Kiista

Mutta Bileamin aasintamma oli äkkiä alkanut puhua. Sattui omituinen

aihe: ollessaan aamulla kauppias Lukjanovin puodissa ostoksilla kuuli

Grigori tältä kertomuksen eräästä venäläisestä sotamiehestä, joka

jossakin kaukana rajalla joutui aasialaisten vangiksi ja jota nämä

pakottivat uhkaamalla kidutusta ja kuolemaa luopumaan kristinuskosta

ja kääntymään islamiin, mutta joka ei suostunut luopumaan uskostaan,

vaan antautui kärsimyksiin, antoi nylkeä itseltään nahan ja kuoli

kiittäen ja ylistäen Kristusta. Tästä urotyöstä oli kerrottu juuri

sinä päivänä saapuneessa sanomalehdessä. Grigori rupesi puhumaan siitä

pöydässä. Fjodor Pavlovitš oli ennenkin joka kerta aterioituaan ja

jälkiruokaa nauttiessaan mielellään naureskellut ja puhellut, jos ei

muiden, niin vaikkapa Grigorin kanssa. Tällä kertaa hän oli kevyellä ja

hauskasti vilkkaalla mielellä. Maistellessaan konjakkiaan hän kuultuaan

kertomuksen huomautti, että sellaisesta sotamiehestä pitäisi heti tehdä

pyhimys ja nyljetty nahka olisi vietävä johonkin luostariin: »Sinnepä

vasta tulvisi väkeä ja rahaa.» Grigori rypisti kulmiaan huomatessaan,

ettei Fjodor Pavlovitš ollut ollenkaan tullut liikutetuksi, vaan alkoi

ainaisen tapansa mukaisesti pilkata. Silloin äkkiä oven luona seisova

Smerdjakov naurahti. Smerdjakovin oli sangen usein ennenkin sallittu

seisoa pöydän läheisyydessä päivällisen lopulla. Siitä asti kuin Ivan

Fjodorovitš oli saapunut kaupunkiimme, oli Smerdjakov alkanut tulla

päivälliselle melkein joka kerta.

— Mitäs sinä? — kysyi Fjodor Pavlovitš, joka oli heti huomannut

naurahduksen ja ymmärtänyt, että se tietysti tarkoitti Grigoria.

— Sitähän minä, — alkoi äkkiä Smerdjakov aivan odottamatta puhua

kovalla äänellä, — että vaikka tuon kiitosta ansaitsevan sotamiehen

sankarityö olikin sangen suuri, niin ei kuitenkaan minun mielestäni

olisi siinä ollut mitään syntiä, jos hän tässä tapauksessa olisikin

kieltänyt esimerkiksi Kristuksen nimen ja luopunut kasteestaan

pelastaakseen sillä tavoin henkensä hyviä töitä varten, joilla hän

vuosien kuluessa sitten olisi sovittanut pelkuruutensa.

— Kuinka ei olisi ollut synti? Puhut joutavia, sentähden joudutkin

suoraan helvettiin ja siellä sinua käristetään kuin lampaanlihaa, —

tokaisi Fjodor Pavlovitš.

Juuri silloin Aljoša astui sisälle. Fjodor Pavlovitš, kuten olemme

nähneet, ilostui suuresti Aljošan tulosta.

— Sinun aiheestasi, sinun aiheestasi! — nauraa hihitti hän iloisesti

käskiessään Aljošaa istumaan ja kuuntelemaan.

— Mitä sanoitte lampaanlihasta, niin se ei ole sillä tavoin eikä siellä

siitä mitään tule eikä pidäkään tulla sellaista oikeuden ja kohtuuden

mukaan, — huomautti Smerdjakov lujasti.

— Kuinka niin oikeuden ja kohtuuden mukaan, — huudahti Fjodor Pavlovitš

vielä iloisemmin ja töytäisi Aljošaa polvellaan.

— Konna hän on, se hän on! — lausui äkkiä Grigori. Hän katsoi

vihaisesti Smerdjakovia suoraan silmiin.

— Mitä konnaan tulee, niin malttakaahan mielenne, Grigori Vasiljevitš,

— lausui Smerdjakov tyynesti ja hillitysti. — Ajatelkaa mieluummin

itse, että jos minä olen joutunut kristittyjen ihmisten kiduttajain

vangiksi ja he vaativat minua kiroamaan Jumalan nimen sekä luopumaan

pyhästä kasteesta, niin minulle antaa siihen täyden valtuuden oma

järkeni, sillä mitään syntiä siitä ei tule.

