Minä olen juopotellut. Äsken isä sanoi minun maksaneen muutamia
tuhansia neitojen viettelemisestä. Se on sikamaista kuvittelua, eikä
semmoista ole koskaan tapahtunut, ja mikäli taas jotakin on ollut,
niin erityisesti »siihen» ei ole tarvittu rahoja. Rahat ovat minulle
— sivuseikka, sielun kuume, kalustus. Nyt on tuo minun naiseni,
huomenna on hänen sijallaan katutyttö. Niin toista kuin toistakin
pidän hyvällä tuulella, syydän rahoja täysin kourin, musiikkia,
hälinää, mustalaistyttöjä. Jos on tarpeen, niin annan naisillenikin,
sillä ne ottavat, ottavat kiihkeästi, se täytyy tunnustaa, ja ovat
tyytyväisiä ja kiitollisia. Neitoset ovat minua rakastaneet, eivät
kaikki, mutta on semmoistakin sattunut, on sattunut. Mutta minä olen
aina rakastanut syrjäkatuja, autioita ja pimeitä takakujia torin
tuolla puolen, — siellä on seikkailuja, siellä on yllätyksiä, siellä
on luonnonlapsia loassa. Minä puhun kuvaannollisesti, veliseni.
Meidän kaupunkipahasessamme ei itse asiassa ole ollut tuommoisia
syrjäkatuja, mutta siveellisessä suhteessa on kyllä ollut. Jos
sinä olisit samanlainen kuin minä, niin ymmärtäisit, mitä ne
merkitsevät. Minä rakastin irstailua, rakastin myös irstailun häpeätä.
Rakastin julmuutta: enkö ole lude, ilkeä hyönteinen? On sanottu —
Karamazov! Kerran teki koko kaupunki huvimatkan, mentiin seitsemällä
kolmivaljakolla; pimeässä, talvella, reessä aloin puristella erään
naapurineitosen kättä ja sain tämän tytön itseäni suutelemaan,
virkamiehen tyttären, köyhän, herttaisen, lempeän, taipuvaisen. Hän
salli sen tapahtua, salli paljon tapahtua pimeässä. Luuli, raukka, että
minä seuraavana päivänä saavun heille kosimaan (minuahan pidettiin
pääasiassa sopivana sulhasena); mutta minä en tämän jälkeen vaihtanut
hänen kanssaan sanaakaan, en puolta sanaa viiteen kuukauteen. Näin,
kuinka minua seurasivat tanssin aikana salin nurkasta (meillähän
myötäänsä tanssitaan) hänen silmänsä, näin, kuinka ne paloivat — niissä
oli lempeän paheksumisen tuli. Tämä leikki huvitti hyönteismäistä
himokkuuttani, jota minä itsessäni elätin. Viiden kuukauden kuluttua
hän meni naimisiin erään virkamiehen kanssa ja matkusti pois...
vihoissaan minulle ja kenties yhä vielä lempien. Nyt he elävät
onnellisina. Huomaa, että minä en ole asiasta puhunut kenellekään, en
ole vahingoittanut hänen mainettaan. Vaikka minulla on alhaiset pyyteet
ja rakastan alhaisuutta, niin en kuitenkaan ole vailla kunniantuntoa.
Sinä punastut, silmäsi välähtivät. Riittää jo sinulle tätä likaa. Mutta
tämä kaikki oli vielä vain tuommoista, Paul de Kock -kukkasia, vaikka
julma hyönteinen jo kasvoi ja tuli yhä voimakkaammaksi sielussa. Tässä
on, veliseni, kokonainen muistojen albumi. Suokoon Jumala heille,
armaille, terveyttä. Kun minä katkaisin välit, niin tapani ei ollut
riidellä. Minä en koskaan mitään ilmaissut, en koskaan pannut kenenkään
mainetta alttiiksi. Mutta riittää. Luulitko tosiaankin, että minä
vain tuon roskan takia kutsuin sinut tänne? Ei, minä kerron sinulle
mielenkiintoisemman asian. Mutta älä ihmettele, että minä en häpeä
sinua, vaan olen tavallani iloinenkin.
