti itsestään.
Kun Aljoša astui eteiseen ja pyysi palvelustyttöä, joka oli avannut
hänelle oven, ilmoittamaan hänen tulonsa, niin salissa nähtävästi jo
tiedettiin hänen saapumisensa (kenties hänet oli nähty ikkunasta),
sillä Aljoša kuuli äkkiä jotakin kopinaa, kuului pois juoksevien
naisten askelia ja hameitten kahinaa, kenties kaksi tai kolme naista
juoksi pois huoneesta. Aljošasta oli kummallista, että hänen tulonsa
oli voinut synnyttää sellaisen touhun. Hänet vietiin kuitenkin heti
saliin. Se oli iso huone, joka oli kalustettu hienosti ja upeasti, ei
ollenkaan maaseutulaistapaan. Siinä oli monta sohvaa ja leposohvaa,
divaaneja, isoja ja pieniä pöytiä, oli tauluja seinillä, maljakoita
ja lamppuja pöydillä, oli paljon kukkia, olipa ikkunan luona myös
akvariumi. Hämärän tulo oli tehnyt huoneen pimeänpuoleiseksi. Aljoša
huomasi sohvalla, jolla ilmeisesti äsken oli istuttu, siihen heitetyn
silkkivaipan ja sohvan edessä olevalla pöydällä kaksi kesken jäänyttä
kuppia suklaata, leivoksia, kristallilautasen, jolla oli rusinoita,
ja toisen, jolla oli makeisia. Jotakuta oli kestitty. Aljoša arvasi
tulleensa vieraitten siellä ollessa ja rypisti kulmiaan. Mutta
samassa nostettiin oviverhoa ja sisälle astui nopein askelin Katerina
Ivanovna hymyillen iloisesti ja ihastuneena sekä ojentaen molemmat
kätensä Aljošalle. Palvelustyttö toi samalla hetkellä huoneeseen kaksi
sytytettyä kynttilää ja asetti ne pöydälle.
— Jumalan kiitos, siinä te vihdoin olette! Olen koko päivän rukoillut
Jumalalta vain teidän tuloanne! Istukaa.
Katerina Ivanovnan kauneus oli hämmästyttänyt Aljošaa jo aikaisemmin,
kun veli Dmitri kolmisen viikkoa sitten oli tuonut hänet ensimmäisen
kerran tähän taloon esitelläkseen ja tutustuttaakseen hänet Katerina
Ivanovnan omasta erikoisesta toivomuksesta. Sillä käynnillä ei muuten
ollut syntynyt keskustelua heidän välillään. Otaksuen Aljošan kovin
ujostelevan oli Katerina Ivanovna ikäänkuin säästänyt häntä ja puhellut
sillä kertaa kaiken aikaa Dmitri Fjodorovitšin kanssa. Aljoša oli
ollut vaiti, mutta tehnyt paljon sangen tarkkoja havaintoja. Häntä
oli hämmästyttänyt kopean tytön varma käytös ja ylpeä luontevuus.
Eikä Aljoša ollut erehtynyt, vaan hän oli tuntenut, ettei hän ollut
noita ominaisuuksia liioitellut. Aljoša huomasi, että tytön suuret,
mustat, palavat silmät olivat kauniit ja sopivat erittäin hyvin hänen
kalpeihin, melkeinpä hieman kellertäviin, soikeihin kasvoihinsa.
Mutta näissä silmissä samoinkuin ihanien huulten piirteissä oli
jotakin sellaista, johon hänen veljensä tietysti saattoi olla kauhean
rakastunut, mutta jota kenties ei voinut kauan rakastaa. Hän oli
melkein suoraan lausunut ajatuksensa veljelleen Dmitrille, kun tämä
käynnin jälkeen oli ahdistanut häntä hartaalla pyynnöllä, että hän ei
salaisi, millaisen vaikutelman hän oli saanut tämän morsiamesta.
— Sinä tulet hänen kanssaan onnelliseksi, mutta kenties... et
rauhallisesti onnelliseksi.
