Luostariin saapunut tilanomistajatar oli seuratessaan vanhuksen
keskustelua rahvaan kanssa ja katsellessaan siunaamistoimitusta
vuodattanut hiljaisia kyyneliä ja pyyhki niitä nenäliinallaan. Hän oli
tunteellinen maailmannainen, ja hänellä oli monessa suhteessa todella
hyviä taipumuksia. Kun vanhus lopulta astui hänen luokseen, otti hän
hänet innostuneesti vastaan.
— Minä sain henkisesti niin paljon, niin paljon, kun katselin tuota
liikuttavaa kohtausta... — sanoi hän voimatta lopettaa lausettaan
liikutukselta. — Oi, minä ymmärrän, että kansa teitä rakastaa, minä
itsekin rakastan kansaa, tahdon sitä rakastaa, ja kuinka voisikaan olla
rakastamatta kansaa, ihanaa, kaikessa suuruudessaan avomielistä Venäjän
kansaa!
— Kuinka tyttärenne voi? Tehän halusitte taas keskustella kanssani?
— Oi, minä pyysin sitä hartaasti, minä rukoilin, olisin ollut valmis
lankeamaan polvilleni ja olemaan siinä asennossa vaikka kolme päivää
ikkunoittenne edessä, kunnes olisitte päästänyt minut puheillenne.
Me tulimme luoksenne, suuri terveeksitekijä, lausuaksemme teille
innostuneen kiitoksemme. Tehän olette tehnyt Liseni terveeksi, aivan
terveeksi, ja miten? Siten, että torstaina rukoilitte hänen puolestaan,
panitte kätenne hänen päällensä. Riensimme suutelemaan noita käsiä,
tuomaan esille tunteemme ja hartaan kunnioituksemme.
— Miten olen tehnyt hänet terveeksi? Hänhän loikoo yhä lepotuolissa?
— Mutta yölliset kuumekohtaukset ovat kokonaan kadonneet; kahteen
vuorokauteen, torstaista saakka, niitä ei enää ole ollut, — sanoi rouva
hermostuneen kiireesti. — Eikä siinä kyllin: myös hänen jalkansa ovat
vahvistuneet. Tänä aamuna hän heräsi terveenä, hän nukkui koko yön,
katsokaa hänen punaisia poskiaan, hänen loistavia silmiään. Ennen hän
aina itki, mutta nyt nauraa, on iloinen ja riemukas. Tänään hän tahtoi
välttämättömästi, että hänet pantaisiin seisomaan jalkojensa varaan,
ja hän seisoi kokonaisen minuutin yksin, kenenkään tukematta. Hän
tahtoo lyödä kanssani vetoa, että hän kahden viikon kuluttua tanssii
katrillia. Kutsutin luokseni täkäläisen Herzenstuben. Hän kohotteli
olkapäitään ja sanoi: ihmettelen, tämä menee yli ymmärrykseni! Ja te
tahdotte, että me emme vaivaisi teitä, että voisimme olla lentämättä
tänne, jättää kiittämättä? Lise, kiitä, kiitä!
Lisen kauniit, nauravat kasvot muuttuivat äkkiä vakaviksi, hän
kohottautui lepotuolissaan niin paljon kuin voi ja katsoen vanhukseen
pani hänen edessään kätensä ristiin, mutta ei voinut hillitä itseään,
vaan purskahti äkkiä nauramaan...
— Hänellehän minä, hänelle! — sanoi hän osoittaen Aljošaa ja
harmistuneena kuin lapsi itseensä sen johdosta, että ei ollut voinut
hillitä nauruaan. Ken olisi katsonut Aljošaan, joka seisoi askelen
päässä vanhuksen takana, olisi nähnyt hänen poskiensa nopeasti
sävähtävän punaisiksi. Hänen silmänsä välähtivät, ja hän loi ne alas.
— Hän on saanut toimittaakseen teille, Aleksei Fjodorovitš, erään
asian... Kuinka te voitte? — jatkoi äiti kääntyen äkkiä Aljošan puoleen
ja ojentaen hänelle hienosti hansikoidun kätensä. Vanhus katsahti
taakseen ja katsoi äkkiä tarkkaavaisesti Aljošaa. Tämä lähestyi Liseä
ja ojensi hänelle kätensä omituisesti ja kömpelösti hymähtäen. Lise
tekeytyi arvokkaan näköiseksi.
— Katerina Ivanovna lähettää teille minun kauttani tämän, — hän antoi
Aljošalle pienen kirjeen. — Hän pyytää erityisesti, että pistäytyisitte
hänen luokseen, mutta pian, pian, ja että ette narraisi, vaan
välttämättömästi tulisitte.
— Hän pyytää minua pistäytymään luokseen? Hänen luokseen, minua...
Miksi? — mutisi Aljoša hyvin ihmeissään. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä
hyvin huolestunut ilme.
— Oi, se on kaikki Dmitri Fjodorovitšin johdosta ja... kaikkien
noitten viimeisten tapahtumien johdosta, — kiiruhti äiti selittämään.
— Katerina Ivanovna on nyt tehnyt erään päätöksen... mutta sitä varten
hänen täytyy välttämättömästi nähdä teitä... miksi? Sitä en tietysti
tiedä, mutta hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian. Ja te teette sen,
teette aivan varmaan, tässä siihen käskee kristillisyyskin...
— Olen nähnyt hänet kaiken kaikkiaan vain yhden kerran, — jatkoi Aljoša
ollen yhä ymmällä.
— Oi, hän on niin korkea, niin saavuttamaton olento!... Jo yksistään
kärsimystensä takia... Ajatelkaahan, mitä hän on kärsinyt, mitä hän
nyt kärsii, ajatelkaa, mikä häntä odottaa... se kaikki on kauheata,
kauheata!
— Hyvä on, minä tulen, — päätti Aljoša lukaistuaan lyhyen ja
arvoituksellisen kirjelapun, jossa oli vain harras pyyntö, että hän
tulisi, eikä minkäänlaisia selityksiä.
— Ah, kuinka se on teidän puoleltanne kaunista ja suurenmoista! —
huudahti äkkiä Lise innostuen. — Minäpä sanoin äidille: hän ei mene
sinne missään tapauksessa, hän vetäytyy pois. Oi, kuinka hyvä te
olettekaan! Olen aina ollut sitä mieltä, että te olette hyvä, minusta
on mieluisaa saada se nyt sanotuksi.
— Lise! — lausui äiti vakavasti, mutta hymähti samassa.
— Te olette unohtanut meidätkin, Aleksei Fjodorovitš, te ette ollenkaan
tahdo käydä meillä. Mutta Lise on kahdesti sanonut minulle, että
hänellä on hauskaa vain teidän seurassanne.
Aljoša kohotti alasluodun katseensa, punastui taas äkkiä ja naurahti
taas tietämättä itsekään mille. Luostarinvanhin ei muuten enää
tarkannut häntä. Hän oli ruvennut puheisiin matkustavan munkin kanssa,
joka, kuten jo sanoimme, odotti Lisen lepotuolin vierellä hänen
saapumistaan. Tämä munkki oli nähtävästi kaikkein yksinkertaisimpia,
t.s. arvoltaan alhaisimpia, mies, jolla oli ahdas ja järkkymätön
maailmankatsomus, mutta uskovainen ja omalla tavallaan luja. Hän
ilmoitti tulevansa jostakin kaukaa pohjoisesta, Obdorskista, pyhän
Sylvesterin luostarista, joka oli pyhä luostari ja jossa oli kaikkiaan
vain kymmenkunta munkkia. Vanhus siunasi häntä ja kutsui käymään
kammiossaan, milloin hän itse vain halusi.
— Kuinka te rohkenette tehdä tuollaisia tekoja? — kysyi äkkiä munkki
vakavasti ja juhlallisesti osoittaen Liseä. Hän tarkoitti tämän
»terveeksitekemistä».
— Siitä on tietysti vielä liian aikaista puhua. Helpotus ei ole vielä
samaa kuin täydellinen tervehtyminen ja voi johtua muistakin syistä.
Mutta jos jotakin on ollutkin, niin ei kenenkään voimasta, vaan Jumalan
sallimasta. Kaikki tulee Jumalalta. Käykää luonani, isä, — lisäsi hän
munkille, — sillä enpä voi kaikkina aikoina ottaa vastaan. Olen sairas
ja tiedän, että päiväni ovat luetut.
— Oi, ei suinkin, Jumala ei ota teitä meiltä pois, te elätte vielä
kauan, kauan, — huudahti äiti. Miltä sairaus teitä vaivaa? Te näytätte
niin iloiselta, terveeltä, onnelliselta.
— Minulla on tänään harvinaisen helppo olo, mutta minä tiedän, että
sitä kestää väin vähän aikaa. Ymmärrän nyt tautini erehtymättä. Jos
taasen teistä näytän niin iloiselta, niin ettepä millään ettekä
milloinkaan olisi voinut minua ilahduttaa niin paljon kuin nyt,
tekemällä tuon huomautuksen. Sillä ihmiset ovat luodut onneen, ja ken
on täysin onnellinen, se saattaa suorastaan sanoa itselleen: »Minä olen
täyttänyt Jumalan käskyn täällä maan päällä.» Kaikki oikeamieliset,
kaikki pyhät, kaikki pyhät marttyyrit ovat olleet onnellisia.
— Oi, miten te puhutte, kuinka rohkeita ja yleviä sanoja! — huudahti
äiti, — Te puhutte ja ikäänkuin tungette olemuksen läpi. Ja kuitenkin
onni, onni, — missä se on? Kuka voi sanoa olevansa onnellinen? Oi,
kun kerran olitte niin hyvä, että tänään päästitte meidät vielä
näkemään teitä, niin kuulkaa kaikki, minkä viime kerralla jätin teille
puhumatta, en uskaltanut sanoa, kaikki, mistä kärsin, ja niin kauan,
niin kauan jo olen kärsinyt! Minä kärsin,-suokaa minulle anteeksi, minä
kärsin... — Ja jonkin äkillisen kiihkeän tunteen valtaamana hän pani
kätensä ristiin vanhuksen edessä.
— Mistä te erikoisesti kärsitte?
— Kärsin... epäuskosta...
— Ette usko Jumalaan?
— Oi, ei, ei, sitä en uskalla ajatellakaan, mutta tuleva elämä — se
on semmoinen arvoitus! Eikä kukaan, ei kukaan anna siihen vastausta!
Kuulkaa, te olette terveeksitekijä, te olette ihmissielun tuntija!
Minä en tietysti uskalla vaatia, että täydellisesti uskoisitte minua,
mutta vakuutan teille kaikkein pyhimmällä sanallani, että en puhu nyt
kevytmielisyydestä, vaan että tuo ajatus tulevasta haudantakaisesta
elämästä vaivaa minua kärsimykseen asti, pelkoon ja kauhistukseen
asti... Enkä tiedä, kenen puoleen kääntyisin, en ole uskaltanut koko
elämäni aikana... Ja nyt rohkenen kääntyä teidän puoleenne... Oi, hyvä
Jumala, mimmoisena te minua nyt pidättekään! — Hän löi käsiään yhteen.