— Tämän sinä sanoit senvuoksi, että minä punastuin, — huomautti Aljoša
äkkiä. — En minä punastunut sinun puheistasi enkä teoistasi, vaan
siksi, että olen samanlainen kuin sinäkin.
— Sinäkö? Puhutpa jo vähän liikoja.
— Ei, en ollenkaan liikoja, — lausui Aljoša kiihkeästi. (Tämä ajatus
oli nähtävästi jo kauan ollut hänen mielessään.) — Samat portaat
siinä on. Minä olen alimmalla portaalla, sinä ylhäällä, jossakin
kolmannentoista tienoilla. Minulle tämä asia näyttää semmoiselta, mutta
se on kuitenkin kaikki samaa, aivan samanluontoista. Ken on astunut
alimmalle portaalle, se astuu joka tapauksessa ehdottomasti myös
ylimmälle.
— Siis olisi kai parasta olla ollenkaan astumatta?
— Ken voi — hänen on paras olla kokonaan astumatta.
— Entä voitko sinä?
— Luultavasti en.
— Ole vaiti, Aljoša, ole vaiti, rakkaani, tahtoisin suudella kättäsi,
noin vaan, liikutuksesta. Tuo Grušenjka veitikka on ihmistuntija, hän
sanoi kerran minulle joskus syövänsä sinut... Minä olen vaiti, olen
vaiti! Iljettävyyksistä, kärpästen saastuttamalta alueelta, siirrymme
minun murhenäytelmääni, niinikään kärpästen saastuttamalle alueelle,
toisin sanoen kaikenlaisen alhaisuuden saastuttamalle. Asia on näet
siten, että vaikka ukonrahjus valehtelikin puhuessaan viattomien
viettelemisestä, niin itse asiassa minun murhenäytelmässäni on ollut
sitäkin, vaikka vain yhden kerran eikä siitäkään tullut mitään.
Ukko, joka minua soimasi olemattomilla asioilla, ei tiedä mitään
tästä jutusta. En ole sitä koskaan kenellekään kertonut, sinä olet
ensimmäinen, jolle kerron, tietysti lukuunottamatta Ivania, Ivan tietää
kaikki. Hän on sen saanut tietää paljon aikaisemmin kuin sinä. Mutta
Ivan on kuin hauta.
— Onko Ivan kuin hauta?
— On.
Aljoša kuunteli erittäin tarkkaavaisesti.
— Vaikka minä palvelinkin vänrikkinä tässä linjapataljoonassa, niin
olin kuitenkin silmälläpidon alaisena aivan kuin joku maanpakolainen.
Mutta kaupunkipahanen otti minut hirveän hyvästi vastaan. Minä panin
paljon rahaa menemään, minua luultiin rikkaaksi, ja uskoin itsekin
olevani rikas. Muuten lienen jollakin muullakin heitä miellyttänyt.
Pyörittelivät kyllä päätään, mutta pitivät todella minusta. Minun
everstiluutnanttini, vanha mies jo, alkoi äkkiä tuntea minua kohtaan
vastenmielisyyttä. Hän pyrki käymään kimppuuni; mutta minussa oli
miestä pitämään puoliani, ja sitäpaitsi oli koko kaupunki minun
puolellani, ei ollut hyvä käydä kovin paljon kimppuuni. Olin syypää
itsekin, en osoittanut asianmukaista kunnioitusta. Olin ylpeä. Tuolla
itsepäisellä vanhuksella, joka oli kelpo mies ja perin hyväntahtoinen
ja vieraanvarainen, oli aikoinaan ollut kaksi vaimoa, mutta molemmat
olivat kuolleet. Ensimmäinen vaimo oli joistakin vaatimattomista
piireistä ja jätti jälkeensä tyttären, myöskin vaatimattoman. Minun
aikanani tämä oli jo neljänkolmatta vuoden ikäinen neito ja asui
isänsä luona yhdessä tätinsä, äitivainajan sisaren kanssa. Täti
oli harvasanainen ja luonnollinen, sisarentytär, everstiluutnantin
tytär, oli vilkas ja luonnollinen. Tekee mieleni häntä muistellessani
puhua hänestä hyvää: en ole, veikkoseni, koskaan tavannut parempaa
naisluonnetta kuin tällä neidolla oli. Hänen nimensä oli Agafja,
ajattelehan, Agafja Ivanovna. Eikä hän ollenkaan ollut hullumman
näköinenkään venäläisen maun mukaan — pitkä, pulska, ruumiiltaan
täyteläinen, kaunissilmäinen, kasvot kenties hieman karkeatekoiset.