— Niinpä niin, veljeni, tuollaiset pysyvätkin tuommoisina, he eivät
nöyrry kohtalon edessä. Sinä luulet siis, että minä en rakasta häntä
ikuisesti?
— Ei, kenties sinä rakastat häntä ikäsi, mutta saattaa olla, että sinä
et aina ole hänen kanssaan onnellinen...
Aljoša oli silloin lausunut mielipiteensä punastuen ja harmistuneena
itseensä siitä, että oli taipunut veljensä pyyntöihin ja lausunut
julki moisia »tyhmiä» ajatuksia. Hänestä oli näet oma mielipiteensä
tuntunut hirveän tyhmältä, heti kun hän sen oli lausunut. Häntä oli
myös alkanut hävettää, että hän oli niin mahtipontisesti lausunut
mielipiteensä naisesta. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä nyt, kun
hän heti katsahdettuaan häntä vastaan juosseeseen Katerina Ivanovnaan
tunsi, että hän silloin kenties oli suuresti erehtynyt. Tällä kertaa
Katerina Ivanovnan kasvoista loisti teeskentelemätön ja avomielinen
hyvyys, suora ja innokas vilpittömyys. Kaikesta entisestä »ylpeydestä
ja kopeudesta», joka silloin oli niin suuressa määrin hämmästyttänyt
Aljošaa, oli nyt havaittavissa vain rohkea, jalo tarmokkuus ja
jonkinmoinen selvä, voimakas itseluottamus. Aljoša ymmärsi heti häneen
katsahdettuaan ja hänen ensimmäisistä sanoistaan, että koko hänen
asemansa traagillisuus hänelle niin rakkaaseen henkilöön nähden ei
ollut hänelle mikään salaisuus ja että hän kenties jo tiesi kaikki,
aivan kaikki. Ja siitä huolimatta oli hänen kasvoissaan kuitenkin niin
paljon kirkkautta, niin paljon luottamusta tulevaisuuteen. Aljoša tunsi
äkkiä olevansa hänen edessään vakavasti ja ehdottomasti syyllinen.
Hän oli samalla kertaa voitettu ja ihastunut. Sitäpaitsi hän huomasi
Katerina Ivanovnan ensimmäisistä sanoista, että tämä oli voimakkaan
liikutuksen vallassa, joka kenties oli perin harvinaista hänessä, —
liikutuksen, joka melkein muistutti jonkinmoista riemastusta.
— Olen sentähden niin odottanut teitä, että vain teiltä voin nyt saada
tietää koko totuuden, — en keneltäkään muulta!
— Minä tulin... — mutisi Aljoša sekaantuen, — minä... hän lähetti
minut...
— Vai niin, hän on lähettänyt teidät, no, minä aavistin sen. Nyt
tiedän kaikki, kaikki! — huudahti Katerina Ivanovna ja hänen silmänsä
välähtivät. — Odottakaa, Aleksei Fjodorovitš, sanon teille ensin,
miksi minä teitä niin odotin. Näettekö, minä tiedän kenties paljon
enemmän kuin te itse. Minä en tarvitse teiltä tietoja. Tätä minä teiltä
tarvitsen: minun pitää tietää teidän oma, persoonallinen viimeinen
vaikutelmanne hänestä, minä tarvitsen, että te kertoisitte aivan
suoraan, kaunistelematta, vaikkapa epähienosti (oi, miten karkeassa
muodossa tahansa!) — mitä te itse nyt ajattelette hänestä ja hänen
asemastaan kohdattuanne hänet tänään. Se on kenties parempi kuin että
minä itse, jonka luo hän ei enää tahdo tulla, selvitän hänen kanssaan
asioita persoonallisesti. Ymmärrättekö mitä teiltä tahdon? Mitä asiaa
varten hän nyt lähetti teidät luokseni (minä tiesin, että hän lähettää
teidät!) — puhukaa suoraan, sanokaa viimeinen sana!...
— Hän käski teille... sanoa terveisiä ja että hän ei koskaan enää
tule... ja sanoa teille terveisiä.
