Dmitri Fjodorovitšin kintereillä juoksivat saliin myös Grigori
ja Smerdjakov. He olivat eteisessä kamppailleet hänen kanssaan
estääkseen häntä pääsemästä sisälle (semmoisen määräyksen oli itse
Fjodor Pavlovitš antanut heille jo muutama päivä sitten). Käyttäen
hyväkseen sitä, että Dmitri Fjodorovitš saliin rynnättyään oli hetkeksi
pysähtynyt katsoakseen ympärilleen, Grigori juoksi pöydän ympäri, pani
kiinni molemmat puolikkaat ovesta, joka oli vastapäätä ulko-ovea ja vei
sisähuoneisiin, ja asettui sulkemansa oven eteen käsivarret levällään
sekä valmiina puolustamaan ovea niin sanoakseni viimeiseen veripisaraan
asti. Sen nähtyään Dmitri ei huudahtanut, vaan vinkaisi omituisesti ja
hyökkäsi Grigorin kimppuun.
— Siis hän on siellä! Hänet on piilotettu sinne! Pois, lurjus! Hän
riuhtaisi Grigoria, mutta tämä töytäisi hänet pois. Hillittömästi
vimmastuneena Dmitri kohotti kätensä ja iski kaikin voimin Grigoria.
Vanhus lysähti maahan, ja Dmitri harppasi hänen ylitseen ja tunkeutui
ovesta sisälle. Smerdjakov jäi toiseen päähän salia kalpeana ja
vavisten sekä painautui lähelle Fjodor Pavlovitšia.
— Hän on täällä, — huusi Dmitri Fjodorovitš, — näin äsken itse hänen
kääntyvän taloon, mutta en saavuttanut häntä. Missä hän on? Missä hän
on?
Käsittämättömän vaikutuksen teki Fjodor Pavlovitšiin tämä huuto: »Hän
on täällä!» Kaikki pelästys katosi hänestä.
— Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet, — uikutti hän ja syöksähti
Dmitri Fjodorovitšin jälkeen. Grigori oli tällävälin noussut lattialta,
mutta oli vielä pökerryksissä. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša lähtivät
juoksemaan isän jäljessä. Kolmannessa huoneessa kuului jotakin äkkiä
putoavan maahan, särkyvän ja kilisevän: se oli iso lasimaljakko
(ei kallishintainen), jonka Dmitri Fjodorovitš ohi juostessaan oli
pudottanut marmorijalustalta.
— Ottakaa hänet kiinni! — vinkui ukko. — Poliisi!
Ivan Fjodorovitš ja Aljoša saivat ukon kiinni ja veivät väkisin
takaisin saliin.
— Miksi ajatte häntä takaa! Hän voi siellä todellakin tappaa! —
huudahti vihaisesti isälleen Ivan Fjodorovitš.
— Vanetška, Lešetška, hän on siis täällä, Grušenjka on täällä, itse
sanoo nähneensä hänen juosseen...
Ukko puhui läähättäen. Hän ei ollut tällä kertaa odottanut Grušenjkaa
ja äkillinen ilmoitus, että Grušenjka oli siellä, pani hänen päänsä
aivan pyörälle. Hänen koko ruumiinsa värisi, hän oli kuin järkensä
menettänyt.
— Näittehän itse, että hän ei tullut! — huusi Ivan.
— Mutta kenties toisesta ovesta.
— Sehän on lukossa, tuo toinen ovi, ja avain on teillä...
Dmitri ilmestyi äkkiä taas saliin. Hän oli tietysti huomannut toisen
oven olevan lukossa, ja tuon lukitun sisäänkäytävän avain oli
todellakin Fjodor Pavlovitšin taskussa. Kaikkien huoneitten kaikki
ikkunat olivat myös kiinni, eikä Grušenjka siis ollut voinut mistään
tulla eikä mistään hypätä ulos.
— Ottakaa kiinni hänet! — vikisi Fjodor Pavlovitš heti huomattuaan
Dmitrin. — Hän on tuolta makuuhuoneestani varastanut rahoja! — Ja
riistäytyen irti Ivanin käsistä hän hyökkäsi taas Dmitriä kohti.
