Kaupungista luostariin ei ollut kuin vähän yli virstan verran matkaa.
Aljoša lähti kiireesti kulkemaan tietä, joka tähän aikaan oli autio.
Oli jo melkein yö, kolmenkymmenen askelen päästä oli vaikea jo
erottaa esineitä. Puolimatkassa oli tienristeys. Tien risteyksessä
näkyi yksinäisen pajun juurella jokin haamu. Heti Aljošan saavuttua
tienristeykseen haamu hypähti paikaltaan, syöksyi häntä kohti ja huusi
hurjalla äänellä:
— Rahat tai henki!
— Sinäkö se oletkin, Mitja! — lausui ihmeissään Aljoša, joka kuitenkin
oli kovasti hätkähtänyt.
— Hahhahhaa! Etpä aavistanut? Ajattelin: missä odottaisin sinua?
Hänen kotinsako luona? Sieltä vie kolme tietä, ja mahdollisesti en
huomaisi lähtöäsi. Päätin viimein odottaa tässä, sillä tästä hän kulkee
välttämättömästi, muuta tietä luostariin ei ole. No, ilmoita totuus,
litistä minut kuin torakka... Mutta mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään veljeni... minä muuten vain, pelästyksestä. Ah, Dmitri!
Äsken tuo isän veri (Aljoša rupesi itkemään, jo kauan oli hänen
mielensä tehnyt itkeä, ja nyt oli kuin jotakin olisi irtaantunut hänen
sielustaan). — Sinä olit vähällä tappaa hänet... kirosit hänet... ja
nyt... täällä... äsken juuri... sinä lasket leikkiä... rahat tai henki!
— No, mitä sitten? Onko se sopimatonta? Eikö se sovi tilaisuuteen?
— Ei... minä vain...
— Odota. Katso yötä: näetkö, miten synkkä yö nyt on, millaiset pilvet,
miten on alkanut tuulla! Piilouduin tänne pajun alle, odotin sinua ja
ajattelin yht'äkkiä (siinä se Jumala on!): mitä maksaa enää rehkiä,
mitä odottaa? Tuossa on paju, huivi on, paita on, köyden saa punotuksi
aivan heti, kostuta sitä päällepäätteeksi hiukan, niin — et enää ole
maan päällä rasituksena etkä tuota häpeää alhaisella olemassaolollasi!
Samassa kuulin sinun tulevan, — Herra Jumala, oli kuin äkkiä olisi
lentänyt mieleeni jotakin: on siis olemassa ihminen, jota minäkin
rakastan, kas tuossa hän on, tuossa hän on, rakas veliseni, jota
rakastan kaikkein eniten maailmassa ja jota yksin vain rakastan! Ja
niin suurta rakkautta minä tunsin sinua kohtaan, niin minä rakastin
sinua tuolla hetkellä, että ajattelin: heittäydyn heti hänen kaulaansa!
Mutta tyhmä ajatus nousi mieleen: »huvitan häntä, pelästytän». Ja minä
huusin kuin mikäkin hölmö: »rahat»! Suo anteeksi tyhmä temppu — se on
pelkkää roskaa, mutta sydämessäni... on oikeita ajatuksia... No, hitto
vieköön, kerro kuitenkin, miten siellä kävi. Mitä hän sanoi? Muserra
minut, masenna minut, älä sääli! Raivostuiko hän?
— Ei, ei niin... Siellä oli aivan toista, Mitja. Siellä... Tapasin
siellä äsken heidät molemmat.
— Kutka molemmat?
— Grušenjkan Katerina Ivanovnan luona.
Dmitri Fjodorovitš tyrmistyi.
— Mahdotonta! — huudahti hän. — Sinä hourailet! Grušenjka hänen luonaan?