— Sanoa terveisiä? Näinkö hän sanoi, näitäkö sanoja käytti?
— Niin.
— Kenties hän epähuomiossa hiukan erehtyi sanassa, käytti muuta sanaa
kuin olisi käytettävä?
— Ei, hän käski nimenomaan minun käyttää tätä sanaa: »sanoa terveisiä».
Pyysi kolmisen kertaa, että en sitä unohtaisi.
Katerina Ivanovna kuohahti.
— Auttakaa minua nyt, Aleksei Fjodorovitš, nytpä tarvitsen teidän
apuanne. Minä sanon teille ajatukseni, ja sanokaa te minulle sen
johdosta vain, ajattelenko oikein vai enkö. Kuulkaa, jos hän olisi
sivumennen käskenyt sanoa minulle terveisiä, pitämättä tärkeänä tuon
sanan käyttämistä, alleviivaamatta sanaa, niin se olisi kaikki...
Se olisi loppu! Mutta jos hän erityisesti piti tärkeänä tätä sanaa,
jos hän erityisesti painoi mieleenne, että te ette unohtaisi tuoda
minulle noita _terveisiä_, — niin hän siis oli kiihdyksissä, kenties
ei voinut hillitä itseään? Hän oli tehnyt päätöksen ja pelästynyt
omaa päätöstään! Hän ei poistunut luotani varmoin askelin, vaan lensi
päistikkaa. Tämän sanan painostaminen saattaa merkitä vain uhmaa...
— Niin, niin! — vahvisti Aljoša kiihkeästi. — Minusta itsestänikin
tuntuu nyt siltä.
— Mutta jos niin on, niin hän ei vielä ole hukassa! Hän on vain
epätoivoissaan, mutta minä voin vielä pelastaa hänet. Odottakaahan:
eikö hän maininnut teille mitään rahoista, kolmestatuhannesta?
— Hän ei vain puhunut niistä, vaan tämä asia kenties enimmän masensi
häntä. Hän sanoi olevansa nyt kunniaton mies ja että hänestä nyt kaikki
oli samantekevää, — vastasi Aljoša innokkaasti tuntien elävästi,
kuinka toivo valahti hänen sydämeensä ja että todellakin hänen
veljellään saattoi olla pääsy pulasta ja pelastumisen mahdollisuus. —
Mutta tiedättekö te... noista rahoista? — lisäsi hän ja tunsi äkkiä
nolostuvansa.
— Olen jo kauan tietänyt ja tiedän varmasti. Olen tiedustanut
Moskovasta sähkösanomalla ja tiedän, että sinne ei ole tullut rahoja.
Hän ei lähettänyt rahoja, mutta minä en puhunut mitään. Viimeisen
viikon aikana sain tietää, kuinka hän tarvitsi ja vielä tarvitsee
rahoja... Olen tässä kaikessa asettanut itselleni vain yhden päämäärän:
että hän tietäisi, kenen puoleen hän voi kääntyä ja kuka on hänen
uskollisin ystävänsä. Ei, hän ei tahdo uskoa, että minä olen hänen
uskollisin ystävänsä, ei ole tahtonut oppia tuntemaan minua, hän pitää
minua vain naisena. Koko viikon on minua kiusannut kauhea huoli:
kuinka olisi tehtävä, että hän ei häpeäisi minun edessäni noiden
kolmentuhannen menettämisestä? Se on: hävetköön vain kaikkia ja
itseäänkin, mutta älköön hävetkö minua. Miksi hän ei vieläkään tiedä,
miten paljon minä voin kestää hänen tähtensä? Miksi, miksi hän ei tunne
minua, kuinka hän uskaltaa olla tuntematta minua kaiken sen jälkeen,
mitä on tapahtunut? Minä tahdon pelastaa hänet ainaiseksi. Unohtakoon
hän minut morsiamenaan! Ja nyt hän on arka kunniastaan minun edessäni!
Eihän häntä peloittanut avata sydäntään teille, Aleksei Fjodorovitš?
