Lizaveta Smerjaštšaja

Tässä oli muudan erikoinen asianhaara, joka syvästi järkytti Grigorin

mieltä ja sai erään epämiellyttävän ja inhoittavan entisen epäluulon

hänessä lopullisesti vahvistumaan. Tuo Lizaveta Smerjaštšaja

[Smerjaštšaja = haiseva] oli hyvin pienikokoinen tyttönen, »hiukan yli

kahden arssinan», kuten häntä hellästi muistelivat hänen kuoltuaan

monet kaupunkimme hurskaat eukot. Hänen kahdenkymmenen vuoden

vanhat kasvonsa, terveen näköiset, leveät ja punakat, olivat aivan

tylsä-ilmeiset. Silmien katse oli liikkumaton ja epämiellyttävä,

vaikkakin nöyrä. Koko elämänsä ajan, kesät, talvet, hän kulki avojaloin

ja vain hamppukankaiseen paitaan puettuna. Hänen melkein mustat,

erittäin sakeat hiuksensa, jotka olivat kähärät kuin pässin villa,

muodostivat hänen päälaelleen aivan kuin ison hatun. Sitäpaitsi ne

olivat aina mullan ja loan tahrimat, ja niihin oli tarttunut lehtiä,

tikkuja, höylänlastuja, sillä hän nukkui aina paljaalla maalla ja

loassa. Hänen isänsä oli koditon, rappiolle joutunut ja kivulloinen

pikkuporvari Ilja, suuri juoppo, joka jo monta vuotta oli elänyt

jonkinmoisena työmiehenä eräällä varakkaalla isäntäväellä, joka

myös oli kaupunkimme porvareita. Lizavetan äiti oli kauan sitten

kuollut. Aina sairaalloinen ja äreä Ilja pieksi epäinhimillisesti

Lizavetaa, kun tämä tuli kotiin. Mutta hän kävi kotona harvoin, sillä

hän sai elantonsa kaupungilla, jossa häntä pidettiin mielenvikaisena

Jumalan lapsena. Sekä Iljan isäntäväki että Ilja itse kuin myös

monet sääliväiset kaupungin asukkaat, varsinkin kauppiassäätyyn

kuuluvat, olivat usein koettaneet saada Lizavetan parempiin pukimiin

kuin pelkkään paitaan, ja pukivat aina talveksi hänen ylleen lyhyen

turkin ja panivat hänen jalkoihinsa saappaat. Hän antoi tavallisesti

vastaansanomatta pukea kaiken ylleen, mutta meni sitten pois ja riisui

jossakin, tavallisesti tuomiokirkon eteisessä, ehdottomasti yltään

kaiken, mikä hänelle oli lahjoitettu, — olipa se sitten huivi, hame,

turkki tai saapaspari, — jätti kaikki siihen paikkaan ja poistui

avojaloin ja vain paita yllään kuten ennenkin. Kerran tapahtui, että

läänimme uusi kuvernööri oli tarkastusmatkalla kaupungissamme, ja

hänen parhaimpia tunteitaan loukkasi suuresti Lizavetan näkeminen,

ja vaikka hän ymmärsi, että tämä oli »hassahtava», kuten hänelle

ilmoitettiinkin, niin hän kuitenkin huomautti vakavasti, että nuori

tyttö, joka kuljeksii ympäri paitasillaan, loukkaa siveyttä ja on

senvuoksi poistettava. Mutta kuvernööri matkusti pois ja Lizaveta

sai olla niinkuin ennenkin. Viimein hänen isänsä kuoli, ja nyt

orpona hän tuli kaupungin kaikille hurskaille ihmisille entistä

rakkaammaksi. Häntä näyttivät tosiaankin kaikki rakastavan, vieläpä

koulupojatkin, jotka ovat kujeilevaa väkeä. Hän meni tuntemattomiin

taloihin, eikä kukaan ajanut häntä pois, vaan päinvastoin jokainen

hyvitteli ja antoi rovon. Kun hän sai roponsa, niin hän heti vei sen

ja pisti johonkin keräyslippaaseen, kirkon tai vankilan hyväksi.

Jos hänelle markkinapaikalla annettiin vehnäleipä tai sämpylä, niin

hän ehdottomasti meni ja antoi sen ensimmäiselle vastaantulevalle

lapselle tai myös pysähdytti jonkun meidän rikkaimpia rouviamme ja

antoi hänelle, ja rouvat ottivat ilomielin vastaan. Itse hän käytti

ravinnokseen ainoastaan mustaa leipää ja vettä. Hän pistäytyi usein

rikkaaseen kauppapuotiin, istuutui, siellä oli kallista tavaraa ja

rahojakin, mutta isäntäväki ei koskaan pitänyt häntä silmällä, sillä

tiedettiin, että vaikka hänen ulottuvilleen pantaisiin tuhansia ruplia

rahaa ja unohdettaisiin siihen, niin hän ei ottaisi kopeekkaakaan.

Kirkkoon hän poikkesi harvoin. Yönsä hän nukkui joko kirkkojen

eteisissä tai kiipesi jonkin säleaidan yli (meillä on vielä tähän

päivään asti säilynyt paljon säleaitoja lauta-aitojen asemesta)

nukkumaan jonkun kasvitarhassa. Kotiinsa, t.s. niiden isäntien

taloon, joiden luona hänen isävainajansa asui, hän saapui noin kerran

viikossa, mutta tuli talvella joka päivä, kuitenkin vain yöksi, ja

nukkui joko eteisessä tai navetassa. Ihmeteltiin, että hän kesti

moista elämäntapaa, mutta hän oli siihen jo tottunut. Vaikka hän oli

pienikokoinen, niin hän oli ruumiinrakenteeltaan harvinaisen vahva.

