Aljoša vei luostarinvanhimman makuukomeroon ja pani istumaan vuoteelle.
Se oli hyvin pieni huone, jossa oli välttämättömimmät huonekalut.
Vuode oli kapea, rautainen, ja siinä oli patjan asemesta vain huopa.
Nurkassa pyhäinkuvien luona oli lukupulpetti ja sen päällä risti sekä
evankeliumi. Vanhus vaipui voimattomana vuoteelle. Hänen silmänsä
kiilsivät, ja hän hengitti raskaasti. Istuuduttuaan hän alkoi katsoa
Aljošaa kiinteästi ja ikäänkuin harkiten jotakin.
— Mene, ystäväni, mene, minä tulen toimeen kyllä Porfirin avulla, mutta
sinun pitää joutua. Sinua tarvitaan siellä, mene isä igumenin luo,
palvele päivällispöydässä.
— Sallikaa minun jäädä tänne, — lausui Aljoša rukoilevalla äänellä.
— Sinä olet siellä tarpeellisempi. Siellä ei ole rauhaa. Palvelet ja
olet tarpeen. Jos riivaajainen alkaa saada valtaa, niin lue rukous. Ja
tiedä, poikaseni (vanhus nimitti häntä mielellään tällä nimityksellä),
että vastaisuudessakaan ei sinun paikkasi ole täällä. Muista tämä,
nuorukainen. Heti kun Jumala suo minun tulla luoksensa — poistu sinäkin
luostarista. Poistu kokonaan.
Aljoša hätkähti.
— Mitä sinä? Ei ole täällä sinun paikkasi vielä. Siunaan sinut suureen
kuuliaisuustehtävään maailmassa. Paljon on sinun vielä matkattava. Ja
naimisiin sinun on mentävä, on mentävä. Kaikki sinun on kestettävä,
ennenkuin uudelleen saavut. Ja tehtävää tulee olemaan paljon. Mutta
minä luotan sinuun ja siksi sinut lähetänkin. Kristus on kanssasi.
Säilytä sinä Hänet, niin Hän on säilyttävä sinut. Saat nähdä suuren
murheen ja tässä murheessa tulet olemaan onnellinen. Tässä on sinulle
ohje: etsi murheesta onnea. Tee työtä, tee väsymättä työtä. Muista
tästälähin sanani, sillä vaikka vielä keskustelenkin kanssasi, niin
eivät vain päiväni, vaan hetkenikin ovat luetut.
Aljošan kasvoilla kuvastui taas voimakasta levottomuutta. Hänen
suupielensä värisivät.
— Mitä sinä nyt taas? — hymyili vanhus hiljaa. — Saattakoot maailman
lapset kyynelin vainajiaan, mutta me täällä iloitsemme poismenevästä
isästä. Iloitsemme ja rukoilemme hänen puolestaan. Jätä minut. Pitää
rukoilla. Mene ja kiiruhda. Ole veljiesi luona. Eikä vain yhden, vaan
molempien luona.
Vanhus kohotti kätensä siunatakseen. Vastaanväittäminen oli mahdotonta,
vaikka Aljošan mieli tavattomasti teki jäädä. Hänen mielensä teki vielä
kysyä, ja kysymys oli jo livahtamaisillaan kieleltä, mitä merkitsi tuo
veli Dmitrille tehty kumarrus maahan asti, mutta hän ei uskaltanut
kysyä. Hän tiesi, että vanhus olisi sen itsekin kysymättä selittänyt,
jos se olisi ollut mahdollista. Nähtävästi selittäminen siis ei
riippunut hänen tahdostaan. Mutta tuo kumarrus saattoi Aljošan hyvin
ymmälle. Hän uskoi sokeasti, että sillä oli salaperäinen merkitys.
Salaperäinen ja kenties myös kauhea. Kun hän astui ulos erakkomajan
aitauksesta ennättääkseen luostariin igumenin luo päivällisen alkuun
(tietysti vain palvelemaan pöydässä), niin hänen sydäntään äkkiä
ahdisti kipeästi ja hän pysähtyi: hänen korvissaan tuntuivat uudestaan
kaikuvan vanhuksen sanat, kun hän ennusti loppunsa olevan niin
lähellä. Mitä vanhus ennusti, vieläpä niin täsmällisesti, sen täytyi
ehdottomasti tapahtua. Aljoša uskoi sen pyhästi. Mutta kuinka hän voi
jäädä ilman häntä, kuinka voi elää näkemättä häntä, kuulematta häntä?
