Kiista päättyi, mutta, kumma kyllä, Fjodor Pavlovitš, joka oli ollut
niin iloisella päällä, rypisti äkkiä kulmiaan. Rypisti kulmiaan ja
kulautti kurkkuunsa konjakkia, mutta se ryyppy oli jo aivan liikaa.
— Korjatkaa te jesuiitat luunne täältä, — huudahti hän palvelijoille.
— Mene matkaasi, Smerdjakov. Lähetän tänään lupaamani tukaatin, mutta
mene tiehesi. Älä itke, Grigori, mene Marfan luo, hän sinua lohduttaa,
panee makaamaan. Eivät peijakkaat anna istua päivällisen jälkeen
rauhassa, — lausui hän äkkiä harmistuneena, kun palvelijat olivat heti
käskyn saatuaan poistuneet. — Smerdjakov tuppautuu nyt päivällisen
jälkeen tänne joka kerta, hänestä sinä olet niin mielenkiintoinen,
millä lienetkin hänet niin kiehtonut? — lisäsi hän Ivan Fjodorovitšille.
— En kerrassaan millään, — vastasi tämä, — hän on saanut päähänsä
ruveta minua kunnioittamaan. Hän on lakeija ja halunkki. Parasta lihaa
muuten, kun aika tulee.
— Parasta?
— On silloin toisia parempiakin, mutta on tämmöisiäkin. Ensin on
tämmöisiä, mutta niiden jälkeen tulee parempia.
— Milloin sitten aika tulee?
— Raketti syttyy, mutta ei ehkä pala loppuun. Kansa ei vielä
toistaiseksi kovin mielellään kuuntele noita liemenkeittäjiä.
— Siinäpä se, tuollainen Bileamin aasintamma ajattelee ajattelemistaan,
ja piru tietää, mitä hän lopulta itsekseen ajattelemalla keksii.
— Hänelle kertyy ajatuksia, — naurahti Ivan.
— Näetkö, minä tiedän, että hän ei voi sietää minuakaan enemmän kuin
muitakaan eikä myöskään sinua, vaikka sinusta näyttääkin, että hän
»on saanut päähänsä kunnioittaa» sinua. Aljoškaa hän on jo kauan
halveksinut. Mutta hän ei varasta, siinäpä se, hän ei juorua, talon
riitoja hän ei kuuluta kylälle, paistaa oivallisesti piirakoita, muuten
hitto hänestä, kannattaako tosiaankin hänestä puhua?
— Ei tietenkään kannata.
— Mitä taasen siihen tulee, mitä hän itsekseen ajattelee, niin
venäläistä moukkaa yleensä pitää piestä, sitä olen aina vakuuttanut.
Meidän talonpoikamme on roisto, häntä ei kannata sääliä, ja on
hyväkin, että häntä toisinaan vielä nytkin piestään. Venäjänmaan turva
on koivu. Jos metsät hävitetään, niin Venäjänmaa on hukassa. Minä
kannatan viisaita ihmisiä. Me olemme suuressa viisaudessamme lakanneet
pieksämästä moukkia, mutta nämä pieksävät edelleen toisiaan. Ja se on
hyvä. Samalla mitalla kuin mitataan, samalla mitataan takaisinkin, vai
kuinka sanat kuuluvat... Sanalla sanoen mitataan takaisin. Mutta Venäjä
on pelkkää sikamaisuutta. Ystäväni, jospa tietäisit, kuinka minä vihaan
Venäjää... toisin sanoen en Venäjää, vaan kaikkia noita paheita...
mutta ehkäpä Venäjääkin. _Tout celà c'est de la cochonnerie_. Tiedätkö,
mitä minä rakastan? Minä rakastan älykkyyttä.
— Olette taas juonut lasin liikaa. Riittää jo.
— Odota, minä juon vielä yhden ja sitten vielä yhden ja sitten lopetan.