— Johan sinä olet sen sanonut, älä kuvaile, vaan todista! — huusi

Fjodor Pavlovitš.

— Senkin liemenkeittäjä! — kuiskasi Grigori halveksivasti.

— Mitä tulee liemenkeittäjään, niin malttakaa siihenkin nähden

mielenne, Grigori Vasiljevitš, älkääkä haukkuko, vaan ajatelkaa itse.

Sillä heti kun sanon kiduttajille: »Ei, minä en ole kristitty ja minä

kiroan totisen Jumalan», niin samassa minusta Jumalan korkeimman

tuomion kautta tulee heti ja erityisesti anateema kirottu ja pyhästä

kirkosta erotettu, aivan kuin muukalaispakana, vieläpä niin, että

samalla hetkellä kuin sen lausun, tai oikeastaan kun vain aionkin

sen lausua, joten siinä ei kulu neljännessekuntiakaan, niin olen jo

erotettu, onko niin vai eikö, Grigori Vasiljevitš?

Hän kääntyi ilmeisellä mielihyvällä Grigorin puoleen, vaikka itse

asiassa vastasi vain Fjodor Pavlovitšin kysymyksiin ja varsin hyvin

ymmärsi sen, puhuen tahallaan niinkuin nämä kysymykset olisi hänelle

tehnyt Grigori.

— Ivan! — huudahti äkkiä Fjodor Pavlovitš. — Taivuta pääsi aivan

korvani luo. Hän on kaiken tämän keksinyt sinun takiasi, tahtoo, että

sinä häntä kehuisit. Kehu!

Ivan Fjodorovitš kuunteli aivan vakavana isänsä innostunutta puhetta.

— Seis, Smerdjakov, ole vaiti vähän aikaa, — huudahti taas Fjodor

Pavlovitš. — Ivan, kallista taas pääsi aivan lähelleni.

Ivan Fjodorovitš taivutti uudelleen päätään hyvin totisen näköisenä.

— Minä rakastan sinua samoin kuin Aljoškaakin. Älä luule, että en

rakasta sinua. Saako olla konjakkia?

— Antakaa. »Näytpä itse jo olevan aikalailla pätkässä», — ajatteli

Ivan Fjodorovitš katsellen tarkasti isäänsä. Smerdjakovia taas hän

tarkasteli erittäin uteliaana.

— Sinä olet jo nytkin anateema kirottu, — puhkesi Grigori äkkiä

puhumaan, — ja kuinka sinä, konna, sen jälkeen uskallat arvostella,

jos...

— Älä toru, Grigori, älä toru! — keskeytti Fjodor Pavlovitš.

— Odottakaa te, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa vain hyvin vähän aikaa,

ja kuunnelkaa jatkoa, sillä minä en ole vielä puhunut kaikkea loppuun.

Samassa kuin Jumala on minut viipymättä kironnut, sinä samana korkeana

hetkenä minusta on näet tullut aivan kuin muukalaispakana, ja kasteeni

on minusta otettu pois ja muuttunut mitättömäksi, — onko edes tämä

oikein puhuttu?

— Puhu pian loppuun, veliseni, puhu loppuun, — hoputti Fjodor Pavlovitš

ottaen mielihyvällä kulauksen ryyppylasistaan.

— Jos kerran en enää ole kristitty, niin siis en valehdellut

kiduttajille, kun he kysyivät: »Olenko kristitty vai enkö», sillä

itse Jumala on poistanut minusta kristillisyyden jo pelkän aikeeni

perusteella ja ennenkuin olen ennättänyt lausua sanaakaan kiduttajille.

Mutta jos minut jo on joukosta erotettu, niin kuinka ja millä

oikeudella minulta kysytään toisessa maailmassa aivan kuin kristityltä,

miksi olen luopunut Kristuksesta, kun jo pelkän aikomuksen tähden,

ennenkuin mitään luopumista olikaan, minut erotettiin kasteestani? Jos

kerran en ole kristitty, niin en myöskään voi luopua Kristuksesta,

sillä eihän minulla silloin ole, mistä luopuisin. Kuka vaatii

edesvastuuseen pakanan tataarilaisen, Grigori Vasiljevitš, vaikkapa

taivaassakin, siitä, että hän ei syntynyt kristityksi, ja kuka häntä

siitä rankaisee, jos nimittäin ajatellaan, että yhdestä härästä

ei nyljetä kahta nahkaa. Ja jos itse Jumala Kaikkivaltias vaatii

tataarilaisen tilille tämän kuoltua, niin luullakseni hän määrää jonkin

kaikkein pienimmistä rangaistuksista (sillä eihän häntä voi jättää

kokonaan rankaisematta) ottaen huomioon, että eihän ole hänen syynsä,

jos hän on tullut pakanallisista vanhemmista pakanana maailmaan. Eihän

Herra Jumala voi ottaa väkisin tataarilaista ja sanoa hänestä, että

hänkin oli kristitty? Sehän merkitsisi, että Jumala Kaikkivaltias

puhuisi silkkaa valhetta. Mutta voiko Jumala, taivaan ja maan valtias,

lausua valheen, vaikkapa vain yhdessä sanassa?