Hän ei mennyt naimisiin, vaikka oli ollut kaksi kosijaa. Hän antoi
rukkaset eikä menettänyt iloisuuttaan. Minä olin hänen kanssaan hyvissä
väleissä — ei sillä tavoin, ei, kaikki oli tässä puhdasta, olimme
vain hyvät ystävät. Olenhan usein ollut naisten kanssa väleissä aivan
viattomasti, ystävyyssuhteissa. Lörpöttelin hänelle kaikenlaisista
asioista niin vapaasti, että uh! — mutta hän vain nauroi. Monet naiset
pitävät avomielisyydestä, huomaa se, ja hän oli sen lisäksi tyttö,
mikä minua suuresti huvitti. Ja vielä eräs seikka: häntä ei olisi
voinut mitenkään nimittää neidiksi. Eläessään isän talossa hän ja hänen
tätinsä ikäänkuin vapaaehtoisesti alentautuivat, eivät tahtoneet olla
kaiken muun seuran vertaisia. Kaikki pitivät hänestä ja tarvitsivat
häntä, sillä hän oli mainio ompelijatar: hän oli taitava, ei pyytänyt
maksua palveluksistaan, mutta jos hänelle jotakin lahjoitettiin, niin
hän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan. Everstiluutnantti taas oli
miesten mies. Hän oli paikkakuntamme ensimmäisiä henkilöitä. Hän eli
leveästi, otti vastaan koko kaupungin, illallisia, tanssiaisia. Kun
minä tulin sinne ja astuin pataljoonaan, niin kaupungilla kerrottiin,
että luoksemme kohta saapuu pääkaupungista everstiluutnantin toinen
tytär, ihmeen ihana kaunotar, joka juuri on päässyt eräästä ylhäisön
instituutista pääkaupungissa. Tämä toinen tytär on juuri tuo
Katerina Ivanovna, ja hän on everstiluutnantin toisesta vaimosta.
Tämä toinen vaimo, joka jo oli kuollut, oli jostakin huomattavasta
kenraalin perheestä, vaikka hän muutoin, kuten varmasti tiedän, ei
myöskään tuonut everstiluutnantille mitään rahoja. Oli siis vain
mahdollisesti toiveita periä sukulaisilta, mutta käteistä rahaa ei
ollut ensinkään. Ja kuitenkin, kun tämä tyttö saapui (vierailemaan
eikä ainaiseksi), niin koko kaupungissamme alkoi ikäänkuin uusi elämä,
kaikkein ylhäisimmät rouvat — kaksi kenraalin rouvaa, yksi everstin
rouva ja kaikki, kaikki heidän jäljessään — ryhtyivät heti puuhaan,
ottivat hänet huostaansa, alkoivat huvittaa, hänestä tuli tanssiaisten
ja huviretkien kuningatar, kyhättiin kokoon kuvaelmia joittenkin
kotiopettajatarten hyväksi. Minä olin vaiti, minä ryypiskelin, keksin
silloin sellaisen kepposen, että koko kaupunki alkoi siitä puhua.