— Älkää olko huolissanne siitä, mitä minä ajattelen, — vastasi vanhus.
— Uskon täydellisesti murheenne vilpittömyyden.
— Oi, kuinka kiitollinen olenkaan teille! Nähkääs: suljen silmäni ja
ajattelen: jos kaikki uskovat, niin mistä tämä on tullut? Mutta nyt
vakuutetaan, että kaikki tuo on saanut alkunsa pelosta kauhistuttavien
luonnonilmiöitten edessä ja että mitään tuommoista ei ole olemassakaan.
No niin, ajattelen, olen uskonut koko elämäni ajan — kuolen ja
yht'äkkiä ei olekaan mitään, vain »takiaisia kasvaa haudalle», niinkuin
olen lukenut erään kirjailijan teoksesta. Se on kauheata! Miten, miten
voi saada takaisin uskon? Muuten uskoin vain ollessani pieni lapsi,
mekaanisesti, mitään ajattelematta... Miten, miten tuon voi todistaa?
Olen nyt tullut langetakseni eteenne ja pyytääkseni teiltä vastausta
tähän. Jos päästän käsistäni nyt tämänkin tilaisuuden — niin ei minulle
koko elämäni aikana enää kukaan anna vastausta. Miten voi todistaa,
miten voi tulla vakuutetuksi? Oi, tämä on onnettomuuteni! Seison ja
huomaan, että ympärilläni tämä on kaikille samantekevää, melkein
kaikille, ei kukaan siitä nyt huolehdi, minä yksin vain en voi sitä
kestää. Se on kauheata, kauheata!
— Epäilemättä se on kauheata. Mutta todistaa tässä ei voi mitään, tulla
vakuutetuksi — se on mahdollista.
— Kuinka? Millä tavoin?
— Toimivan rakkauden kautta. Koettakaa rakastaa lähimmäisiänne
toimeliaasti ja väsymättä. Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te
myös tulette vakuutetuksi sekä Jumalan olemassaolosta että sielunne
kuolemattomuudesta. Jos taas pääsette täydelliseen itsekieltämykseen
lähimmäisenrakkaudessa, niin silloin uskonne on aivan varma eikä mikään
epäilys voi noustakaan sieluunne. Tämä on koeteltua ja tämä on varmaa.
— Toimivan rakkauden? Kas siinä on taas kysymys ja millainen kysymys
onkaan! Katsokaahan, minähän rakastan ihmiskuntaa siinä määrin, että
toisinaan, uskotteko, haaveilen siitä, että jätän kaikki, kaikki
mitä minulla on, jätän Lisen ja menen sairaanhoitajaksi. Suljen
silmäni, ajattelen ja haaveilen, ja niinä hetkinä tunnen itsessäni
lannistumatonta voimaa. Eivät mitkään haavat, eivät mitkään mätäpaiseet
voisi minua peloittaa. Minä ne sitoisin ja pesisin omin käsin, minä
hoitaisin noita kärsiviä, minä olisin valmis suutelemaan noita
haavoja...
— Sekin on jo paljon ja hyvä asia, että ajatuksenne askaroivat
tuommoisessa eikä muunlaisessa. Ei, ei, odottamatta te todellakin
teettekin jonkin hyvän työn.
— Niin, mutta kauanko jaksaisin elää tuommoista elämää? — jatkoi
rouva kiihkeästi ja ikäänkuin raivostuen. — Se on tärkein kysymys!
Se on kaikkein piinallisin kysymys minulle. Suljen silmäni ja kysyn
itseltäni: kauanko jaksaisit kulkea tuota tietä? Ja jos sairas, jonka
haavoja sinä peset, ei heti osoita sinulle kiitollisuutta, vaan
päinvastoin kiusaa sinua oikuillaan, pitämättä arvossa ja huomaamatta
sinun ihmisrakasta toimintaasi alkaa huutaa sinulle, esittää
epähienosti vaatimuksia, vieläpä valittaa jollekulle esimiehelle (kuten
hyvin sairaat usein tekevät) — kuinka käy silloin? Jatkuuko sinun
rakkautesi vai eikö? Ja, ajatelkaahan, olen jo vavisten todennut: jos
on jotakin, mikä voisi jäähdyttää »toimivan» rakkauteni ihmiskuntaan
heti paikalla, niin se on kiittämättömyys. Sanalla sanoen, minä teen
työtä palkan tähden, minä vaadin heti palkkaa, toisin sanoen kiitosta
itselleni, ja rakkauden maksettavaksi rakkaudella. Muulla tavoin en
kykene ketään rakastamaan!
Hän syytteli itseään aivan vilpittömästi ja katsoi päätettyään puheensa
vanhusta uhmailevan päättävästi.
— Tämä on aivan täsmälleen samanlaista kuin minulle kauan sitten kertoi
eräs lääkäri, — huomautti vanhus. — Hän oli jo ikämies ja kieltämättä
älykäs mies. Hän puhui yhtä avomielisesti kuin tekin, vaikka leikkiä
laskien, katkeraa leikkiä laskien. »Minä», sanoi hän, »rakastan
ihmiskuntaa, mutta ihmettelen itseäni: kuta enemmän minä rakastan
ihmiskuntaa yleensä, sitä vähemmän rakastan eri ihmisiä, yksilöitä.
Haaveissani usein olen saanut päähäni kiihkeitä aikeita palvella
ihmiskuntaa, ja ehkäpä todellakin olisin antanut ristiinnaulita itseni
ihmisten tähden, jos se yht'äkkiä olisi ollut tarpeellista, mutta
samalla en kuitenkaan voi asua kahta päivää toisen kanssa samassa
huoneessa, kuten kokemuksesta tiedän. Jos toinen on läheisyydessäni,
niin hänen persoonansa jo rasittaa itserakkauttani ja rajoittaa
vapauttani. Yhdessä vuorokaudessa voin ruveta vihaamaan parhaintakin
ihmistä: yhtä sen takia, että hän syö liian hitaasti päivällispöydässä,
toista sen vuoksi, että hänellä on nuha ja hän niistää yhtä mittaa
nenäänsä. Minusta», sanoi hän, »tulee ihmisten vihaaja heti, kun vain
joudun tekemisiin heidän kanssaan. Sen sijaan on aina käynyt niin, että
kuta enemmän olen vihannut ihmisiä erikseen, sitä hehkuvammaksi on
tullut rakkauteni ihmiskuntaa kohtaan yleensä.»
— Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tämmöisessä tapauksessa tehtävä? Onko
tässä jouduttava epätoivoon?
— Ei, sillä sekin jo riittää, että te olette siitä huolissanne. Tehkää
mitä voitte, ja se lasketaan teille hyväksi. Te olette jo paljon
tehnyt, koska olette voinut niin syvästi ja vilpittömästi oppia
tuntemaan itsenne! Jos taas te nyt puhuitte minunkin kanssani niin
vilpittömästi vain saadaksenne minulta, kuten saittekin, kiitosta
rehellisyydestänne, niin ette tietysti pääse mihinkään toimivan
rakkauden töissä. Kaikki jää näin vain omiksi haaveiluiksenne, ja
elämänne vilahtaa ohi kuin harhakuva. Silloin tietysti unohdatte myös
tulevan elämän ja rauhoitutte lopulta jotenkuten omia aikojanne.
— Te olette musertanut minut! Vasta nyt, juuri sillä hetkellä kuin
te puhuitte, minä ymmärsin, että todellakin vain odotin teiltä
kiitosta vilpittömyydestäni, kun kerroin teille, että en voi kestää
kiittämättömyyttä. Te olette osoittanut minulle olemukseni laadun, te
olette täysin ymmärtänyt minut ja selittänyt minut itselleni!
—— Puhutteko tuota tosissanne? No niin, nyt tuon tunnustuksenne
jälkeen minä uskon, että te olette vilpitön ja että sydämenne on hyvä.
Jos ette saavuta onnea, niin muistakaa aina, että te olette hyvällä
tiellä, ja koettakaa sillä pysyä. Tärkeintä on, että vältätte valhetta,
kaikkea, valhetta, varsinkin valehtelemista itsellenne. Pitäkää
silmällä valhettanne ja tarkastakaa sitä joka tunti, joka hetki.
Välttäkää myös sekä toisten että itsenne inhoamista: se, mikä teistä
sisällänne näyttää huonolta, puhdistuu jo sen kautta, että te olette
sen itsessänne huomannut. Karttakaa myös pelkoa, vaikka pelko on vain
kaiken valheen seurausta. Älkää koskaan pelästykö omaa arkuuttanne
rakkauden saavuttamisessa, älkää edes kovin paljon pelästykö tällöin
huonoja tekojanne. Olen pahoillani, että en voi sanoa teille mitään
lohdullisempaa, mutta toimiva rakkaus on haaveilevaan rakkauteen
verrattuna ankara ja peloittava asia. Haavemielinen rakkaus haluaa
pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät.
Tässä mennään todella niinkin pitkälle, että uhrataan henkikin, kunhan
vain kaikki kävisi nopeasti ja pian täyttyisi aivan kuin näyttämöllä,
ja että kaikki näkisivät ja kehuisivat. Mutta toimiva rakkaus on työtä
ja kestämistä, monille kenties myös oppimista. Mutta sanon edeltäpäin,
että samana hetkenä, jolloin te kauhuksenne näette, että kaikista
ponnistuksistanne huolimatta ette ole lähestynyt päämäärää, vaan
päinvastoin tavallanne siitä loitontunutkin, — sinä samana hetkenä,
ennustan sen teille, te yht'äkkiä saavutattekin päämäärän ja näette
selvästi yllänne Jumalan ihmeitätekevän voiman, Jumalan, joka koko ajan
on teitä rakastanut ja huomaamattanne johdattanut. Pyydän anteeksi,
että en voi olla kanssanne kauempaa, minua odotetaan. Näkemiin.
Rouva itki.
— Lise, Lise, siunatkaa toki häntä, siunatkaa! — sanoi hän äkkiä
touhukkaasti.
— Häntä ei kannata edes rakastaakaan. Minä näin, miten hän koko ajan
kujeili, — sanoi vanhus leikillään. — Miksi te koko ajan nauroitte
Alekseille?
Lise oli todellakin kaiken aikaa tuolla tavoin kujeillut. Hän oli jo
pitkän aikaa, viime kerrasta asti, huomannut, että Aljoša joutuu hänen
seurassaan hämilleen ja koettaa olla häneen katsomatta, ja tämäpä häntä
oli alkanut suuresti huvittaa. Lise katseli Aljošaan kiinteästi ja
koetti saada heidän katseensa sattumaan yhteen. Aljoša ei voinut kestää
häneen itsepintaisesti suunnattua katsetta ja alkoi äkkiä tahtomattaan,
vastustamattoman voiman pakosta, itse katsella tyttöä, mutta silloin
tyttö samassa alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä katsellen suoraan
hänen silmiinsä. Aljoša oli yhä enemmän hämillään ja harmissaan.
