— Nyt, — sanoi Aljoša, — minä tunnen tämän asian alkupuolen.
— Alkupuolen sinä ymmärrät: se on draama ja tapahtui siellä. Toinen
puoli on tragedia ja tapahtuu täällä.
— Toisesta puolesta en ymmärrä vielä mitään, — sanoi Aleša.
— Entä minä? Ymmärränkö minä sitten?
— Maltahan, Dmitri, tässä on eräs kaikkein tärkein sana. Sano minulle:
Olethan sulhanen, nytkin sulhanen?
— Minusta ei heti tullut sulhanen, Vaan vasta kolme kuukautta tuon
tapahtuman jälkeen. Kun tämä silloin sattui, niin minä seuraavana
päivänä sanoin itselleni, että jutussa oli kaikki jo tehty ja se
oli lopussa, jatkoa ei seuraa. Minusta näytti halpamaiselta mennä
kosimaan. Hänkään puolestaan ei koko sinä kuuden viikon aikana, minkä
hän sitten oleskeli kaupungissamme, ilmoittanut sanallakaan itsestään.
Yhtä tapausta tosin lukuunottamatta: Hänen käyntinsä jälkeisenä
päivänä pujahti luokseni heidän palvelustyttönsä ja antoi sanaakaan
sanomatta käärön. Siinä oli osoite: sille ja sille. Avaan — siinä on
mitä tuli takaisin viidentuhannen arvopaperista. Tarvittiin kaikkiaan
neljätuhatta viisisataa, viidentuhannen arvopaperia myytäessä tuli
vähän yli kahdensadan ruplan tappio. Hän lähetti minulle takaisin
muistaakseni kaksisataakuusikymmentä ruplaa, en ole aivan varma
määrästä, ja vain rahat, — ei kirjelappua, ei pientä sanaakaan, ei
mitään selitystä. Minä etsin kääröstä jotakin lyijykynällä tehtyä
merkkiä, — ei ollut kerrassaan mitään! Mitäs, minä relluttelin
jäljelläolevilla ruplillani, niin että uuden majurini myös oli lopulta
pakko rangaista minua. No, everstiluutnantti maksoi kuitenkin valtiolle
kuuluvat rahat — onnellisesti ja kaikkien ihmeeksi, sillä kukaan ei
enää luullut hänen voivan maksaa koko summaa. Hän maksoi ja sairastui
sitten, joutui vuoteen omaksi, makasi kolmisen viikkoa, sitten häntä
äkkiä kohtasi aivojen pehmennys ja hän kuoli viiden päivän kuluessa.
Hänet haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin, eikä hän ollut vielä
ennättänyt saada virkaeroa. Katerina Ivanovna, sisar ja täti lähtivät
noin kymmenen päivän kuluttua isän hautajaisten jälkeen Moskovaan.
Ja vasta aivan ennen lähtöä, juuri lähtöpäivänä (minä en heitä ollut
nähnyt enkä ollut saattamassa), saan pikkuruikkuisen käärön, sinisen,
hienoa paperia, ja siinä vain yksi lyijykynällä kirjoitettu rivi: »Minä
kirjoitan Teille, odottakaa. K.» Siinä kaikki.
Selitän sinulle nyt asian lyhyesti. Moskovassa tapahtui heidän
asioissaan käänne salaman nopeudella ja yhtä odottamattomasti kuin
arabialaisissa saduissa. Se kenraalinrouva, joka oli hänen lähin
sukulaisensa, menetti yht'äkkiä kaksi lähintä perijätärtään, kaksi
lähintä veljentytärtään, — molemmat kuolivat samalla viikolla
rokkoon. Järkytetty eukko ihastui Katjaan kuin omaan tyttäreen, kuin
pelastavaan enkeliin, takertui häneen, muutti heti testamentin hänen
hyväkseen, — se oli myöhemmin tulevaa, mutta toistaiseksi, suoraan
kouraan, hän pisti — kahdeksankymmentätuhatta, jotta siinä, mukamas, on
sinulle myötäjäisrahoja, tee niillä mitä tahdot. Hysteerinen nainen,
tarkastelin häntä sittemmin Moskovassa. No, yht'äkkiä saan silloin
postissa neljätuhattaviisisataa ruplaa, olen tietysti ällistynyt ja
sanaton ihmettelystä. Kolmen päivän kuluttua tulee luvattu kirjekin.