Huomasin hänen kerran luovan minuun tarkastelevan silmäyksen, se oli
patterinkomentajan luona, mutta minä en silloin lähestynyt häntä:
en ollut välittävinäni hänen tuttavuudestaan. Jonkin ajan kuluttua
minä häntä lähestyin, sekin oli illanvietossa, mutta hän tuskin
oli näkevinään minua, nyrpisti huuliaan halveksivasti. Maltahan,
ajattelin, minä kostan tämän! Olin siihen aikaan suuri huimapää ja
tunsin sen itse. Pääasia on, että tunsin, ettei »Katenjka» ollut vain
tavallinen viaton instituutin tyttönen, vaan että hän oli henkilö,
jolla oli luonnetta ja joka oli ylpeä sekä todellakin hyveellinen
ja ennen kaikkea älykäs ja sivistynyt, kun taas minulta puuttui
kumpiakin. Luulet minun aikoneen kosia? Ei ollenkaan, tahdoin vain
kostaa sen, että hän ei välittänyt minusta, niin uljaasta miehestä.
Mutta toistaiseksi join ja mellastin. Viimein everstiluutnantti pani
minut kolmeksi päiväksi arestiin. Juuri siihen aikaan isäni lähetti
minulle kuusituhatta ruplaa, sen jälkeen kuin olin lähettänyt hänelle
asianmukaisen luopumiskirjan ja selityksen, että me muka olimme
»kuitit» ja että minä en enää vaadi mitään. Minä en silloin ymmärtänyt
mitään. Aina tännetulooni saakka, veliseni, vieläpä näihin viimeisiin
päiviin, kenties tähän päivään asti, en ole ymmärtänyt mitään kaikista
noista teidän rahariidoistanne isän kanssa. Mutta hitto siitä, siihen
tulemme myöhemmin. Silloin, kun minä sain nuo kuusituhatta, sain äkkiä
tietää erään ystäväni kirjeestä minulle sangen mielenkiintoisen asian,
nimittäin että meidän everstiluutnanttiimme oltiin tyytymättömiä ja
että epäiltiin hänen asiainsa olevan epäjärjestyksessä, sanalla sanoen,
että viholliset kaivoivat hänelle kuoppaa. Suoraa päätä saapuikin
divisioonan komentaja ja läksytti häntä aika lailla. Vähän myöhemmin
häntä käskettiin pyytämään virkaero. En rupea sinulle kertoilemaan,
miten asia kehittyi yksityiskohdissaan. Hänellä oli todellakin
vihamiehiä. Äkkiä koko kaupunki määrättömästi kylmeni häntä ja koko
perhettä kohtaan, ja kaikki äkkiä kaikkosivat hänen läheisyydestään.
Nytpä tein ensimmäisen temppuni: satun kohtaamaan Agafja Ivanovnan,
jonka kanssa aina olin ystävyydessä, ja sanon: »Teidän isältännehän
puuttuu neljätuhattaviisisataa ruplaa valtion rahoja.» — »Mitä nyt,
miksi te semmoista puhutte? Äsken kävi kenraali ja kassassa ei
ollut vajausta»... — »Silloin ei ollut, mutta nyt on.» Hän pelästyi
hirveästi: »Pyydän, älkää peloitelko, keneltä te kuulitte?» — »Älkää
olko levoton», sanon minä, »en kerro kenellekään, ja tehän tiedätte,
että minä puolestani olen äänetön kuin hauta, mutta tahdoin teille
tässä yhteydessä vain niin sanoakseni 'kaiken varalta' vielä lisätä:
kun teidän isältänne vaaditaan neljätuhattaviisisataa eikä hänellä satu
olemaan, niin mitäpä toimittaa hänen joutua oikeuden eteen ja vanhoilla
päivillään sotamieheksi, lähettäkää mieluummin silloin salaa luokseni
teidän instituuttineitosenne, minulle on juuri tullut rahoja, ja
voinhan antaa hänelle nelisen tuhatta ja säilytän visusti salaisuuden.»
— »Ah, millainen lurjus te olette», sanoo hän. (Tätä sanaa hän käytti.)