Ei, odotahan, sinä keskeytit minut. Mokrojessa minä läpimatkalla kysyin
eräältä ukolta ja hän vastasi minulle: »Me», sanoi hän, »pidämme
hyvin paljon siitä, että pieksämme tyttöjä tuomion mukaan ja annamme
nuorten miesten toimittaa pieksämisen. Myöhemmin nuori mies ottaa
morsiamekseen sen, jota pieksi, niin että se on meillä tuommoisille
tytöille houkuttelevaa.» Eivätkö ole oivia markiisi de Sade -tyyppejä,
vai mitä? Mutta sano mitä tahansa, niin älykästä tämä on. Emmeköhän
mekin käväisisi katsomassa, mitä? Aljoška, sinä punastuit? Älä
häpeä, lapsi-rukka. Vahinko, että äsken en istuutunut igumenin
päivällispöytään ja kertonut munkeille Mokrojen tytöistä. Aljoška, älä
ole vihoissasi, että äsken loukkasin igumeniasi. Veikkoseni, minulle
pistää vihaksi. Jos Jumala on olemassa — no, silloin minä tietysti
olen syypää ja saan vastata, mutta jos Häntä ei ollenkaan ole, niin
eikö heille olisi annettava paljon runsaammalla mitalla, noille sinun
isillesi nimittäin? Silloinhan on sekin liian vähän, jos leikkaa heiltä
pään pois, sillä he ovat edistyksen estäjiä. Uskotko, Ivan, että tämä
raatelee minun tunteitani. Ei, sinä et usko, näen sen silmistäsi. Sinä
uskot ihmisten puheita, että minä muka en ole muuta kuin narri. Aljoša,
uskotko, että minä en ole vain narri?
— Uskon, ettette ole vain narri.
— Uskon sinun uskovan ja puhuvan vilpittömästi. Olet vilpittömän
näköinen ja puhut vilpittömästi. Mutta Ivan ei. Ivan on ylpeä...
Kuitenkin minä tekisin lopun sinun luostaristasi. Pitäisi ottaa kaikki
tuo mystiikka ja hävittää se kerta kaikkiaan koko Venäjänmaasta, jotta
kaikki hölmöt lopultakin tulisivat järkiinsä. Ja miten paljon hopeata
ja kultaa saataisiinkaan rahapajaan.
— Miksi hävittää? — sanoi Ivan.
— Jotta totuus pikemmin pääsisi loistamaan, sen tähden juuri.
— Jos tämä totuus pääsee loistamaan, niin teidät ryöstetään
ensimmäiseksi ja sitten... hävitetään.
— Pyh! Tai ehkäpä olet oikeassa. Ah, minä olen aasi, — lausui äkkiä
Fjodor Pavlovitš lyöden kevyesti otsaansa. — No, seisokoon sitten
luostarisi paikoillaan, Aljoška, jos niin on. Mutta me, viisaat miehet,
istumme lämpimässä ja nautimme konjakkia. Tiedätkö, Ivan, että tämän on
varmaankin Jumala itse vartavasten näin järjestänyt? Ivan, sano: onko
Jumala olemassa vai ei? Seis: sano varmasti, puhu vakavasti! Mitä sinä
taas naurat?
— Nauran sille, että te itse äsken teitte niin älykkään huomautuksen
Smerdjakovin uskosta kahden pyhän miehen olemassaolosta, miehen, jotka
voivat siirtää vuoria.
— Onko tämä sitten samanlaista?
— Suuressa määrin.
— No sitten minäkin olen venäläinen mies ja minussa on venäläinen
piirre, ja sinutkin, filosofin, voi saada kiinni omassa luonteessasi
piilevästä samantapaisesta piirteestä. Tahdotko, että otan kiinni?
Lyödään vetoa, että jo huomenna otan kiinni. Mutta sanohan kumminkin:
onko Jumala olemassa vai eikö? Mutta vakavasti! Minä tarvitsen nyt
vakavan vastauksen.
— Ei, Jumalaa ei ole.
— Aljoška, onko Jumala olemassa?