Ja minne hän lähtee? Vanhus käski hänen olla surematta ja lähteä pois
luostarista, voi hyvä Jumala! Pitkään aikaan ei Aljoša ollut tuntenut
semmoista kaihoa. Hän lähti kiireesti kulkemaan metsää, joka erotti
erakkomajan luostarista, ja voimatta kestää ajatuksiaan, niin ne häntä
painoivat, hän alkoi katsella ikihonkia metsätien kahden puolen. Matka
ei ollut pitkä, vain noin viisisataa askelta. Tähän aikaan ei kukaan
juuri voinut tulla vastaankaan. Mutta äkkiä hän näki ensimmäisessä
tienkäänteessä Rakitinin. Tämä odotti jotakuta.
— Ethän vain odota minua? — kysyi Aljoša tultuaan hänen kohdalleen.
— Sinuapa juuri, — naurahti Rakitin. — Kiiruhdat isä igumenin luo.
Tiedän, hänellä on päivälliset. Siitä asti kuin hän otti vastaan
piispan ja kenraali Pahatovin, muistatko, ei ole ollut sellaisia
päivällisiä. Minä en sinne tule, mutta sinä, mene, tarjoile ruokia.
Sano minulle, Aleksei, yksi asia: mitä tuo uni merkitsee? Sitä juuri
tahdoin kysyä.
— Mikä uni?
— Tuo kumarrus maahan asti veljellesi Dmitri Fjodorovitšille. Ja miten
hän jysähdyttikään otsaansa!
— Isä Zosimaako sinä tarkoitat?
— Niin, isä Zosimaa.
— Jysähdytti otsaansa?
— Ahaa, lausuin epäkunnioittavasti! No, olkoon vain epäkunnioittavasti.
Siis, mitä tämä uni merkitsee?
— En tiedä, Miša, mitä se merkitsee!
— Senpä arvasinkin, että hän ei selitä sitä sinulle. Mitään kummaa
siinä ei tietenkään ole, kaiketi vain ainaista hurskasta typeryyttä.
Mutta temppu tehtiin tahallisesti. Nyt kaikki hurskaat kaupungissa
alkavat puhua ja levittävät juttua ympäri lääniä: »Mitä tämä uni mahtaa
merkitä?» Minun mielestäni ukko on todellakin terävänäköinen: hän
haisteli tässä piilevän hengenrikoksen. Teillä löyhkää.
— Minkä hengenrikoksen?
Rakitin nähtävästi halusi saada jotakin sanotuksi.
— Teidän perheessänne se tapahtuu, tuo hengenrikos. Se tapahtuu
veljiesi ja rikkaan isäukkosi kesken. Nyt isä Zosima kolahdutti
otsansa maahan kaikkien tulevien tapausten varalta. Tapahtuipa
sitten mitä tahansa, niin: »ah, senhän pyhä luostarinvanhin ennusti,
näki profeetallisesti jo edeltäpäin», — vaikka mitä profeetallista
ennustusta siinä on, että hän jysähdytti otsaansa? Ei, se oli
mukamas tunnuskuva, allegoria ja hitto ties mitä! Häntä ylistetään,
häntä muistetaan: rikoksen, näes, hän arvasi edeltäpäin, osoitti
rikoksentekijän. Tämmöistä on löylynlyömillä kaikki: kapakkaa kohti
tekee ristinmerkin ja kirkkoa viskelee kivillä. Niin sinun ukkosikin:
hurskas ajetaan kepillä tiehensä, mutta murhamiehelle syvä kumarrus.
— Mikä rikos? Mille murhamiehelle? Mitä sinä? — Aljoša seisoi kuin
kivettynyt, ja myöskin Rakitin pysähtyi.
— Mille? Etkö muka tiedä? Lyön vetoa, että sinä itse jo olet sitä
ajatellut. Niin, tämähän on mielenkiintoista: kuule, Aljoša, sinä
puhut aina totta, vaikka istut aina kahden tuolin väliin: oletko sinä
ajatellut vai etkö ole, vastaa?
