Palvelijainhuoneessa

Fjodor Pavlovitš Karamazovin talo ei suinkaan ollut aivan kaupungin

keskustassa, mutta ei ihan laidassakaan. Se oli vanhanpuoleinen,

mutta ulkoapäin miellyttävän näköinen: se oli yksikerroksinen,

siinä oli ullakkokerros, väriltään se oli harmaa, ja rautakatto oli

punainen. Se saattoi muutoin tehdä tehtävänsä vielä pitkät ajat, oli

tilava ja kodikas. Siinä oli paljon monenlaisia komeroita, erilaisia

piilopaikkoja ja portaita siellä, missä niitä ei olisi odottanut.

Talossa oli rottia, mutta Fjodor Pavlovitš ei ollut niille ihan koko

sydämestään vihainen: »Onhan kuitenkin vähän rattoisampaa, kun on

yksin kotona.» Hänellä oli tosiaankin tapana lähettää palvelijat

yöksi sivurakennukseen ja sulkeutua taloon yksin koko yöksi. Tämä

sivurakennus oli pihan puolella ja oli avara sekä lujatekoinen. Sinne

oli Fjodor Pavlovitš määrännyt sijoitettavaksi myöskin keittiön,

vaikka talossakin oli keittiö. Hän ei pitänyt keittiön hajusta, ja

ruoat tuotiin pihan poikki sekä talvella että kesällä. Yleensä talo

oli rakennettu isolle perheelle, ja sekä herrasväkeä että palvelijoita

olisi siihen mahtunut viisi kertaa enemmän. Mutta kertomuksemme aikana

asuivat talossa vain Fjodor Pavlovitš ja Ivan Fjodorovitš, kun taas

sivurakennuksessa oli ainoastaan kolme henkeä palvelusväkeä: vanhus

Grigori, vanha eukko Marfa, hänen vaimonsa, ja palvelija Smerdjakov,

joka vielä oli nuori mies. Täytyy mainita hieman tarkemmin näistä

kolmesta palvelijasta. Ukko Grigori Vasiljevitš Kutuzovista muuten

olemmekin jo puhuneet tarpeeksi. Hän oli luja ja taipumaton mies, joka

itsepintaisesti ja suoraa tietä kulki määräämäänsä pistettä kohti, jos

vain tuo piste joistakin syistä (usein ihmeellisen epäjohdonmukaisesti)

oli hänen edessään eittämättömänä totuutena. Yleensä hän oli rehellinen

ja lahjomaton. Hänen vaimonsa Marfa Ignatjevna, joka oli koko elämänsä

ajan vastaansanomatta taipunut miehensä tahtoon, ahdisteli siitä

huolimatta kovasti miestään, esimerkiksi kohta talonpoikain vapautuksen

jälkeen, kehoittamalla tätä lähtemään pois Fjodor Pavlovitšin talosta

Moskovaan ja aloittamaan siellä jotakin pientä kaupustelua (heillä

oli jonkin verran rahoja). Mutta Grigori päätti silloin kerta

kaikkiaan, että akka jaarittelee joutavia, »sillä kaikki akat ovat

epärehellisiä», ja että heidän ei pidä lähteä entisen isännän luota,

olipa tämä millainen tahansa, sillä »tämä oli nyt heidän tällöinen

velvollisuutensa».

— Ymmärrätkö sinä, mitä velvollisuus on? — kääntyi hän Marfa

Ignatjevnan puoleen.

— Velvollisuuden minä ymmärrän, Grigori Vasiljevitš, mutta mikä

velvollisuus meidän on jäädä tänne, sitä minä en ensinkään ymmärrä, —

vastasi Marfa Ignatjevna lujasti.

— Ole sitten ymmärtämättä, mutta niin tehdään. Vastedes pidä suusi

kiinni.

Niin kävikin: he eivät lähteneet pois, ja Fjodor Pavlovitš määräsi

heille pienen palkan, jonka hän maksoi säännöllisesti. Grigori tiesi

sitäpaitsi, että hänellä oli kiistämätön vaikutusvalta isäntäänsä.