Aljoša kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä hetkestä
lähtien, kun hän oli astunut sisään Katerina Ivanovnan luo. Hän kertoi
noin kymmenen minuutin ajan. Ei voi sanoa, että hän olisi kertonut
sujuvasti ja kauniissa muodossa, mutta hänen kertomuksensa oli selvä,
hän mainitsi tärkeimmät sanat, tärkeimmät liikkeet ja esitti selvästi,
usein yhdellä ainoalla piirteellä, mitä hän itse oli tuntenut. Veli
Dmitri kuunteli ääneti, katseli peloittavan liikkumattomana eteensä,
mutta Aljošalle oli selvää, että hän oli ymmärtänyt jo kaikki,
oikein käsittänyt koko asian. Mutta mitä pitemmälle kertomuksessa
tultiin, sitä enemmän hänen kasvonsa alkoivat näyttää ei synkiltä,
vaan ikäänkuin uhkaavilta. Hän rypisti kulmansa, puri hampaansa
yhteen, hänen liikkumaton katseensa tuli vielä liikkumattomammaksi,
jäykemmäksi, peloittavammaksi... Sitä yllättävämpää oli, että hänen
kasvonsa, jotka siihen asti olivat olleet vihaisen ja hurjan näköiset,
muuttuivat yht'äkkiä käsittämättömän nopeasti, yhteenpuristetut huulet
erkanivat toisistaan ja Dmitri Fjodorovitš purskahti äkkiä hillittömään
ja teeskentelemättömään nauruun. Hän suorastaan hytki naurusta eikä
sentähden voinut pitkään aikaan edes puhuakaan.
— Ei siis suudellut kättä! Eipä suudellutkaan, vaan juoksi pois! —
huuteli hän jonkinmoisen sairaalloisen innostuksen vallassa, — voisipa
sanoa julkean innostuksen vallassa, jos tuo innostus ei olisi ollut
niin sydämestä tulevaa. — Toinen siis huusi, että hän on tiikeri!
Tiikeri se onkin! Ettäkö hänet siis pitäisi viedä mestauslavalle?
Niin, niin, pitäisi kyllä, pitäisi, olen itse sitä mieltä, että
pitäisi, olisi jo kauan sitten pitänyt! Näetkö, veliseni, tulkoon
vain mestauslava, mutta täytyy sitä ennen tulla terveeksi. Minä
ymmärrän julkeuden kuningattaren, juuri tuommoinen hän on, tuossa
kädensuutelemisjutussa hänen koko olemuksensa laatu tuli näkyviin, tuon
hornan hengettären! Hän on kaikkien hornan hengettärien kuningatar,
mitä vain voi kuvitella maailmassa olevan! Tämä on omalaatuista
innostusta! Hän siis juoksi kotiin? Heti paikalla minä... ah...
Minä juoksen hänen luokseen! Aljoška, älä syytä minua, minähän olen
sitä mieltä, että kuoliaaksi kuristaminen olisi hänelle liian lievä
rangaistus...
— Entä Katerina Ivanovna! — huudahti Aljoša surullisesti.