Muutamat meidänkin kaupunkimme säätyläiset vakuuttivat, että hän teki

tätä kaikkea vain ylpeydestä, mutta tuo selitys ei tuntunut oikein

luontevalta: eihän hän osannut edes puhua sanaakaan, liikutti vain

toisinaan kieltään ja ynisi — mitäpä ylpeyttä siinä olisi ollut.

Tapahtuipa, että kerran (siitä on jo pitkä aika) eräänä valoisana

ja lämpimänä syyskuun yönä, täysikuun aikana, meidän oloissamme

varsin myöhäisenä hetkenä, muudan juopunut joukko ryyppyretkellä

olleita herrasmiehiämme, viisi tai kuusi uljasta miestä, oli

palaamassa klubista »takatietä» koteihinsa. Syrjäkadun molemmin

puolin oli säleaita, jonka takana olivat kadun varrella olevien

talojen kasvitarhat. Itse syrjäkatu päättyi kapeaan siltaan, joka

vei yli sen haisevan ja pitkän lätäkön, jota meillä toisinaan oli

tapana nimittää joeksi. Säleaidan vieressä näki seurueemme Lizavetan

nukkuvan nokkosten ja takiaisten keskellä. Iloisella tuulella olevat

herrat pysähtyivät nauraa hohottaen hänen luokseen ja alkoivat

laskea sukkeluuksia käyttäen mahdollisimman vapaata kieltä. Eräälle

nuorelle herralle lennähti äkkiä päähän sangen hurja kysymys aivan

mahdottomasta aiheesta: »voiko kukaan, olipa se ken hyvänsä, pitää

tuollaista eläintä naisena, vaikkapa esimerkiksi nyt j.n.e.» Kaikki

päättivät täynnä ylpeätä inhoa, ettei voi. Mutta tässä joukossa

sattui olemaan myös Fjodor Pavlovitš, ja hän hyppäsi heti esille

ja päätteli heti, että voi pitää naisena, vieläpä varsin hyvin, ja

että tämä on tavallaan pikanttiakin y.m., y.m. Totta on, että hän

tähän aikaan kovin teennäisestikin pyrki näyttelemään narrin osaa,

mielellään hypähteli esille ja huvitti herroja, vaikka tietysti

tekeytyi heidän vertaisekseen, mutta oli itse asiassa heidän edessään

mateleva palvelija. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin

hän sai Pietarista tiedon ensimmäisen vaimonsa Adelaida Ivanovnan

kuolemasta ja jolloin hän suruharso hatussa joi ja irstaili niin,

että muut kaupunkilaiset, kaikkein suurimmat hurjastelijatkin, sitä

katsellessaan tunsivat kylmiä väreitä ruumiissaan. Seurue tietysti

alkoi nauraa kuullessaan yllättävän mielipiteen. Joku seurasta alkoi

yllyttää Fjodor Pavlovitšia, mutta muut alkoivat syljeskellä entistä

enemmän, vaikka kaikki edelleen olivat ylen iloisella tuulella, ja

lopulta kaikki menivät tiehensä. Myöhemmin vakuutti Fjodor Pavlovitš

valallisesti, että hänkin poistui silloin yhdessä toisten kanssa.

Kenties hän oli niin tehnytkin, kukaan ei sitä varmasti tiedä eikä

ole tietänyt, mutta noin viisi tai kuusi kuukautta myöhemmin alettiin

kaupungissa puhua suuresti ja vilpittömästi paheksuen, että Lizaveta

oli raskaana, kyseltiin ja koetettiin ottaa selville: kenen katalaa

työtä se on, kuka on syyllinen? Silloinpa äkkiä levisi kaupungille se

kamala huhu, että tihutyön tekijä on tuo samainen Fjodor Pavlovitš.

Mistä tuo huhu sai alkunsa? Siitä herrasmiesjoukosta, joka oli ollut

hauskaa pitämässä, oli kaupungissa tähän aikaan enää vain yksi ainoa

mies, hänkin jo ikämies ja kunnianarvoisa valtioneuvos, jolla oli

perhe ja täysikasvuisia tyttäriä ja joka ei suinkaan olisi ruvennut

mitään juttuja levittämään, vaikka jotakin olisi tapahtunutkin. Muut

osanottajat, noin viisi miestä, olivat tähän aikaan jo menneet muualle.

Mutta huhu viittasi suoraan Fjodor Pavlovitšiin ja jatkui semmoisena.