— Jumala on olemassa.
— Ivan, entä onko olemassa kuolemattomuutta, jonkinmoista, vaikkapa
vain vähäisen, pikkuruikkuisen?
— Ei ole kuolemattomuuttakaan.
— Eikö minkäänlaista?
— Ei minkäänlaista.
— Siis täydellinen nolla eli ei mitään. Ehkäpä on kuitenkin
jonkinmoista? Eihän kaikki ole ei mitään!
— Täydellinen nolla.
— Aljoška, onko kuolemattomuutta?
— On.
— Entä Jumala ja kuolemattomuus?
— Sekä Jumala että kuolemattomuus. Jumalassa on kuolemattomuuskin.
— Hm. Luultavampaa on, että Ivan on oikeassa. Herra Jumala,
ajatelkaahan vain, miten paljon ihminen on tuhlannut uskoa, miten
paljon kaikenlaisia voimia tähän haaveeseen ja tehnyt sitä niin monta
tuhatta vuotta! Kuka noin pitää pilkkanaan ihmistä? Ivan! Viimeisen
kerran ja ratkaisevasti: onko Jumala olemassa vai eikö? Kysyn viimeisen
kerran:
— Viimeisen kerran: ei ole.
— Kuka sitten pitää ihmisiä pilkkanaan, Ivan?
— Piru varmaankin, — naurahti Ivan Fjodorovitš.
— Onko piru olemassa?
— Ei, piruakaan ei ole.
— Sepä vahinko. Piru vieköön, mitä minun tämän jälkeen olisi tehtävä
sille, joka ensimmäisenä keksi Jumalan! Olisi aivan liian vähän, jos
hänet hirtettäisiin.
— Silloin ei ollenkaan olisi sivistystä, jos ei olisi keksitty Jumalaa.
— Eikö olisi? Ilman Jumalaako?
— Ei. Eikä olisi konjakkiakaan. Konjakki täytyy kuitenkin nyt ottaa
teiltä pois.
— Malta, malta, malta, hyvä ystävä, vielä yksi ryyppy. Minä loukkasin
Aljošaa. Etkö sinä ole vihainen, Aleksei? Rakas pikku Aleksei-poikani!
— Ei, en ole vihainen. Minä tunnen teidän ajatuksenne. Sydämenne on
parempi kuin päänne.
— Sydämenikö parempi kuin pääni? Herra Jumala, ja kuka tätä vielä
puhuu? Ivan, rakastatko sinä Aljoškaa?
— Rakastan.
— Rakasta (Fjodor Pavlovitš juopui kovin). — Kuule, Aljoša, minä
kohtelin äsken säädyttömästi luostarinvanhintasi. Mutta minä olin
kiihdyksissä. Tuossa luostarinvanhimmassahan on älyä, vai mitä sinä
arvelet, Ivan?
— Saattaa olla.
— On, on, _il y a du Piron là-dedans_. Hän on jesuiitta, venäläinen
nimittäin. Kuten jalossa olennossa ainakin, hänessä kuohuu tuo salainen
paheksuminen sen johdosta, että täytyy teeskennellä... pukeutua
pyhyyden verhoon.
— Hänhän uskoo Jumalaan.
— Ei penninkään edestä. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Sanoohan hän sen
itse kaikille, se on ei kaikille, vaan kaikille älykkäille ihmisille,
jotka sinne saapuvat. Kuvernööri Schulzille hän sanoa paukautti
suoraan: »_Credo_, mutta en tiedä mihin.»
— Todellakin?
— Juuri niin. Mutta minä kunnioitan häntä. Hänessä on jotakin
mefistomaista tai paremmin sanoen jokin määrä _Aikamme sankaria_...
Arbenin, vai mikä sen nimi oli... se on, näetkö, hän on hekumoitsija.
Hän on siinä määrin lihallinen, että minä pelkäisin tyttäreni tai
vaimoni puolesta, jos tämä menisi hänen luokseen ripittäytymään.