Mutta tämä kohotti molemmat kätensä ja tarttui äkkiä ukon viimeisiin
hiustöyhtöihin, jotka olivat säilyneet ohimoilla, nykäisi ja paiskasi
hänet maahan, niin että romahti. Hän ennätti vielä iskeä pari tai
kolme kertaa maassa makaavaa kasvoihin kenkänsä korolla. Ukko voihki
läpitunkevalla äänellä. Ivan Fjodorovitš, vaikka hän ei ollutkaan niin
voimakas kuin veli Dmitri, tarttui tähän molemmin käsin ja ponnistaen
kaikki voimansa riuhtaisi hänet erilleen ukosta. Aljoša auttoi häntä
myös, minkä voimia riitti, tarttumalla veljeensä edestäpäin.
— Mieletön, sinähän tapoit hänet! — huudahti Ivan.
— Niin hänelle pitikin! — huudahti Dmitri läähättäen. — Ja jos en
tappanut, niin tulen vielä toiste ja tapan. Ette saa häntä varjelluksi!
— Dmitri! Mene heti pois täältä! — huudahti Aljoša jyrkästi.
— Aleksei! Sano vain sinä minulle, vain sinua minä uskon: oliko hän
täällä äsken vai eikö? Minä näin hänet itse, kun hän äsken juuri
livahti säleaidan ohi tälle puolelle. Minä huudahdin, hän juoksi pois...
— Vannon sinulle, hän ei ollut täällä eikä kukaan häntä täällä
odottanutkaan!
— Mutta minä näin hänet... Siis hän... Otan heti selville, missä hän
on... Hyvästi, Aleksei! Aisopokselle älä nyt hiisku sanaakaan rahoista,
mutta mene heti Katerina Ivanovnan luo ja sano välttämättömästi: »Käski
sanoa terveisiä, käski sanoa terveisiä, terveisiä! Nimenomaan sanoa
terveisiä ja jäähyväiset!» Kerro hänelle kohtaus.
Tällävälin olivat Ivan ja Grigori nostaneet ukon maasta ja asettaneet
nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat veriset, mutta hän itse oli
tajuissaan ja kuunteli ahneesti Dmitrin huutoja. Hän luuli yhä, että
Grušenjka todellakin oli talossa. Dmitri Fjodorovitš loi poistuessaan
häneen vihamielisen katseen.
— En kadu sinun vertasi! — huudahti hän. — Ole varuillasi, ukko, varo
haavettasi, sillä minullakin on haave! Kiroan sinut itse ja katkaisen
kaiken yhteyden sinun kanssasi...
Hän juoksi ulos huoneesta.
— Hän on täällä, hän on aivan varmaan täällä! Smerdjakov, Smerdjakov,
— korisi ukko tuskin kuuluvasti ja viittoi sormellaan Smerdjakovia
luokseen.
— Ei hän ole täällä, ei ole, te mieletön ukko, — huusi hänelle
vihaisesti Ivan. — No, nyt hän pyörtyy! Vettä, pyyheliina! Liikuhan
liukkaasti, Smerdjakov!
Smerdjakov kiiruhti hakemaan vettä. Ukko riisuttiin, kannettiin
makuuhuoneeseen ja pantiin vuoteeseen. Hänen päänsä ympäri
kiedottiin märkä pyyheliina. Heikontuneena konjakista, voimakkaista
mielenliikutuksista ja iskuista hän heti laskettuaan päänsä tyynylle
vaipui uneen. Ivan Fjodorovitš ja Aljoša palasivat saliin. Smerdjakov
vei pois särjetyn maljakon sirpaleet, ja Grigori seisoi pöydän luona
silmät surullisesti maahan luotuina.
— Eikö olisi sinunkin kostutettava päätäsi ja käytävä myös vuoteeseen,
— sanoi Aljoša kääntyen Grigorin puoleen. — Me pidämme täällä huolta
hänestä. Veljeni löi sinua hyvin kipeästi... päähän.
— Hän julkesi lyödä minua! — lausui Grigori synkästi.
— Hän »julkesi» lyödä isääkin, saati sinua! — huomautti Ivan
Fjodorovitš irvistäen.
— Minä olen pessyt häntä kaukalossa... hän julkesi lyödä minua! —
toisti Grigori.
— Hitto soikoon, jos minä en olisi kiskaissut häntä irti, niin kenties
hän olisi tappanut siihen paikkaan. Paljonko Aisopos tarvitsee? —
kuiskasi Ivan Fjodorovitš Aljošalle.
— Jumala varjelkoon! — huudahti Aljoša.