Se on nytkin minulla, pidän sen aina mukanani, ja se on minulla
kuolinhetkellänikin, — tahdotko nähdä sen? Lue se välttämättömästi: hän
tarjoutuu morsiamekseni, itse sitä ehdottaa, »rakastan mielettömästi;
vaikka te ette minua rakastaisikaan, — niin samantekevää, kunhan vain
otatte minut vaimoksenne. Älkää pelästykö — en ole teille millään
tavoin haitaksi, olen teidän huonekalunne, olen se matto, jota pitkin
te kuljette... Tahdon rakastaa teitä ikuisesti, tahdon pelastaa teidät
itseltänne»... Aljoša, minä en ole ansiollinen edes toistamaan näitä
rivejä alhaisilla sanoillani ja alhaisella puheensävylläni, ainaisella
alhaisella puheensävylläni, josta en koskaan ole voinut vapautua! Tämä
kirje on lävistänyt minut hamaan tähän päivään saakka, ja onko minun
nyt helppo olla, onko minun tänään helppo? Silloin minä kirjoitin
hänelle heti vastauksen (en voinut mitenkään itse mennä Moskovaan).
Kyynelsilmin minä sen kirjoitin. Yhtä häpeän ikäni: mainitsin, että
hän nyt oli rikas ja että hänellä oli myötäjäisiä, kun taas minä
olin vain köyhä huimapää, — mainitsin rahoista! Minun olisi pitänyt
se kestää, mutta se sattui tulemaan kynästä. Silloin heti kirjoitin
Moskovaan Ivanille ja selitin hänelle kaikki kirjeessä parhaani mukaan,
kirjettä oli kuusi arkkia, ja lähetin Ivanin hänen luokseen. Mitä sinä
katsot, miksi katselet minua? No niin, Ivan rakastui häneen, on nytkin
rakastunut, minä tiedän sen, minä tein tyhmyyden teidän kannaltanne
katsoen, maailman kannalta, mutta kenties tuo tyhmyys nyt pelastaa
meidät kaikki! Uh! Etkö näe, miten Katerina Ivanovna kunnioittaa
Ivania, kuinka hän pitää häntä arvossa? Voiko hän verratessaan meitä
molempia toisiimme rakastaa sellaista kuin minä, ja lisäksi vielä
kaiken sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut?
— Minä olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa sellaista kuin sinä
eikä sellaista kuin Ivan.
— Hän rakastaa hyvettään eikä minua, — pääsi Dmitri Fjodorovitšin
suusta hänen tahtomattaan, mutta melkein ilkeästi. Hän naurahti, mutta
sekunnin kuluttua hänen silmänsä välähtivät, hän tuli aivan punaiseksi
ja iski voimakkaasti nyrkillään pöytään.
— Minä vannon, Aljoša, — huudahti hän suuttuneena hirveästi ja
vilpittömästi itseensä, — usko tai ole uskomatta, mutta niin totta kuin
Jumala on pyhä ja Kristus on Jumala, minä vannon, että vaikka äsken
naurahdinkin hänen parhaille tunteilleen, niin tiedän olevani itse
sielultani miljoonan kertaa alhaisempi kuin hän, ja että nuo hänen
parhaat tunteensa ovat vilpittömiä aivan kuin taivaan enkelillä! Siinä
se murhenäytelmä onkin, että minä tiedän sen varmasti. Mitäpä se tekee,
jos ihminen hieman deklamoi? Enkö minä deklamoi? Mutta vilpitönhän
minä olen, vilpitön. Mitä taas Ivaniin tulee, niin ymmärränhän
jo, miten suuresti kiroten hänen täytyy nyt katsoa luontoa, niin
älykäskin kun hän on! Kenelle, mille on annettu etusija? Se on annettu
heittiölle, joka ei täälläkään, vaikka on sulhanen, ole voinut kaikkien
nähden hillitä irstailuaan, — vaikka morsian, morsian on täällä! Ja
minunkaltaiseni asetetaan etusijalle, mutta Ivan hylätään. Miksi?