Tiedätkö, kun hän alkaa kertoa... Pari vuotta takaperin hän kutsui
meidät luokseen teetä juomaan ja tarjosipa likööriäkin (rouvat
lähettävät hänelle likööriä), ja kun hän alkoi kuvailla entisiä aikoja,
niin me pitelimme mahojamme... Varsinkin kun hän kertoi, miten oli
parantanut erään hervottoman. »Jos jalkoja ei kivistäisi, niin minä»,
sanoi, »tanssisin erään tanssin». Mitäs semmoisesta arvelet? »Paljon
olen, sanoi, elämäni aikana tehnyt ihmetemppuja.» Kauppias Demidovilta
hän pimitti kuusikymmentätuhatta.
— Kuinka, varastiko?
— Tämä toi ne hänelle niinkuin hyvälle miehelle: »Säilytä, veli, minun
luonani on huomenna kotietsintä.» Hänpä säilyttikin. »Sinähän», sanoi
hän, »lahjoitit kirkolle». Minä sanon hänelle: lurjus olet, sanon. Ei,
sanoo, en ole lurjus, vaan reilu... Muuten se ei ollut hän... Se oli
eräs toinen. Erehdyin puhumaan toisesta... enkä huomannut. No, ryyppy
vielä ja sitten riittää, korjaa pois pullo, Ivan. Minä valehtelin,
miksi sinä et keskeyttänyt minua, Ivan... etkä sanonut, että minä
valehtelen?
— Minä tiesin, että te keskeytätte sen itse.
— Valehtelet, teit sen vain ilkeydestä minua kohtaan, sulasta
ilkeydestä. Sinä halveksit minua. Olet tullut luokseni ja halveksit
minua omassa kodissani.
— Minä menen pois. Konjakki on pannut päänne sekaisin.
— Pyysin sinua Kristuksen tähden käymään Tšermašnjassa... se on päivän
tai parin asia, mutta sinä et mene.
— Huomenna lähden, jos se teistä on niin tärkeätä.
— Etkä lähde. Sinä tahdot täällä pitää minua silmällä, sitä sinä
tahdot, paha henki, ja siksi et lähdekään?
Ukko ei ottanut tyyntyäkseen. Hän oli joutunut sille juopumuksen
asteelle, jolloin siihen saakka levollisina pysyneet juopuneet usein
välttämättömästi tahtovat purkaa vihastusta ja lausua mielensä.
— Mitä sinä minua katselet? Millaiset silmät sinulla on? Silmäsi
katsovat minua ja sanovat minulle: »Senkin humalainen turjake.» Silmäsi
ovat epäluuloiset, silmäsi ovat halveksivaiset...
Sinä olet tullut tänne jossakin tarkoituksessa. Tuossa katselee Aljoša,
ja hänen silmänsä loistavat. Aljoša ei halveksi minua. Aleksei, älä
rakasta Ivania...
— Älkää olko vihainen veljelleni! Lakatkaa häntä loukkaamasta, — lausui
Aljoša äkkiä lujasti.
— No, mitäpä siitä. Uh, päätä kivistää. Korjaa pois konjakki, Ivan,
sanon sen jo kolmannen kerran. — Hän vaipui ajatuksiinsa ja alkoi
äkkiä hymyillä pitkää ja viekasta hymyä: — Älä suutu, Ivan, vanhaan
rahjukseen. Minä tiedän, että sinä et pidä minusta, mutta älä
kuitenkaan suutu. Eipä minussa olekaan mitään rakastamista. Käyt
Tšermašnjassa, minä tulen itse luoksesi, tuon tuomisia, minä neuvon
sinulle siellä erään tyttösen olen jo kauan sitten pannut hänet
siellä merkille. Toistaiseksi hän on vielä paljasjalka. Älä pelkää
paljasjalkaisia, älä halveksi — ne ovat helmiä!...
Hän suudella moksautti kättään.