»Miten ilkeä konna te olettekaan! Kuinka te uskallatte!» Hän meni
tiehensä hyvin pahastuneena, mutta minä huusin vielä hänen jälkeensä,
että salaisuus säilyy pyhänä ja rikkomattomana. Nämä molemmat eukot,
nimittäin Agafja ja hänen tätinsä, sanon sen edeltäpäin, olivat koko
tässä jutussa todellisia enkeleitä ja todellakin jumaloivat tuota
tuittupäätä sisarta Katjaa, olivat hänen piikojaan... Mutta tämän
tempun, nimittäin keskustelumme, Agafja heti kertoi heille, sain sen
kaiken myöhemmin selville kuin viisi sormeani. Hän ei sitä salannut,
no, sitähän minä tietysti tarvitsinkin.
Äkkiä saapuu uusi majuri ottamaan vastaan pataljoonan. Ryhtyy toimeen.
Vanha everstiluutnantti sairastuu äkkiä, ei pääse liikkeelle, istuu
kaksi vuorokautta kotonaan, ei luovuta valtion rahoja. Lääkärimme
Kravtšenko vakuutti, että ukko oli todella sairas. Mutta minäpä
tiesin yksityiskohtia myöten ja olin tietänyt jo kauan salaisesti
seuraavaa: että rahamäärä joka kerta esimiesten toimittaman
tarkastuksen jälkeen jo neljän vuoden aikana peräkkäin oli aina
joksikin aikaa kadonnut kassasta. Everstiluutnantti lainasi rahaa
eräälle luotettavalle miehelle, meikäläiselle kauppiaalle, vanhalle
leskimiehelle Trifonoville, joka oli partasuu ja käytti kultasankaisia
silmälaseja. Tämä matkusti markkinoille, suoritti siellä tarpeellisia
liikeasioita ja maksoi sitten heti rahat takaisin everstiluutnantille
täydelleen ja toi samalla markkinoilta tuomisia ja tuomisten mukana
korkojakin. Mutta tällä kertaa (sain sen silloin aivan sattumalta
tietää keskenkasvuiselta poikaselta, Trifonovin kuolasuiselta pojalta
ja perilliseltä, turmeltuneimmalta nulikalta, mitä maa on päällään
kantanut), tällä kertaa, sanon minä, Trifonov markkinoilta tultuaan
ei maksanutkaan mitään takaisin. Everstiluutnantti riensi hänen
luokseen: »En ole koskaan saanut teiltä mitään enkä ole voinutkaan
saada», — semmoinen oli vastaus. Niinpä nyt everstiluutnanttiimme istuu
kotona, päänsä ympäri hän on käärinyt pyyheliinan, kaikki kolme siellä
asettelevat jäitä hänen päähänsä. Äkkiä saapuu lähetti kirjan kera
ja tuo käskyn: »Valtion rahat on luovutettava heti, viivyttelemättä,
kahden tunnin kuluessa.» Hän kuittasi kirjaan, ja tuon kuittauksen olen
itse myöhemmin nähnyt. Sitten hän nousi, sanoi menevänsä pukeutumaan
sotilaspukuunsa, kiiruhti makuuhuoneeseensa, otti kaksipiippuisen
metsästyspyssynsä, latasi sen pannen siihen sotilaskiväärin luodin,
riisui oikeasta jalastaan saappaan, pani pyssyn rintaansa vastaan
ja alkoi jalallaan haparoida hanaa. Mutta Agafjassa oli herännyt
epäluuloja, hän muisti, mitä minä silloin olin puhunut, hiipi jäljessä
ja huomasi ajoissa aikeen: syöksähti sisälle, hyökkäsi isän kimppuun
takaapäin, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, pyssy laukesi kattoon
haavoittamatta ketään. Muut juoksivat sisälle, tarttuivat ukkoon,
ottivat pois pyssyn, pitelivät häntä käsistä... Kaiken tämän sain
myöhemmin kuulla yksityiskohtaisesti. Minä istuin silloin kotona, oli
hämärä, aioin juuri lähteä ulos, pukeuduin, kampasin hiukseni, panin
hajuvettä nenäliinaani, otin lakkini, mutta silloin äkkiä avautui ovi
ja — edessäni, minun asunnossani, oli Katerina Ivanovna.