— Hänetkin näen, näen kokonaan läpi hänetkin, näen niinkuin en
koskaan ennen ole nähnyt! Tämä on kerrassaan kaikkien neljän maanosan
löytö, toisin sanoen viiden! Semmoinen askel! Tämä on aivan se sama
Katenjka, instituutin tyttönen, joka ei pelännyt juosta päättömän,
raa'an upseerin luo sen ylevän aatteen ajamana, että pelastaisi
isänsä, ja antautui vaaraan tulla törkeästi loukatuksi! Mutta se
on meidän ylpeyttämme, se on uskaltamisen tarvetta, se on kohtalon
uhmailua, taisteluhaaste äärettömyydelle! Sanotko tuon tädin hillinneen
häntä? Tiedätkö, tuo täti itsekin on omavaltainen, hänhän on tuon
moskovalaisen kenraalinrouvan sisar, hän nosti nenäänsä vielä enemmän
kuin tämä, mutta hänen miehensä todistettiin syylliseksi valtion
varain kavallukseen, menetti kaikki, sekä maatilansa että muun, ja
ylpeä vaimo nöyrtyi äkkiä eikä ole sen koommin kohonnut. Hän siis
koetti hillitä Katjaa, mutta tämä ei totellut. »Kaikki, mukamas,
kykenen voittamaan, kaikki taipuu tahtooni. Jos tahdon, niin lumoan
Grušenjkankin» ja — hänhän uskoi itseensä, korskeili itsensä edessä,
kuka siis on syyllinen? Luuletko, että hän tahallaan ensimmäiseksi
suuteli Grušenjkan kättä ja että hänellä oli viekkaita laskelmia? Ei,
hän rakastui tosissaan, ihan täydellä todella Grušenjkaan, taikka ei
Grušenjkaan, vaan omaan haaveeseensa, omaan hourekuvaansa, — sen tähden
että se on _minun_ haaveeni, _minun_ hourekuvani! Aljoša, ystäväiseni,
kuinka pelastuitkaan noiden tuollaisten käsistä? Läksitkö juoksemaan
pakoon koottuasi kouriisi viittasi liepeet? Hahhahhah!
— Veli, sinä et näytä ottaneen huomioon, kuinka olet loukannut
Katerina Ivanovnaa kertomalla Grušenjkalle tuosta päivästä, ja tämä
paukautti hänelle heti päin silmiä, että te itse »olette salaa käynyt
kavaljeerien luona kauneuttanne kaupittelemassa»! Veljeni, voiko olla
suurempaa loukkausta kuin tämä? — Aljošaa kiusasi kaikkein enimmän
se ajatus, että hänen veljensä tosiaankin iloitsi Katerina Ivanovnan
nöyryytyksestä, vaikka tämä tietysti oli mahdotonta.
— Pyh! — sanoi Dmitri Fjodorovitš rypistäen äkkiä kauheasti kulmiaan ja
lyöden kämmenellään otsaansa. Vasta nyt hän kiinnitti huomionsa asiaan,
vaikka Aljoša äsken oli kertonut kaikki, sekä loukkauksen että Katerina
Ivanovnan huudahduksen: »Teidän veljenne on roisto!» — Niin, kenties
tosiaankin olen kertonut Grušenjkalle tuosta »kohtalokkaasta päivästä»,
niinkuin Katja sanoo. Niin, se on totta, olen kertonut, nyt muistan!
Se oli silloin Mokrojessa, minä olin juovuksissa, mustalaistytöt
lauloivat... Mutta minähän itkin ääneen, itkin silloin itse, olin
polvillani, rukoilin Katjan kuvan edessä, ja Grušenjka ymmärsi sen.
Hän ymmärsi silloin kaikki, minä muistan, hän itki itsekin... Hitto
vieköön! Saattoiko olla nyt toisin? Silloin itki ja nyt... Nyt »tikari
sydämeen»! Sellaista on akkaväen homma.
Hän loi silmänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.
— Niin, minä olen roisto! Kieltämättä roisto, — lausui hän äkkiä
synkällä äänellä. — Sama se, itkinkö vai enkö, roisto minä kuitenkin
olen! Kerro siellä, että otan tuon nimityksen vastaan, jos se voi
lohduttaa. No, riittää jo, hyvästi, ei maksa lörpötellä! Ei ole
iloista. Sinä menet omaa tietäsi ja minä omaani. Enkä enää tahdo
tavatakaan paitsi ehkä aivan viimeisellä hetkellä. Hyvästi, Aleksei! —
Hän puristi voimakkaasti Aljošan kättä ja lähti nopeasti, aivan kuin
irti riistäytyen, astelemaan kaupunkiin päin silmät yhä alas luotuina
ja päätään nostamatta. Aljoša katseli hänen jälkeensä eikä uskonut,
että hän saattoi mennä tuolla lailla menojaan aivan lopullisesti.