— Olen ajatellut, — vastasi Aljoša hiljaa. Rakitinkin meni hämilleen.
— Mitä sinä? Oletko todella sinäkin jo ajatellut? — huudahti hän.
— Minä... minä en oikeastaan ole sitä ajatellut, — mutisi Aljoša, —
mutta kun sinä äsken aloit siitä noin kummallisesti puhua, niin minusta
tuntui, että olin itse sitä ajatellut.
— Näetkö (ja miten selvästi sinä sen toit esille), näetkö? Tänään
katsellessasi isääsi ja veljeäsi Mitjaa ajattelit rikosta? Siis en
minäkään erehdy?
— Odotahan, odotahan, — keskeytti Aljoša levottomana, — mistä sinä
tuon kaiken näet?... Miksi tämä niin kiinnittää mieltäsi, siinä on
ensimmäinen kysymys.
— Kaksi eri kysymystä, mutta luonnollisia. Vastaan kumpaankin erikseen.
Mistä näen? En näkisi tässä mitään, jos en olisi tänään äkkiä
ymmärtänyt Dmitri Fjodorovitšia, veljeäsi, kokonaan, kerrallaan ja
kokonaan, aivan semmoisena kuin hän on. Jonkin yhden ainoan piirteen
kautta pääsin yht'äkkiä tuntemaan hänet kokonaan. Noissa perin
rehellisissä mutta hekumallisissa ihmisissä on piirre, joka merkitsee
rajaa, minkä yli ei pidä mennä. Jos niin tehdään, — niin hän voi pistää
puukon vaikka isäänsä. Mutta isä on humalainen ja hillitön irstailija
eikä ole koskaan eikä missään tietänyt määrää — kumpikaan ei voi
hillitä itseään, ja loiskis! molemmat ovat ojassa...
— Ei, Miša, ei, jos kysymys on vain siitä, niin olet rohkaissut
mieltäni. Niin pitkälle asiat eivät mene.
— Entä miksi sinä vapiset? Ymmärrätkö jutun? Olkoon hän vain
rehellinen mies, Mitja nimittäin (hän on tyhmä, mutta rehellinen),
mutta hän on hekumoitsija. Siinä on hänen määrityksensä ja koko hänen
sisäinen olemuksensa. Isä on antanut hänelle perinnöksi alhaisen
lihallisuutensa. Ihmettelen vain sinua, Aljoša: kuinka voit olla noin
puhdas nuorukainen? Olethan sinäkin Karamazov! Teidän perheessännehän
on lihallisuus kehittynyt aivan kiihkoksi. Nuo kolme hekumoitsijaa
pitävät nyt silmällä toisiaan... puukko saappaanvarressa. Ne kolme
lyövät päänsä yhteen, ja sinä kenties olet siinä neljäntenä.
— Sinä erehdyt tuohon naiseen nähden. Dmitri häntä... halveksii, —
lausui Aljoša omituisesti vavahtaen.
— Grušenjkaako? Ei, veliseni, ei halveksi. Kun hän aivan julkisesti
vaihtaa siihen morsiamensa, niin hän ei halveksi. Tässä... tässä,
veliseni, on jotakin, mitä sinä nyt et ymmärrä. Mies rakastuu
johonkuhun kauniiseen, naisen ruumiiseen tai vain yhteen ainoaan
naisruumiin osaan (hekumoitsija voi tämän ymmärtää), ja silloin hän on
valmis antamaan tuon naisen takia pois omat lapsensa, myymään isänsä
ja äitinsä, Venäjän ja isänmaan. Vaikka hän on rehellinen, niin hän
menee ja varastaa, vaikka hän on lempeä, niin hän raatelee veitsellä
kuoliaaksi, vaikka hän on uskollinen, niin hän pettää. Naisten sirojen
jalkojen laulaja, Puškin, ylisti jalkoja runoissaan, toiset eivät
niistä tee runoja, mutta eivät voi katsella pikku jalkoja saamatta
suonenvetokohtauksia. Mutta eihän vain jalat... Tässä ei, veliseni,
halveksiminen auta, vaikka hän halveksisikin Grušenjkaa. Halveksii,
eikä kuitenkaan voi irtaantua.
— Minä ymmärrän sen, — sanoa tokaisi äkkiä Aljoša.