Saattaa käydä toisinaan hyvin omituisesti: ei kukaan ollut silloin
kadulla huomannut hänen tuloaan luokseni, niin että kaupungilla
ei syntynyt mitään juttuja. Minä asuin kahden virkamiehenlesken
luona, jotka olivat vanhoja ämmiä, molemmat palvelivat minua, olivat
kunnioitettavia eukkoja ja noudattivat kaikessa tahtoani, ja senvuoksi
he minun käskystäni nyt pitivät suunsa kiinni, olivat vaiti kuin
vaskipatsaat. Tietysti minä heti ymmärsin koko asian. Hän astui sisälle
ja katsoi suoraan minuun, tummissa silmissä oli päättäväinen ilme,
niiden katse oli melkein kopea, mutta huulissa ja huulien tienoilla
huomasin epävarmuutta.
»Sisareni sanoi, että te annatte neljätuhattaviisisataa ruplaa, jos
minä tulen niitä hakemaan... itse teidän luoksenne. Olen tullut...
Antakaa rahat!...» — hän ei jaksanut hillitä itseään, alkoi läähättää,
pelästyi, ääni katkesi, huulten reunat ja niiden luona olevat viivat
alkoivat väristä. — Aljoša, kuunteletko sinä vai nukutko?
— Mitja, minä tiedän, että sinä sanot koko totuuden, — lausui Aljoša
kiihtyneenä.
— Niin sanonkin. Näin siis, totta puhuen, asia oli, en säästä itseäni.
Ensimmäinen ajatukseni oli — karamazovilainen. Kerran, veliseni, minua
puri skorpioni ja minä makasin sen johdosta kaksi viikkoa kuumeessa;
no, samoin nyt tunsin, että sydäntäni puraisi skorpioni, ilkeä
hyönteinen, ymmärrätkö? Loin häneen tarkastelevan silmäyksen. Oletko
nähnyt hänet? Hänhän on kaunotar. Mutta ei hänessä se ollut silloin
kaunista. Kaunista hänessä oli sillä hetkellä se, että hän oli jalo
ja minä olin konna, että hän oli suurenmoinen ylevämielisyydessään
ja uhrautuvaisuudessaan isänsä puolesta, mutta minä olin lude. Ja
minusta, luteesta ja konnasta, hän nyt oli _kokonaan_ riippuvainen,
kokonaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänen kohtalonsa oli
määrätty. Sanon sinulle suoraan: tuo ajatus, skorpionin ajatus, valtasi
siinä määrin sydämeni, että sydän oli vähällä tulla ulos rinnasta
pelkästä nääntymyksestä. Ei näyttänyt enää olevan kysymyksessä mikään
taistelukaan: oli tehtävä niinkuin lude, niinkuin ilkeä tarantella,
vähääkään säälimättä... Ihan hengitykseni pysähtyi. Kuule: minähän
olisin tietysti seuraavana päivänä mennyt pyytämään hänen kättään,
jotta tämä kaikki olisi tapahtunut niin sanoakseni kunniallisella
tavalla ja ettei kukaan olisi saanut eikä voinut saada tietää asiasta.
Sillä vaikka minulla onkin alhaiset pyyteet, niin olen kuitenkin
rehellinen mies. Juuri sillä hetkelläpä tuntui joku kuiskaavan
korvaani: »Huomennahan tuollainen ihminen sinun saapuessasi kosimaan ei
tule puheillesikaan, vaan antaa rengin ajaa sinut pois koko talosta.
Halvenna mainettani, mukamas, ympäri kaupungin, minä en pelkää sinua!»
Katsahdin neitoon, ääni oli puhunut totta: noin tietysti käykin. Minut
työnnetään ulos talosta, sen voi jo nyt päättää hänen kasvoistaan.