Miksi minä en vielä koskaan ole ansainnut sitä?
Viimeiset sanat hän lausui kyynelsilmin. Kyynelet tulvahtivat hänen
silmistään.
— Minun täytyy ilmoittaa teille, — lausui Aljoša niinikään vapisevalla
äänellä, — mitä äsken tapahtui hänen ja isän kesken.
— Ja hän kertoi koko kohtauksen, kertoi, että hänet oli lähetetty
pyytämään rahoja, että Dmitri oli syöksynyt sisään, lyönyt isää ja sen
jälkeen erityisesti ja hartaasti vielä kerran vaatinut häntä.
Aljošaa, menemään viemään »terveisiä»... — Hän meni tuon naisen luo...
— lisäsi Aljoša hiljaa.
— Ja luuletteko te, että minä en jaksa kestää tuota naista? Hän luulee,
että minä en jaksa kestää? Mutta hän ei mene naimisiin tuon naisen
kanssa, — sanoi hän naurahtaen äkkiä hermostuneesti, — voiko Karamazov
palaa ikänsä tuommoisen intohimon vallassa? Se on intohimoa eikä
rakkautta. Hän ei ota häntä vaimokseen, sillä tuo nainenkaan ei mene
naimisiin hänen kanssaan... — naurahti Katerina Ivanovna äkkiä taas
omituisesti.
— Kenties hän ottaa hänet vaimokseen, — lausui Aljoša surullisesti
luoden silmänsä alas.
— Hän ei ota häntä vaimokseen, sanon sen teille! Tämä tyttö on enkeli,
tiedättekö sen? Tiedättekö sen! — huudahti Katerina Ivanovna äkkiä
tavattoman kiihkeästi. — Hän on kummallisin kaikista kummallisista
olennoista! Minä tiedän, miten lumoava hän on, mutta tiedän myös,
miten hyvä, luja ja jalo hän on. Miksi katselette minua noin, Aleksei
Fjodorovitš? Kenties ihmettelette sanojani, kenties ette usko minua?
Agrafena Aleksandrovna, enkelini! — huudahti hän äkkiä jollekulle
katsoen toiseen huoneeseen. — Tulkaa luoksemme, tämä on hyvä mies, tämä
on Aljoša, hän tuntee kaikki asiaamme koskevat seikat, näyttäytykää
hänelle!
— Sitä minä täällä verhon takana juuri odotinkin, että kutsuisitte
minua, — lausui vieno, hiukan mairea naisen ääni.
Oviverho kohosi, ja... itse Grušenjka astui pöydän luo nauraen ja
iloiten. Aljoša tunsi sisimmässään vavahduksen. Hänen katseensa imeytyi
Grušenjkaan, eikä hän voinut kääntää silmiään pois. Siinä hän oli, tuo
kauhea nainen, — »peto», niinkuin puoli tuntia sitten veli Ivan oli
hänestä lausunut. Ja kuitenkin hänen edessään näytti seisovan mitä
tavallisimman ja yksinkertaisimman näköinen olento, — hyvä, herttainen
nainen, kaunis tosin, mutta niin kovin kaikkien muiden, »tavallisten»,
kauniiden naisten kaltainen! Totta oli, että hän oli sangen kaunis,
— venäläinen kaunotar, jommoinen niin monessa herättää intohimoisen
rakkauden. Hän oli jokseenkin kookas nainen, jonkin verran lyhyempi
kuitenkin Katerina Ivanovnaa (tämä olikin suurikokoinen), — muodot
pyöreät, ruumiin liikkeet pehmoiset ja aivan kuin kuulumattomat
sekä tavallaan kuin kehitetyt velton mairitteleviksi, jommoinen
hänen äänensäkin oli. Hän ei lähestynyt Katerina Ivanovnan tavoin —
voimakkain ja reippain askelin, vaan päinvastoin kuulumattomasti.