Viimein hän kääntyi kokonaan pois ja piiloutui vanhuksen selän taakse.
Muutaman minuutin kuluttua hän taas saman vastustamattoman voiman
pakottamana kääntyi katsomaan, katsooko tyttö häntä vai eikö, ja näki,
että Lise melkein riippuen ulos lepotuolistaan katseli häntä sivulta
päin ja odotti kaikin voimin, milloin hän katsoo. Mutta kun Aljošan ja
hänen katseensa sattuivat yhteen, alkoi tyttö nauraa ääneensä, niin
että vanhus ei malttanut olla sanomatta:
— Miksi te, veitikka, tuolla tavoin koetatte saada hänet häpeämään?
Lise punastui äkkiä aivan odottamatta, hänen kasvonsa tulivat hyvin
vakaviksi, ja hän alkoi äkkiä puhua nopeasti ja hermostuneesti
valittaen kiihkeästi ja paheksuvasti:
— Miksi hän sitten on kaikki unohtanut? Pienenä ollessani hän kantoi
minua käsillään, me olimme leikkitovereita. Hänhän kävi meillä
opettamassa minua lukemaan, tiedättekö sen? Sanoessaan kaksi vuotta
sitten jäähyväiset hän sanoi, että ei unohda koskaan, että me olemme
ikuiset ystävät, ikuiset, ikuiset! Ja nyt hän on yht'äkkiä ruvennut
minua pelkäämään, ikäänkuin minä hänet söisin. Miksi hän ei tahdo tulla
luo, miksi hän ei tahdo puhella? Miksi hän ei tahdo käydä meillä? Tekö
muka ette häntä päästä? Mehän tiedämme, että hän käy kaikkialla. Minun
ei ole sopivaa häntä kutsua, hänen olisi ensimmäisenä pitänyt muistaa,
jos ei ole unohtanut. Eipäs, hän etsii nyt pelastusta! Miksi te olette
pukenut hänen ylleen tuon pitkäliepeisen pappisviitan... Kun hän lähtee
juoksemaan, niin hän lankeaa...
Ja yht'äkkiä hän voimatta, hillitä itseään pani käden kasvojensa
eteen ja alkoi nauraa hirveästi, hillittömästi pitkää, hermostunutta,
ruumista värisyttävää ja kuulumatonta nauruaan. Vanhus oli kuunnellut
hänen puhettaan hymyillen ja siunasi häntä hellästi. Mutta alkaessaan
suudella hänen kättään tyttö äkkiä painoi sen silmilleen ja alkoi itkeä.
— Älkää suuttuko minuun, minä olen hupakko, minä en ole minkään
arvoinen... ja Aljoša on ehkä oikeassa, aivan oikeassa, kun ei tahdo
käydä näin naurettavan ihmisen luona.
— Minä lähetän hänet ehdottomasti, — päätti vanhus.
5.
Niin tapahtuu, tapahtuu!
Luostarinvanhin oli ollut poissa kammiostaan noin viisikolmatta
minuuttia. Kello oli jo yli puoli yhden, mutta Dmitri Fjodorovitš,
jonka takia kaikki olivat kokoontuneet, ei vieläkään ollut
saapunut. Mutta hänet näyttivät toiset ikäänkuin unohtaneen, ja kun
luostarinvanhin taas astui kammioon, niin hän tapasi kaikki vieraansa
mitä vilkkaimmin keskustelemassa keskenään. Keskusteluun ottivat osaa
ennen kaikkea Ivan Fjodorovitš ja molemmat pappismunkit. Keskusteluun
yhtyi, nähtävästi hyvin kiihkeästikin, myös Miusov, mutta hänellä
oli taaskin huono onni: Hän oli ilmeisesti syrjähenkilö ja hänelle
vastailtiin vähän, niin että tämä uusi seikka yhä vain lisäsi hänen
mieleensä kertynyttä ärtyisyyttä. Asian laita ali niin, että hän ja
Ivan Fjodorovitš ja ennenkin olivat jonkin verran pistelleet toisiaan
kilpaillen tiedoissa, eikä hän voinut kylmäverisesti sietää tämän
hänelle osoittamaa eräänlaista yliolkaisuutta. »Tähän asti sentään
olin kaiken sen huipulla, mikä Euroopassa on etevintä, mutta tuo uusi
sukupolvi ei piittaa meistä kerrassaan mitään», ajatteli hän itsekseen.
Fjodor Pavlovitš, joka; itse oli luvannut istuutua tuoliinsa ja olla
vaiti, oli todellakin jonkin aikaa ääneti, mutta tarkkasi ivallisesti
hymyillen naapuriaan Pjotr Aleksandrovitšia ja ilmeisesti oli iloissaan
hänen äreydestään. Hän oli, jo kauan aikonut maksaa hänelle minkä
mistäkin eikä nyt tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä. Viimein hän
ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan kumartui naapurinsa olkapäätä
kohti ja ärsytti häntä vielä kerran puoliääneen:
— Miksi te ette äsken mennyt pois tuon »suuteli rakkaasti» jälkeen,
vaan suostuitte jäämään näin huonoon seuraan? Siksi vain, että tunsitte
tulleenne halvennetuksi ja loukatuksi ja jäitte näyttämään älyänne
saadaksenne siten hyvitystä. Nyt ette enää lähde, ennenkuin olette
antanut älynne loistaa heille.
— Joko te taas? Lähden päinvastoin heti pois.
— Myöhemmin, myöhemmin kuin muut lähdette! — pisti Fjodor Pavlovitš
vielä kerran. Tämä tapahtui melkein samalla hetkellä kuin vanhus palasi.
Kiista loppui hetkeksi, mutta vanhus istuutuen entiselle paikalleen
katsoi kaikkiin aivan kuin tahtoisi kohteliaasti kehoittaa jatkamaan.
Aljoša, joka oli oppinut tuntemaan melkein kaikki hänen kasvojensa
ilmeet, näki aivan selvästi, että hän oli hirveän väsynyt ja
ponnisti kestääkseen. Viime aikoina sairastaessaan hän oli saanut
pyörtymiskohtauksia, jotka johtuivat voimien loppumisesta. Melkein
samanlainen kalpeus kuin pyörtymyksen edellä levisi nytkin hänen
kasvoilleen, ja hänen huulensa tulivat valkeiksi. Mutta nähtävästi
hän ei tahtonut hajoittaa kokousta, vaan hänellä oli siinä jokin oma
tarkoituksensa, — mutta mikä? Aljoša piti häntä tarkasti silmällä.
— Me keskustelemme heidän perin mielenkiintoisesta kirjoituksestaan, —
lausui pappismunkki Josef, kirjastonhoitaja, kääntyen vanhuksen puoleen
ja osoittaen Ivan Fjodorovitšia. — Paljon uutta he esittävät, mutta
perusajatus näyttää menevän kahteen eri suuntaan. Kysymyksen johdosta,
joka koskee kirkollisyhteiskunnallista tuomioistuinta ja sen oikeuksien
laajuutta, he ovat vastanneet kirjoitelmalla aikakauskirjassa eräälle
hengelliseen säätyyn kuuluvalle henkilölle, joka on kirjoittanut tästä
kysymyksestä kokonaisen kirjan...
— Valitettavasti en ole lukenut kirjoitustanne, mutta olen kuullut
siitä, — vastasi vanhus katsellen kiinteästi ja terävästi Ivan
Fjodorovitšia.
— Heidän kantansa on sangen mielenkiintoinen, — jatkoi
isä kirjastonhoitaja. — Nähtävästi he kysymyksessä
kirkollis-yhteiskunnallisesta tuomioistuimesta kokonaan hylkäävät
kirkon erottamisen valtiosta.
— Se on mielenkiintoista, mutta miltä kannalta te näin ajattelette? —
kysyi vanhus Ivan Fjodorovitšilta.
Tämä vastasi hänelle viimein, mutta ei kohteliaalla ylemmyydellä, kuten
Aljoša vielä edellisenä päivänä oli pelännyt, vaan vaatimattomasti ja
hillitysti, ilmeisen kohteliaasti ja nähtävästi ilman pienintäkään
salaista ajatusta.
— Lähden siitä väitteestä, että tämä peruskäsitteitten sekoittaminen,
toisin sanoen kirkon ja valtion olemuksen sekoittaminen, kun otamme
kummankin erikseen, jatkuu tietysti ikuisesti siitä huolimatta, että se
on mahdottomuus ja että sitä ei koskaan voi saattaa normaaliseen eikä
edes jossakin määrin yhteensopivaan tilaan, sillä asian koko perusta
on valheellinen. Kompromissi valtion ja kirkon välillä sellaisissa
kysymyksissä kuin esimerkiksi kysymys tuomioistuimesta on mielestäni
täydellisesti ja puhtaasti ottaen pohjaltaan mahdoton. Hengelliseen
säätyyn kuuluva henkilö, jonka mielipiteitä vastaan olen esittänyt
vastaväitteitä, on sitä mieltä, että kirkolla on täsmälleen määrätty
paikkansa valtiossa. Minä taasen olen lausunut häntä vastaan sen
väitteen, että päinvastoin kirkon tulee sulkea itseensä koko valtio
eikä vain saada siitä jokin nurkka ja että jos tämä jostakin syystä
nyt on mahdotonta, niin, asiain todellisen laadun mukaan arvostellen,
se on ehdottomasti pantava kristillisen yhteiskunnan koko seuraavan
kehityksen suoranaiseksi ja tärkeimmäksi päämääräksi.
— Aivan oikein, — lausui lujasti ja hermostuneesti isä Paísi,
harvapuheinen ja oppinut pappismunkki.
— Puhtainta ultramontaanisuutta! — huudahti Miusov asettaen
kärsimättömästi jalan toisen jalkansa päälle.
— Heh, eihän meillä ole vuoriakaan! — huudahti isä Josef ja jatkoi
kääntyen luostarinvanhimman puoleen: — He vastaavat muun muassa
vastustajansa, hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön — huomatkaa se
— seuraaviin »oleellisiin ja perusmielipiteisiin». Ensiksi: siihen,
että »ei yksikään yhteiskunnallinen liittymä voi eikä sen pidä omistaa
itselleen valtaa — käyttää jäsentensä kansalais- ja valtiollisia
oikeuksia». Toiseksi: että »rikosoikeudellinen ja siviilioikeudellinen
tuomiovalta ei saa kuulua kirkolle eikä ole sopusoinnussa sen luonteen
kanssa, se kun on jumalallinen laitos ja ihmisten yhteenliittymä
uskonnollisia tarkoitusperiä varten». Ja vihdoin kolmanneksi: siihen,
että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta»...