— Minusta, — hän vilkastui äkkiä aivan kuin olisi hetkiseksi selvinnyt,
kun oli päässyt mieliaiheeseensa, — minusta... Voi teitä, lapset!
Lapsukaiset, te olette pikku porsaita, minusta... ei koko elämäni
aikana ole tielleni sattunut rumaa naista, kas siinä on minun sääntöni!
Voitteko ymmärtää sen? Kuinkapa te sen voisitte ymmärtää: teidän
suonissanne virtailee vielä veren asemesta maitoa, ette ole vielä
päässeet munankuoresta ulos! Minun sääntöni mukaan voi jokaisesta
naisesta löytää sangen, piru vieköön, mielenkiintoista, jommoista
ei ole yhdessäkään muussa, — täytyy vain osata löytää se, siinä on
konsti! Se on erikoinen lahja! Minun silmissäni ei koskaan ole ollut
rumia naisia: jo se seikka, että hän on nainen, on puolet kaikesta...
vaan mitenkä te sen ymmärtäisitte! Yksinpä vanhoissapiioissa löytää
toisinaan sellaista, että ihan täytyy ihmetellä niitä hölmöjä, jotka
ovat antaneet heidän vanhentua eivätkä ole koskaan mitään huomanneet!
Paljasjalka ja ruma pitää aivan ensiksi ihmetyttää — sillä tavoin on
semmoinen otettava. Etkö sinä ole sitä tietänyt? Hänet pitää ihmetyttää
ihastukseen asti, läpikotaisin, häpeämään asti, että sellainen herra
on rakastunut hänen kaltaiseensa ryysyläiseen. On todella oivallista,
että aina on ja tulee olemaan roskaväkeä ja herroja maailmassa, silloin
on myös aina olemassa tuommoinen lattianpesijä ja hänen herransa, ja
sitähän vain tarvitaankin elämän onneen! Maltahan... kuule, Aljoška,
minä ihmetytin aina sinun äiti vainajaasi, vaikka se kävi toiseen
tapaan. En yleensä koskaan häntä hyväillyt, mutta yht'äkkiä, kun hetki
oli tullut, — yht'äkkiä heittäydyin olemaan pelkkää ihailua, ryömin
polvillani, suutelin hänen jalkojaan ja saatoin hänet aina, aina, —
muistan sen kuin se olisi juuri tapahtunut, — nauramaan tuommoista
pientä naurua, haurasta, sointuvaa, hiljaista, hermostunutta,
erikoislaatuista. Vain semmoista naurua hän osasikin nauraa. Tiedän,
että tällä tavoin hänessä aina alkoi sairaus ja että hän jo seuraavapa
päivänä alkaa huudella riivatun lailla sekä ettei tämä nykyinen pieni
nauru merkitse mitään riemastusta, mutta samapa se, vaikka sai edes
petkuttamalla hänet riemastumaan. Kas sitä merkitsee se, että osaa
kaikessa löytää oman piirteensä! Kerran Beljavski — täällä oli muudan
sellainen kaunis ja rikas mies, joka liehitteli häntä ja kävi luonani,
— yht'äkkiä ollessaan luonani antoi minulle korvapuustin, vieläpä
hänen nähden. Mutta hänpä, senkin pässinpää, oli vähällä piestä minut
tuon korvapuustin tähden, niin hän kävi kimppuuni: »Sinua, sanoi,
on nyt lyöty, lyöty, sinä sait häneltä korvapuustin! Sinä, sanoi,
koetit myydä minut hänelle... Kuinka hän uskalsikaan lyödä sinua
minun läsnäollessani! Älä tulekaan luokseni koskaan, koskaan! Juokse
heti ja haasta hänet kaksintaisteluun»... Minä kuljetin hänet silloin
luostariin rauhoittumaan, pyhät isät parantelivat häntä luvuillaan,
Mutta jumaliste, Aljoša, minä en koskaan pahoittanut riivattuni mieltä!