Siksi että neito tahtoo kiitollisuudesta tehdä väkivaltaa elämälleen
ja kohtalolleen! Se on järjettömyyttä! Minä en ole puhunut Ivanille
koskaan mitään tähän suuntaan, eikä tietysti myöskään Ivan ole sanonut
minulle tästä puolta sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään viittausta.
Mutta kohtalo täyttyy, ansiollinen astuu hänelle tulevalle paikalle, ja
ansioton häviää syrjäkadulle ainaiseksi, — likaiselle syrjäkadulleen,
hänelle rakkaalle ja ominaiselle syrjäkadulle, ja siellä, liassa
ja haisussa, hän hukkuu vapaaehtoisesti ja mielihyvällä. Puhuin
jonkin verran pötyä, sanani ovat loppuunkulutetut, laskettelen kuin
umpimähkään, mutta niinkuin olen määrännyt, niin tapahtuu. Minä hukun
sivukadun syvyyteen, ja hän menee naimisiin Ivanin kanssa.
— Odotahan, veli, — keskeytti Aljoša taas hyvin levottomana, — yhtä
asiaa sinä et tässä kuitenkaan vielä ole minulle selittänyt: sinähän
olet sulhanen, sinähän olet kuitenkin sulhanen? Kuinka sinä haluat
purkaa kihlauksen, jos morsian ei sitä tahdo?
— Minä olen sulhanen muodon ja siunauksen puolesta, kaikki tapahtui
Moskovassa sinne saavuttuani juhlamenoin, jumalankuvin ja mitä
parhaassa muodossa. Kenraalinrouva siunasi ja — uskotko, vieläpä
onnitteli Katjaa: »Sinä olet hyvin valinnut», sanoi hän, »hyvin,
minä näen hänen lävitseen». Ja uskotko, Ivanista hän ei pitänyt eikä
onnitellut häntä. Moskovassa minä puhuin paljon myös Katjan kanssa,
kuvasin hänelle itseni täydellisesti, kunnon miehen tavoin, tarkasti,
vilpittömästi. Hän kuuli kaiken:
»Surumielin kuuli armas,
hellin sanoin haasteli»...
No, sanat olivat myöskin ylpeitä. Hän pakotti minut silloin antamaan
pyhän lupauksen, että parannan itseni. Minä lupasin. Ja nyt...
— Mitä sitten?
— Ja nyt minä huusin ja haalin sinut tänne tänään, tänä kuukauden
päivänä — muista! — lähettääkseni sinut juuri tänään Katerina Ivanovnan
luo ja...
— Mitä?
— Sanomaan hänelle, että minä en enää koskaan tule hänen luokseen,
käskin vain sanoa terveisiä.
— Onko se mahdollista?
— Siksihän minä lähetänkin sinut asemestani, että se on mahdotonta.
Kuinka minä voisin itse sen hänelle sanoa?
— Minne sinä sitten menet?
— Sivukadulle.
— Siis Grušenjkan luo! — huudahti Aljoša surullisesti lyöden käsiään
yhteen. — Ihanko Rakitin siis todellakin puhui totta? Minä luulin, että
sinä muuten vain kävit Grušenjkan luona ja olet jo lakannut käymästä.