Grigori oli kuin jähmettynyt ja katseli puhujaa silmät selällään.

Vaikka hän ei hyvin ymmärtänytkään mitä puhuttiin, niin jotakin tästä

sekasotkusta hän yht'äkkiä kuitenkin käsitti ja jäi seisomaan sen

näköisenä kuin mies, joka äkkiarvaamatta on lyönyt otsansa seinään.

Fjodor Pavlovitš joi lasinsa pohjaan ja alkoi nauraa vinkuvaa nauruaan.

— Aljoška, Aljoška, mitäs arvelet! Voi sinua, senkin kasuisti! Hän

on ollut jesuiittain opissa jossakin, Ivan. Voi sinua, löyhkäävä

jesuiitta, kuka sinua on opettanut? Mutta sinä puhut roskaa, kasuisti,

roskaa, paljasta roskaa. Älä itke, Grigori, tuossa paikassa me iskemme

hänet tomuksi ja tuhaksi. Sanopa minulle tämä, sinä aasintamma:

olkoonpa, että olet kiduttajien edessä oikeassa, mutta itsesi edessähän

sinä kuitenkin olet luopunut uskostasi ja sanot itsekin, että olit

sillä hetkellä anateema kirottu, mutta jos kerran olet anateema, niin

eipä tämän anateeman vuoksi silitetä päätäsi helvetissä. Mitä sinä

tästä ajattelet, oiva jesuiittani?

— Ei ole epäilemistäkään, etten olisi itseni edessä luopunut, mutta

ei siinä kuitenkaan ollut mitään erikoissyntiä, vaan jos minkä verran

syntiä oli, niin se oli kaikkein tavallisinta laatua!

— Millä tavoin kaikkein tavallisinta laatua!

— Valehtelet, kirottu lurjus, — sähisi Grigori.

— Ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, — jatkoi Smerdjakov

tasaisesti ja arvokkaasti, tuntien olevansa voiton puolella, mutta

ikäänkuin osoittaen jalomielisyyttä nujerrettua vastustajaa kohtaan,

— ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš: onhan Sanassa sanottu, että

jos teillä on uskoa vaikkapa kaikkein pienimmän siemenen verran ja

te sanotte tälle vuorelle, että se siirtyisi mereen, niin se siirtyy

vähääkään viipymättä heti käskettyänne. Mitäs, Grigori Vasiljevitš,

jos minä olen epäuskoinen, mutta te olette niin uskovainen, että

lakkaamatta torutte minuakin, niin koettakaahan itse sanoa tälle

vuorelle, että se siirtyisi ei mereen (sillä mereen on täältä

pitkä matka), vaan vaikkapa haisevaan jokeemme, joka virtaa tuossa

puutarhamme takana, niin saattepa nähdä itse sillä samalla hetkellä,

että mikään ei siirrykään, vaan kaikki jää entiseen kuntoon ja eheäksi,

huutakaapa miten paljon tahansa. Mutta tämä merkitsee sitä, että

tekään ette usko, Grigori Vasiljevitš, oikealla tavalla, vaan haukutte

ainoastaan muita siitä kaikin tavoin. Jos taasen otamme lukuun sen,

ettei kukaan meidän aikanamme, ette vain te, vaan ei kerrassaan kukaan,

alkaen kaikkein korkeimmista henkilöistä aina viimeiseen talonpoikaan

asti, voi siirtää vuoria mereen, paitsi ehkä yksi ainoa mies koko maan

päällä tai enintään kaksi, ja nämäkin kenties ovat jossakin Egyptin

erämaassa kaikessa salaisuudessa sieluansa pelastamassa, niin että

heitä ei ollenkaan voi löytää, — jos on näin, jos kaikki muut siis

ovat epäuskoisia, niin tokkohan Jumala kiroaa kaikki nuo muut, toisin

sanoen koko maan asujaimiston, lukuunottamatta noita paria erakkoa,

eikä armossansa, joka on kaikille tunnettu, anna kenellekään heistä

anteeksi? Senpä vuoksi minä luotankin siihen, että jos kerran olen

epäillyt, niin minulle annetaan anteeksi, kun vuodatan katumuksen

kyyneliä.