— Mitä arvottominta sanoilla leikkimistä pappismiehen puolelta! —
keskeytti taas isä Paísi malttamatta olla ääneti. — Minä olen lukenut
tämän kirjan, jota vastaan te olette esittänyt väitteitä, — sanoi
hän kääntyen Ivan Fjodorovitšin puoleen, — ja minua ihmetyttivät
hengenmiehen sanat, että »kirkko on valtakunta, joka ei ole tästä
maailmasta». Jos se ei ole tästä maailmasta, niin sitä siis ei voi
olla maan päällä ollenkaan olemassa. Pyhän evankeliumin sanoja: »ei
tästä maailmasta» on käytetty väärässä merkityksessä. Tuollaisilla
sanoilla leikkiminen ei käy laatuun. Meidän Herramme Jeesus Kristus
tuli nimenomaan perustamaan kirkkoa maan päälle. Taivaan valtakunta
tietysti ei ole tästä maailmasta, se on taivaassa, mutta siihen ei voi
päästä muuta tietä kuin kirkon kautta, joka on perustettu ja asetettu
maan päälle. Ja sentähden ovat maalliset sanaleikit tässä mielessä
mahdottomia ja arvottomia. Kirkko on todellakin valtakunta, ja sen
määränä on hallita, ja lopulta sen täytyy epäilemättä olla valtakuntana
koko maan päällä, — siitä on meillä olemassa lupaus...
Hän vaikeni äkkiä aivan kuin hilliten mieltään. Ivan Fjodorovitš,
joka oli kuunnellut häntä kunnioittavasti ja tarkkaavasti, jatkoi
erittäin levollisesti, mutta edelleenkin halukkaasti ja vilpittömästi,
luostarinvanhimman puoleen kääntyen:
— Minun kirjoitukseni pääajatus on se, että muinoin kristityn ajan
ensimmäisinä kolmena vuosisatana kristillisyys maan päällä ilmeni
vain kirkkona ja oli vain kirkko. Mutta kun Rooman pakanallinen
valtakunta tahtoi tulla kristityksi, niin kävi pakostakin niin, että
tultuaan kristityksi se vain sulki itseensä kirkon, mutta jäi edelleen
entiseen tapaan pakanalliseksi valtakunnaksi hyvin monissa toimissaan.
Todellisuudessa epäilemättä pitikin näin käydä. Mutta Roomassa valtiona
säilyi sangen paljon pakanallista sivistystä ja viisautta, kuten
esimerkiksi itse valtion tarkoitusperät ja perusteet. Kristuksen
kirkko taas ei valtioon astuttuaan epäilemättä voinut luovuttaa mitään
perustastaan, siitä kivestä, jolle se rakentuu, eikä voinut tavoitella
muuta kuin omia tarkoitusperiään, jotka Herra itse kerran sille oli
määrännyt ja osoittanut, muun muassa: muuttaa koko maailma ja siis koko
muinainen pakanallinen valtio kirkoksi. Näin ollen (tulevaisuuteen
nähden) ei kirkon tule etsiä itselleen määrättyä paikkaa valtiossa
niinkuin »jokainen yhteiskunnallinen liittymä» tai »ihmisten yhtymä
uskonnollisia tarkoitusperiä varten» (kuten kirkosta lausuu tekijä,
jota vastaan väittelen), vaan päinvastoin jokaisen maallisen valtion
pitäisi vastaisuudessa täydelleen muuttua kirkoksi eikä olla mitään
muuta kuin vain kirkko sekä luopua kaikista päämääristään, jotka eivät
ole sopusoinnussa kirkollisten kanssa. Eikä tämä kaikki millään tavoin
sitä alenna, ei riistä sen arvoa ja kunniaa suurena valtiona, ei sen
valtiaitten kunniaa, vaan ainoastaan johdattaa sen valheelliselta,
vielä pakanalliselta ja väärältä tieltä sille ainoalle oikealle
ja totiselle tielle, joka vie iäisiin päämääriin. Tämänpä vuoksi
»Kirkollis-yhteiskunnallisen tuomioistuimen perusteet» nimisen kirjan
tekijä arvostelisi oikein, jos hän etsiessään ja esitellessään noita
perusteita pitäisi niitä väliaikaisena, meidän syntisenä ja täyttymisen
hetkestä kaukana olevana aikanamme vielä välttämättömänä kompromissina
eikä minään muuna. Mutta heti kun näitten perusteitten keksijä uskaltaa
julistaa, että perusteet, joita hän nyt esittää ja joista osan äsken
juuri isä Josef luetteli, ovat järkähtämättömiä, alkuaineisia ja
ikuisia perusteita, niin hän suorastaan on ristiriidassa kirkon sekä
sen pyhän, ikuisen ja järkähtämättömän tehtävän kanssa. Siinä on koko
kirjoitelmani, täydellinen selostus siitä.
— Se on lyhyesti sanoen, — alkoi isä Paísi taas puhua pannen painoa
joka sanalle, — että eräitten teoriain mukaan, jotka ovat kovin hyvin
selvinneet yhdeksännellätoista vuosisadallamme, kirkon on muututtava
valtioksi aivan kuin kehittyen alemmasta olotilasta korkeampaan ja
sitten hävittävä siihen väistyen tieteen, ajanhengen ja sivistyksen
tieltä. Jos se ei tahdo sitä tehdä ja panee vastaan, niin sille
suodaan sen takia valtiossa vain jokin nurkka, ja siinäkin se on
valvonnan alaisena. Näin on kaikkialla meidän aikanamme nykyaikaisissa
eurooppalaisissa maissa. Venäläisen käsitystavan ja vahvan toivon
mukaan taas ei kirkon ole muututtava valtioksi ikäänkuin kehittyen
alemmasta tyypistä korkeammaksi, vaan päinvastoin valtion pitää lopulta
päästä siihen, että se voi muuttua ainoastaan kirkoksi eikä miksikään
muuksi. Niin tapahtuukin, niin tapahtuu!
— No, myönnänpä teidän nyt minua hiukan rohkaisseen, — naurahti Miusov
siirtäen taas toisen jalkansa toisen päälle. — Mikäli ymmärrän,
on tässä siis kysymyksessä jonkin äärettömän kaukaisen ihanteen
toteuttaminen tulevan ajan jälkeen. Kernaasti minun puolestani. Ihana
haaveellinen unelma sotien, diplomaattien, pankkien y.m. katoamisesta.
Jotakin semmoista, mikä muistuttaa sosialismiakin. Minä luulen, että se
oli vakava asia ja että kirkko _nyt_ esimerkiksi rupeaa tuomitsemaan
rikosasioissa ja määräämään raippoja ja pakkotyötä, ehkäpä myös
julistamaan kuolemantuomioita.
— Jos nyt jo olisi olemassa vain kirkollisyhteiskunnallinen
tuomioistuin, niin kirkko ei nytkään lähettäisi pakkotyöhön eikä
tuomitsisi kuolemaan. Rikoksen ja mielipiteitten siitä täytyisi silloin
epäilemättä muuttua, tietysti vähitellen, ei äkkiä ja heti, mutta
kuitenkin jokseenkin pian... — lausui Ivan Fjodorovitš rauhallisesti ja
silmää räpäyttämättä.
— Tosissanneko te? — kysyi Miusov katsoen häneen pitkään.
— Jos kaikki olisi kirkkoa, niin kirkko erottaisi yhteydestään
rikollisen ja tottelemattoman, mutta ei silloin hakkaisi ihmisiltä
päätä pois, — jatkoi Ivan Fjodorovitš. — Kysyn teiltä, mihin tuolla
tavoin pannaanjulistettu menisi? Silloinhan hänen pitäisi poistua ei
vain ihmisten yhteydestä, kuten nyt, vaan myös Kristuksen yhteydestä.
Hänhän ei olisi rikoksellaan noussut kapinaan ainoastaan ihmisiä,
vaan myöskin Kristuksen kirkkoa vastaan. Onhan tarkasti ottaen
asian laita nytkin niin, mutta sitä ei ole kuitenkaan julistettu,
ja nykyajan rikoksentekijän omatunto ryhtyy usein ja useimmiten
tinkimään: »varastin, mutta en toimi kirkkoa vastaan, en ole Kristuksen
vihollinen», näin puhelee itselleen nykyajan rikollinen aina ja
kaikkialla, no, mutta kun kirkko tulee valtion sijalle, silloin hänen
olisi vaikeata sanoa näin, jos ei tahdo kieltää koko kirkkoa koko
maan päällä: »kaikki (muka) erehtyvät, kaikki ovat joutuneet harhaan,
kaikki kuuluvat valheelliseen kirkkoon, minä, murhaaja ja varas,
yksinäni muodostan oikean kristillisen kirkon». Onhan hyvin vaikeata
sanoa itselleen näin, se vaatii harvinaisen suuria mahdollisuuksia
sekä semmoisia olosuhteita, jommoisia ei usein satu. Asettukaapa
nyt toiselta puolen kirkon katsantokannalle rikokseen nähden: eikö
nykyisen, miltei pakanallisen katsantokannan pidä muuttua toiseksi,
ja eikö sen sijaan, että taudin saastuttama jäsen mekaanisesti
hakataan pois, niinkuin nykyisin tehdään yhteiskunnan varjelemiseksi,
ole tuleva, vieläpä täydellisesti eikä valheellisesti, ihmisen
uudestisyntymisen aate, hänen ylösnousemuksensa ja pelastuksensa aate...
— Mitä tuo toisin sanoen oikein on? En taaskaan enää ymmärrä, —
keskeytti Miusov, — taaskin jokin haave! Se on jotakin muodotonta,
jota ei voi ymmärtääkään. Millainen yhteydestä erottaminen, mikä
pannaanjulistus? Epäilenpä, että te vain puhelette huviksenne, Ivan
Fjodorovitš.
— Oikeastaanhan on asia nytkin aivan samalla tavalla, — alkoi yht'äkkiä
luostarinvanhin puhua, ja kaikki kääntyivät heti häneen päin. — Jos
nimittäin nyt ei olisi Kristuksen kirkkoa, niin ei olisi mitään,
mikä pidättäisi rikollista pahasta teosta, eikä edes rangaistusta
rikoksesta, nimittäin todellista rangaistusta, ei mekaanista, kuten he
äsken juuri sanoivat, joka mekaaninen rangaistus useimmissa tapauksissa
vain vihoittaa sydämen, vaan puuttuisi todellinen rangaistus, se, joka
yksin vaikuttaa, joka yksin peloittaa ja sovittaa, nimittäin oman
omantunnon tietoisuus.
— Kuinka siis tarkoitatte, saanko kysyä? — kysyi Miusov osoittaen mitä
vilkkainta mielenkiintoa.