— Niinkö? Taidatpa todellakin sen ymmärtää, koska tokaisit noin
heti ensimmäisen sanan kuultuasi, — lausui Rakitin ilkkuen. — Sinä
tokaisit sen vahingossa, se pääsi suustasi. Se on suuriarvoinen
tunnustus: se on siis sinulle tuttu teema, sinä olet sitä jo ajatellut,
hekumallisuutta nimittäin! Voi sinua, siveätä nuorukaista! Sinä,
Aljoška, olet hiljainen mies, sinä olet pyhä, minä myönnän sen, mutta
tyynessä vedessä kala kutee, ja hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo
olet ajatellut, hitto tietää, mitä kaikkea sinä jo tiedät! Viaton
nuorukainen ja kuitenkin kulkenut jo semmoisten syvyyksien kautta,
olen jo kauan seurannut sinua. Sinä itse olet Karamazov, täydelleen
Karamazov — jotakin siis merkitsee sukuperä ja valinta. Isän puolelta
sinä olet hekumallinen, äidin puolelta hassahtava. Mitä vapiset?
Puhunko totta? Tiedätkö mitä: Grušenjka pyysi minua: »Tuo sinä tänne
hänet (sinut nimittäin), minä riisun häneltä pois pappisviitan.» Niin
kovin hän pyysi: tuo, tuo! Ajattelin vain: minkä takia sinä hänessä
niin herätät mielenkiintoa? Tiedätkö, hän ei myöskään ole mikään
tavallinen nainen!
— Vie hänelle terveisiä ja sano, että minä en tule, — sanoi Aljoša
vääristäen suutaan hymyilyyn. — Puhu loppuun, Mihail, se, mistä aloit
puhua, minä sanon sinulle sitten ajatukseni.
— Mitä loppuun puhuttavaa siinä on, kaikki on selvää. Kaikki tuo,
veliseni, on vanhaa laulua. Jos jo sinussakin piilee hekumoitsija,
niin mitä sitten onkaan veljesi Ivan, lihallinen veljesi? Onhan
hänkin Karamazov. Siinä onkin koko teidän Karamazovkysymyksenne:
hekumoitsijoita, ahneita ja löyhköjä! Veljesi Ivan julkaisee nyt
toistaiseksi jumaluusopillisia kirjoitelmia piloillaan jonkin tyhmän,
tuntemattoman laskelman vuoksi, vaikka itse on jumalankieltäjä, ja
myöntää itse tämän halpamaisuuden — tuo sinun veljesi Ivan. Sen
lisäksi hän koettaa saada omakseen veljensä Mitjan morsiamen ja
nähtävästi pääsee toiveittensa perille. Ja millä tavoin sitten vielä:
Mitjan omalla suostumuksella, sillä Mitja luovuttaa itse hänelle
morsiamensa, jotta vain pääsisi siitä irti ja pikemmin Grušenjkan
luo. Ja kaiken tämän hän tekee kunnon miehenä ja omaa voittoaan
tavoittelematta, huomaa se! Tämmöiset ihmisetpä juuri ovatkin kovan
onnen lapsia! Piru teistä tämän jälkeen selvän saakoon: itse tunnustaa
halpamaisuutensa ja itse tuppautuu siihen halpamaisuuteen! Kuulehan
edelleen: Mitjan tiellä on nyt ukonrahjus — isä. Hänhän on äkkiä
aivan hullaantunut Grušenjkaan, kuola valuu hänen suustaan, kun hän
vain katsookin Grušenjkaa. Vain hänen takiaan hän äsken kammiossa
teki tuollaisen skandaalin, sen tähden vain, että Miusov rohkeni
nimittää Grušenjkaa irstaaksi elukaksi. Hän on rakastunut pahemmin kuin
kissa. Aikaisemmin Grušenjka oli vain palkasta hänen palveluksessaan
joitakin hämäräperäisiä ja kapakoita koskevia asioita toimittamassa,
mutta nyt äijä yht'äkkiä hoksasi ja pääsi selville, hurjistui, tekee
tarjouksia, ei tietenkään rehellisessä mielessä. Tällä tiellä isä ja
poika vielä töksähtävät yhteen. Mutta Grušenjka ei kallistu puoleen
eikä toiseen, kieppuu vain toistaiseksi siinä välillä ja ärsyttelee
molempia, tarkastelee kumpi on edullisempi, sillä vaikka papalta
voisikin nyhtää paljon rahaa, niin hän sen sijaan ei ota vaimokseen,