— Sopiiko sulhasen käydä? Onko se mahdollista, vieläpä morsiamen
tieten ja ihmisten nähden. Onhan toki minullakin kunniantuntoa. Heti
kun aloin käydä Grušenjkan luona, lakkasin samalla olemasta sulhanen
ja rehellinen mies, ymmärränhän minä sen. Mitä sinä katsot? Minä,
näetkö, menin ensimmäisen kerran hänen luokseen antaakseni hänelle
selkään. Sain tietää ja tiedän nyt varmasti, että tuo alikapteeni,
isän asiamies, antoi tuolle Grušenjkalle minun vekselini hänen
uloshaettavakseen, jotta minusta päästäisiin eroon ja minä lakkaisin
vaatimasta. Tahdottiin pelästyttää. Minä läksin liikkeelle antamaan
Grušenjkalle selkään. Olin ennenkin nähnyt hänet vilaukselta. Hän ei
hämmästytä. Vanhasta kauppiaasta olin kuullut, joka kaiken lisäksi nyt
on sairaskin, makaa aivan heikkona, mutta jättää hänelle kuitenkin
huomattavan rahamäärän. Tiesin myös, että Grušenjka mielellään
ansaitsee rahaa, hommaa sitä kaikin tavoin, kiskoo korkoja, on viekas
ja säälimätön veijari. Menin häntä pieksämään, mutta jäinkin hänen
luokseen. Salama on iskenyt, rutto on tarttunut, olen saanut tartunnan
ja olen yhä sen vallassa ja tiedän, että kaikki on jo lopussa, että
mitään muuta ei koskaan tulekaan. Aikojen jakso on täytetty. Semmoinen
on minun asiani. Mutta silloin oli aivan kuin vartavasten minulla,
kerjäläisellä, taskussa kolmetuhatta. Menimme täältä hänen kanssaan
Mokrojeen, sinne on täältä viisikolmatta virstaa, hankin sinne
mustalaisia, mustalaistyttöjä, samppanjaa, juotin siellä samppanjaa
kaikille talonpojille, kaikille eukoille ja tytöille, liikuttelin
tuhansia. Kolmen päivän kuluttua olin putipuhdas rahoista, mutta
iloinen poika. Luuletko ehkä iloisen pojan jotakin saavuttaneen? Ei
toki saanut nähdä kaukaakaan. Sanon sinulle: kaartuma. Grušenjkalla,
veitikalla, on ruumiissaan eräs kaartuma, se kuvastuu hänen pikku
jalassaankin, vieläpä vasemman jalan pikkuvarpaassakin se tuntuu.
Näin sen ja suutelin sitä, siinä kaikki — vannon sen! Hän sanoo: »Jos
tahdot, niin menen naimisiin, sinähän olet kerjäläinen. Sano, että et
pieksä minua ja annat minun tehdä mitä haluan, silloin kenties menen
kanssasi naimisiin» — nauraa. Nytkin nauraa!
Dmitri Fjodorovitš nousi miltei jonkinmoisen vimman vallassa paikaltaan
ja oli aivan kuin olisi äkkiä juopunut. Hänen silmänsä veristyivät.
— Ja tahdotko todellakin mennä hänen kanssaan naimisiin?
— Jos hän vain tahtoo, niin heti paikalla, mutta jos ei tahdo, niin
jään muuten hänen luokseen, pihamieheksi hänen taloonsa. Sinä...