Tämä ei siitä ollut sanottavasti millänsäkään: hän ei olisi katsonut

arvonsa mukaiseksi ryhtyä antamaan selityksiä pikkukauppiaille tai

vähäpätöisille porvareille. Siihen aikaan hän oli ylpeä ja puheli

vain omassa virkamiesten ja aatelisten seurassa, joille hänestä

oli niin paljon huvia. Näihin aikoihin juuri Grigori tarmokkaasti

ja kaikin voimin puolusti herraansa kaikkia panetteluja vastaan,

vieläpä oli valmis hänen puolestaan riitelemään ja väittelemään, ja

saikin vaikuttaneeksi moneen. — Tuo halpa nainen on itse syyllinen, —

puhui hän vakuuttavasti, ja tihutyön tekijä ei ollut kukaan muu kuin

»kaistapää Karp» (niin nimitettiin erästä siihen aikaan kaupungissa

tunnettua, peloittavaa vankia, joka oli paennut lääninvankilasta

ja lymyili kaupungissamme). Tämä arvelu näytti todennäköiseltä,

Karp oli kaikkien muistossa, ja nimenomaan muistettiin, että juuri

noina öinä syksypuolella hän oli liikuskellut kaupungilla ja tehnyt

kolme ryöstöä. Mutta koko tämä tapahtuma ja kaikki nämä jutut eivät

ollenkaan tehneet loppua yleisestä myötätunnosta onnetonta vähämielistä

kohtaan, vaan päinvastoin häntä alettiin entistä enemmän suojella ja

hoidella. Kauppiaan vaimo Kondratjeva, varakas leski, meni puuhissaan

niin pitkälle, että sijoitti huhtikuun lopulla Lizavetan taloonsa

pitääkseen hänet siellä synnytykseen asti. Häntä pidettiin valppaasti

silmällä. Kaikesta valppaudesta huolimatta kuitenkin kävi niin, että

viimeisen päivän iltana Lizaveta äkkiä salaa poistui Kondratjevan

luota ja joutui Fjodor Pavlovitšin puutarhaan. Kuinka hän silloisessa

tilassaan oli voinut kiivetä puutarhan korkean ja vankan aidan yli,

se jäi jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Toiset väittivät, että hänet

oli »kannettu yli», toiset taas, että hän oli »kantautunut yli».

Luultavinta on, että kaikki oli tapahtunut tosin varsin taitavalla,

mutta silti aivan luonnollisella tavalla, niin, että Lizaveta,

joka oli tottunut kiipeämään säleaitojen yli vieraisiin tarhoihin

viettääkseen niissä yönsä, oli jotenkuten kiivennyt Fjodor Pavlovitšin

aidalle ja hypännyt siitä, vahingoksi itselleen, alas puutarhaan

huolimatta tilastaan. Grigori riensi Marfa Ignatjevnan luo ja lähetti

hänet auttamaan Lizavetaa sekä juoksi itse hakemaan kätilöä, vanhaa

porvarisvaimoa, joka asui lähellä. Lapsi saatiin pelastetuksi, mutta

Lizaveta kuoli ennen päivän koittoa. Grigori otti pienokaisen, vei sen

kotiinsa, pani vaimonsa istumaan ja asetti lapsen hänen polvilleen

aivan hänen rintaansa vastaan. — Jumalan lapsi, orpo, on kaikkien

omainen, varsinkin minun ja sinun. Tämän on meidän pikku vainajamme

meille lähettänyt ja tämä on paholaisen pojan ja vanhurskaan naisen

jälkeläinen. Ruoki häntä, äläkä enää itke. — Niin Marfa Ignatjevna

sitten kasvattikin lapsen. Se kastettiin ja sen nimeksi pantiin

Pavel ja isän mukaan kaikki kenenkään neuvomatta alkoivat mainita

häntä Fjodorovitšiksi. Fjodor Pavlovitš ei pannut vastaan ja piti

tätä huvittavanakin, vaikka edelleen kaikin voimin kielsi kaiken.

Kaupungissa herätti myötätuntoa se, että hän otti taloonsa turvattoman

lapsen. Myöhemmin Fjodor Pavlovitš sepitti löytölapselle sukunimenkin:

hän antoi sille nimen Smerdjakov, äidin Lizaveta Smerjaštšajan mukaan.

Tästä Smerdjakovista juuri tuli Fjodor Pavlovitšin toinen palvelija, ja

hän asui kertomuksemme alkaessa sivurakennuksessa yhdessä ukko Grigorin

ja Marfa-ämmän kanssa. Häntä käytettiin kokin tehtäviin. Olisi hyvin

tarpeellista mainita hänestä yhtä ja toista erityisesti, mutta minua

hävettää kiinnittää lukijani huomiota niin kauan noin tavallisiin

palvelijoihin ja siksi palaan kertomukseeni luottaen siihen, että

jotenkuten tulee itsestään tilaisuus saada Smerdjakovista selvyyttä

kertomuksen jatkuessa.

3.

Palavan sydämen tunnustus. Runojen muodossa.