saattaapa lopulta ruveta kitsastelemaan ja sulkea kukkaronsa. Siinä
tapauksessa on Mitjalla arvoa: rahaa hänellä ei ole, mutta sen sijaan
hän voi mennä naimisiin. Niin, hänestä voi saada itselleen miehen! Hän
voi hylätä morsiamensa, verrattoman kauniin Katerina Ivanovnan, rikkaan
aatelistytön ja everstin tyttären, ja mennä naimisiin Grušenjkan
kanssa, joka on vanhan kauppiaan, irstaan moukan ja kaupunginpään
Samsonovin entinen jalkavaimo. Kaikesta tästä voi todellakin olla
seurauksena selkkaus, joka johtaa hengenrikokseen. Mutta tätäpä veljesi
Ivan odottaakin, silloin hänellä on kissan päivät: hän saa Katerina
Ivanovnan, jota kohtaan tuntee riuduttavaa rakkautta, ja lisäksi
kahmaisee myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta. Vähäpätöiselle miehelle ja
semmoiselle köyhimykselle kuin hän on tämä aluksi sangen houkuttelevaa.
Ja huomaa: hän ei loukkaa Mitjaa, vaan tämä on päinvastoin hänelle
kiitollinen kuolemaansa asti. Tiedänhän varmasti, että Mitja itse
viime viikolla huusi kaikkien kuullen humalapäissään kapakassa
mustalaistyttöjen seurassa, että hän ei ole morsiamensa Katenjkan
arvoinen, mutta hänen veljensä Ivan on. Eikä Katerina Ivanovna itse
tietenkään loppujen lopuksi hylkää sellaista lumoojaa kuin Ivan
Fjodorovitš. Johan hän nytkin horjuu heidän kahden välillä. Ja millä
ihmeellä onkaan tuo Ivan lumonnut teidät kaikki, niin että te jokainen
häntä niin hartaasti kunnioitatte? Mutta hän nauraa teille kaikille:
minulla, hän ajattelee, on kissan päivät ja herkuttelen teidän
kustannuksellanne.
— Mistä sinä tämän kaiken tiedät? Miksi puhut niin varmasti? — kysyi
äkkiä Aljoša jyrkästi ja kulmiaan rypistäen.
— Entä miksi sinä nyt kysyt ja jo edeltäpäin pelkäät vastaustani? Siis
itse myönnät minun sanoneen totuuden.
— Sinä et pidä Ivanista. Ivania eivät houkuttele rahat.
— Eikö muka? Entä Katerina Ivanovnan kauneus? Ei tässä ole yksinomaan
rahoista kysymys, vaikka kuusikymmentätuhatta on myös houkutteleva asia.
— Ivan katsoo asioita korkeammalta. Ivania eivät houkuttele tuhannet.
Ivan ei etsi rahaa eikä rauhaa. Hän etsii kenties kärsimystä.
— Mikä uni tuo vielä on? Voi teitä... aatelisia!
— Ah, Miša, hänen sielunsa on myrskyinen. Hänen järkensä on vankina.
Hänessä on suuri ajatus, joka ei vielä ole saanut ratkaisua. Hän
on niitä, jotka eivät tarvitse miljoonia, mutta joille on tärkeätä
ajatuksen ratkaiseminen.
— Kirjallista varkautta, Aljoša. Sinä puhelet samaa kuin
luostarinvanhimpasi. Jopa laittoi Ivan arvoituksen teille! — huudahti
Rakitin ilmeistä vihaa osoittaen. Hänen kasvonsakin muuttuivat
ja huulet vääntyivät vinoon. — Koko arvoitus on typerä, siinä ei
ole mitään arvaamista. Liikuta hiukan aivojasi, niin ymmärrät.
Hänen kirjoitelmansa on naurettava ja järjetön. Kuulin äsken hänen
typerän teoriansa: »jos ei ole sielun kuolemattomuutta, niin ei
ole hyvettäkään ja kaikki siis on sallittua». (Ja veli Mitja kun
vielä, muistatko, huudahti: »Panen sen mieleeni!») Houkutteleva
teoria konnille... minä haukun, se on tyhmää... ei konnille, vaan
koulua käyneille kerskailijoille, joilla on »ratkaisematon ajatusten
syvyys». Kerskuja hän on, ja koko asian ydin on: »toiselta puolen
ei voi olla myöntämättä, mutta toiselta puolen täytyy tunnustaa»!