Yhden ainoan kerran vain, ensimmäisenä vuonna: hän rukoili jo silloin
hyvin paljon, pyhitti varsinkin kaikki Neitsyt Maarian juhlapäivät ja
ajoi silloin minut pois luotaan työhuoneeseeni. Ajattelin, että annapa,
kun otan pois hänen päästään kaiken tuon mystiikan! »Näetkö», sanon,
»näetkö tämän jumalankuvasi tässä, minä otan sen alas. Katsohan, sinä
uskot sen ihmeitätekevään voimaan, mutta minä sylkäisen sille nyt sinun
läsnäollessasi eikä siitä ole minulle mitään seurauksia!»... Kun hän
tämän näki, niin voi Herra Jumala, luulin hänen tappavan minut, mutta
hän hypähti vain pystyyn, löi käsiään yhteen, peitti sitten yht'äkkiä
kasvonsa käsiinsä, koko hänen ruumiinsa alkoi täristä ja hän kaatui
lattialle... aivan hervottomana... Aljoša, Aljoša! Mikä sinua vaivaa?
Ukko hypähti pelästyneenä pystyyn. Aljošan kasvot olivat alkaneet
vähitellen muuttua siitä asti, kuin ukko oli alkanut puhua hänen
äidistään. Hän punastui, hänen silmänsä alkoivat palaa, huulet
värähtelivät... Humalaisen ukon suusta pärskyi sylki, eikä hän
huomannut mitään ennen kuin vasta sillä hetkellä, jolloin Aljošassa
yht'äkkiä tapahtui jotakin hyvin omituista. Hänessä nimittäin
yht'äkkiä toistui aivan tarkalleen sama, mitä ukko juuri oli kertonut
»riivatusta». Aljoša hyppäsi äkkiä pöydästä aivan samoin kuin
kertomuksen mukaan hänen äitinsä oli tehnyt, löi yhteen käsiään, peitti
sitten niihin kasvonsa, kaatui päistikkaa tuolille ja alkoi äkkiä
väristä hysteerisen kohtauksen vallassa äkillisten ja kuulumattomien
nyyhkytysten pudistelemina. Ihmeellinen yhtäläisyys hänen ja hänen
äitinsä välillä hämmästytti ukkoa.
— Ivan, Ivan! Anna pian hänelle vettä! Hän on aivan kuin äitinsä, aivan
niinkuin äitinsä silloin! Pirskoita suustasi vettä hänen päälleen, niin
minä tein äidille. Äitinsä tähden hän noin, äitinsä tähden... — mutisi
hän Ivanille.
— Luulisinpä, että hänen äitinsä oli minunkin äitini, vai mitä te
arvelette? — sanoi yht'äkkiä Ivan voimatta hillitä vihaansa ja
halveksimistaan. Ukko hätkähti nähdessään hänen leimuavat silmänsä.
Mutta kävi hyvin omituisesti, vaikka sitä tosin kesti vain sekunnin
verran: ukko ei todellakaan näyttänyt tajuavan, että Aljošan äiti oli
myös Ivanin äiti...
— Kuinka niin sinun äitisi? — mutisi hän ymmärtämättä. — Miksi sinä
puhut tuommoista? Mistä äidistä sinä puhut?... Onko hän... Ah, perhana!
Hänhän on sinun äitisi! Voi hitto! Tämä oli semmoinen pimennys,
veikkoseni, jommoista ei ole koskaan ennen sattunut, suo anteeksi, minä
luulin, Ivan... Hehhehheh! — Hän pysähtyi. Juopuneen pitkä, puoleksi
tylsä nauru vääristi hänen kasvojaan. Mutta samalla hetkellä kuului
äkkiä eteisestä kauheata kolinaa ja jyrinää, kuului raivoisia huutoja,
ovi lensi auki ja huoneeseen syöksyi Dmitri Fjodorovitš. Ukko syöksyi
pelästyneenä Ivanin luo:
— Tappaa, tappaa! Älä anna minua, älä anna! — huusi hän tarttuen Ivan
Fjodorovitšin takin liepeeseen.
9.