— Kas tällä tavalla, — alkoi vanhus. — Kaikki nuo pakkotyöhön
lähettämiset, joihin ennen liittyi pieksäminen, eivät paranna ketään
eivätkä, mikä on tärkeintä, peloita juuri ainoatakaan rikoksentekijää,
eikä rikosten lukumäärä ollenkaan vähene, vaan on aikojen kuluessa yhä
kasvanut. Täytyyhän teidän olla samaa mieltä. Ja tulokseksi tulee,
että yhteiskuntaa ei tällä tavalla ollenkaan saada varjelluksi,
sillä vaikka vahingollinen jäsen hakataankin pois mekaanisesti ja
lähetetään kauas pois näkyvistä, niin hänen sijaansa ilmestyy heti
uusi rikollinen tai mahdollisesti kaksikin. Jos mikään suojelee
yhteiskuntaa meidänkin aikanamme ja myös parantaa rikoksentekijän
tehden hänestä uuden ihmisen, niin se taaskin on ainoastaan Kristuksen
laki, joka tunnetaan omassatunnossa. Vain tuntiessaan syyllisyytensä
Kristuksen yhteiskunnan, toisin sanoen kirkon poikana rikollinen voi
tuntea syyllisyytensä itse yhteiskunnankin, se on kirkon, edessä. Näin
ollen nykyaikainen rikoksentekijä kykenee ainoastaan kirkon edessä
tuntemaan syyllisyytensä eikä valtion edessä. Jos nyt yhteiskunta
kirkkona käyttäisi tuomiovaltaa, niin silloin se tietäisi, kenet se voi
vapauttaa pannasta ja ottaa taas yhteyteensä. Nyt sensijaan kirkko,
jolla ei ole minkäänlaista varsinaista tuomiovaltaa, vaan ainoastaan
siveellisen tuomitsemisen mahdollisuus, vetäytyy itsekin pois
rikollisen tehokkaasta rankaisemisesta. Kirkko ei erota rikoksentekijää
yhteydestään, ei jätä häntä ilman isällistä ohjaustaan. Vieläpä
enemmänkin: se koettaa säilyttää rikollisen kanssa kaiken kristillisen
kirkollisen yhteyden, päästää hänet kirkollisiin jumalanpalveluksiin ja
osalliseksi pyhistä sakramenteista, antaa hänelle almuja ja kohtelee
häntä enemmän epävapaan kuin syyllisen tavoin. Ja miten kävisikään
rikollisen, oi Jumala! jos kristillinen yhteiskuntakin, toisin sanoen
kirkko, hylkäisi hänet samalla tavoin kuin hänet hylkää ja hakkaa
pois maallinen laki? Miten kävisi, jos kirkkokin rankaisisi häntä
yhteydestään erottamisella heti ja joka kerta kun valtio on antanut
tuomionsa? Ei voisi joutua syvempään epätoivoon ainakaan venäläinen
rikoksentekijä, sillä venäläiset rikoksentekijät vielä uskovat. Kukapa
muuten tietää: kenties silloin tapahtuisi kauhea asia, — rikollisen
epätoivoisesta sydämestä kenties katoaisi usko, ja mikä siitä olisi
seurauksena? Mutta kirkko hellänä ja rakastavana äitinä itse luopuu
käyttämästä tehokasta rangaistusta, koska valtion tuomioistuin on jo
ilman kirkon rangaistusta liian kipeästi rangaissut syyllistä, ja edes
jonkun täytyy häntä sääliä. Mutta etupäässä se luopuu rangaistuksesta
sen tähden, että kirkon tuomio on ainoa tuomio, johon sisältyy totuus,
eikä se tämän vuoksi voi oleellisesti eikä siveellisesti yhtyä
mihinkään toiseen tuomioon, ei edes väliaikaiseen kompromissiin. Tässä
ei voi enää ruveta tinkimään. Ulkomainen rikollinen, niin kerrotaan,
harvoin katuu, sillä kaikkein nykyaikaisimmatkin opit vahvistavat sitä
hänen ajatustaan, että hänen rikoksensa ei ole rikos, vaan ainoastaan
epäoikeudenmukaisesti häntä sortavan voiman vastustamista. Yhteiskunta
hakkaa hänet irti itsestään täysin mekaanisesti voimallaan, joka on
suurempi kuin hänen, ja tämän erottamisen lisäksi se vihaa häntä
(näin he ainakin itse kertovat itsestään Euroopassa), — vihaa ja on
täysin välinpitämätön hänen myöhemmästä kohtalostaan ja unohtaa hänet,
veljensä. Näin kaikki tapahtuu ilman vähintäkään kirkollista sääliä,
sillä useissa tapauksissa ei siellä enää ollenkaan ole kirkkoja, on
jäänyt jäljelle vain kirkon miehiä ja komeita kirkkorakennuksia,
mutta itse kirkot ovat jo kauan pyrkineet siirtymään alemmasta,
kirkon muodosta ylempään, valtion muotoon, hävitäkseen kokonaan
siihen. Niin näyttää olevan asian laita ainakin luterilaisissa
maissa. Roomassa on näin jo tuhat vuotta ollut kirkon sijalla valtio.
Siksi rikoksentekijä itse ei enää käsitä olevansa kirkon jäsen ja
erillään siitä on epätoivoinen. Jos hän taas palaa yhteiskuntaan,
niin hän usein on täynnä niin suurta vihaa, että itse yhteiskunta
tavallaan erottaa hänet yhteydestään. Miten tämä päättyy, sen voitte
itse ymmärtää. Useissa tapauksissa näyttävät meillä asiat olevan
samalla tavoin. Mutta siinäpä se onkin, että meillä paitsi tavallisia
tuomioistuimia sen lisäksi vielä on kirkkokin, joka ei koskaan menetä
yhteyttään rikollisen kanssa, pitää häntä rakkaana ja yhä edelleenkin
kallisarvoisena poikanaan, ja tämän lisäksi on olemassa ja säilyy,
vaikkapa vain ajateltuna, myöskin kirkon tuomiovalta, jota tosin nyt ei
käytetä, mutta joka yhä elää tulevaisuutta varten, jos ei muuten niin
unelmana, ja jonka itse rikoksentekijäkin epäilemättä sydämensä vaiston
vaikutuksesta tunnustaa. Totta on sekin, mitä täällä äsken sanottiin,
nimittäin että jos kirkon tuomiovalta todellakin tulisi käytäntöön
kaikessa voimassaan, toisin sanoen, jos koko yhteiskunta muuttuisi vain
kirkoksi, niin kirkon tuomio vaikuttaisi rikollisen parantumiseen aivan
toisenlaisessa määrässä kuin mitä se nyt tekee, vieläpä kenties tosiaan
rikosten lukumääräkin vähenisi uskomattoman pieneksi. Ja kirkkokin,
siitä ei ole epäilystä, ymmärtäisi tulevaisuudessa rikollisen ja
tulevaisuuden rikoksen monissa tapauksissa aivan toisin kuin nyt ja
osaisi palauttaa erotetun yhteyteensä, ehkäistä rikosta suunnittelevan
teon ja saada langenneen uudestisyntymään. Tosin, — vanhus hymähti,
— kristillinen yhteiskunta ei nyt vielä itsekään ole valmis ja on
vain seitsemän vanhurskaan varassa, mutta koska nämä eivät väsy, niin
se pysyy yhä järkähtämättömänä odotuksessaan, että se täydellisesti
uudistuu siten, että yhteiskunnasta, joka on vielä miltei pakanallinen
liitto, tulee yksi ainoa, yleismaailmallinen ja hallitseva kirkko.
Niin tapahtuukin, tapahtuu, vaikkapa vasta aikojen lopussa, sillä vain
tämä on määrätty tapahtumaan! Eikä ole syytä olla levoton aikojen ja
määrähetkien takia, sillä ajat ja hetket määrää Jumalan viisaus, Hänen
kaikkitietäväisyytensä ja Hänen rakkautensa. Ja mikä inhimillisen
arvioinnin mukaan kenties vielä on hyvinkin kaukana, se saattaa
Jumalan ennaltamääräyksen mukaan olla toteutumisensa aaton edessä,
aivan ovella. Tämä viimeksimainittu tapahtuu, tapahtuu.
— Tapahtuu! Tapahtuu! — vakuutti hartaasti ja vakavana isä Paísi.
— Omituista, mitä suurimmassa määrässä omituista! — lausui Miusov ei
vain kiihkeästi, vaan ikäänkuin salaa mielessään paheksuen.
— Mikä teistä näyttää niin omituiselta? — tiedusti isä Josef varovasti.
— Mitä tämä sitten oikein on? — huudahti Miusov aivan kuin olisi äkkiä
alkanut purkaa mieltään. — Maan päältä poistetaan valtio, ja kirkko
koroitetaan valtion arvoon! Tämä ei ole enää ultramontaanisuutta, tämä
on enemmän kuin ultramontaanisuutta! Paavi Gregorius seitsemäs ei olisi
osannut uneksia tuommoisesta!
— Suvaitsette ymmärtää aivan päinvastoin! — lausui isä Paísi ankarasti.
— Ei kirkko muutu valtioksi, ymmärtäkää se. Se on Rooma ja sen
unelma. Se on perkeleen kolmas viettelys. Päinvastoin valtio muuttuu
kirkoksi, kohoaa kirkon tasalle ja tulee kirkoksi koko maan päällä, —
mikä on aivan päinvastaista kuin ultramontaanisuus ja Rooma ja teidän
tulkintanne, ja siinä on oikeauskoisuuden suuri tehtävä maan päällä.
Idästä tämä tähti nousee.
Miusov vaikeni merkitsevästi. Koko hänen muotonsa ilmaisi tavatonta
oman arvon tuntoa. Ylpeän alentuvainen hymy ilmestyi hänen huulilleen.
Aljoša seurasi kaikkea kovasti sykkivin sydämin. Koko tämä keskustelu
kuohutti häntä sydämen pohjaa myöten. Hän sattui katsahtamaan
Rakitiniin. Tämä seisoi liikkumatta entisellä paikallaan oven suussa
kuunnellen ja katsellen kaikkea tarkkaavaisesti, vaikka silmät
olivatkin alas luodut. Mutta poskien hehkuvasta punasta Aljoša arvasi,
että Rakitinkin oli kuohuksissaan, nähtävästi yhtä paljon kuin hänkin.
Aljoša tiesi, miksi hän oli levoton.
— Sallikaa minun kertoa teille eräs pikku anekdootti, hyvät herrat,
— lausui äkkiä Miusov merkitsevästi ja omituisella tavalla arvokkaan
näköisenä. — Pariisissa minä muutama vuosi sitten, kohta joulukuun
kumouksen jälkeen, kävin tervehtimässä erästä tuttuani, erittäin
huomattavaa ja siihen aikaan johtavassa asemassa olevaa henkilöä,
ja kohtasin hänen luonaan erään sangen mielenkiintoisen herran.
Tämä individi oli jonkinmoinen valtiollisen poliisikomennuskunnan
päällikkö, omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen virkamies.