Pehmeästi hän vaipui nojatuoliin, pehmeästi kahisutti komeata mustaa
silkkipukuaan ja kietoi veltosti kallisarvoisen mustan villasaalin
vaahdonvalkean, täyteläisen kaulansa ja leveitten hartioittensa
ympärille. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja hänen kasvoistaan
saattoi sen täsmälleen nähdä. Kasvot olivat hyvin valkeat, ja niissä
oli heikon punan kajastus. Ääripiirteiltään hänen kasvonsa näyttivät
vähän liian leveiltä, ja alaleuka työntyi hieman eteenpäin. Ylähuuli
oli ohut, mutta alahuuli, joka oli jonkin verran ulkoneva, oli kahta
vertaa paksumpi ja melkein kuin hiukan turvonnut. Mutta ihmeen ihanat,
runsaat, tummanruskeat hiukset, tummat, soopelin karvaa muistuttavat
kulmakarvat ja ihastuttavat harmaansiniset silmät, joissa oli pitkät
ripset, olisivat ehdottomasti saaneet kaikkein välinpitämättömimmänkin
ja hajamielisimmänkin miehen väkijoukossakin ja kävelypaikalla tai
puodissa äkkiä pysähtymään näitä kasvoja katselemaan ja muistamaan
niitä kauan aikaa. Aljošaa hämmästytti näissä kasvoissa kaikkein
enimmän niiden lapsellinen ja avomielinen ilme. Grušenjka katseli kuin
lapsi, iloitsi jostakin kuin lapsi, hän lähestyi pöytää todellakin
»iloiten» ja aivan kuin juuri nyt odottaisi jotakin lapsellisen
kärsimättömästi ja luottavan uteliaasti. Hänen katseensa sai sydämen
ilostumaan, — Aljoša tunsi sen. Hänessä oli vielä jotakin muutakin,
mitä Aljoša ei voinut tai ei osannut selvittää itselleen, mutta mikä
kenties tiedottomasti vaikutti häneenkin, nimenomaan taaskin tuo
pehmeys, ruumiinliikkeitten vienous, tuo ruumiinliikkeitten kissamainen
kuulumattomuus. Ja kuitenkin tämä ruumis oli valtava ja rehevä.
Saalin alta pullottivat leveät, täyteläiset hartiat ja korkea, vielä
aivan nuori rinta. Tämä ruumis lupasi kenties paljastaa näkyviin
milolaisen Venuksen muodot, vaikka niiden mittasuhteet jo nyt olivat
ehdottomasti hieman paisutetut, — sen saattoi aavistaa. Venäläisen
naisen kauneuden tuntijat olisivat voineet Grušenjkaa katsellessaan
erehtymättä ennustaa, että tämä raikas, vielä nuori sulo kolmenkymmenen
vuoden ikään mennessä menettää sopusointuisuutensa, kauniit muodot
tursistuvat, kasvotkin pöhöttyvät, silmien ympärille ja otsalle
ilmestyy sangen pian ryppyjä, kasvojen väri tulee karkeammaksi, kenties
täplikkääksi, — sanalla sanoen, se oli hetken kestävää kauneutta,
lentävää kauneutta, jommoista niin usein tavataan juuri venäläisessä
naisessa. Aljoša ei tietenkään ajatellut tätä, mutta vaikka hän
oli lumouksen vallassa, niin hän kysyi itseltään tuntien jotakin
epämiellyttävää tunnetta ja jotakin säälin tapaista: miksi hän noin
venyttää sanoja eikä voi puhua luonnollisesti? Grušenjka teki näin,
koska hänestä ilmeisesti tämä tavujen ja äänteitten venyttäminen ja
teeskennellyn imelästi lausuminen oli kaunista. Se oli tietysti vain
huonoa tottumusta ja huonoa käytöstapaa, mikä todisti alhaison parissa
saatua kasvatusta ja lapsena omaksuttua väärää sopivaisuussääntöjen
käsittämistä. Ja tuo sanojen ääntäminen ja korostamistapa tuntuivat
Aljošasta olevan melkein mahdottomassa ristiriidassa kasvojen
lapsellisen avomielisen ja iloisen ilmeen sekä tuon silmien hiljaisen
ja onnellisen loisteen kanssa, joka muistutti pientä lasta. Katerina
Ivanovna oli silmänräpäyksessä pannut Grušenjkan istumaan nojatuoliin
vastapäätä Aljošaa ja suudellut ihastuneena muutamia kertoja hänen
nauravia huuliaan. Hän oli aivan kuin rakastunut Grušenjkaan.
