Hän tapasi isänsä todellakin vielä pöydässä. Pöytä oli, kuten aina,
katettu saliin, vaikka talossa oli myös varsinainen ruokasali. Tämä
sali oli talon suurin huone ja vanhanaikaisen komeasti kalustettu.
Kalusto oli hyvin vanha, valkoinen, ja sen vanha, punainen päällys
oli puolisilkkinen. Seinille ikkunoitten väliin oli asetettu
kuvastimia, joitten koreat kehykset oli koristettu vanhanaikaisilla
leikkauksilla. Nekin olivat valkeat ja kullalla koristetut. Seiniä
peittivät valkoiset, monin paikoin jo halkeilleet seinäpaperit,
ja niitä koristi kaksi isoa muotokuvaa. Toinen esitti jotakuta
ruhtinasta, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli ollut sen seudun
kenraalikuvernöörinä, toinen jotakuta niinikään jo aikoja sitten
kuollutta piispaa. Etunurkassa oli muutamia pyhimyskuvia, joitten
eteen yöksi sytytettiin lamppu... ei niin paljon hartaudesta kuin
sen vuoksi, että huone olisi yöllä valaistu. Fjodor Pavlovitš kävi
tavallisesti kovin myöhään yöllä makaamaan, kello kolme tai neljä
aamulla, ja siihen asti hän tavallisesti kaiken aikaa käveli huoneessa
tai istui nojatuolissa mietiskellen. Se oli tullut hänelle tavaksi.
Hän vietti yönsä usein aivan yksin talossa ja lähetti palvelijat
sivurakennukseen, mutta enimmäkseen hänen luokseen yöksi jäi palvelija
Smerdjakov, joka nukkui eteisessä laatikkopenkillä. Aljošan tullessa
sisälle oli päivällinen jo lopussa ja pöytään oli tuotu hilloa ja
kahvia. Fjodor Pavlovitš nautti mielellään päivällisen jälkeen jotakin
imelää konjakin kanssa. Ivan Fjodorovitš oli myös pöydän ääressä ja
joi kahvia. Palvelijat, Grigori ja Smerdjakov, seisoivat pöydän luona.
Sekä herrat että palvelijat olivat selvästi erittäin hyvällä tuulella.
Fjodor Pavlovitš nauraa hohotti kovalla äänellä. Aljoša kuuli jo
eteiseen hänen vinkuvan, ennestään niin tutun naurunsa ja päätteli heti
naurun sävystä, että isä ei vielä ollut sanottavasti humalassa, vaan
toistaiseksi vain hellällä mielellä.
— Kas siinä on hänkin, siinä on hänkin! — uikutti Fjodor Pavlovitš
ilostuen yht'äkkiä suuresti Aljošan tulosta. — Yhdy joukkoomme, käy
istumaan, ota kahvia, — sehän on paastoruokaa, mutta kuumaa ja hyvää!
Konjakkia en tarjoa, sillä sinä paastoat, mutta ehkäpä tahdot? Et, minä
annan mieluummin sinulle likööriä, sinä oiva poika! — Smerdjakov, käy
kaapilla, toisella hyllyllä oikealla, tässä ovat avaimet, pian!
Aljoša alkoi selitellä, että hän ei tahdo likööriä.
— Tuokoon joka tapauksessa, jos ei sinulle, niin meille, — puheli
Fjodor Pavlovitš säteilevänä. — Mutta maltahan, oletko syönyt
päivällisen vai etkö?
— Olen syönyt, — vastasi Aljoša, joka itse asiassa oli syönyt vain
palan leipää ja juonut lasin kaljaa igumenin keittiössä. — Kuumaa
kahvia minä juon mielelläni.
— Armas! Kelpo poika! Hän juo kahvia. Eikö sitä pitäisi kuumentaa?
Eihän, sehän on kiehuvaa. Mainiota kahvia, Smerdjakovin tekemää. Tuossa
on kahvia ja tuossa on piiraita. Smerdjakov on taiteilija ja varsinkin
kalakeiton laittamisessa, se on totinen tosi. Tulehan joskus syömään
kalakeittoa, ilmoita edeltäpäin... Mutta kuulehan, kuulehan, minähän
käskin äsken sinua muuttamaan tänne jo tänään patjoinesi ja tyynyinesi?
Toitko patjan tullessasi? Hehehe!...
— En, en tuonut, — hymähti Aljošakin.
— Ahaa, pelästyit, pelästyitpä äsken, pelästyit? Voi sinua, kyyhkyseni,
minäkö voisin pahoittaa mieltäsi! Kuule, Ivan, minä en voi nähdä hänen
katsovan tuolla tavoin silmiin ja nauravan, en voi. Kaikki sisälmykseni
alkavat nauraa hänelle, minä rakastan häntä! Aljoška, annahan kun
siunaan sinua isän siunauksella.