— Seis, Aleksei, vielä yksi tunnustus, yksistään sinulle! — sanoi
Dmitri Fjodorovitš kääntyen yht'äkkiä takaisin. — Katso minua, katso
tarkasti: näetkö, tässä, tässä näin, on tekeillä hirveän häpeällinen
teko. (Sanoessaan »tässä näin» Dmitri Fjodorovitš löi nyrkillään
rintaansa niin omituisen näköisenä, kuin häpeällinen teko olisi ollut
säilyssä juuri siinä, hänen rintansa päällä jossakin kohti, kenties
taskussa tai ommeltuna kaulasta riippumaan.) Tunnet minut jo: roisto,
tunnustettu roisto! Mutta tiedä, että mitä ikinä minä lienenkään
tehnyt ennen tai teen nyt ja vastedes, — niin ei mikään, ei mikään
ole roistomaisuudessa sen kunniattoman teon veroinen, jota nyt, juuri
tällä hetkellä, kannan täällä rinnassani, juuri tässä, tässä, ja joka
on toimimassa ja toteutumassa ja jonka minä täydellisesti kykenen
pysähdyttämään, voin pysähdyttää tai panna toimeen, huomaa se! No,
tiedä siis, että minä panen sen toimeen enkä sitä estä täyttymästä.
Kerroin äsken sinulle kaikki, mutta jätin tämän kertomatta, koska
ei edes minullakaan riittänyt siihen häikäilemättömyyttä! Minä voin
vielä pysähtyä; jos pysähdyn, niin voin jo huomenna saada puolet
menetetystä kunniastani takaisin, mutta minä en pysähdy, minä toteutan
tuuman täydellisesti, ja ole sinä vastaisuudessa todistajana, että
olen puhunut tästä edeltäpäin ja tietoisesti! Hävitys ja pimeys! Ei
ole syytä mitään selitellä, aikanaan saat tietää. Haiseva takakatu ja
hornan hengetär! Hyvästi! Älä rukoile puolestani, en ole sen arvoinen
eikä se ole tarpeellistakaan, ei ollenkaan tarpeellista... en ole sen
tarpeessa! Pois!...
Ja hän poistui äkkiä, tällä kertaa lopullisesti. Aljoša lähti kulkemaan
luostaria kohti: »Kuinka, kuinka minä en enää koskaan häntä näkisi,
mitä hän puhuu?» pyöri hurjasti hänen päässään. »Jo huomenna näen hänet
ehdottomasti ja etsin hänet käsiini, etsin vartavasten. Mitä hän oikein
puhelee!...»
* * * * *
Hän kiersi luostarin ympäri ja meni hongikon kautta suoraan
erakkomajalle. Siellä hänet päästettiin sisään, vaikka yleensä
tähän aikaan sinne ei ketään laskettu. Hänen sydämensä vapisi, kun
hän astui sisälle luostarinvanhimman kammioon: Miksi, miksi hän
oli lähtenyt täältä ulos, miksi luostarinvanhin oli lähettänyt
hänet »maailmaan»? Täällä oli hiljaisuus, täällä oli pyhäkkö, mutta
siellä oli rauhattomuus, siellä oli pimeys, jossa heti eksyi ja tuli
neuvottomaksi...
Kammiossa oli palvelijamunkki Porfiri ja pappismunkki Paísi, joka koko
päivän kuluessa oli aina tunnin kuluttua käynyt tiedustamassa isä
Zosiman terveydentilaa, joka, niinkuin Aljoša kauhukseen sai kuulla,
oli huonontumistaan huonontunut. Tavanmukainen iltakeskustelukin
munkkiveljien kanssa oli tällä kertaa täytynyt jättää pois.