sinä, Aljoša... — hän pysähtyi äkkiä veljensä eteen, tarttui hänen
olkapäihinsä ja alkoi voimakkaasti pudistella häntä. — Tiedätkö sinä,
viaton poika, että tämä kaikki on hourausta, mahdotonta hourausta,
sillä tämä on murhenäytelmä! Tiedä Aleksei, että minä voin olla
alhainen ihminen, minulla voi olla alhaisia ja tuhoisia intohimoja,
mutta varas, taskuvaras, eteisvaras ei Dmitri Karamazov voi koskaan
olla. No, tiedä siis nyt, että minä olen varas, minä olen taskuvaras
ja eteisvaras! Juuri ennenkuin läksin antamaan selkään Grušenjkalle,
kutsui minut samana aamuna luokseen Katerina Ivanovna ja hirveän
salaisesti, jotta toistaiseksi ei kukaan tietäisi (en tiedä miksi,
nähtävästi se hänestä oli tarpeellista), pyysi minua käymään läänin
pääkaupungissa ja lähettämään sieltä postissa kolmetuhatta Agafja
Ivanovnalle Moskovaan, menemään kaupunkiin sen tähden, että täällä
ei tiedettäisi. Nämä kolmetuhatta taskussani minä silloin jouduin
Grušenjkan luo, niillä käytiin Mokrojessa. Senjälkeen annoin ymmärtää
käyneeni kiireesti kaupungissa, mutta en antanut hänelle postikuittia,
sanoin lähettäneeni rahat ja tuovani kuitin, mutta vielä en ole
vienyt, olen muka unohtanut. Mitä arvelet, kun nyt tänään menet hänen
luokseen ja sanot: »Käskettiin sanomaan teille terveisiä», mutta hän
sanoo sinulle: »Entä rahat?» Sinä voisit hänelle vielä sanoa: »Hän
on alhainen irstailija ja halpamielinen olento, joka ei voi hillitä
tunteitaan. Hän ei silloin lähettänyt rahojanne, vaan tuhlasi ne,
koska alhaisen elukan tavoin ei voinut hillitä itseään», mutta voisit
kuitenkin lisätä: »mutta sen sijaan hän ei ole varas, tässä ovat teidän
kolmetuhattanne, hän palauttaa ne, lähettäkää itse Agafja Ivanovnalle,
mutta teille hän käski sanomaan terveisiä». Mutta nyt hän sanoo äkkiä:
»Entä missä rahat ovat?»
— Mitja, sinä olet onneton, niinpä kyllä! Mutta et kuitenkaan siinä
määrin kuin luulet. Älä anna epätoivon lannistaa itseäsi, älä anna!
— Mitä arvelet, luuletko minun ampuvan itseni, jos en saa kolmeatuhatta
antaakseni ne hänelle? Siinäpä se onkin, että minä en ammu itseäni. En
kykene siihen nyt, kenties myöhemmin, mutta nyt minä menen Grušenjkan
luo... Häviä, ihrani!
— Entä hänen luonaan?
— Tulen hänen miehekseen, saan kunnian olla hänen puolisonsa, ja jos
rakastaja saapuu, niin menen toiseen huoneeseen. Hänen ystäviensä
likaisia kalosseja puhdistan, puhallan tulta teekeittiöön, juoksentelen
asioilla...
— Katerina Ivanovna ymmärtää kaiken, — lausui äkkiä Aljoša
juhlallisesti, — ymmärtää kaiken tämän murheen koko syvyyden ja sopii.
Hän on erittäin älykäs ja hän näkee itse, että ei voi olla onnettomampi
kuin sinä.
— Ei hän tyydy kaikkeen, — hymähti Mitja. — Tässä on, veliseni,
semmoista, mitä ei yksikään nainen voi antaa anteeksi. Mutta tiedätkö,
mitä olisi paras tehdä?
— Mitä?
— Antaa hänelle takaisin kolmetuhatta.
— Mutta mistä ne otetaan? Kuule, minulla on kaksituhatta, Ivan antaa
lisäksi tuhat, siinä on kolmetuhatta, ota ja maksa pois.
— Mutta milloin ne saadaan, nuo sinun kolmetuhattasi? Sinä olet vielä
kaiken lisäksi alaikäinenkin, mutta on tarpeen välttämättömästi,
välttämättömästi, että sinä jo tänään käyt hänen luonaan, rahojen
kanssa tai ilman rahoja, sillä pitemmälle en voi asiaa venyttää, asia
on nyt sillä asteella. Huomenna on jo myöhäistä. Minä lähetän sinut
isän luo.