Kuultuaan isänsä käskyn, jonka tämä huusi hänelle rattailta, kun lähti

luostarista, Aljoša jäi vähäksi aikaa seisomaan paikalleen hyvin

ymmällä. Ei niin, että hän olisi seisonut kuin patsas — semmoista

ei tapahtunut. Päinvastoin hän kesken kaiken rauhattomuuden ennätti

kohta käväistä igumenin keittiössä ottamassa selville, mitä isäukko

oli tehnyt sisällä. Mutta sitten hän kuitenkin lähti matkaan siihen

luottaen, että kaupunkiin kulkiessaan ennättää jotenkuten ratkaista

tehtävän, joka painoi hänen mieltään. Sanon jo edeltäkäsin: isän

huutoja ja käskyä muuttaa kotiin »tyynyineen ja patjoineen» hän ei

ollenkaan pelännyt. Hän ymmärsi varsin hyvin, että muuttokäsky, joka

annettiin toisten kuullen ja tuolla tavoin huutamalla, oli annettu

»innostuksessa», vieläpä niin sanoakseni kauneuden vuoksi, — samaan

tapaan kuin jokin aika sitten heidän kaupungissaan eräs pikkuporvari,

joka oli vahvasti juopotellut, omilla nimipäivillään vieraitten

läsnäollessa suuttuneena siitä, että hänelle ei annettu enää viinaa,

alkoi äkkiä särkeä omia astioitaan, repiä omia ja vaimonsa vaatteita,

lyödä rikki huonekalujaan ja lopuksi ikkunaruutuja, kaikkea vain

komeuden vuoksi; näin oli nyt käynyt myös hänen papalleen. Selvittyään

humalastaan seuraavana päivänä juopotteleva pikkuporvari tietysti oli

pahoillaan siitä, että oli särkenyt kuppinsa ja lautasensa. Aljoša

tiesi, että ukkokin luultavasti jo huomenna tai kenties jo tänään

päästää hänet takaisin luostariin. Hän oli täysin vakuutettu siitä,

että isän tarkoitus oli loukata jotakuta muuta eikä häntä. Aljoša oli

vakuutettu siitä, että ei kukaan koko maailmassa milloinkaan halua

loukata häntä eikä edes voisikaan sitä tehdä. Tämä oli hänelle selviö

kerta kaikkiaan eikä antanut aihetta mietiskelyyn, ja tämän vuoksi hän

kulki eteenpäin vähääkään empimättä.

Mutta tällä hetkellä liikkui hänen mielessään eräs toinen pelko, aivan

toisenlaatuinen ja sitäkin kiusallisempi, kun hän ei itsekään olisi

osannut sitä määritellä, nimittäin pelko naista kohtaan, nimenomaan

Katerina Ivanovnaa kohtaan, joka niin hartaasti pyysi häntä äskeisessä,

rouva Hohlakovin hänelle tuomassa kirjelipussa tulemaan luokseen jonkin

asian takia. Tämä pyyntö ja tieto, että oli välttämättömästi mentävä,

toivat heti jonkinmoisen ahdistavan tunteen hänen sydämeensä, ja kuta

pitemmälle aamu oli kulunut, sitä kipeämmältä tuo tunne oli hänessä

alkanut tuntua huolimatta kaikista sen jälkeen sattuneista kohtauksista

ja tapahtumista luostarissa ja äsken igumenin luona j.n.e., j.n.e. Hän

ei pelännyt sen vuoksi, että ei tietänyt, mistä Katerina Ivanovna aikoi

hänen kanssaan puhua ja mitä hän hänelle vastaisi. Eikä hän myöskään

pelännyt häntä naisena: naisia hän oli oppinut tuntemaan, joskin vähän,

niin kuitenkin koko elämänsä ajan; lapsuudestaan alkaen aina luostariin

menoon asti hän olikin elänyt vain naisten parissa. Hän pelkäsi juuri

tätä naista, nimenomaan juuri Katerina Ivanovnaa. Hän pelkäsi häntä

siitä ajasta asti, jolloin oli ensimmäisen kerran hänet nähnyt. Kaiken

kaikkiaan hän oli hänet nähnyt vain kerran tai kahdesti, mahdollisesti

kolmasti, oli myös kerran sattumalta puhunut hänen kanssaan jonkin

sanan. Hän muisti hänet kauniina, ylpeänä ja lujatahtoisena tyttönä.

Mutta tytön kauneus ei häntä ahdistanut, vaan jokin muu. Juuri tuo

pelon selittämättömyys nyt tekikin hänessä tuon pelon voimakkaammaksi.

Tuon tytön tarkoitusperät olivat mitä parhaat, hän tiesi sen: tyttö

pyrki pelastamaan hänen veljensä Dmitrin, joka jo oli syyllinen tytön

edessä, ja pyrki siihen vain jalomielisyydestä. Ja kuitenkin, siitä

huolimatta, että hänen täytyi antaa tunnustus kaikille näille kauniille

ja jaloille tunteille ja myöntää ne oikeutetuiksi, kävivät kylmät

väreet pitkin hänen selkäänsä sitä enemmän, mitä lähemmäksi Katerina

Ivanovnan taloa hän ehti.

Hän ymmärsi, että veljeään Ivan Fjodorovitšia, joka oli Katerina

Ivanovnan kanssa niin läheisissä väleissä, hän ei tapaa tämän luona:

veli Ivan oli nyt varmaankin isänsä mukana. Vielä varmempaa oli, että

hän ei tapaisi siellä veljeään Dmitriä, ja hän aavisti mistä syystä. He

keskustelisivat siis kahden kesken. Hänen teki kovin mielensä tavata

ennen tätä kohtalokasta keskustelua veljensä Dmitri ja pistäytyä

tämän luo. Näyttämättä kirjettä voisi hänen kanssaan saada jotakin

puhutuksi. Mutta veli Dmitri asui kaukana eikä luultavasti myöskään

ollut nyt kotona. Seisottuaan hetkisen paikallaan hän viimein teki

lopullisen päätöksen. Tehtyään tavanmukaisen nopean ristinmerkkinsä

ja hymähdettyään heti sen jälkeen jollekin hän lähti varmoin askelin

astumaan peloittavan naisen luo.

Hän tiesi, missä tämä asui. Jos olisi pitänyt mennä Isolle kadulle,

sitten torin poikki j.n.e., niin olisi matka ollut verraten pitkä.