Aljoša nousi seisomaan, mutta Fjodor Pavlovitš oli jo ennättänyt
muuttaa mieltään.
— Ei, ei, nyt teen ylitsesi ainoastaan ristinmerkin, kas näin, istuudu.
No, nyt saat hauskaa ja nimenomaan omasta aiheestasi. Saat nauraa
tarpeeksesi. Meillä on Bileamin aasintamma ruvennut puhumaan, ja sepä
vasta puhuu, sepä vasta puhuu!
Selville kävi, että Bileamin aasintamma oli palvelija Smerdjakov. Hän
oli vielä nuori mies, vain kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta
hirveän ihmisarka ja vaitelias. Ei niin, että hän olisi ollut ujo
tai hävennyt jotakin, ei, hän oli luonteeltaan päinvastoin ylpeä ja
tavallaan halveksi kaikkia. Mutta eipä voi olla mainitsematta hänestä
vaikkapa lyhyesti, ja se on tehtävä juuri nyt. Marfa Ignatjevna ja
Grigori Vasiljevitš kasvattivat häntä, mutta poika kasvoi »ilman
mitään kiitollisuutta», kuten Grigori hänestä lausui, ujoksi pojaksi
ja katsellen maailmaa nurkasta. Lapsena hän hyvin mielellään hirtti
kissoja ja sitten hautasi ne juhlamenoin. Hän pani silloin ylleen
lakanan, joka oli olevinaan jonkinmoinen papin viitta, lauloi ja
oli suitsuttavinaan pyhää savua. Tämän hän teki aina kaikessa
hiljaisuudessa, mitä suurimmassa salaisuudessa. Grigori sai hänet
kerran kiinni tämmöisestä hommasta ja antoi hänelle vitsaa, niin että
se teki kipeätä. Poika meni nurkkaan ja katseli sieltä kulmiensa alta
viikon verran. — Hän ei rakasta meitä, tuo peto, — sanoi Grigori
Marfa Ignatjevnalle, — eikä hän rakasta ketään. Oletko sinä mikään
ihminen, — kääntyi hän äkkiä suoraan Smerdjakovin puoleen, — sinä et
ole ihminen, sinä olet syntynyt saunan märkyydestä, semmoinen sinä
olet... — Smerdjakov ei, kuten myöhemmin kävi selville, voinut koskaan
antaa hänelle anteeksi näitä sanoja. Grigori opetti hänet lukemaan ja
hänen tultuaan kahdentoista vuoden ikään alkoi opettaa hänelle raamatun
historiaa. Mutta asia päättyi kohta viemättä tuloksiin. Kerran, jo
toisella tai kolmannella oppitunnilla, poika äkkiä naurahti.
— Mitä sinä? — kysyi Grigori katsoen häneen ankarasti silmälasiensa
alta.
— En mitään. Maailman Herra Jumala loi ensimmäisenä päivänä, mutta
auringon, kuun ja tähdet neljäntenä päivänä. Mistä valo sitten loisti
ensimmäisenä päivänä?
Grigori hämmästyi. Poika katseli ivallisesti opettajaansa. Hänen
katseessaan oli jotakin ylimielistäkin. Grigori ei jaksanut hillitä
itseään. — Täältä se loisti! — huudahti hän ja löi vimmoissaan
oppilasta korvalle. Poika kesti korvapuustin sanaakaan sanomatta,
mutta painautui taas nurkkaan muutamaksi päiväksi. Sattui niin, että
viikon kuluttua hänessä ilmeni kaatuvatauti ensimmäisen kerran, eikä
se sittemmin jättänyt häntä koko elämän aikana. Tästä kuultuaan
Fjodor Pavlovitš näytti ikäänkuin muuttaneen mieltä poikaan nähden.
Ennen hän oli katsellut poikaa jokseenkin välinpitämättömästi,
vaikkakaan ei koskaan torunut häntä, ja kohdatessaan hän oli aina
antanut pojalle kopeekan. Hellällä päällä ollessaan hän oli toisinaan
lähettänyt pojalle pöydästään jotakin makeata. Mutta nyt, saatuaan
tiedon taudista, hän alkoi todenteolla huolehtia pojasta, kutsutti
lääkärin ja hankki hoitoa, mutta tauti osoittautui mahdottomaksi
parantaa. Kohtauksia sattui keskimäärin kerran kuussa ja eri aikoina.
Ne olivat myös erivoimaisia, — toiset lieviä, toiset erittäin ankaria.