— Isän luo?
— Niin, isän luo, ennenkuin menet hänen luokseen. Pyydä isältä
kolmeatuhatta.
— Mutta eihän hän anna, Mitja.
— Kuinka hän antaisi, minä tiedän, että hän ei anna. Tiedätkö sinä,
Aleksei, mitä on epätoivo?
— Tiedän.
— Kuule: juridisesti hän ei ole minulle mitään velkaa. Olen
ottanut häneltä kaikki, aivan kaikki, tiedän sen. Mutta
moraalisesti hän on minulle velkaa, eikö niin? Hänhän aloitti äidin
kahdeksallakolmattatuhannella ja ansaitsi satatuhatta. Antakoon hän
minulle vain kolmetuhatta kahdeksastakolmattatuhannesta, niin hän
pelastaa sieluni helvetistä ja se korvaa monet hänen syntinsä! Minä
puolestani, vakuutan sen sinulle juhlallisesti, lopetan kaiken noihin
kolmeentuhanteen, eikä hän sen koommin kuule minusta mitään. Annan
hänelle viimeisen kerran tilaisuuden olla isänä. Sano hänelle, että
Jumala itse on lähettänyt hänelle tämän tilaisuuden.
— Mitja, ei hän anna missään tapauksessa.
— Tiedän, että ei anna, tiedän täydelleen. Ja varsinkaan nyt. Tiedänpä
lisäksi vielä seuraavaakin: nyt näinä päivinä, kenties vasta eilen,
hän on saanut tietää _vakavasti_ (alleviivaa sana vakavasti), että
Grušenjka todellakaan ehkä ei laske leikkiä, vaan tahtoo laittautua
naimisiin kanssani. Hän tuntee tuon luonteen, tuntee tuon kissan. No,
tokkohan hän kaiken lisäksi vielä antaa minulle rahaakin edistääkseen
tämmöistä asiaa, kun hän itse on aivan hullaantunut Grušenjkaan? Mutta
ei vielä siinä kyllin, voin mainita sinulle enemmänkin: tiedän, että
hänellä jo noin viisi päivää on ollut esilleotettuna kolmetuhatta
ruplaa, vaihdettuina sadan ruplan seteleihin ja niputettuina isoon
kääröön, viidellä sinetillä suljettuun, joka on päältä sidottu ristiin
punaisella nauhalla. Näetkö, miten yksityiskohtaiset tiedot minulla
on! Kääröön on kirjoitettu: »Enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo
tulla», itse hän on sen kaikessa hiljaisuudessa ja salaisuudessa
raapustanut, eikä kukaan tiedä, että hänen hallussaan on nämä rahat,
paitsi lakeija Smerdjakov, jonka rehellisyyteen hän luottaa niinkuin
itseensä. Jo kolme tai neljä päivää hän on nyt odottanut Grušenjkaa,
toivoo hänen tulevan hakemaan kääröä, niin on hän hänelle ilmoittanut,
ja Grušenjka puolestaan on lähettänyt sanan, että »ehkäpä tulenkin».
Jos hän siis tulee ukon luo, niin voinko silloin mennä hänen kanssaan
naimisiin? Ymmärrätkö nyt, miksi minä siis istun täällä salaa ja mitä
minä nimenomaan vahdin?
— Grušenjkaa?
— Häntä. Näitten homssujen, tämän talon emäntien asunnosta on
vuokrannut itselleen kopukan Foma. Foma on meidän seuduiltamme, meidän
entisiä sotamiehiämme. Hän on heidän palveluksessaan, vartioi yöllä
ja käy päivällä teiriä ampumassa, se on hänen elinkeinonsa. Tänne
hänen luokseen olen nyt asettunut. Sekä hän että emännät tuntevat
salaisuuden, nimittäin että minä olen täällä vahdissa.