Meidän pikku kaupunkimme on tavattoman hajanainen, ja välimatkat

siinä saattavat olla melko pitkiä. Lisäksi vielä häntä odotti hänen

isänsä, joka kenties ei vielä ollut unohtanut käskyään ja saattoi

ruveta kiukuttelemaan, minkä vuoksi oli kiiruhdettava, jotta ennättäisi

kaikkiin paikkoihin. Kaikista näistä syistä hän päätti oikaista matkaa

kulkemalla takateitä, jotka hän tunsi kuin viisi sormeaan. Takateitä

kulkeminen oli kulkua melkein tiettömien paikkojen läpi ja autioitten

tonttien kautta, kiipeämällä toisinaan vieraitten säleaitojen yli ja

sivuuttamalla vieraita pihoja, joissa muuten kaikki hänet tunsivat

ja jokainen häntä tervehti. Tällä tavoin tuli matka Isolle kadulle

puolta lyhyemmäksi. Tällöin hänen piti eräässä paikassa kulkea hyvin

läheltä isänsä taloa, sen viereisen puutarhan ohi, joka kuului vanhaan,

pieneen, kallellaan olevaan, neli-ikkunaiseen taloon. Tämän talorähjän

omisti, kuten Aljoša tiesi, eräs kaupungin pikkuporvaristoon kuuluva

jalaton eukko, joka asui yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli ollut

sivistyneen maailman sisäkkönä pääkaupungissa ja vielä äskettäin

palvellut kenraalien perheissä, mutta oli nyt jo noin vuoden verran

ämmän sairauden takia ollut kotona ja komeillut hienoilla puvuillaan.

Tämä eukko tyttärineen oli kuitenkin joutunut hirveään köyhyyteen, niin

että he kävivät joka päivä naapurinsa Fjodor Pavlovitšin keittiössä

hakemassa lientä ja leipää. Marfa Ignatjevna ammenteli sitä heille

mielellään. Mutta tytär, vaikka kävikin lientä hakemassa, ei kuitenkaan

myynyt ainoatakaan puvuistaan, ja olipa eräässä niistä hyvin pitkä

laahustinkin. Tämän viimeksimainitun seikan oli Aljoša saanut tietää,

tietysti sattumalta, ystävältään Rakitinilta, joka tiesi ehdottomasti

kaikki kaupungin asiat, ja hän oli asian kuultuaan sen luonnollisesti

unohtanut. Mutta kun hän saapui naapurin puutarhan kohdalle, niin hän

yht'äkkiä muisti juuri tuon laahustimen, kohotti nopeasti päänsä, jonka

hän alakuloisena ja mietteissään oli painanut alas, ja... kohtasi äkkiä

jotakin aivan odottamatonta.

Säleaidan takana naapurin puutarhassa seisoi jonkin korokkeen päälle

kiivenneenä hänen veljensä Dmitri Fjodorovitš rintaa myöten aidan yli

työntyneenä ja antoi hänelle kaikin voimin käsillään merkkejä, kutsui

ja houkutteli häntä luokseen ilmeisesti peläten ei vain huudahtamista,

vaan ääneen puhumistakin, jotta häntä ei kuultaisi. Aljoša juoksi heti

aidan luo.

— Hyvä oli, että sinä itse katsahdit tänne, muuten olin vähällä huutaa

sinua, — kuiskasi Dmitri Fjodorovitš hänelle iloisesti ja kiireesti. —

Kiipeä tänne! Pian! Ah, miten oivallista, että tulit. Ajattelin juuri

sinua...

Aljoša oli itsekin iloissaan, mutt'ei vain oikein tietänyt, miten

pääsisi aidan yli. Mutta Mitja tarttui voimakkaalla kädellään hänen

kyynärpäähänsä ja auttoi hyppäämään. Kooten kouraansa viittansa

liepeet Aljoša hyppäsi aidan yli ketterästi kuin paljasjalkainen

kaupunkilaispoika.

— No, liikutahan jalkojasi, mennään! — kuiskasi Mitja ihastuksissaan.

— Minne sitten? — kuiskasi Aljoša puolestaan katsellen joka taholle ja

huomaten olevansa aivan tyhjässä puutarhassa, jossa ei ollut ketään

muita kuin he kaksi. Puutarha oli pieni, mutta isäntäväen talorähjä oli

kuitenkin noin viidenkymmenen askelen päässä heistä. — Täällähän ei ole

ketään, miksi sinä kuiskutat?

— Miksi kuiskin? Ah, piru vieköön, — huudahti äkkiä Dmitri Fjodorovitš

täydellä äänellä, — miksi tosiaankin kuiskin? No, tästä näet itse,

kuinka luonnon päättömyys voi tulla esille. Minä olen täällä

väijyksissä ja vaalin salaisuutta. Selitys tulee myöhemmin, mutta

ymmärtäen, että on kysymyksessä salaisuus, minä aloin äkkiä puhuakin

salaisesti ja kuiskuttelen kuin hölmö, vaikka se on tarpeetonta.

Menkäämme! Kas tuonne! Ole siihen asti vaiti. Tahdon suudella sinua!

Kiitos Korkeimman maan päällä,

kiitos Hänen minussa...

Äsken juuri ennen tuloasi täällä istuessani minä tätä toistelin...