Fjodor Pavlovitš kielsi hyvin ankarasti Grigoria antamasta pojalle
ruumiillista rangaistusta ja alkoi päästää häntä luokseen ylös.
Niinikään hän kielsi toistaiseksi antamasta pojalle minkäänlaista
opetusta. Mutta kerran, kun poika jo oli viidentoista vuoden ikäinen,
Fjodor Pavlovitš huomasi hänen liikuskelevan kirjakaapin luona ja
lukevan lasin läpi kirjojen nimiä. Fjodor Pavlovitšilla oli koko
joukko kirjoja, toista sataa nidettä, mutta häntä itseään ei kukaan
ollut nähnyt kirjan ääressä. Hän antoi heti kirjakaapin avaimen
Smerdjakoville: — No, lue sitten, saat ruveta kirjaston hoitajaksi. Sen
sijaan, että vetelehdit pihalla, istu ja lue. Lue tämä, — ja Fjodor
Pavlovitš antoi hänelle kaapista _Illat maatalossa Dikanjkan luona_.
Poika luki kirjan, mutta oli tyytymätön, ei naurahtanut kertaakaan,
vaan päinvastoin loppuun päästyään rypisti kulmiaan.
— Mitä? Eikö se naurata? — kysyi Fjodor Pavlovitš.
Smerdjakov oli vaiti.
— Vastaa, hölmö.
— Se on kaikki valetta, — mutisi Smerdjakov hymyillen.
— Mene hiiteen, sinä olet alhainen sielu. Seis, tässä on Smaragdovin
_Yleinen historia_, siinä on kaikki totta, lue se.
Mutta Smerdjakov ei lukenut Smaragdovia kymmentä sivuakaan, sillä
se tuntui ikävältä. Niinpä kirjakaappi taas sulkeutui. Pian Marfa
ja Grigori ilmoittivat Fjodor Pavlovitšille, että Smerdjakoviin
oli vähitellen ilmaantunut jonkinmoinen kauhea nirsous: hän istuu
liemiastian ääressä, ottaa lusikan ja etsii etsimistään jotakin
liemestä, kumartuu, tirkistelee, ottaa lusikkaan ja nostaa valoa
vastaan.
Torakkako siellä on vai mikä? — kysyy Grigori.
— Kenties kärpänen, — huomauttaa Marfa.
Puhtautta rakastava nuorukainen ei koskaan vastannut, mutta leivälle
ja lihalle ja kaikille ruoille hän teki samoin: nosti palasen
haarukalla valoa kohti, tarkasteli kuin mikroskoopilla, tavallisesti
pitkän ajan, vihdoin viimein katsoi voivansa pistää suuhunsa. »Kas
vain, millainen herra tänne on ilmestynyt», mutisi Grigori häntä
katsellessaan. Kuultuaan Smerdjakovin uudesta ominaisuudesta Fjodor
Pavlovitš päätti heti, että miehestä on tehtävä kokki, ja lähetti
hänet oppiin Moskovaan. Opissa hän oli muutamia vuosia ja palatessaan
hän oli suuresti muuttunut kasvoiltaan. Hän oli äkkiä luonnottomasti
vanhentunut, niin että se ei ollenkaan ollut sopusoinnussa hänen ikänsä
kanssa, oli tullut ryppyiseksi, keltaiseksi, kuohilaan näköiseksi.
Moraalisesti hän oli palatessaan melkein samanlainen kuin ennen
Moskovaan lähtöään: hän oli edelleen yhtä ihmisarka eikä tuntenut
pienintäkään tarvetta etsiä kenenkään seuraa. Hän oli Moskovassakin,
kuten myöhemmin kerrottiin, aina ollut vaiti. Itse Moskova näytti
perin vähässä määrässä kiinnostaneen häntä, niin että hän tunsi
siitä vain joitakin asioita, mutta mihinkään muuhun hän ei ollut
edes kiinnittänyt huomiota. Kerran hän oli ollut teatterissakin,
mutta palannut sieltä äänettömänä ja tyytymättömänä. Sen sijaan
hän oli Moskovasta luoksemme palatessaan hyvin puettu, hänellä oli
puhdas takki ja puhtaat liinavaatteet, hän puhdisti itse harjalla
hyvin huolellisesti pukunsa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja
hän puhdisti vasikannahkaisia, komeita saappaitaan hyvin mielellään
erikoislaatuisella englantilaisella vahalla, niin että ne kiilsivät
kuin peili. Hän osoittautui erinomaisen hyväksi kokiksi. Fjodor
Pavlovitš määräsi hänelle palkan, ja tämän palkkansa Smerdjakov käytti
miltei kokonaan vaatteisiin, hiusvoiteeseen, hajuvesiin j.n.e. Mutta
naisväkeä hän näytti halveksivan aivan yhtä paljon kuin miehiäkin,
esiintyi naisten seurassa arvokkaasti, miltei luoksepääsemättömänä.