Hän tunsi sen, ja asia oli niin: viekas ja itsepäinen narri Fjodor

Pavlovitš, joka oli sangen lujaluonteinen »muutamissa elämän asioissa»,

kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, oli omaksi hämmästyksekseen

luonteeltaan suorastaan sangen heikko eräissä toisissa »elämän

asioissa». Ja hän tiesi itse, millaisia asioita ne olivat, ja pelkäsi

monia seikkoja. Muutamissa elämän asioissa täytyi olla varovainen, ja

tällöin oli vaikeata tulla toimeen ilman uskollista ihmistä, mutta

Grigori oli mitä uskollisin mies. Kävi niinkin, että Fjodor Pavlovitš

monta kertaa elämänsä aikana olisi voinut saada selkäänsä ja tulla

pahoinkin piestyksi, mutta joka kerta tuli hänelle avuksi Grigori,

vaikka joka kerta sitten nuhteli häntä jäljestäpäin. Mutta pelkkä

selkäsauna ei olisi peloittanut Fjodor Pavlovitšia: oli tärkeämpiä

tilanteita, vieläpä sangen arkaluontoisia ja monimutkaisia, jolloin

Fjodor Pavlovitš kenties ei itsekään olisi kyennyt määrittelemään

sitä erikoislaatuista uskollisen ja läheisen henkilön tarvetta, jota

hän äkkiä toisinaan käsittämättömällä tavalla silmänräpäyksessä alkoi

itsessään tuntea. Ne olivat melkein sairauden kaltaisia tapauksia:

irstas Fjodor Pavlovitš, joka hekumallisuudessaan usein oli julma

kuin ilkeä hyönteinen, tunsi toisinaan juovuspäissään sielullista

kauhua ja siveellistä järkytystä, joka niin sanoakseni tuntui myöskin

fyysillisesti hänen sielussaan. »Sieluni ikäänkuin vapisee kurkussani

noina kertoina», puhui hän toisinaan. Juuri näinä hetkinä hänestä oli

mieluisaa, että hänen vierellään, läheisyydessään tai vaikkapa toisessa

huoneessa, sivurakennuksessa, oli tuommoinen ihminen, uskollinen,

luja, aivan toisenlainen kuin hän, ei irstailija, joka kyllä näki

kaiken irstailun ja tiesi kaikki salaisuudet, mutta kuitenkin

uskollisuudessaan salli kaiken tapahtua, ei pannut vastaan eikä — mikä

oli tärkeintä — nuhdellut eikä uhannut millään enemmän tässä kuin

tulevassakaan elämässä, vaan tarpeen tullen ikäänkuin puolusti häntä,

— ketä vastaan? Jotakin tuntematonta, mutta peloittavaa ja vaarallista

vastaan. Kysymys oli nimenomaan siitä, että oli välttämättömästi

_toinen_ ihminen, vanhastaan tuttu ja ystävällinen, jonka saattoi

sairauden hetkenä kutsua luokseen ainoastaan katsellakseen hänen

kasvojaan, ehkäpä vaihtaa jonkin aivan asiaankuulumattoman sanankin,

ja jos hän ei ole millänsäkään, ei ole vihainen, niin on ikäänkuin

helpompi sydämelle, mutta jos hän on vihainen, no, silloin on

surullisempaa. Tapahtui (muutoin sangen harvoin), että Fjodor Pavlovitš

meni yölläkin sivurakennukseen herättämään Grigorin, jotta tämä

hetkiseksi tulisi hänen luokseen. Tämä tuli, ja Fjodor Pavlovitš alkoi

puhella aivan joutavista asioista sekä päästi hänet pian menemään,

toisinaan ivaillen ja leikkiä laskien, minkä jälkeen hän sylkäisi,

kävi makaamaan ja nukkui hurskaan unta. Jotakin tämäntapaista sattui

Fjodor Pavlovitšille silloinkin, kun Aljoša oli tullut. Aljoša »lävisti

hänen sydämensä» sillä, että »eli, näki kaikki eikä mitään tuominnut».