Käyttäen tilaisuutta hyväkseni minä tyydyttääkseni suurta
uteliaisuuttani ryhdyin hänen kanssaan puheisiin. Koska hän ei ollut
tullut taloon tuttuna, vaan alemmassa asemassa olevana virkamiehenä,
joka oli tullut antamaan määrätynlaatuisen selostuksen, niin hän
puolestaan, nähdessään, millä tavoin hänen esimiehensä suhtautui
minuun, oli minua kohtaan jonkin verran avomielinen, — no, tietysti
vain jossakin määrin, hän oli, niin sanoakseni, pikemmin kohtelias
kuin avomielinen, juuri sillä tavoin kuin ranskalaiset osaavat olla
kohteliaita, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän näki, että olin
muukalainen. Mutta minä ymmärsin hänet hyvin hyvästi. Oli puhe
sosialistivallankumouksellisista, joita silloin muun muassa vainottiin.
Jättäen syrjään keskustelun varsinaisen sisällyksen mainitsen nyt vain
yhden sangen mielenkiintoisen huomautuksen, joka äkkiä pääsi tuon
herrasmiehen suusta: »Me», sanoi hän, »oikeastaan emme kovin paljon
pelkää kaikkia noita sosialisteja, anarkisteja, jumalankieltäjiä ja
vallankumouksellisia. Me pidämme heitä silmällä ja tunnemme heidän
pyrkimyksensä. Mutta heidän joukossaan on, vaikkakin vain pieni
määrä, jonkin verran erikoisia ihmisiä: ne uskovat Jumalaan ja ovat
kristittyjä, mutta samalla he myös ovat sosialisteja. Näitäpä juuri
me eniten pelkäämme, ne ovat peloittavaa väkeä! Kristitty sosialisti
on peloittavampi kuin jumalankieltäjä sosialisti.» Nuo sanat
hämmästyttivät jo silloin minua, ja nyt teidän luonanne, hyvät herrat,
ne äkkiä johtuivat mieleeni...
— Siis te sovitatte ne meihin ja pidätte meitä sosialisteina? —
kysyi isä Paísi suoraan ja kiertelemättä. Mutta ennenkuin Pjotr
Aleksandrovitš pääsi selville, mitä hän vastaisi, avautui ovi ja sisään
astui Dmitri Fjodorovitš, joka oli näin paljon myöhästynyt. Häntä oli
oikeastaan jo lakattu odottamasta, ja hänen äkillinen saapumisensa
synnytti ensihetkessä jonkin verran ihmettelyäkin.
6.
Miksi sellainen ihminen elää!
Dmitri Fjodorovitš, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen nuori mies,
joka oli keskikokoinen ja jolla oli miellyttävät kasvot, näytti paljon
vanhemmalta kuin oli. Hän oli vahvajäntereinen, ja saattoi nähdä,
että hänellä oli huomattavat ruumiinvoimat, mutta kuitenkin hänen
kasvoissaan kuvastui jotakin sairaalloista. Hänen kasvonsa olivat
laihat, posket olivat kuopalla, ja niiden värissä oli sairaalloisen
keltainen vivahdus. Suurenpuoleiset, tummat, pullottavat silmät
näyttivät katselevan lujan itsepintaisesti, mutta niiden katse
oli samalla jollakin tavoin epämääräinen. Silloinkaan kun hän oli
kiihdyksissä ja puhui suuttuneesti, ei hänen katseensa oikein näyttänyt
mukaantuvan hänen sisäisen mielentilansa mukaan, vaan ilmaisi jotakin
muuta, toisinaan semmoista, mikä ei ollenkaan ollut siihen hetkeen
kuuluvaa. »On vaikea tietää, mitä hän ajattelee», sanoivat joskus ne,
jotka puhelivat hänen kanssaan. Tapahtui, että jotkut, jotka näkivät
hänen silmissään jotakin miettivää ja juroa, äkkiä hämmästyivät hänen
odottamatonta nauruaan, joka todisti hänen ajatelleen jotakin iloista
ja leikillistä juuri silloin, kun hän oli niin juron näköinen. Muuten
saattoi jossakin määrin sairaalloinen leima hänen kasvoissaan tällä
hetkellä olla ymmärrettävä: kaikki tiesivät tai olivat kuulleet
erittäin remuisasta ja »ryypiskelevästä» elämästä, johon hän juuri
viime aikoina oli antautunut, samoinkuin kaikki tunsivat sen tavattoman
kiihtymyksen, jonka valtaan hän oli joutunut riidellessään isänsä
kanssa kiistanalaisista rahoista. Kaupungilla kerrottiin jo useita
juttuja siitä. Totta oli, että hän kyllä jo luonnostaankin oli ärtyisä,
»hillitön ja epäsäännöllinen älyltään», kuten hänestä kuvaavasti lausui
rauhantuomarimme Semjon Ivanovitš Katšaljnikov eräässä seurassa.
Hän astui sisälle moitteettomasti ja muodikkaasti puettuna, nuttu
kiinninapitettuna, käsissä mustat hansikkaat ja silkkihattu. Äskettäin
palveluksesta eronneena sotilaana hän oli antanut viiksiensä kasvaa ja
ajanut partansa. Hänen tummanruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja
sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat eteenpäin
kääntyneet. Hän kulki päättävästi, leveästi, niinkuin rintamassa.
Hetkeksi hän pysähtyi kynnykselle ja luotuaan silmäyksen kaikkiin
meni suoraan luostarinvanhimman luo arvaten, että hän oli isäntä. Hän
kumarsi syvään vanhukselle ja pyysi siunausta. Vanhus nousi seisomaan
ja siunasi häntä. Dmitri Fjodorovitš suuteli kunnioittavasti hänen
kättään ja lausui hyvin kiihtyneenä, melkein suutuksissaan:
— Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, että olen antanut näin kauan
odottaa! Mutta palvelija Smerdjakov, jonka isäukko lähetti, vastasi,
kun täsmällisesti kysyin häneltä aikaa, minulle kaksi kertaa hyvin
varmalla äänellä, että on määrätty kello yhdeksi. Nyt saan äkkiä
kuulla...
— Älkää olko millännekään, — keskeytti luostarinvanhin, — ei tee
mitään, viivästyitte hiukan, ei se haittaa...
— Olen teille erittäin kiitollinen enkä vähempää voinut odottaakaan
hyvyydeltänne. — Tokaistuaan tämän lauselman Dmitri Fjodorovitš kumarsi
vielä kerran, kääntyi sitten äkkiä »isäukkoonsa» päin ja kumarsi
tällekin yhtä kunnioittavasti ja syvään. Näkyi, että hän oli harkinnut
tuon kumarruksen jo edeltäpäin ja päättänyt sen vilpittömällä mielellä
pitäen velvollisuutenaan sillä tavoin ilmaista kunnioituksensa ja
hyvät aikomuksensa. Fjodor Pavlovitš, vaikka tämä olikin hänelle
yllätys, säilytti kuitenkin omalla tavallaan mielenmalttinsa: Dmitri
Fjodorovitšin kumarruksen johdosta hän hypähti seisomaan ja vastasi
pojalleen yhtä syvällä kumarruksella. Hänen kasvonsa tulivat äkkiä
arvokkaan ja vakavan näköisiksi, mikä kuitenkin teki hänet ehdottomasti
häijyn näköiseksi. Tervehdittyään sitten yhteisesti kaikkia
huoneessa-olijoita kumarruksella Dmitri Fjodorovitš astui pitkin ja
päättäväisin askelin ikkunan luo, istuutui ainoalle vapaana olevalle
tuolille isä Paísin läheisyyteen ja ojentaen koko ruumistaan tuolilla
eteenpäin valmistautui heti kuuntelemaan keskeyttämänsä keskustelun
jatkoa.
Dmitri Fjodorovitšin tulo ei ollut vienyt kuin pari minuuttia, ja
keskustelun täytyi viritä uudelleen. Mutta isä Paísin itsepintaiseen ja
miltei ärsyttävään kysymykseen ei. Pjotr Aleksandrovitš tällä kertaa
katsonut tarpeelliseksi vastata.
— Sallikaa minun jättää tämä puheenaihe, — lausui hän jonkinmoisella
maailmanmiehen huolimattomuudella. — Sitäpaitsi tämä aihe ei ole
mutkallinen. Tuossa Ivan Fjodorovitš hymähtelee meille: luultavasti
hänellä on jotakin mielenkiintoista lausuttavana tästäkin kohdasta.
Kysykää häneltä.
— Ei mitään erikoista, vain pieni huomautus, — vastasi heti Ivan
Fjodorovitš, — ja se koskee sitä, että yleensä eurooppalainen
liberalismi ja myös meikäläinen venäläinen liberaalinen diletantismi
usein ja jo kauan on sekoittanut sosialismin ja kristinopin lopulliset
tulokset toisiinsa. Tämä kummallinen johtopäätös on tietysti kuvaava
piirre. Muuten eivät sosialismia ja kristinoppia sekoita, kuten on
nähty, ainoastaan liberaalit ja diletantit, vaan yhdessä heidän
kanssaan monissa tapauksissa myös santarmit, tietysti ulkomaalaiset.
Teidän pariisilainen anekdoottinne on varsin luonteenomainen, Pjotr
Aleksandrovitš.
— Yleensä pyydän vieläkin saada jättää tämän kysymyksen, — toisti
Pjotr Aleksandrovitš, — ja sen sijaan minä kerron teille, hyvät
herrat, toisen anekdootin Ivan Fjodorovitšista itsestään, sangen
kiintoisan ja kuvaavan. Siitä ei ole sen enempää kuin viisi päivää,
kun eräässä täkäläisessä seurassa, jossa oli etupäässä naisia,
hän väitellessään juhlallisesti julisti, että koko maailmassa ei
ole olemassa kerrassaan mitään, mikä saisi ihmiset rakastamaan
kaltaisiaan, että sellaista luonnonlakia, joka panisi ihmisen
rakastamaan ihmiskuntaa, ei ensinkään ole olemassa ja että jos on ja
tähän saakka on ollut rakkautta maan päällä, niin sitä ei ole ollut
luonnonlain vaikutuksesta, vaan yksinomaan sen vuoksi, että ihmiset
ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa. Ivan Fjodorovitš lisäsi
samalla sivumennen, että siinä juuri koko luonnonlaki onkin, niin
että jos hävitätte ihmiskunnasta uskon kuolemattomuuteensa, niin
samassa loppuu sekä rakkaus että kaikki muukin elävä voima, joka tekee
kykeneväksi jatkamaan maallista elämää. Eikä siinä kyllin: silloin ei
enää ole olemassa mitään epäsiveellistä, kaikki on sallittua, yksinpä
antropofagia. Eikä vielä siinäkään kyllin, vaan hän vakuutti lopuksi,
että jokaisen yksityisen ihmisen kohdalta, esimerkiksi semmoisten
kuin me nyt, joka ei usko Jumalaan eikä omaan kuolemattomuuteensa,
luonnollisen siveyslain täytyy heti muuttua täydelliseksi vastakohdaksi
entiselle, uskonnolliselle, ja että aina konnuuteen asti menevä
itsekkyys on jokaiselle ihmiselle luvallinen, vieläpä se juuri on
tunnustettava välttämättömäksikin, kaikkein järkevimmäksi ja melkeinpä
jaloimmaksi ratkaisuksi hänen asemassaan. Tämmöisestä paradoksista
voitte päätellä, hyvät herrat, millaista on kaikki muu, mitä suvaitsee
julistaa ja mitä ehkä kauankin aikoo julistaa rakas eksentrikkomme ja
paradoksalistimme Ivan Fjodorovitš.