Puutarha oli noin desjatinan laajuinen tai hieman laajempi, mutta puita

oli istutettu vain sen reunoille, kaikkien neljän aidan vierustalle,

— omenapuita, vaahteroita, lehmuksia, koivuja. Puutarhan keskusta oli

tyhjä, ja sen peitti niitty, josta saatiin joka kesä muutamia puutia

heinää. Puutarhan antoi emäntä keväisin vuokralle muutamasta ruplasta.

Oli myös vaapukka-, karviaismarja- ja viinimarjapenkkejä, nekin aitojen

vieressä. Aivan talon luona oli äskettäin laitettuja vihanneslavoja.

Dmitri Fjodorovitš vei vieraansa erääseen kauimpana talosta olevaan

puutarhan nurkkaan. Siellä tiheässä kasvavien lehmusten ja vanhojen

viinimarja- ja seljapensaitten, koiranheisipuiden ja syreenien keskellä

näkyi yht'äkkiä jotakin vanhan, viheriäisen huvimajan jätteiden

kaltaista. Huvimaja oli mustunut ja kallellaan, siinä oli ristikkoseinä

ja tiivis katto, ja se saattoi vielä suojata sateelta. Huvimajan oli

rakentanut, Herra ties milloin, kertomusten mukaan noin viisikymmentä

vuotta sitten, eräs talon silloinen haltija Aleksandr Karlovitš von

Schmidt, entinen everstiluutnantti. Mutta kaikki oli jo lahonnutta,

lattia oli mätä, kaikki lattialaudat huojuivat, puu haiskahti

kostealle. Huvimajassa oli viheriäinen, puinen, maahan kaivettu

pöytä ja sen ympärillä penkkejä, jotka myös olivat viheriäiset ja

joilla vielä saattoi istua. Aljoša oli heti huomannut veljensä olevan

riemastuksen vallassa, mutta kun hän astui huvimajaan, niin hän näki

pöydällä puoli pulloa konjakkia ja ryyppylasin.

— Tämä on konjakkia! — nauraa hohotti Mitja. — Sinä jo katsot: »taas

juopottelee»? Älä usko harhakuvaa.

Älä usko joukon jaaritusta,

ja epäilykses unhota...

Minä en juopottele, minä vain »herkuttelen», kuten sanoo sinun

sikasi Rakitin, josta tulee valtioneuvos ja joka aina tulee sanomaan

»herkuttelen». Istu. Tahtoisin ottaa sinut, Aljoška, ja painaa rintaani

vastaan, mutta sillä tavoin, että litistäisin, sillä koko maailmassa...

oikeastaan... o-o... oi-ke-as-taan... (hik! hik!) rakastan ainoastaan

sinua!

Hän lausui viimeisen osan lausetta miltei raivostuneena.

— Ainoastaan sinua ja lisäksi vielä yhtä kehnoa naista, johon olen

rakastunut, ja se onkin turmioni. Mutta rakastuminen ei ole samaa

kuin rakastaminen. Rakastua voi, vaikka vihaakin. Muista se! Nyt minä

vielä puhun iloisesti! Istu tuonne pöydän ääreen ja minä istun tähän

sivulle viereesi, katselen sinua ja puhun. Sinä olet koko ajan vaiti

ja minä puhun, sillä aika on tullut. Muuten, tiedätkö, olen tullut

siihen johtopäätökseen, että pitää tosiaankin puhua hiljaa, sillä

täältä... täältä... voi löytyä korvat, joita vähimmän odottaa. Kaiken

selitän, sanottu on: jatko seuraa. Minkätähden olen kiihkeästi halunnut

luoksesi, äsken juuri toivonut seuraasi, kaikki nämä päivät ja nyt

(olen ollut täällä ankkurissa jo viisi päivää)? Kaikki nämä päivät?

Sen tähden että sinulle yksin sanon kaiken, sen tähden että pitää, sen

tähden että sinä olet tarpeellinen, sen tähden että huomenna lennän

pilvistä, sen tähden että huomenna elämä loppuu ja alkaa. Oletko

tuntenut, oletko nähnyt unissasi, miten vuorilta pudotaan umpilaaksoon?

No, niin minä nyt lennän, mutta en unessa. Enkä pelkää, äläkä sinäkään

pelkää. Se on: minä pelkään, mutta minusta on suloista. Toisin sanoen:

ei ole suloista, vaan riemukasta... No, hitto, sama se, oli mitä oli.

Voimakas henki, heikko henki, akkamainen henki, — oli miten oli!

Ylistäkäämme luontoa: katso, miten paljon auringonpaistetta, taivas

on niin puhdas, lehdet ovat kaikki viheriäisiä, on vielä täysi kesä,

neljäs tunti iltapäivää, hiljaisuus! Minne olit menossa?

— Olin menossa isän luo ja ensin aioin poiketa Katerina Ivanovnan luo.

— Hänen luokseen ja isän luo! Uh! Sepä oli yhteensattuma! Sillä

miksi minä sinua kutsuin, miksi toivoin, miksi kiihkeästi halusin

ja ikävöitsin kaikista sydämeni syvimmistä sopukoista asti, vieläpä

kylkiluillanikin? Lähettääkseni sinut puolestani nimenomaan isän luo ja

sitten hänen luokseen, Katerina Ivanovnan luo, ja niin lopettaakseni

välit sekä hänen että isän kanssa. Lähettääkseni enkelin. Olisin voinut

lähettää kenet tahansa, mutta minun oli tarpeen lähettää enkeli. Ja

tässä sinä itse oletkin menossa hänen luokseen ja isän luo.