— Miksi varjelkoon! — jatkoi Ivan edelleen kuiskuttaen ja vääristäen
kasvojaan ilkeästi. — Toinen iljettävä olento syö toisen, niin päästään
kummastakin.
Aljoša hätkähti.
— Minä en tietysti anna murhan tapahtua, niinkuin en antanut äskenkään.
Jää tänne, Aljoša, minä menen vähän käyskentelemään pihalle, päätäni on
alkanut kivistää.
Aljoša meni isän luo makuuhuoneeseen ja istui hänen vuoteensa ääressä
verhon takana noin tunnin verran. Ukko avasi äkkiä silmänsä ja katseli
ääneti pitkän aikaa Aljošaa, ilmeisesti koettaen palauttaa mieleensä
ja selvittää itselleen tapahtumia. Äkkiä hänen kasvoillaan kuvastui
tavaton kiihtymys.
— Aljoša, — kuiskasi hän arasti, — missä on Ivan?
— Pihalla, hänen päätään kivistää. Hän vartioi meitä.
— Anna minulle kuvastin, tuo, joka seisoo tuolla, anna!
Aljoša antoi hänelle pienen, kokoonpantavan, pyöreän kuvastimen, joka
seisoi piirongilla. Ukko katseli itseään siitä. Nenä oli aika lailla
turvonnut, ja otsassa vasemman kulman yläpuolella oli melkoisen iso
punertava pahka.
— Mitä Ivan sanoo? Aljoša, rakas, ainoa poikani, minä pelkään Ivania.
Minä pelkään Ivania enemmän kuin tuota toista. Vain sinua minä en
pelkää...
— Älkää pelätkö Ivaniakaan, Ivan on vihainen, mutta hän puolustaa teitä.
— Aljoša, entä tuo toinen? Hän juoksi Grušenjkan luo! Armas enkelini,
sano totuus: oliko Grušenjka äsken täällä vai eikö?
— Ei kukaan nähnyt häntä. Se on erehdys, hän ei ollut!
— Mitjahan tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, mennä naimisiin!
— Grušenjka ei mene hänen kanssaan naimisiin.
— Ei mene, ei mene, ei mene, ei mene, ei millään ehdolla mene!... —
alkoi ukko riemuissaan puhella aivan kuin ei hänelle tällä hetkellä
olisi voitu sanoa mitään ilahduttavampaa. Ihastuksissaan hän tarttui
Aljošan käteen ja painoi sen lujasti sydäntään vastaan. Kyyneletkin
kimmelsivät hänen silmissään. — Mutta se jumalankuva, se sama
jumalanäidin kuva, josta minä äsken kerroin, ota itsellesi, vie
mennessäsi. Annan sinulle myös luvan palata luostariin... minä puhuin
äsken leikkiä, älä ole vihainen. Päätä kivistää, Aljoša... Ljoša,
lohduta sinä sydäntäni, ole minun enkelini, sano totuus!
— Yhäkö te sitä, jotta oliko hän täällä vai eikö? — lausui Aljoša
surullisesti.
— Ei, ei, ei, minä uskon sinua. Mutta asia on tämä: pistäydypä sinä
Grušenjkan luona itse tai koeta jollakin tavoin tavata hänet. Ota
kyselemällä häneltä selvä pian, mahdollisimman pian, arvaa itse
näkemäsi perusteella: kumman puoleen hän tahtoo taipua, minunko vai
hänen? No? Mitä? Voitko sen tehdä vai etkö?
— Jos näen hänet, niin kysyn, — mutisi Aljoša hämillään.
— Ei, hän ei sano sinulle, — keskeytti ukko, — hän on levoton sielu.
Hän alkaa suudella sinua ja sanoo tahtovansa mennä naimisiin sinun
kanssasi. Hän on viekastelija, hänellä ei ole hävyn tunnetta, ei, sinä
et saa mennä hänen luokseen, et saa!
— Eikä se ole hyväkään, isä, se ei ole ollenkaan hyvä.
— Minne hän sinut lähetti äsken, kun huusi: »Mene», silloin kun hän
juoksi pois?
— Hän lähetti Katerina Ivanovnan luo.
— Rahoja hakemaan? Pyytääkö hän rahoja?
— Ei, ei rahoja hakemaan.
— Hänellä ei ole rahaa, ei hituistakaan. Kuule, Aljoša, minä makaan yön
ja mietin, mutta mene sinä pois. Kenties tapaat Grušenjkankin... Mutta
tule aivan varmasti luokseni huomisaamuna, aivan varmasti. Minulla on
sinulle huomenna sana sanottavana. Tuletko?