— Sallikaa kysyä, — huudahti aivan odottamatta Dmitri Fjodorovitš,
— jotta en kuulisi väärin: »konnuutta ei ainoastaan ole sallittava,
vaan se on tunnustettava kaikkein välttämättömimmäksi ja järkevimmäksi
ratkaisuksi jokaisen jumalankieltäjän asemassa»! Oliko se niin vai eikö?
— Juuri niin, — sanoi isä Paísi.
— Panen sen mieleeni.
Tämän lausuttuaan Dmitri Fjodorovitš vaikeni yhtä äkkiä kuin oli
puuttunut keskusteluun. Kaikki katsoivat häneen uteliaina.
— Onko teillä todellakin tuollainen vakaumus siitä, mitä seuraa, jos
ihmiset menettävät uskon sielunsa kuolemattomuuteen? — kysyi äkkiä
luostarinvanhin Ivan Fjodorovitšilta.
— Niin, sitä minä vakuutin. Ei ole hyvettä, jos ei ole kuolemattomuutta.
— Onnellinen te, jos niin uskotte, tai sitten hyvin onneton!
— Minkä tähden onneton? — kysyi Ivan Fjodorovitš hymyillen.
— Sen tähden, että luultavasti itse ette usko sielunne
kuolemattomuuteen ettekä edes siihen, mitä kirjoititte kirkosta ja
kirkollisesta kysymyksestä.
— Kenties olette oikeassa!... Mutta kuitenkaan minä en puhunut myöskään
vain pilaa... — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš tehden omituisen
tunnustuksen ja äkkiä punastuen.
— Ette puhunut vain pilaa, se on totta. Tämä idea ei ole vielä
selvinnyt teidän sydämessänne ja kiusaa sitä. Mutta kiusatustakin
on toisinaan hauskaa huvitella epätoivollaan aivan kuin tekisi sen
epätoivoissaan. Toistaiseksi epätoivo saa teidätkin huvittelemaan —
sekä aikakauslehtiin kirjoittamalla että väittelemällä seuroissa,
vaikka ette usko omaa dialektiikkaanne, vaan kirvelevin sydämin
nauratte sille itseksenne... Teissä tämä kysymys ei vielä ole
ratkaistu, ja siinä on teidän suuri surunne, sillä se vaatii
välttämättömästi ratkaisua...
— Mutta voiko se minussa tulla ratkaistuksi? Myönteiseen suuntaan
ratkaistuksi? — jatkoi Ivan Fjodorovitš omituista kyselyään katsellen
kaiken aikaa vanhusta selittämätön hymy huulillaan.
— Jos ei voi tulla ratkaisua myönteiseen suuntaan, niin ei koskaan
tule ratkaisua myöskään kielteiseen suuntaan, tunnettehan itse tämän
sydämenne ominaisuuden, ja siinäpä koko sen kärsimys onkin. Mutta
kiittäkää Luojaa, joka on antanut teille ylevän sydämen, semmoisen,
joka kykenee tuollaista kärsimystä tuntemaan, »tavoitella ja etsiä
niitä, kuin ylhäällä ovat, sillä meidän asuinpaikkamme on taivaassa».
Suokoon Jumala teidän sydämenne päästä ratkaisuun jo maan päällä ja
siunatkoon Jumala teidän tienne!
Vanhus kohotti kätensä ja aikoi paikaltaan siunata ristinmerkillä
Ivan Fjodorovitšia. Mutta tämä nousi äkkiä tuoliltaan, astui hänen
luokseen, otti vastaan hänen siunauksensa ja suudeltuaan hänen kättään
palasi äänettömänä paikalleen. Hän oli lujan ja vakavan näköinen.
Tämä teko ja koko edellinen keskustelu vanhuksen kanssa, jommoista
ei Ivan Fjodorovitšilta voitu odottaa, hämmästyttivät kaikkia
salaperäisyydellään ja eräänlaisella juhlallisuudellaan, niin että
kaikki vaikenivat hetken ajaksi ja Aljošan kasvoissa kuvastui miltei
pelästys. Mutta äkkiä Miusov kohautti olkapäitään, ja samalla hetkellä
Fjodor Pavlovitš hypähti tuoliltaan.
— Jumalallinen ja pyhä vanhus! — huudahti hän ja osoitti Ivan
Fjodorovitšia. — Tämä on minun poikani, liha minun lihastani, minun
rakkain jälkeläiseni! Tämä on minun mitä kunnioitettavin, niin
sanoakseni, Karl Moor, mutta tuo poikani, joka juuri tuli sisälle,
Dmitri Fjodorovitš, ja jota vastaan etsin teiltä oikeutta, — hän on
kaikkea muuta kuin kunnioitettava Franz Moor, — molemmat Schillerin
_Rosvoista_, kun taas minä itse näin ollen olen Regierender Graf von
Moor! Tuomitkaa ja pelastakaa! Emme tarvitse ainoastaan rukouksianne,
vaan myöskin profeetallista toimintaanne.
— Puhukaa hassuttelematta, älkääkä aloittako loukkaamalla omaisianne, —
vastasi vanhus heikolla, väsyneellä äänellä. Nähtävästi hän alkoi uupua
yhä enemmän ja hänen voimansa olivat ilmeisesti loppumassa.
— Arvotonta ilveilyä, minkä aavistin jo tänne tullessani! — huudahti
Dmitri Fjodorovitš paheksuen ja hypähti myös paikaltaan. — Suokaa
anteeksi, arvoisa isä, — hän kääntyi luostarinvanhimman puoleen, — minä
olen sivistymätön mies enkä edes tiedä, miten teitä on nimitettävä,
mutta teidät on petetty ja te olitte liian hyvä, kun sallitte meidän
kokoontua luoksenne. Isäukko tahtoo vain skandaalia, mitä varten — sen
hän tietänee itse. Hänellä on aina omat laskelmansa. Mutta luulenpa nyt
tietävänikin, mitä hän tahtoo...
— Kaikki minua syyttävät, kaikki nuo! — huusi vuorostaan Fjodor
Pavlovitš. — Myös Pjotr Aleksandrovitš syyttää. Syytitte, Pjotr
Aleksandrovitš, syytitte! — kääntyi hän äkkiä Miusovin puoleen, vaikka
tällä ei ollut aikomustakaan keskeyttää hänen puhettaan. — Syyttävät
minua siitä, että olen muka piilottanut lasten rahat saappaanvarteen
ja ottanut ruplan ruplalta. Mutta hyväinen aika, eikö ole olemassa
tuomioistuinta? Siellä lasketaan teille, Dmitri Fjodorovitš, teidän
omien kuittienne, kirjeittenne ja sopimustenne mukaan, kuinka
paljon teillä on ollut, kuinka paljon olette kuluttanut ja paljonko
teillä on jäljellä! Miksi Pjotr Aleksandrovitš ei tahdo lausua
tuomiota? Hän tuntee Dmitri Fjodorovitšin. Sen tähden, että kaikki
tahtovat käydä kimppuuni, mutta Dmitri Fjodorovitš on lopputilissä
minulle velkaa, eikä niin vähänkään, vaan useita tuhansia, mihin
minulla on kaikki paperit! Koko kaupunkihan tärisee ja kaikuu hänen
ryyppyretkistään! Mutta siellä, missä hän aikaisemmin palveli, siellä
hän sai maksaa tuhat ruplaa ja kaksituhatta kunniallisten neitojen
viettelemisestä. Sen me tiedämme, Dmitri Fjodorovitš, kaikkein
salaisimpia yksityiskohtia myöten, ja minä näytän sen toteen...
Pyhä isä, uskotteko: hän sai itseensä rakastumaan jalosukuisen
neidon, hyvästä perheestä ja varakkaan, jonka isä oli hänen entinen
esimiehensä, urhoollinen eversti, ansioitunut mies, jolla oli kaulassa
Annan ritarikunnan tähti miekkoineen, häpäisi tytön kosimalla häntä,
nyt tyttö on täällä, nyt hän on orpo, tuo hänen morsiamensa, mutta
hän käy tämän nähden erään täkäläisen viettelijättären luona. Vaikka
tämä viettelijätär onkin elänyt niin sanoakseni siviiliavioliitossa
erään kunnioitetun miehen kanssa, niin hän on luonteeltaan itsenäinen,
hän on kaikille valloittamaton linnoitus, aivan samanlainen kuin
laillinen vaimo, sillä hän on hyveellinen, — niin, pyhät isät, hän on
hyveellinen! Mutta Dmitri Fjodorovitš tahtoo avata tämän linnoituksen
kultaisella avaimella, siksi hän nyt rehentelee minulle, tahtoo riistää
minulta rahoja ja onkin jo tuhlannut tuhansia tälle viettelijättärelle.
Sitä varten hän ottaa yhtä mittaa rahoja, muun muassa arvaatteko
keneltä! Sanonko sen vai enkö, Mitja?
— Suu kiinni! — huudahti Dmitri Fjodorovitš. — Odottakaa, kunnes
poistun, mutta älkää uskaltako minun läsnäollessani tahria jalosukuista
tyttöä... Jo sekin, että uskallatte ynähtää hänestä, on hänen
häpäisemistään... Minä kiellän!
Hän läähätti.
— Mitja! Mitja! — huudahti Fjodor Pavlovitš heikkohermoisen tavoin ja
pusertaen kyyneliä silmistään. — Eikö isän siunaus merkitse mitään?
Entäpä jos kiroan sinut, miten silloin käy?
— Häpeämätön mies ja teeskentelijä! — kiljaisi Dmitri Fjodorovitš
raivoissaan.
— Näin hän puhuu isästään, isästään! Kuinka sitten muitten kanssa?
Hyvät herrat, ajatelkaahan: täällä on köyhä, mutta kelpo mies, entinen
kapteeni, hänelle kävi huonosti ja hänet erotettiin virasta, mutta ei
julkisesti, ei oikeudenkäynnin kautta, vaan hänen kunniansa säilyi
tahrattomana. Hänellä on suuri perhe niskoillaan. Kolme viikkoa sitten
meidän Dmitri Fjodorovitš kapakassa tarttui hänen partaansa, veti hänet
parrasta kadulle ja pieksi häntä kadulla kaiken kansan nähden, ja tämän
kaiken hän teki sen tähden, että mies on minun salainen asiamieheni
eräässä asiassani.