Koko hänen teoriansa on vain halpamaisuutta! Ihmiskunta löytää itse
itsestään voimaa elääkseen hyvettä varten, vaikka ei uskoisikaan
sielun kuolemattomuuteen! Se löytää sen rakkaudessa vapauteen,
tasa-arvoisuuteen, veljeyteen...
Rakitin kiihtyi ja jaksoi tuskin hillitä itseään. Mutta äkkiä hän
pysähtyi aivan kuin muistaen jotakin.
— No, riittää jo, — sanoi hän hymyillen suu vielä enemmän väärässä kuin
aikaisemmin. — Mitä sinä naurat? Luuletko, että minä olen typerä.
— En, en ole aikonutkaan ajatella, että sinä olisit typerä. Sinä olet
älykäs, mutta... anna olla, minä naurahdin ajattelemattomasti. Minä
ymmärrän, että sinä voit tulistua, Miša. Innostuksestasi minä arvasin,
että sinä itsekään et ole välinpitämätön Katerina Ivanovnaan nähden.
Olen, veliseni, sitä kauan epäillyt, ja siksipä et pidäkään veljestäni
Ivanista. Sinä olet hänelle mustasukkainen.
— Ja olenko mustasukkainen myöskin hänen rahojensa takia? Lisäät ehkä
senkin vielä?
— En, rahoista en lisää mitään, en rupea sinua loukkaamaan.
— Uskon sentähden että sinä sen sanoit, mutta hitto vieköön teidät
veljesi Ivanin kanssa! Te ette ymmärrä kukaan, että hän voi olla varsin
vastenmielinen ilman Katerina Ivanovnaakin. Ja minkätähden minä hänestä
pitäisin, piru vieköön! Suvaitseehan hänkin itse haukkua minua. Miksi
ei minulla olisi oikeutta haukkua häntä?
— En ole koskaan kuullut hänen sanovan sinusta mitään, en hyvää enkä
pahaa. Hän ei puhu ollenkaan sinusta.
— Mutta minä olen kuullut, että hän toissa päivänä Katerina Ivanovnan
luona haukkui minua minkä suusta lähti — siinä määrin häntä kiinnostaa
nöyrin palvelijanne. Ja kuka tämän jälkeen, veliseni, on mustasukkainen
kenellekin — sitä en tiedä! Hän suvaitsi lausua sen ajatuksen, että
jos minä en rupea munkiksi ja sitä tietä ylene varsin läheisessä
tulevaisuudessa piispaksi, niin minä aivan varmasti menen Pietariin ja
liityn paksuun aikakauskirjaan, ehdottomasti sen kritiikkiosastoon,
kirjoittelen kymmenkunta vuotta ja loppujen lopuksi otan aikakauskirjan
omiin nimiini. Sitten julkaisen sitä taas ja ehdottomasti liberaaliseen
ja ateistiseen henkeen, mukana sosialistinen vivahdus, vieläpä pieni
sosialismin pintakiille, mutta ollen aina varuillani, toisin sanoen
itse asiassa kannattaen meikäläisiä ja teikäläisiä ja pimittäen
tyhmiä. Karriäärini loppuu sinun veljesi selitysten mukaan siten,
että kallistumiseni sosialismiin ei estä minua panemasta juoksevalle
tilille tilausrahoja ja laskemasta niitä sopivan tilaisuuden tullen
liikkeelle jonkun juutalaispahasen opastuksella siihen saakka,
kunnes rakennan Pietariin suuren talon, johon siirrän toimituksen ja
jonka muut kerrokset annan vuokralle. Talon paikankin hän määräsi:
uuden kivisillan luona, jota suunnitellaan rakennettavaksi Nevan yli
Pietarissa Liteinaja-kadulta Viipurin puolelle...
— Ah, Miša, tuohan kaikki kenties toteutuukin viimeistä sanaa myöten! —
huudahti äkkiä Aljoša voimatta hillitä itseään ja nauraen iloisesti.