Vieläpä enemmänkin, hän toi tullessaan jotakin aivan uutta: täydellisen

halveksimisen puutteen häntä, ukkoa, kohtaan; päinvastoin hän osoitti

aina ystävällisyyttä ja aivan luonnollista, rehellistä kiintymystä

häneen, joka niin vähän sitä ansaitsi. Tämä kaikki oli vanhalle

irstailijalle ja perheettömälle miehelle täydellinen yllätys, aivan

odottamatonta hänelle, joka tähän asti oli rakastanut vain »saastaa».

Aljošan mentyä pois hän myönsi oppineensa ymmärtämään yhtä ja toista,

mitä tähän saakka ei ollut tahtonut ymmärtää.

Olen jo maininnut kertomukseni alussa, miten Grigori vihasi Adelaida

Ivanovnaa, Fjodor Pavlovitšin ensimmäistä vaimoa ja hänen vanhimman

poikansa Dmitri Fjodorovitšin äitiä, ja miten hän päinvastoin puolusti

hänen toista vaimoaan, riivattua, Sofia Ivanovnaa, omaa herraansakin

vastaan ja kaikkia vastaan, joille saattoi pistää päähän lausua tästä

naisesta paha tai kevytmielinen sana. Myötätunto tuota onnetonta

kohtaan oli muuttunut hänessä jonkinlaiseksi pyhäksi tunteeksi, niin

että vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän ei olisi suvainnut

keneltäkään epäedullista viittaustakaan, joka koski vainajaa, vaan

olisi heti torjunut loukkauksen. Ulkonaiselta olemukseltaan Grigori

oli kylmä ja arvokas mies, ei lörpötellyt, vaan puhui harkiten eikä

kevytmielisesti. Niinikään olisi ollut mahdotonta saada hänestä

selville ensi katsauksella, rakastiko hän säyseätä, nöyrää vaimoaan

vai eikö, mutta hän rakasti häntä todellakin ja vaimo tietysti ymmärsi

sen. Tämä Marfa Ignatjevna ei ensinkään ollut tyhmä nainen, vaan oli

kenties viisaampikin kuin miehensä, ainakin hän oli tätä järkevämpi

käytännöllisissä asioissa, mutta kuitenkin hän alistui miehensä tahtoon

nurkumatta ja vastaansanomatta aivan avioliiton alusta alkaen ja

kunnioitti häntä henkisessä suhteessa korkeammalla olevana. Huomattavaa

on, että he koko elämänsä aikana puhuivat keskenään perin vähän, vain

kaikkein tärkeimmistä juoksevista asioista. Arvokas ja juhlallinen

Grigori harkitsi kaikki asiansa ja huolensa aina yksinään, niin että

Marfa Ignatjevna jo kauan sitten oli tullut ymmärtämään, että mies ei

ollenkaan kaivannut hänen neuvojaan. Hän tunsi, että hänen miehensä

pitää arvossa hänen vaitioloaan ja pitää sitä älykkyyden merkkinä.

Vaimoaan Grigori ei koskaan lyönyt, yhden kerran vain ja silloinkin

vähän. Adelaida Ivanovnan ollessa ensimmäistä vuotta naimisissa

Fjodor Pavlovitšin kanssa olivat kerran maalla kylän tytöt ja eukot,

jotka silloin vielä olivat maaorjia, kokoontuneet herraskartanoon

laulelemaan ja tanssimaan. Aloitettiin eräs tanssilaulu »Niityllä», ja

äkkiä Marfa Ignatjevna, joka silloin vielä oli nuori nainen, hyppäsi

kuoron eteen ja alkoi lasketella »venäläistä» erikoisella tavalla, ei

maalaistapaan niinkuin eukot, vaan kuten hän oli tanssinut silloin,

kun palveli rikkailla Miusoveilla heidän kotiteatterissaan maalla,

jossa näyttelijöitä opetti tanssimaan Moskovasta tilattu tanssimestari.