Kiukku alkoi kiehua minussa, teki mieleni tehdä halpamainen,
porsasmainen kauppiaan temppu: katsoa häneen ivallisesti ja hänen siinä
seisoessaan edessäni loukata häntä sanomalla semmoisella äänenpainolla
kuin ainoastaan kauppias osaa sanoa:
»Neljäkö tuhatta? Minähän laskin leikkiä, mitä ihmettä te nyt? Kovin
olette herkkäuskoisesti tehnyt laskelmanne, neitiseni. Parisen sataa
ehkä voisin mielellänikin luovuttaa, mutta neljätuhatta ei ole
sellainen rahasumma, neiti, että sen paiskaisi noin kevytmieliseen
tarkoitukseen. Olette suvainnut nähdä turhanpäiväisesti vaivaa.»
Katsohan, minä olisin tietysti täten menettänyt kaikki, hän olisi
paennut tiehensä, mutta sen sijaan olisin tehnyt infernaalisesti ja
kostanut, ja se olisi maksanut vaivan. Koko elämäni ajan olisin sitten
ulvonut katumuksesta toivoen, että temppu olisi jäänyt tekemättä.
Uskotko, ei koskaan ole minulle tapahtunut mitään sellaista, ei
yhdenkään naisen kanssa, että tämmöisellä hetkellä olisin katsonut
häneen vihaa tuntien, — mutta nyt olen valmis ristinmerkein vannomaan:
tätä naista katselin silloin kolmen tai viiden sekunnin ajan tuntien
hirveätä vihaa, — sitä vihaa, josta on rakkauteen, aivan mielettömään
rakkauteen vain hiuskarvan verran matkaa! Astuin ikkunan luo, painoin
otsani jäätyneeseen ikkunaruutuun ja muistan jään polttaneen tulen
tavoin otsaani. Kauan minä en häntä pidättänyt luonani, älä pelkää,
käännyin ympäri, astuin pöytäni luo, avasin laatikon ja otin esille
viidentuhannen arvoisen viisiprosenttisen, haltijalle asetetun
arvopaperin (säilytin sitä ranskankielen sanakirjan sisällä). Näytin
mitään sanomatta sen hänelle, taitoin kokoon, annoin hänelle, itse
avasin hänelle oven eteiseen ja astuen askelen taaksepäin tein
hänelle syvän, kunnioittavan ja ymmärtäväisen kumarruksen, usko
minua! Hän vavahti, katsoi suoraan silmiini sekunnin ajan, tuli
hirveän kalpeaksi, sanokaamme valkeaksi kuin pöytäliina, ja äkkiä,
niinikään sanaakaan puhumatta, hän kumartui, ei nykäisemällä vaan
pehmoisesti, syvään, hiljaisesti, ja lankesi jalkoihini — otsa maahan,
ei niinkuin instituutissa tehdään, vaan venäläiseen tapaan! Sitten
hän hypähti pystyyn ja juoksi pois. Hänen lähtiessään olin miekka
vyöllä. Vedin miekan tupesta ja tahdoin pistää itseni kuoliaaksi,
minkä tähden — sitä en itsekään tiedä, se oli hirveä tyhmyys tietysti,
mutta lienee johtunut innostuksesta. Ymmärrätkö sinä, että toisinaan
voi innostuksesta tappaa itsensä? Mutta minä en pistänyt itseäni
kuoliaaksi, suutelin vain miekkaa ja pistin sen jälleen tuppeen, —
jonka muuten olisin voinut olla sinulle mainitsemattakin. Ja enköhän
minä nytkin kaikista taisteluista kertoessani hiukan pistänyt omiani
kehuakseni itseäni.
Mutta olkoon, olkoon niin, ja piru vieköön kaikki ihmissydämen
vakoojat! Siinä on koko minun entinen »tapaukseni» Katerina Ivanovnan
kanssa. Nyt siis siitä tietää veli Ivan ja sinä — ei muut!
Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, otti kiihtyneenä pari askelta, veti
esille liinan, pyyhki hikeä otsaltaan, istuutui sitten taas, mutta
ei entiselle paikalleen, vaan vastapäiselle penkille toisen seinän
viereen, niin että Aljošan oli pakko kokonaan kääntyä häneen päin.
5.