— Tekin laskettelette sarkasmeja, Aleksei Fjodorovitš.
— Ei, ei, minä lasken leikkiä, suo anteeksi. Minulla on ihan muuta
mielessä. Sallihan kuitenkin kysyä: kuka on voinut kertoa sinulle noin
yksityiskohtaisesti ja keneltä sinä olet voinut kaikki kuulla. Ethän
sinä voinut olla itse läsnä Katerina Ivanovnan luona, kun veljeni puhui
sinusta?
— Minä en ollut siellä, mutta sen sijaan oli Dmitri Fjodorovitš, ja
minä kuulin sen omin korvin Dmitri Fjodorovitšilta, toisin sanoen
jos tietää tahdot, niin, että hän ei puhunut minulle, vaan minä
jouduin kuulemaan, tietysti vastoin tahtoani, sen vuoksi, että istuin
Grušenjkan makuuhuoneessa enkä voinut tulla sieltä pois niin kauan kuin
Dmitri Fjodorovitš oli viereisessä huoneessa.
— Ah niin, minä unohdinkin, että Grušenjka on sukulaisesi...
— Sukulaiseni? Tuo Grušenjkako sukulaiseni? — huudahti äkkiä Rakitin
sävähtäen aivan punaiseksi. — Oletko sinä tullut hulluksi? Aivosi ovat
epäkunnossa.
— Mitä? Eikö hän ole sukulaisesi? Minä kuulin niin...
— Mistä sinä olet voinut kuulla sellaista? Ei, te herrat Karamazovit
olette olevinanne jonkinmoisia suuria ja vanhoja aatelisherroja, vaikka
isäsi juoksenteli narrina toisten pöydissä ja armosta sai oleksia
keittiön puolella. Olkoonpa vain, että minä olen ainoastaan papin
poika ja mitätön teidän edessänne, te kun olette aatelia, mutta älkää
loukatko minua niin iloisesti ja säädyttömästi. On minullakin kunnia,
Aleksei Fjodorovitš. Minä en voi olla Grušenjkan, yleisen naisen,
sukulainen, pyydän ymmärtämään sen?
Rakitin oli hyvin kiihtynyt.
— Anna minulle anteeksi, Herran tähden, en minä voinut mitenkään
luulla, ja sitäpaitsi, mikä yleinen hän on? Onko hän sitten...
semmoinen? — Aljoša punastui äkkiä. — Toistan sinulle kuulleeni,
että hän on sukulaisesi. Sinä käyt usein hänen luonaan ja olet itse
minulle sanonut, että et ole missään lemmensuhteissa häneen... En ole
koskaan tullut ajatelleeksi, että sinä häntä siinä määrin halveksit!
Ansaitseeko hän tosiaankin sen?
— Jos käyn hänen luonaan, niin siihen minulla saattaa olla omat
syyni, siinä on kyllin sinulle. Mitä taas sukulaisuuteen tulee, niin
pikemmin hän on veljesi tai itse isäukkosi kautta sukua sinulle kuin
minulle. No, nyt olemme perillä. Mene mieluummin keittiöön. Ai!
Mitä täällä, mitä tämä on? Olemmeko myöhästyneet? Mutta eiväthän he
ole voineet syödä niin pian? Ovatko täällä taas Karamazovit jotakin
rötöstäneet? Varmaankin. Kas tuossahan on isäsikin ja Ivan Fjodorovitš
hänen jäljessään. He ovat syöksyneet ulos igumenin luota. Kas tuolla
isä Isidor huutaa portailta jotakin heidän jälkeensä. Ja sinun isäsi
huutaa myös ja huitoo käsillään, nähtävästi riitelee. Ohoo, tuollahan
on Miusov vaunuissaan menossa pois, näetkö, hän ajaa! Ja tuossa
juoksee tilanomistaja Maksimov — täällähän on tapahtunut skandaali! ei
päivällisiä ole ollut! Kunhan eivät vain olisi pieksäneet igumenia? Tai
ehkäpä he itse ovat saaneet selkäänsä? Sepä olisi ollut paikallaan!
Rakitin ei huudahdellut suotta. Oli todellakin tapahtunut skandaali,
ennenkuulumaton ja odottamaton. Kaikki oli tapahtunut »innostuksessa».
8.