— Me olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran, Aleksei Fjodorovitš,
— alkoi hän puhua innostuneena. — Minä tahdoin tulla tuntemaan hänet,
nähdä hänet, tahdoin mennä hänen luokseen, mutta hän tuli itse tänne
heti kuultuaan minun sitä toivovan. Tiesinhän minä, että me yhdessä
saamme kaikki ratkaistuksi, kaikki! Sydän aavisti sen... Minua
kehoitettiin olemaan ottamatta tätä askelta, mutta minä aavistin
tuloksen enkä erehtynyt. Grušenjka on selittänyt kaikki minulle, kaikki
aikeensa. Hän lensi tänne kuin hyvä enkeli tuoden rauhaa ja iloa...
— Ette halveksinut minua, armas, arvoisa neiti, — sanoi Grušenjka
venyttäen sanojaan ja hymyillen yhä herttaista, iloista hymyä.
— Älkää puhukokaan minulle tuollaisia sanoja, te lumooja, te tenhotar!
Teitäkö voisi halveksia? Minäpä suutelen vielä kerran alahuultanne.
Se on aivan kuin turvonnut, siksipä suutelen, että se turpoaisi vielä
lisää, lisää, lisää... Katsokaa, Aleksei Fjodorovitš, miten hän nauraa,
ihan sydän riemastuu tätä enkeliä katsellessa... — Aljoša punastui, ja
huomaamaton väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.
— Te hemmoittelette minua, rakas neiti, enkä minä kenties ensinkään ole
teidän hyvittelynne arvoinen.
— Ette ole sen arvoinen! Hänkö ei olisi sen arvoinen! — huudahti
Katerina Ivanovna taas yhtä kiihkeästi. — Tietäkää, Aleksei
Fjodorovitš, että me olemme haavemieli, että meillä on omavaltainen,
mutta ylpeä, ylen ylpeä pikku sydän! Me olemme ylevä, niin, Aleksei
Fjodorovitš, me olemme jalomielinen, tiedättekö sen? Me olemme vain
ollut onneton. Me olimme liian pian valmis uhraamaan mitä tahansa
kenties ansiottoman tai kevytmielisen miehen hyväksi. Oli eräs, hänkin
oli upseeri, me rakastimme häntä, me annoimme hänelle kaikki, siitä
on kauan, se tapahtui viisi vuotta sitten, mutta hän unohti meidät,
hän meni naimisiin. Nyt hän on jäänyt leskeksi, hän on kirjoittanut
tulevansa tänne — ja tietäkää, että me yhä edelleen rakastamme häntä,
vain häntä ja olemme rakastaneet koko elämämme ajan! Hän saapuu, ja
Grušenjka tulee taas onnelliseksi oltuaan jo viisi vuotta onneton.
Mutta kuka saattoi moittia häntä, kuka voi kehua nauttineensa hänen
suosiotaan! Ainoastaan tuo kipeäjalkainen ukko, kauppias, — mutta hän
oli pikemminkin isämme, ystävämme, suojelijamme. Hän tapasi meidät
silloin epätoivoisena, tuskan vallassa, sen hylkäämänä, jota me niin
rakastimme... hänhän aikoi silloin hukuttautua, ukkohan pelasti hänet,
pelasti hänet!
— Kovin te minua puolustatte, rakas neiti, kovin te kaikessa pidätte
puoltani, — lausui Grušenjka taas venytellen.