— Tulen.
— Jos tulet, niin ole tulevinasi omia aikojasi, tervehtimään vain. Älä
sano kenellekään, että minä kutsuin. Ivanille älä puhu sanaakaan.
— Hyvä.
— Hyvästi, enkeli, äsken sinä puolustit minua, en unhota sitä ikänäni.
Huomenna sanon sinulle sanasen... mutta täytyy vielä vähän tuumia...
— Entä kuinka te nyt voitte?
— Huomenna, huomenna jo nousen ja lähden, aivan terveenä, aivan
terveenä, aivan terveenä!...
Kulkiessaan pihalla Aljoša tapasi veljensä Ivanin istumassa penkillä
portin luona. Ivan kirjoitteli jotakin muistikirjaansa lyijykynällä.
Aljoša ilmoitti Ivanille, että ukko oli hereillä ja tajuissaan ja oli
päästänyt hänet yöksi luostariin.
— Aljoša, minä tahtoisin hyvin mielelläni tavata sinua huomisaamuna, —
sanoi Ivan ystävällisesti ja nousi seisomaan. — Tämä kohteliaisuus oli
Aljošalle aivan odottamatonta.
— Huomenna minä olen Hohlakovien luona, — vastasi Aljoša. — Kenties
käyn huomenna myös Katerina Ivanovnan luona, jos en tapaa häntä nyt...
— Nyt siis kuitenkin menet Katerina Ivanovnan luo? »Sanomaan
jäähyväisiä?» — hymähti Ivan. Aljoša joutui hämilleen.
— Luulen ymmärtäneeni kaikki äskeisistä huudahduksista ja yhtä ja
toista aikaisemmin sattuneista. Dmitri varmaankin pyysi sinua käymään
hänen luonaan ja ilmoittamaan, että hän... no... no, sanalla sanoen
»sanomaan jäähyväiset»?
— Veli! Miten kaikki tämä kauheus päättyy isän ja Dmitrin kesken? —
huudahti Aljoša.
— Vaikeata arvata varmasti. Kenties ei mitenkään: asia raukeaa. Se
nainen on peto. Joka tapauksessa on ukkoa pidätettävä kotona ja Dmitri
estettävä pääsemästä taloon.
— Veli, salli vielä kysyä: onko todellakin jokaisella ihmisellä oikeus
päättää toisiin ihmisiin nähden, kuka heistä on sen arvoinen, että saa
elää, ja kuka ei enää ole sen arvoinen?
— Miksi tähän pitää sekoittaa ratkaiseminen sen mukaan, onko arvoinen?
Tämä kysymys useimmiten ratkaistaan ihmisten sydämissä ei sen mukaan,
minkä arvoinen on, vaan aivan toisten, paljon luonnollisempien syiden
mukaan. Mitä taas oikeuteen tulee, niin kenellä ei olisi oikeutta
toivoa?
— Eihän kuitenkaan toisen kuolemaa?
— Vaikkapa kuolemaakin! Miksi pitäisi valehdella itselleen, kun kaikki
ihmiset elävät sillä tavoin eivätkä kenties voikaan muuten elää. Sinä
puhut tätä äskeisten sanojeni johdosta, että »toinen iljettävä olento
syö toisen»? Salli minunkin näin ollen kysyä sinulta: luuletko minunkin
samoinkuin Dmitrin voivan vuodattaa Aisopoksen verta, toisin sanoen
tappaa hänet, mitä?
— Mitä puhutkaan, Ivan! Ei koskaan ole tuommoista tullut mieleenikään!
Enkä luule Dmitrinkään voivan...
— Kiitos edes siitä, — naurahti Ivan. — Tiedä, että minä aina puolustan
häntä väkivallalta. Mutta toivomuksilleni tässä tapauksessa minä jätän
vapaan vallan. Näkemiin huomiseen asti. Älä tuomitse, äläkä pidä minua
konnana, — lisäsi hän hymyillen.
He puristivat toistensa kättä paljon voimakkaammin kuin koskaan ennen.
Aljoša tunsi, että veli itse oli astunut ensimmäisen askelen lähemmäksi
häntä ja että hän oli tehnyt sen jotakin varten, ehdottomasti jossakin
tarkoituksessa.
10.