— Seis! — vikisi Fjodor Pavlovitš, ja hänen ihastuksensa kohosi

huippuunsa. — Sinä siis kuitenkin otaksut, että on olemassa pari

sellaista, jotka voivat siirtää vuoria? Ivan, vedä risti seinään,

kirjoita muistiin: tuossa ilmeni venäläinen ihminen kokonaisuudessaan!

— Huomautitte aivan oikein, että tämä on kansallinen piirre uskossa, —

myönsi Ivan Fjodorovitš hymyillen hyväksyvästi.

— Sinä myönnät! Siis se on niin, kun kerran sinäkin olet samaa mieltä!

Aljoša, onhan se totta? Sehän on täysin venäläistä uskoa?

— Ei, Smerdjakovin usko ei ole ollenkaan venäläistä, — lausui Aljoša

vakavasti ja lujasti.

— En minä puhu hänen uskostaan, vaan tuosta piirteestä, noista kahdesta

erakosta, vain tuosta yhdestä piirteestä: sehän on venäläistä,

venäläistä?

— Niin, se piirre on aivan venäläinen, — hymähti Aljoša.

— Sinun sanasi, aasintamma, on tukaatin arvoinen, ja minä lähetän sen

sinulle jo tänään, mutta muissa kohdin sinä kuitenkin puhut pötyä,

pötyä, paljasta pötyä: tiedä, hölmö, että me kaikki täällä olemme

vailla uskoa vain kevytmielisyydestä, sillä meillä ei ole aikaa:

ensiksikin asiat ovat haittaamassa ja toiseksi on Jumala antanut

niukasti aikaa, määrännyt vuorokauteen ainoastaan neljäkolmatta tuntia,

niin että ei jää aikaa kunnollisesti nukkumiseenkaan, saati sitten

katumukseen. Mutta sinä siellä luovuit uskosta kiduttajien edessä, kun

sinulla ei ollut mitään muuta ajateltavaakaan kuin usko ja kun sinun

juuri piti osoittaa uskoasi! Tämähän, veliseni, on luullakseni tiukka

paikka?

— Onhan se sitäkin, mutta ajatelkaahan itse, Grigori Vasiljevitš, että

sitä enemmän se helpottaakin, koska on tiukka paikka. Sillä jos minä

totisesti uskoisin, niinkuin pitää uskoa, niin silloin se tosiaankin

olisi synti, jos en antautuisi piinaan uskoni tähden, vaan kääntyisin

muhamettilaiseen pakanauskoon. Mutta silloinhan ei asia menisikään

niin pitkälle, että olisi piinasta kysymys, sillä minunhan tarvitsisi

sinä hetkenä vain sanoa tälle vuorelle: siirry ja murskaa kiduttaja,

niin se siirtyisi ja samalla hetkellä litistäisi hänet kuin torakan,

ja minä menisin pois aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, laulaen ja

ylistäen Jumalaa. Mutta jos minä juuri tuolla hetkellä olin koettanut

kaikkea tätä ja vartavasten huutanut tälle vuorelle: litistä allesi

nämä kiusaajat, mutta vuori ei litistänyt, niin kuinka minä, sanokaa,

en silloin olisi joutunut epäilykseen, vieläpä sellaisena hirveänä

kuolemankauhun hetkenä? Tiedänhän jo muutenkin, että en täydelleen

saavuta taivaan valtakuntaa (sillä eihän vuori siirtynyt sanoistani,

siis ei uskoani siellä pidetä kovin varmana eikä minua toisessa

maailmassa odota kovinkaan suuri palkinto), miksi siis sen lisäksi

ja aivan hyödyttömästi antaisin nylkeä itseltäni nahan? Sillä vaikka

toisesta puolesta selkääni jo olisi nahka nyljetty, niin ei silloinkaan

sanani tai huutoni saisi tätä vuorta siirtymään. Tuollaisena hetkenä

ei voi vain epäilys syntyä, vaan saattaa pelosta menettää järkensäkin,

niin että on aivan mahdotonta ajatellakin järkevästi. Mitenkä minä siis

tässä olen erikoisen syyllinen, jos en näe siellä enkä täällä enemmän

etua kuin palkintoakaan tulevan itselleni ja säästän edes nahkani?

Siksipä luotankin kokonaan Jumalan armoon ja elän toivossa, että saan

vielä kaikki anteeksi...

8.