— Puolustan? Meidänkö sopii puolustaa ja uskallammeko me tässä
puolustaa? Grušenjka, enkeli, antakaa minulle kätösenne, katsokaa tätä
pulleata, pientä, ihanaa kätöstä, Aleksei Fjodorovitš. Näettekö sen,
se on tuonut minulle onnen ja herättänyt minut kuolleista, ja nyt minä
sitä heti suutelen, sen selkäpuolta ja sen kämmentä, näin, näin ja
näin. — Ja hän suuteli kolme kertaa aivan kuin hurmiossa Grušenjkan
todellakin kaunista, vaikka kenties liian pulleata kättä. Tämä ojensi
tuon kätösensä nauraen hermostunutta, heleätä, ihastuttavaa naurua
ja seuraten »rakkaan neidin» liikkeitä, ja hänestä näytti olevan
mieluisaa, että hänen kättään niin suudeltiin. »Kenties tässä on
jo liikaa innostusta», välähti Aljošan päässä. Hän punastui. Hänen
sydämensä oli kaiken aikaa omituisen levoton.
— Älkää saattako minua häpeämään, rakas neiti, kun suutelette noin
minun kättäni Aleksei Fjodorovitšin nähden.
— Olenko minä sillä tahtonut saattaa teidät häpeämään? — lausui
Katerina Ivanovna hiukan hämmästyen. — Ah, rakas, kuinka huonosti te
minua ymmärrätte!
— Kenties tekään ette ymmärrä minua niin aivan täydellisesti, rakas
neiti, minä kenties olen paljon huonompi kuin mitä te näette. Minulla
on paha sydän, olen omavaltainen. Dmitri Fjodorovitš raukan minä
kiehdoin silloin vain piloillani.
— Mutta nythän te hänet sen sijaan pelastatte. Olette luvannut. Te
saatatte hänet järkiinsä, tunnustatte hänelle, että rakastatte toista
ja olette jo kauan rakastanut ja että tämä toinen nyt kosii teitä...
— Eihän, en minä ole teille sitä luvannut. Te itse puhuitte minulle
semmoista, mutta minä en luvannut.
— Ymmärsin kaiketi sitten väärin teidät, — lausui Katerina Ivanovna
hiljaa ja näytti hieman kalpenevan. — Te lupasitte...
— Oi ei, neiti enkelini, minä en ole luvannut teille mitään — keskeytti
Grušenjka hiljaa ja tyynesti yhä edelleen iloisen ja viattoman
näköisenä. — Nythän jo heti näettekin, arvoisa neiti, miten huono
teidän edessänne ja miten omavaltainen olen. Kun minun mieleni alkaa
tehdä jotakin, niin minä menettelen juuri sillä tavalla. Äsken kenties
lupasinkin jotakin teille, mutta nyt taas ajattelen: kenties hän taas
alkaa miellyttää minua, Mitja nimittäin, — miellyttihän hän minua
kerran sangen paljon, miellytti melkein kokonaisen tunnin. Ehkäpä minä
menen ja sanon hänelle heti, että hän jäisi tästä päivästä alkaen
luokseni... Niin huikentelevainen minä olen...
— Äsken te puhuitte... aivan toista... — sai Katerina Ivanovna vaivoin
kuiskatuksi.
— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä
hän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta
tuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?
— Minä en odottanut...
— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te
mahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni
tähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän
hellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden
vallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin
te suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta
minun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa
ollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin
Jumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja
tahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin
kuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän
kesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette
yliluonnollisen ihana!
Hän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa
tarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei
vetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä,
myöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä
»orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa
silmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan
ilmeen, saman kirkkaan iloisuuden... »Kenties hän on kovin naiivi!»
välähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan
kuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen.
Mutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi
pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.
— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein
hellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä
suutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.
— Miten tahdotte... Mikä teidän on? — vavahti äkkiä Katerina Ivanovna.
— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta
minä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen
silmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.
— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä
jotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi
seisomaan pitämättä kiirettä.
— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä
en ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!
— Iljetys, mene tiehesi!
— Hyi häpeä, neiti, hyi häpeä, ei ole ensinkään sopivaa, että käytätte
tuommoisia sanoja, rakas neiti.