— Tahdoitko todellakin lähettää minut? — pääsi Aljošan suusta, ja hänen

kasvonsa ilmaisivat tuskaa.

— Seis, sinä tiesit sen. Minä näen, että sinä ymmärsit heti kaiken.

Mutta ole vaiti, ole toistaiseksi vaiti. Älä sääli äläkä itke!

Dmitri Fjodorovitš nousi seisomaan, vaipui ajatuksiinsa ja pani sormen

otsalleen:

— Hän on itse kutsunut sinua, hän on kirjoittanut sinulle kirjeen tahi

jotakin sellaista, ja siksi sinä läksit hänen luokseen. Tokkohan muuten

olisit lähtenyt?

— Tässä on kirjelippu. — Aljoša otti kirjeen taskustaan. Mitja silmäsi

sitä kiireesti.

— Ja sinä läksit kulkemaan takateitä! Oi, jumalat! Kiitän teitä, että

lähetitte hänet kulkemaan takateitä ja että hän osui luokseni niinkuin

kultainen kala vanhalle hölmölle kalastajalle sadussa. Kuule, Aljoša,

kuule, veli. Nyt aion sanoa kaikki. Sillä jollekulle täytyy sanoa.

Taivaan enkelille jo sanoin, mutta pitää sanoa myös enkelille maan

päällä. Sinä olet enkeli maan päällä. Sinä kuuntelet, sinä harkitset

ja annat anteeksi... Minä tarvitsenkin juuri sitä, että minulle joku

korkeampi antaa anteeksi. Kuule: jos kaksi olentoa yht'äkkiä irtaantuu

kaikesta maallisesta ja lentää tuntemattomaan, tai ainakin toinen

heistä, ja sitä ennen, pois lentäessään tai tuhoutuessaan, tulee

toisen luo ja sanoo: tee minulle se ja se, semmoista, mitä ei koskaan

keneltäkään pyydetä, vaan jota voi pyytää ainoastaan kuolinvuoteella, —

niin eikö toinen sitä täytä!... jos hän on ystävä tai veli?

— Minä täytän, mutta sano, mitä se on, ja sano pian, — lausui Aljoša.

— Pian... Hm. Älä kiirehdi, Aljoša: sinä kiirehdit ja olet levoton. Ei

nyt tarvitse kiirehtiä. Nyt on maailma lähtenyt toisille teille. Ah,

Aljoša, on vahinko, että sinä et ole miettinyt asioita niin pitkälle,

että olisit riemastunut! Mutta mitäpä muutoin puhunkaan hänelle? Ethän

sinä ole niin pitkälle miettinyt! Mitä minä, roikale, puhunkaan:

»Ihminen, ylevä ollos!»

Kenen runosta se on?

Aljoša päätti odottaa. Hän ymmärsi, että hänellä todellakin kenties

vain täällä nyt oli tehtävää. Mitja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa

nojaten kyynärpäällään pöytään ja tukien päätään kämmenellään. Molemmat

olivat vaiti.

— Ljoša, sanoi Mitja, — sinä olet ainoa, joka ei naura! Tahtoisin

aloittaa tunnustukseni Schillerin hymnillä ilolle! _An die Freude!_

Mutta minä en osaa saksaa, tiedän vain että _an die Freude_. Älä luule,

että minä lavertelen hutikassa. En ollenkaan humalapuheita. Konjakki on

konjakkia, mutta minä tarvitsen sitä kaksi pulloa juopuakseni, —

Sileeni oon punanaama

aasirähjän selässä,

mutta minä en ole juonut neljättä osaakaan pulloa enkä ole sileeni. En

ole sileeni, Seilenos, mutta sen sijaan seilaan ja minussa on puhtia,

sillä olen tehnyt ratkaisun ainaiseksi. Koetin saada Seilenoksesta

laitetuksi sanaleikin ja anna se yritys minulle anteeksi, sinun on

tänään annettava minulle paljon anteeksi, enemmän kuin sanaleikki. Älä

hätäile, en minä vätystele, vaan puhun asiaa ja tulen heti paikalla

asiaan. En pingoita liiaksi hyvänahkaisuuttasi. Odotahan, kuinka se

olikaan...

Hän nosti päänsä, vaipui mietteisiin ja alkoi äkkiä riemastuneesti:

Pelokkaana asusteli

troglodyytti luolassaan.

Nomadi taas kuljeskeli,

ryösti autioksi maan...

Kädessänsä keihäs, jousi,

kulki kyttä metsästäin.

Onneton, ken maihin nousi,

jos toi tuulet tänne päin.

Olymposta maahan tähän

Ceres äiti alas saa

Proserpinaa etsimähän:

karu, kolkko on se maa.

Ei saa jumalatar ylväs

hoivaa eikä suojaakaan,

eikä missään templin pylväs

kerro hurskaudesta maan.

Ei hän siellä pellon viljaa

missään uhriksensa saa,

ihmisruumiin jätteet hiljaa

alttareilla savuaa.

Ja jos minne murhemieliä

Ceres katseensa loi vain,

alennuksessansa siellä

ihmisen hän näki ain'.

Mitja alkoi äkkiä itkeä ääneensä. Hän tarttui Aljošan käteen.