Grigori näki, millä tavoin hänen vaimonsa tanssi, ja kotona mökissään

hän tuntia myöhemmin antoi tälle hiukan opetusta vetäen häntä

hiuksista. Mutta siihen kuritukset kerta kaikkiaan loppuivatkin

eivätkä enää kertaakaan toistuneet koko elämän aikana, eikä Marfa

Ignatjevnaakaan siitä lähin ollut halu vetänyt tanssimaan.

Lapsia ei Jumala heille suonut. Yksi lapsi oli ollut, mutta sekin oli

kuollut. Grigori oli ilmeisesti lapsirakas eikä salannutkaan sitä, t.s.

hän ei hävennyt tunnustaa sitä. Dmitri Fjodorovitšin hän oli ottanut

kolmivuotiaana poikana hoitoonsa, kun Adelaida Ivanovna karkasi, ja

puuhasi hänen kanssaan melkein vuoden, itse kampasi häntä, itse pesi

häntä kaukalossa. Myöhemmin hän puuhasi sekä Ivan Fjodorovitšin että

Aljošan kanssa ja sai siitä palkakseen korvapuustin. Mutta kaikesta

tästä olen jo kertonut. Oma lapsi taasen ilahdutti häntä vain toivolla

Marfa Ignatjevnan ollessa raskaana. Mutta syntyessään lapsi täytti

hänen sydämensä murheella ja kauhulla. Tämä poika nimittäin syntyi

kuusisormisena. Sen nähtyään Grigori masentui siinä määrin, että ei

ainoastaan ollut sanaakaan puhumatta aivan ristiäisiin asti, vaan

meni varta vasten puistoon saadakseen olla puhumatta. Oli, kevät,

hän kaiveli yhtä mittaa kolme päivää lavoja hedelmätarhassa ja

kukkapenkkejä puistossa. Kolmantena päivänä oli pienokainen kastettava.

Siihen mennessä oli jokin ajatus kypsynyt Grigorin päässä. Kun hän

saapui tupaan, jonne jo olivat kokoontuneet kirkonpalvelijat ja

vieraat ja lopulta tullut itse Fjodor Pavlovitš ollakseen risti-isänä,

niin hän yht'äkkiä ilmoitti, että lasta »ei pitäisi ollenkaan

kastaa», — ilmoitti sen hiljaisella äänellä eikä monisanaisesti, vaan

sanoi vaivoin sanan kerrallaan katsellen tylsästi ja silmiään pois

kääntämättä pappia.

— Miksi niin? — tiedusti pappi iloisesti ihmetellen.

— Siksi... että tämä on... traakki... — mutisi Grigori.

— Mikä ihmeen traakki? Kuinka niin?

Grigori oli jonkin aikaa vaiti.

— Luonnossa on tapahtunut sekaannus... — mutisi hän hyvin epäselvästi,

mutta sangen varmasti, eikä nähtävästi halunnut ryhtyä tarkempiin

selityksiin.

Naurettiin ja lapsi-raukka tietysti kastettiin. Grigori rukoili

kastemaljan ääressä hartaasti, mutta ei muuttanut mielipidettään

äskensyntyneestä. Muuten hän ei mitenkään häirinnyt toisten puuhia,

mutta koko niiden kahden viikon aikana, jotka kivulloinen poika eli,

hän ei juuri ollenkaan siihen katsonut, ei edes tahtonut huomata sitä

ja pysytteli yleensä poissa tuvasta. Mutta kun poika kahden viikon

kuluttua kuoli rohtumaan, niin hän itse pani sen arkkuun, katseli sitä

syvän surun vallassa, ja kun sen pieni, matala hauta luotiin umpeen,

niin hän lankesi polvilleen ja kumarsi haudan edessä maahan asti.