Fjodor Pavlovitš alkoi katsella häntä eräältä toiseltakin näkökannalta.
Seikka oli semmoinen, että Smerdjakovin kaatuvataudin kohtaukset olivat
tulleet ankarammiksi, ja semmoisina päivinä valmisti ruoan Marfa
Ignatjevna, mikä ei ollenkaan ollut mieluisaa Fjodor Pavlovitšista.
— Miksi sinulla on kohtauksia useammin? — sanoi hän toisinaan nyrpeästi
uudelle kokilleen katsoen häntä kasvoihin. — Jospa menisit naimisiin
jonkun kanssa, tahdotko, että naitan?...
Nämä puheet saivat Smerdjakovin vain kalpenemaan harmista, mutta hän ei
vastannut mitään. Fjodor Pavlovitš viittasi kädellään ja meni tiehensä.
Pääasia oli, että hän oli kerta kaikkiaan vakuutettu Smerdjakovin
rehellisyydestä, siitä, että tämä ei mitään ota eikä varasta. Tapahtui
kerran, että Fjodor Pavlovitš juovuksissa pudotti omalle pihalleen
lokaan kolme sadan ruplan seteliä, jotka hän juuri oli saanut, ja
kaipasi niitä vasta seuraavana päivänä. Juuri kun hän oli alkanut
etsiä niitä taskuistaan, hän huomasikin, että kaikki kolme seteliä
olivat pöydällä. Mistä? Smerdjakov oli löytänyt ne maasta ja tuonut
jo eilen. — No, veikkoseni, tuommoisia kuin sinä en ole nähnytkään,
— lausahti silloin Fjodor Pavlovitš ja lahjoitti hänelle kymmenen
ruplaa. On lisättävä, ettei hän vain ollut vakuutettu Smerdjakovin
rehellisyydestä, vaan jostakin syystä myös piti hänestä, vaikka
nuorukainen katseli häntäkin kulmiensa alta niinkuin muitakin eikä
koskaan puhunut. Vain harvoin hän sanoi jotakin. Jos tuohon aikaan
jonkun päähän olisi pistänyt häntä katsellessaan kysyä: mikä herättää
tuossa nuoressa miehessä mielenkiintoa ja mitä hänellä on useimmin
mielessä, niin todellakin olisi ollut mahdotonta saada siitä selvää
katsomalla häntä. Ja kuitenkin hän toisinaan kotona tai myös pihalla
ja kadulla pysähtyi, vaipui mietteisiinsä ja seisoi näin kymmenkunta
minuuttiakin. Fysionomisti olisi häntä katsellessaan sanonut, että
tässä ei ole mitään mietteitä eikä ajatuksia, vaan jonkinmoista
itseensä vaipumista. Maalari Kramskoi on maalannut huomattavan
taulun, jonka nimi on _Itseensä vaipunut_: siinä on kuvattu talvinen
metsä, ja metsässä seisoo tiellä risaisessa nutussa ja tallukoissa
aivan yksinään kokonaan erillään muusta maailmasta syrjään poikennut
talonpoika. Seisoo ja on ikäänkuin mietteissään, mutta ei ajattele,
vaan on »vaipunut itseensä». Jos häntä nykäisisi, niin hän hätkähtäisi
ja katsoisi aivan kuin heräten, mutta mitään ymmärtämättä. Tosin hän
kohta tajuaisi kaiken, mutta jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän siinä
seisoessaan ajatteli, niin hän varmaankaan ei muistaisi mitään, mutta
sen sijaan hän varmaankin kätkisi mieleensä sen vaikutelman, jonka
alaisena hän oli ollessaan itseensä syventyneenä. Nämä vaikutelmat ovat
hänelle kalliita, ja varmaankin hän niitä kokoaa, huomaamattaan ja
tiedottomasti, — mitä varten ja miksi, sitä hän ei tietysti itsekään
tiedä: kenties hän äkkiä, koottuaan monien vuosien vaikutelmat, jättää
kaikki ja menee pyhiinvaellukselle Jerusalemiin etsimään sielulleen
pelastusta, tai kenties yht'äkkiä polttaa poroksi kotikylänsä,
saattaapa samalla kertaa tehdä kumpiakin. Itseensä-vaipujia on
kansassa melkoinen määrä. Yksi noita itseensä-vaipujia on luultavasti
myös Smerdjakov, ja luultavasti hänkin kokosi vaikutelmiaan ahneesti
tietämättä juuri itsekään, miksi teki niin.
7.