Tavallisesti oli iltaisin joka päivä jumalanpalveluksen jälkeen ennen
nukkumaan menoa saapunut luostarin veljeskuntaa luostarinvanhimman
kammioon, ja jokainen tunnusti silloin toisten kuullen sinä päivänä
tekemänsä synnit, syntiset haaveensa, ajatuksensa, kiusaukset, vieläpä
riidatkin, mikäli semmoisia oli sattunut. Jotkut ripittäytyivät
polvillaan. Luostarinvanhin ratkaisi asiat, sovitti, opetti, määräsi
katumusharjoituksia, siunasi ja julisti anteeksiannon. Juuri näitä
veljien »ripittäytymisiä» vastaan luostarinvanhinlaitoksen vastustajat
taistelivat sanoen täten ripin sakramenttia halvennettavan ja
pitäen tätä miltei pyhyyden herjaamisena, vaikka tämä oli kokonaan
muuta. Hiippakunnan korkeimmille viranomaisille esitettiin myös,
että tämmöiset ripittäytymiset, paitsi että ne eivät saavuttaneet
hyvää tarkoitustaan, todellisuudessa suuressa määrin johtivat
syntiin ja kiusauksiin. Monista veljistä oli muka vaikeata tulla
luostarinvanhimman luo, mutta he saapuivat vastoin tahtoaankin,
koska kaikki muut siellä kävivät, jotta heitä ei pidettäisi
mieleltään ylpeinä ja kapinallisina. Kerrottiin muutamien veljien
iltatunnustuksille mennessään sopineen keskenään aikaisemmin: »Minä,
katsos, sanon vihastuneeni aamulla sinuun, vakuuta sinä se todeksi»,
näin he tekivät, jotta olisi jotakin sanottavaa ja vain päästäkseen
asiasta. Aljoša tiesi, että näin oli todellakin joskus tapahtunut.
Hän tiesi myös, että veljien joukossa oli niitäkin, jotka suuresti
paheksuivat sitä, että oli tapana viedä erakkojen omaisiltaankin
saamat kirjeet ensin luostarinvanhimman avattaviksi ja luettaviksi
ennen niiden joutumista niiden saajille. Tietysti edellytettiin,
että tämän kaiken piti tapahtua vapaasta tahdosta ja vilpittömästi,
sydämen halusta, vapaaehtoisen kuuliaisuuden ja sielun pelastukseksi
tarkoitetun opetuksen nimessä, mutta käytännössä, kuten nähtiin, se
tapahtui usein kaikkea muuta kuin vilpittömässä mielessä ja päinvastoin
teeskennellen ja epärehellisesti. Mutta vanhimmat ja kokeneimmat
veljeskunnan jäsenet pysyivät kannallaan ollen sitä mieltä, että
»ken on vilpittömin mielin astunut näiden seinien sisäpuolelle
pelastuakseen, sille kaikki tämä kuuliaisuus ja itsensä voittaminen
on oleva ehdottomasti suureksi hyödyksi pelastuksen tiellä; ken taas
päinvastoin tuntee olonsa vaivalloiseksi ja nurkuu, se ei oikeastaan
olekaan munkki ja on tullut suotta luostariin ja sellaisen paikka on
maailmassa. Synniltä ja perkeleeltä taas ei ole turvassa maailmassa
eikä edes temppelissä, joten siis ei ole mitään syytä hellitellä
syntiä.»
— Hän on mennyt heikoksi, on enimmäkseen nukuksissa, — ilmoitti
Aljošalle kuiskaten isä Paísi siunattuaan häntä. — Häntä on suorastaan
vaikea saada hereille. Mutta ei tarvitsekaan herättää. Noin viideksi
minuutiksi hän heräsi, pyysi viemään siunauksensa veljeskunnalle ja
pyysi veljiä rukoilemaan yöllä hänen puolestaan. Huomenna hän aikoo
vielä kerran nauttia herranehtoollista. Hän muisteli sinua; Aleksei,
kysyi olitko mennyt, vastattiin, että olet kaupungissa. »Siihen minä
hänet siunasinkin, siellä on hänen paikkansa eikä tällä kertaa täällä»,
— näin hän puhui sinusta. Rakkaudella hän sinua muisteli ja huolehtien,
ymmärrätkö, millainen onni on tullut osaksesi? Mutta kuinka hän tuli
määränneeksi sinut joksikin ajaksi maailmaan? Hän siis näkee edeltäpäin
jotakin sinun kohtalostasi! Ymmärrä, Aleksei, että jos palaatkin
maailmaan, niin teet sen täyttääksesi luostarinvanhimpasi sinulle
määräämän kuuliaisuusvelvollisuuden etkä tyhjään kevytmielisyyteen ja
maailman iloihin...