— Ulos, itseäsi kauppaava elukka! — parkaisi Katerina Ivanovna.
Jokainen piirre hänen aivan vääristyneissä kasvoissaan vapisi.
— Ahaa, vai itseäni kauppaava. Itse te nuorena neitona kävitte
hämärissä kavaljeerien luona rahaa hakemassa, toitte kauneutenne
kaupaksi, kyllä minä tiedän.
Katerina Ivanovna kirkaisi ja syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Aljoša
sai ponnistaen kaikki voimansa hänet pidätetyksi.
— Ei askeltakaan, ei sanaakaan! Älkää puhuko, älkää vastatko mitään,
hän menee pois, hän menee heti pois!
Tällä hetkellä juoksivat huoneeseen Katerina Ivanovnan kirkaisun
johdosta hänen molemmat sukulaisensa ja myös palvelustyttö. Kaikki
syöksyivät hänen luokseen.
— Kyllä minä menen, — lausui Grušenjka ottaen sohvalta vaippansa. —
Aljoša rakas, saata minua.
— Menkää, menkää pian! — sanoi Aljoša rukoilevasti pannen hänen
edessään kätensä ristiin.
— Rakas pikku Aljoša, saata minua! Minä sanon sinulle matkalla hyvin,
hyvin suloisen pikku sanan! Tämän kohtauksen minä olen järjestänyt
sinun tähtesi, Aljošenjka. Saata minua, ystäväiseni, myöhemmin olet
siitä mielissäsi.
Aljoša kääntyi pois väännellen käsiään. Grušenjka juoksi ulos talosta
nauraen heleästi.
Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän itki ääneensä, hän
oli tukahtua väristyksiin. Kaikki hänen ympärillään hätääntyivät.
— Minä varoitin teitä, — puhui hänelle vanhempi täti, — minä koetin
teitä estää tuosta askelesta... te olette liian kiihkeä... voiko ryhtyä
sellaiseen tekoon! Te ette tunne noita lunttuja, ja tästä kerrotaan,
että hän on pahin kaikista... Ei, te olette liian omapäinen!
— Hän on tiikeri! — vaikeroi Katerina Ivanovna. — Miksi te pidätitte
minua, Aleksei Fjodorovitš, minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, lyönyt
kuoliaaksi!
Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaikka Aljoša oli läsnä, ehkäpä ei
tahtonutkaan hillitä itseänsä.
— Häntä pitäisi lyödä raipoilla, mestauslavalla, antaa pyövelin lyödä,
kaiken kansan nähden!...
Aljoša peräytyi ovea kohti.
— Voi Herra Jumala! — huudahti äkkiä Katerina Ivanovna lyöden käsiään
yhteen. — Ja _hän_ sitten! Hän on saattanut olla niin kunnoton, niin
epäinhimillinen! Hänhän on kertonut tuolle elukalle siitä, mitä
tapahtui siellä, tuona kohtalokkaana, ikuisesti kirottuna, kirottuna
päivänä! »Toitte kauneutenne kaupaksi, rakas neiti!» Tuo tietää sen!
Teidän veljenne on roisto, Aleksei Fjodorovitš!
Aljoša tahtoi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt ainoatakaan sanaa. Hänen
sydäntään kouristi kipeästi.
— Menkää, Aleksei Fjodorovitš! Minua hävettää, minua kauhistuttaa!
Huomenna... pyydän teitä polvillani, tulkaa huomenna. Älkää tuomitko,
antakaa anteeksi, minä en tiedä mitä vielä teen itselleni!
Aljoša tuli kadulle aivan kuin huojuen. Hänenkin mielensä teki itkeä
niinkuin Katerina Ivanovna. Äkkiä hänet saavutti palvelustyttö.
— Neiti ei muistanut antaa teille tätä rouva Hohlakovin kirjettä, se on
ollut heillä päivällisestä asti.
Aljoša otti koneellisesti vastaan pikkuisen ruusunpunaisen kirjekuoren
ja pisti sen melkein tiedottomasti taskuunsa.
11.