— Ystäväni, ystäväni, alennustilassa, alennustilassa nytkin. Hirveän

paljon on ihmisen maan päällä kärsittävä, hirveän paljon on hänellä

onnettomuutta! Älä luule, että minä olen vain niitä upseerisäädyn

epäkelpoja, jotka juovat konjakkia ja irstailevat. Minä, veliseni,

ajattelenkin vain tätä, tätä alennukseen vaipunutta ihmistä, jos vain

en valehtele. Suokoon Jumala, että nyt en valehtelisi enkä kehuisi

itseäni. Sen tähden minä ajattelen tätä ihmistä, että itse olen

sellainen ihminen.

Jotta alennuksestansa

nousta voisi ihminen,

hän maaemon vanhan kanssa

liiton teki ikuisen.

Mutta tässäpä on pulma: kuinka minä teen liiton maan kanssa

ainaiseksi? En suutele maata, en viillä sen rintaa; pitäisikö minun

ruveta talonpojaksi tai paimeneksi, vai mitä? Kuljen enkä tiedä:

olenko joutunut löyhkään ja häpeään vaiko valoon ja riemuun. Sepä

juuri on surkeata, sillä kaikki maailmassa on arvoitus! Ja kun

minä tulin vaipuneeksi kaikkein syvimpään irstauden häpeään (ja

semmoista minulle vain onkin tapahtunut), niin olen aina lukenut

tuota runoa Cereksestä ja ihmisestä. Paransiko se minua? Ei koskaan!

Sillä minä olen Karamazov. Sillä jos minä lennän syvyyteen, niin se

tapahtuu päistikkaa, pää alaspäin ja koivet pystyssä, vieläpä olen

tyytyväinenkin siihen, että putoan tämmöisessä alennuksen tilassa ja

pidän sitä itseeni nähden kauniina. Ja juuri kesken tuon häpeän minä

yht'äkkiä aloitan hymnin. Olkoon, että olen kirottu, olkoon, että olen

alhainen ja halpamainen, mutta olkoon minunkin suotu suudella sen

vaipan lievettä, johon Jumalani on verhoutunut. Olkoonpa, että samaan

aikaan seuraan pirun jälkiä, olen kuitenkin myös Sinunkin poikasi,

Jumala, ja rakastan Sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi

seisoa ja olla olemassa.

Luomakunnan sielun vainen

ilo yksin virvoittaa.

Käyttövoima jumalainen

kuohumaan tuon maljan saa.

Se toi ruohon päivän valoon,

järjesteli kaaoksen

maailmoitten muotoon jaloon

taakse tähtitarhojen.

Riemun lahjat, meille suodut,

luonto-emo tarjoaa.

Kaikki kansat, kaikki luodut

niitä nauttia nyt saa.

Onnen suo se ystäville,

viinin, lemmen kiehkuran,

irstaan innon hyönteisille...

enkeleille taivahan.

Mutta riittää jo runoa! Olen vuodattanut kyyneliä, ja anna sinä minun

itkeä. Olkoon tämä vain tyhmyyttä, jolle kaikki nauravat paitsi sinä.

Nyt silmäsi palavat. Riittää runoa jo. Tahdon nyt puhua sinulle

»hyönteisistä», niistä, joille Jumala on antanut ominaisuudeksi

hekumallisuuden:

»Irstaan innon hyönteisille!»

Minä, veliseni, olen juuri tuo hyönteinen, ja minusta erityisesti

tuo onkin sanottu. Ja me kaikki Karamazovit olemme samanlaisia,

sinussakin, enkelissä, elää tämä hyönteinen ja synnyttää veressäsi

myrskyjä! Kauneus — se on kauhea ja peloittava asia! Kauhea sen tähden,

että se on määrittelemätön, mutta sitä on mahdoton määritellä, koska

Jumala on antanut vain arvoituksia. Tässä rannat yhtyvät, tässä kaikki

ristiriidat ovat yhdessä. Minä, veliseni, olen hyvin sivistymätön,

mutta olen tätä paljon ajatellut. Hirveän paljon on salaisuuksia!

Liian monet arvoitukset painavat ihmistä maan päällä. Selvitä ne

parhaasi mukaan ja koeta päästä kuivana ylös vedestä. Kauneus! En

voi kestää sitä, että joku sydämeltään ylevämpikin ja suuriälyinen

ihminen aloittaa pitämällä ihanteena madonnaa ja lopettaa sodomalaisin

ihantein. Vielä kauheampaa on, kun joku, jolla on sodomalainen ihanne

sielussaan, ei myöskään kiellä madonna-ihannetta, ja se saa hänen

sydämensä palamaan, ja se sydän palaa totisesti, totisesti, aivan

niinkuin nuoruuden puhtaina vuosina. Ei, avara on ihminen, liiankin

avara, minä tahtoisin sen kaventaa. Piru tietää, mitä se kaikki on,

semmoinen on juttu! Minkä järki tuomitsee häpeäksi, se on sydämelle

pelkkää kauneutta. Onko Sodomassa kauneutta? Usko pois, Sodomassa se

juuri onkin ihmisten suurelle enemmistölle, — oletko tietänyt tämän

salaisuuden vai etkö? Kauheata on, että kauneus ei ole ainoastaan

peloittava, vaan myös salaperäinen asia. Tässä taistelevat perkele ja

Jumala, ja taistelukenttänä on — ihmisten sydämet. Muuten kukin puhuu

siitä, mikä hänellä on kipeä. Kuule, nyt siirryn itse asiaan.

4.