Isä Paísi poistui. Että luostarinvanhin teki lähtöä, siitä Aljoša oli
varma, vaikka vanhus vielä saattoikin elää päivän tai kaksi. Aljoša
päätti lujasti ja hehkuvin mielin, että hän huolimatta antamastaan
lupauksesta tavata isää, Hohlakoveja, veljeä ja Katerina Ivanovnaa — ei
seuraavana päivänä ollenkaan poistu luostarista, vaan jää vanhuksensa
luo hänen kuolemaansa asti. Rakkaus leimahti hänen sydämessään, ja hän
moitti katkerasti itseään siitä, että oli hetkeksi siellä, kaupungissa,
suorastaan unohtanut sen, jonka hän oli jättänyt luostariin
kuolinvuoteelle ja jota hän kunnioitti enemmän kuin ketään muuta koko
maailmassa. Hän meni vanhuksen makuukomeroon, lankesi polvilleen ja
kumarsi nukkuvalle maahan asti. Vanhus nukkui hiljaa ja liikkumatta,
hengittäen tasaisesti ja tuskin huomattavasti. Hänen kasvonsa olivat
rauhalliset.
Palattuaan toiseen huoneeseen — samaan, jossa luostarinvanhin
aamulla oli ottanut vastaan vieraat, kävi Aljoša melkein riisumatta
ja ottaen jalastaan vain saappaat pitkälleen kovalle ja kapealle
nahkapäällyksiselle sohvalle, jolla hän oli jo pitkät ajat nukkunut
joka yö tuoden siihen vain tyynyn. Patjaa, josta hänen isänsä
äskettäin oli pitänyt ääntä, hän ei pitkään aikaan ollut muistanut
levittää alleen. Hän riisui vain lyhyen viittansa ja käytti sitä
peitteenään. Mutta ennen nukkumistaan hän heittäytyi polvilleen ja
rukoili kauan. Palavassa rukouksessaan hänellä ei ollut tapana pyytää
Jumalaa tuomaan selkenemistä hänen ahdistukseensa, vaan hän janosi
vain riemuisaa liikutusta, entistä sulotunnetta, joka aina oli tullut
hänen sieluunsa, kun hän oli kiittänyt ja ylistänyt Jumalaa, ja tuota
kiitosta ja ylistystä oli tavallisesti vain ollutkin hänen rukouksensa
levolle käydessä. Tuo riemu, joka tuli hänen sydämeensä, toi mukanaan
kevyen ja rauhallisen unen. Rukoillessaan taas nyt hän sattumalta
tunsi taskussaan sen ruusunpunaisen, pienen kirjeen, jonka hänelle
oli antanut hänen jälkeensä juossut Katerina Ivanovnan palvelijatar.
Hän tuli hämilleen, mutta rukoili rukouksensa loppuun. Sitten hän
jonkin verran empien avasi kirjeen. Siinä oli kirjelippu, jonka oli
allekirjoittanut Lise, — sama rouva Hohlakovin nuori tytär, joka
aamulla oli hänelle niin naureskellut luostarinvanhimman luona.
»Aleksei Fjodorovitš», kirjoitti hän, »kirjoitan teille kenenkään
tietämättä, salassa äidiltäkin, ja tiedän, miten pahasti se on tehty.