— Smerdjakov yksinkö tietää?
— Hän yksin. Hän myös minulle ilmoittaa, jos Grušenjka tulee ukon luo.
— Hänkö sinulle kertoi kääröstä?
— Hän. Se on hyvin suuri salaisuus. Ei edes Ivan tiedä rahoista eikä
mistään. Mutta ukko lähettää Ivanin ajelemaan Tšermašnjaan pariksi
kolmeksi päiväksi: on ilmaantunut lehdon ostaja, tahtoisi hakkauttaa
sen maksamalla kahdeksantuhatta, niinpä ukko pyytelee Ivania: »Autahan
minua, käy itse katsomassa, kysymyksessä on pari kolme päivää.» Hän
tahtoo, että Grušenjka tulisi Ivanin poissaollessa.
—- Hän siis odottaa tänäänkin Grušenjkaa.
— Ei, tänään Grušenjka ei tule, merkit viittaavat siihen suuntaan. Ihan
varmaan ei tule! — huudahti Mitja äkkiä. — Niin luulee Smerdjakovkin.
Isä juopottelee nyt, istuu pöydässä veli Ivanin kanssa. Käy, Aleksei,
pyytämässä häneltä nuo kolmetuhatta...
— Rakas Mitja, mikä sinun on! — huudahti Aljoša hypäten paikaltaan ja
katsellen tarkasti raivostunutta Dmitri Fjodorovitšia. Hetken ajan hän
luuli tämän menettäneen järkensä.
— Mitä sinä? En minä ole menettänyt järkeäni, — lausui Dmitri
Fjodorovitš katsellen häntä kiinteästi ja omituisen juhlallisesti. —
Älä pelkää, minä lähetän sinut isän luo ja tiedän mitä puhun: minä
uskon ihmeeseen.
— Ihmeeseen?
— Jumalan Kaitselmuksen ihmeeseen. Jumala tietää sydämeni. Hän näkee
kaiken epätoivoni. Hän näkee koko tämän kuvan. Salliiko hän kauhean
asian tapahtua? Aljoša, minä uskon ihmeeseen, mene!
— Minä menen. Sano, odotatko sinä täällä?
— Odotan. Minä ymmärrän, ettei se käy pian, ettei voi tulla noin vain
ja mennä oikopäätä asiaan. Hän on nyt humalassa. Minä odotan kolme
tuntia taikka neljä taikka viisi taikka kuusi taikka seitsemän, mutta
tiedäkin, että tänään, vaikkapa sydänyöllä, menet Katerina Ivanovnan
luo _rahojen kanssa tai ilman rahoja_ ja sanot: käski sanoa teille
terveisiä. Tahdon nimenomaan, että sanot tämän lauselman: »Käski näet
sanoa terveisiä.»
— Mitja! Entä jos yht'äkkiä Grušenjka tulee tänään... tai jos ei
tänään, niin huomenna tai ylihuomenna?
— Grušenjka? Pidän silmällä, hyökkään esille ja estän...
— Entä jos...
— Jos niin, niin tapan. Näin en voi elää.
— Kenet sinä tapat?
— Ukon. Grušenjkaa en tapa.
— Veli, mitä sinä puhut!
— Enhän tiedä, en tiedä... Kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään,
että hänen kasvonsa käyvät äkkiä minulle vastenmielisiksi sillä
hetkellä. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen
silmiään, hänen häpeämätöntä pilkkaansa. Tunnen persoonallista inhoa.
Juuri sitä pelkään. Saattaa käydä niin, että en voi hillitä itseäni...
— Minä menen, Mitja. Minä uskon Jumalan järjestävän niinkuin hän
parhaaksi näkee, ettei tapahtuisi kauheata.
— Ja minä istun ja odotan ihmettä. Mutta jos ei tapahdu, niin...
Aljoša lähti mietteissään isän luo.
6.