Sen jälkeen hän ei moneen vuoteen kertaakaan maininnut lapsestaan,

eikä Marfa Ignatjevnakaan hänen läsnäollessaan kertaakaan muistellut

lastaan, ja kun hän sattui jonkun kanssa puhumaan »lapsosestaan»,

niin hän puhui kuiskaten, vaikka Grigori Vasiljevitš ei olisikaan

ollut saapuvilla. Tuosta pikku haudasta lähtien Grigori, kuten Marfa

Ignatjevna huomautti, alkoi etupäässä askaroida »jumalallisissa

asioissa», luki _Pyhäin miesten elämäkerrastoa_, enimmäkseen ääneti

ja yksin, pannen joka kerta silmilleen hopeasankaiset silmälasinsa.

Harvoin hänellä oli tapana lukea ääneen, vain ison paaston aikana.

Hän rakasti Jobin kirjaa, hankki jostakin itselleen jäljennöksen

»Jumalan miehen, isämme Iisakki Sirinin» sanoista ja saarnoista, luki

sitä itsepintaisesti vuodesta vuoteen, ei ymmärtänyt siitä juuri

mitään, mutta kenties siitä syystä piti tätä kirjaa mitä suurimmassa

arvossa ja rakasti sitä. Viime aikoina hän oli alkanut kallistua ja

syventyä ruoskijain lahkoon, mihin oli tilaisuutta naapurissa. Se

teki nähtävästi järkyttävän vaikutuksen häneen, mutta hän ei katsonut

sopivaksi siirtyä uuteen uskoon. »Jumalallisten asiain» harrastus teki

luonnollisesti hänen kasvojensa ilmeen vielä arvokkaammaksi.

Kenties hän oli taipuvainen mystisismiin. Nytpä aivan parahiksi

hänen kuusisormisen lapsensa ilmestyminen maailmaan ja kuoleminen

sattui yhteen erään toisen sangen omituisen, odottamattoman ja

erikoislaatuisen tapahtuman kanssa, joka jätti hänen sieluunsa, kuten

hän myöhemmin kerran itse lausui, »leiman». Tapahtui niin, että saman

päivän jälkeisenä yönä, jolloin heidän kuusisorminen lapsukaisensa oli

haudattu, Marfa Ignatjevna heräsi ja oli kuulevinaan äskensyntyneen

lapsen itkun kaltaista ääntä. Hän pelästyi ja herätti miehensä. Tämä

kuunteli ja huomautti, että se oli pikemminkin jonkun vaikertelua,

»on ikäänkuin naisihminen». Hän nousi ja pukeutui. Oli jokseenkin

lämmin toukokuun yö. Mentyään portaille hän kuuli selvästi, että

vaikerrus kuului puistosta. Mutta puisto lukittiin yöksi pihan

puolelta, eikä sinne päässyt muuta kuin tätä tietä, sillä puistoa

ympäröi luja ja korkea aita. Grigori palasi tupaan, sytytti lyhdyn,

otti puiston avaimen ja välittämättä vaimonsa hysteerisestä kauhusta

ja vakuutuksista, että hän kuuli yhä edelleen lapsen itkua ja että

itkijä varmasti oli hänen poikansa, joka kutsui häntä, hän lähti ääneti

puistoon. Täällä hän huomasi selvästi, että valitus kuului heidän

saunastaan, joka oli puistossa lähellä porttia, ja että valittaja

todellakin oli nainen. Avattuaan saunan oven hän näki näyn, joka sai

hänet jähmettymään: mielenvikainen nainen, joka kuljeksi kaupungin

kaduilla ja jonka koko kaupunki tunsi nimellä Lizaveta Smerjaštšaja,

oli laittautunut heidän saunaansa ja juuri synnyttänyt lapsen.

Pienokainen makasi hänen vierellään, ja hän itse oli kuolemaisillaan.

Hän ei puhunut mitään jo siitäkin syystä, että ei osannut puhua. Mutta

kaikki tämä vaatii eri selityksen.

2.