Minä en voi enää elää, jos en sano teille sitä, mikä on syntynyt
sydämessäni, mutta sitä ei pidä ennen aikojaan tietää kenenkään muun
kuin meidän kahden. Mutta kuinka sanon teille sen, mitä niin tekee
mieleni teille sanoa? Sanotaan, että paperi ei punastu, mutta minä
vakuutan teille, että se ei ole totta ja että paperi punastuu aivan
niinkuin minä itse nyt olen hirveän punastunut. Rakas Aljoša, minä
rakastan teitä, olen rakastanut jo lapsena, Moskovassa, kun te olitte
aivan toisenlainen kuin nyt, ja rakastan koko elämäni ajan. Sydämeni
on valinnut teidät, ja me yhdymme yhdeksi ja päätämme vanhoina yhdessä
elämämme. Mitä ikääni tulee, niin me odotamme niin kauan kuin laissa
on määrätty. Siihen mennessä minä ehdottomasti tulen terveeksi, rupean
kävelemään ja tanssimaan. Siitä ei voi olla mitään epäilystä.
»Näettekö, kuinka olen joka kohdan miettinyt. Yhtä vain en osaa
ajatella: mitä te minusta ajattelette luettuanne tämän? Minä aina
nauran ja kujeilen ja äsken suututin teidät, mutta vakuutan teille,
että nyt juuri ennenkuin tartuin kynään minä rukoilin jumalanäidin
kuvan edessä ja rukoilen nytkin ja olen vähällä itkeä.
»Salaisuuteni on teille ilmaistu enkä tiedä, kuinka huomenna
tullessanne voin teihin katsahtaakaan. Ah, Aleksei Fjodorovitš,
entä jos taaskaan en voi hillitä itseäni, vaan, kuten hupsu, rupean
nauramaan niinkuin äskenkin teidät nähdessäni? Silloinhan te pidätte
minua pahana pilkantekijänä ettekä usko kirjettäni. Senvuoksi pyydän
teitä, rakkaani, jos te minua säälitte, että te huomenna tullessanne
sisälle ette katso minua liiaksi suoraan silmiin, sillä kun katseemme
kohtaavat toisensa, niin minä kenties pakostakin äkkiä rupean nauramaan
ja sitten te vielä kaiken lisäksi olette tuossa pitkässä takissanne.
Nytkin minä ihan kylmenen sitä ajatellessani ja siksi älkää sisään
tullessanne vähään aikaan ollenkaan katsoko minuun, vaan katsokaa
mammaa tai ikkunasta ulos...
»Kas nyt olen kirjoittanut teille rakkauskirjeen, voi hyvä Jumala, mitä
olenkaan tehnyt! Aljoša, älkää halveksiko minua, ja jos olen tehnyt
jotakin hyvin huonoa ja tuottanut teille surua, niin antakaa minulle
anteeksi. Nyt on minun kenties ainaiseksi menneen maineeni salaisuus
teidän käsissänne.
»Tänään minä ehdottomasti itken. Näkemiin, _kamaliin_ näkemiin. Lise.
»P. S. Aljoša, tulkaa te vain välttämättömästi, välttämättömästi,
välttämättömästi! Lise.»
Aljoša luki kirjeen ihmetellen, luki sen kahdesti, mietti ja alkoi
äkkiä hiljaa ja makeasti nauraa. Sitten hän vavahti, tämä nauru
tuntui hänestä synnilliseltä. Mutta hetken kuluttua hän alkoi taas
nauraa yhtä hiljaista ja onnellista naurua. Hitaasti hän pani kirjeen
takaisin kuoreen, teki ristinmerkin ja kävi makaamaan. Ahdistus oli
äkkiä kadonnut hänen mielestään. »Herra Jumala, armahda heitä kaikkia,
noita äskeisiä, suojele heitä onnettomia ja rauhattomia ja ohjaa heidän
kulkunsa. Sinulla on keinot: kaikilla noilla keinoillasi pelastat
heidät. Sinä olet rakkaus, Sinä lähetät myös kaikille ilon!» mutisi
Aljoša tehden ristinmerkkejä ja vaipuen levolliseen uneen.