— Se on kaikki valhetta! Pinnalta totta, sisältä valhetta! — huusi
Dmitri Fjodorovitš vihasta vavisten. — Isä, minä en puolusta
tekojani. Niin, kaiken kansan nähden tunnustan sen: minä käyttäydyin
petomaisesti tuota kapteenia kohtaan ja olen nyt pahoillani ja inhoan
itseäni petomaisen vihani takia, mutta tuo teidän kapteeninne,
teidän asiamiehenne, meni tuon saman rouvan luo, jota te sanotte
viettelijättäreksi, ja alkoi ehdotella hänelle teidän puolestanne, että
hän ottaisi teidän hallussanne olevat vekselini ja antaisi minulle
haasteen saadakseen minut näitten vekselien perusteella vankeuteen,
jos minä liiaksi ahdistan teitä koettaessanne anastaa omaisuuden. Nyt
te moititte minua siitä, että olen mieltynyt tähän rouvaan, vaikka
te itse opetitte häntä viekottelemaan minua! Kertoohan hän itse sen
päin naamaa. Hän kertoi sen minulle pilkaten teitä! Vankeuteen taas te
tahdotte toimittaa minut ainoastaan sen tähden, että olette minulle
mustasukkainen, koska itse olette alkanut tyrkyttää lempeänne tälle
naiselle, minäpä tiedän sen, ja hänpä nauroi — kuuletteko — teitä
nauraen hän tämän kertoi. Kas tuollainen, pyhät miehet, on tämä
ihminen, tämä renttumaista poikaansa nuhteleva isä! Herrat todistajat,
suokaa anteeksi vihastukseni, mutta minä aavistin, että tämä kavala
ukko on kutsunut teidät kaikki tänne näkemään skandaalin. Minä tulin
valmiina antamaan anteeksi, jos hän ojentaisi minulle kätensä, antamaan
ja pyytämään anteeksi! Mutta koska hän tällä hetkellä on loukannut ei
ainoastaan minua, vaan myöskin jaloa tyttöä, jonka nimeäkään en uskalla
lausua turhaan kunnioituksesta häntä kohtaan, niin päätin paljastaa
koko tämän hänen pelinsä julkisesti, vaikka hän onkin isäni...
Hän ei voinut jatkaa pitemmälle. Hänen silmänsä säkenöivät,
hän hengitti vaivalloisesti. Kaikki muutkin kammiossa olivat
kuohuksissaan. Kaikki paitsi luostarinvanhin nousivat levottomina
paikoiltaan. Pappismunkit olivat ankaran näköisiä, mutta odottivat
kuitenkin vanhuksen tahdonilmaisua. Tämä istui jo aivan kalpeana, ei
mielenliikutuksesta, vaan sairauden tuottamasta voimattomuudesta. Hänen
huulillaan väikkyi rukoileva hymy. Väliin hän kohotti kätensä aivan
kuin saadakseen raivostuneet asettumaan, ja tietysti yksi ainoa hänen
viittauksensa olisi riittänyt tekemään lopun kohtauksesta. Mutta hän
näytti itse ikäänkuin odottavan vielä jotakin ja katseli kiinteästi,
aivan kuin tahtoisi vielä jotakin ymmärtää, aivan kuin jokin kohta
olisi vielä hänelle hämärä. Viimein Pjotr Aleksandrovitš Miusov tunsi
lopullisesti tulleensa nöyryytetyksi ja häväistyksi.
— Tapahtuneeseen skandaaliin me olemme kaikki syylliset! — lausui
hän kiihkeästi. — Mutta minä en kuitenkaan tätä aavistanut tänne
tullessani, vaikka tiesinkin, kenen kanssa olen tekemisissä... Tästä
on heti tehtävä loppu! Teidän arvoisuutenne, uskokaa, että kaikkia
täällä paljastettuja yksityisseikkoja minä en ole tarkoin tuntenut,
en ole tahtonut niitä uskoa ja vasta nyt ensikerran kuulen ne... Isä
on mustasukkainen pojalleen huonokäytöksisen naisen tähden ja sopii
itse tämän saman elukan kanssa poikansa toimittamisesta vankilaan...
Ja tämmöisessä seurassa on minut pakotettu saapumaan tänne... Minut
on petetty, ilmoitan kaikille, että minua on petetty samoin kuin
toisiakin...
— Dmitri Fjodorovitš! — parkaisi äkkiä oudolla äänellä Fjodor
Pavlovitš. — Jos te ette olisi poikani, niin minä heti paikalla
vaatisin teidät kaksintaisteluun... pistoleilla, kolmen askelen
matkalla... liinan läpi, liinan läpi! — lopetti hän tömistäen
molemmilla jaloillaan.
Vanhoilla valehtelijoilla, jotka ovat näytelleet koko elämänsä ajan,
on hetkiä, jolloin he teeskentelevät siinä määrin, että todellakin
värisevät ja itkevät mielenliikutuksesta, vaikka samalla hetkellä
(taikka vain sekuntia myöhemmin) voisivat itse kuiskata itselleen:
»Sinähän valehtelet, vanha veijari, sinähän olet tällä hetkelläkin
vain näyttelijä huolimatta kaikesta 'pyhästä' vihastasi ja 'pyhästä'
suuttumuksen hetkestä.»
Dmitri Fjodorovitš rypisti peloittavasti kulmakarvojaan ja katsoi
sanomattoman halveksivasti isäänsä.
— Ajattelin... ajattelin, — sanoi hän omituisen hiljaisesti ja
hillitysti, — että tulen kotiseudulleni sydämeni enkelin, morsiameni
kanssa vaalimaan isääni hänen vanhuudessaan, mutta näen edessäni vain
irstaan hekumoitsijan ja halpamielisen ilveilijän!
— Kaksintaisteluun! — kiljaisi taas ukkorähjä läähättäen ja syljen
roiskuessa hänen lausuessaan joka sanaa. — Ja te, Pjotr Aleksandrovitš
Miusov, tietäkää, hyvä herra, että kenties koko teidän suvussanne ei
ole eikä ole ollut korkeammalla tasolla olevaa ja kunniallisempaa —
kuuletteko, kunniallisempaa — naista kuin tämä teidän käsityksenne
mukaan elukka, niinkuin äsken rohkenitte häntä nimittää! Ja te, Dmitri
Fjodorovitš, vaihdoitte tähän »elukkaan» morsiamenne, arvostelitte
siis itse, että morsiamenne ei ole hänen kengänpohjansa arvoinen, kas
sellainen on se elukka!
— Häpeä! — pääsi yht'äkkiä isä Josefin suusta.
— Häpeä ja häväistys! — huudahti äkkiä kiihtymyksestä vapisevalla
nuorukaisen äänellään Kalganov, joka koko ajan oli ollut vaiti.
— Miksi sellainen ihminen elää! — karjaisi käheällä äänellä Dmitri
Fjodorovitš melkein raivostuneena vihasta ja kohottaen omituisella
tavalla olkapäänsä, niin että oli melkein köyryssä. — Ei, sanokaa
minulle, voiko sallia hänen vielä häpäisevän olemassaolollaan maata? —
Hän katsoi jokaiseen ja osoitti kädellään ukkoa. Hän puhui hitaasti ja
tasaisesti.
— Kuuletteko, kuuletteko, munkit, isänmurhaajaa? — kävi Fjodor
Pavlovitš isä Josefin kimppuun. — Siinä on vastaus teidän huutoonne
»häpeä»! Mikä on häpeä? Tuo »elukka», tuo »huonokäytöksinen nainen», on
kenties pyhempi kuin te itse, herrat sieluanne pelastavat pappismunkit!
Hän kenties lankesi nuoruudessaan ympäristönsä uhrina, mutta hän
»rakasti paljon» ja sille, joka on paljon rakastanut, on Kristuskin
antanut anteeksi...
— Kristus ei antanut anteeksi tuollaisen rakkauden tähden... — lausui
lempeä isä Josef kärsimättömästi.
— Kyllä, semmoisen tähden, juuri tuollaisen tähden, munkit, sellaisen
tähden! Te pelastatte täällä sieluanne syömällä kaalia ja luulette
olevanne vanhurskaita! Syötte rantatöröjä, kalan päivässä, ja luulette
voivanne ostaa Jumalan kalansyönnillä!
— Tämä menee aivan mahdottomiin! — kuului eri puolilta kammiota.
Mutta tämä aivan muodottomiin mennyt kohtaus sai perin odottamattoman
lopun. Äkkiä nousi paikaltaan luostarinvanhin. Aljoša, joka oli melkein
pyörällä päästään, koska pelkäsi hänen ja kaikkien puolesta, ennätti
kuitenkin tukea häntä kädestä. Vanhus astui Dmitri Fjodorovitšia kohti
ja tultuaan aivan hänen luokseen lankesi hänen eteensä polvilleen.
Aljoša luuli hänen vaipuneen siihen voimattomuudesta, mutta se ei
ollut sitä. Langettuaan polvilleen vanhus kumarsi Dmitri Fjodorovitšin
jalkoihin tehden täydellisen, täsmällisen, tietoisen kumarruksen,
vieläpä niin, että otsa kosketti maata. Aljoša oli niin hämmästynyt,
että ei edes ennättänyt tukea häntä, kun hän nousi seisomaan. Heikko,
tuskin havaittava hymy välähti vanhuksen huulilla.
— Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! — lausui hän kumartaen
joka puolelle vierailleen.
Dmitri Fjodorovitš seisoi muutaman hetken hämmästyneenä; hänen
jalkoihinsa lankeaminen — mitä se oli? Viimein hän äkkiä huudahti:
— Voi, hyvä Jumala! — ja kätkien kasvonsa käsiinsä syöksyi ulos
huoneesta. Hänen jäljessään riensivät kiireesti kaikki vieraat ollen
niin ymmällä, että eivät sanoneet jäähyväisiä eivätkä kumartaneet
isännälle. Ainoastaan pappismunkit astuivat taas hänen luokseen saamaan
siunauksen.
— Miksi hän lankesi jalkoihin, onko se jonkinlainen tunnuskuva? —
yritti Fjodor Pavlovitš, joka äkkiä jostakin syystä oli tyyntynyt,
aloittaa keskustelua uskaltamatta kuitenkaan kääntyä erityisesti
kenenkään puoleen. Kaikki olivat sillä hetkellä menossa ulos
erakkomajan aitauksesta.
— Hullujenhuoneesta ja hulluista minä en vastaa, — sanoi siihen
heti vihaisesti Miusov. — Mutta sen sijaan säästän itseni teidän
seuraltanne, Fjodor Pavlovitš, ja, uskokaa minua, teen sen ainaiseksi.
Missä on tuo äskeinen munkki?
Mutta »tuo munkki», toisin sanoen se, joka oli jokin aika sitten
kutsunut heidät igumenin luo päivälliselle, ei antanut odottaa itseään.
Hän tuli vieraita vastaan heti, kun he olivat lähteneet vanhuksen
kammion kuistilta, aivan kuin hän koko ajan olisi odottanut heitä.
— Olkaa niin hyvä, kunnioitettava isä, ja lausukaa minun syvä
kunnioitukseni isä igumenia kohtaan ja pyytäkää persoonallisesti minun,
Miusovin, puolesta hänen korkea-arvoisuudeltaan anteeksi, että äkkiä
esiintyneitten odottamattomien asianhaarain johdosta en mitenkään voi
nyt vastaanottaa kunniaa olla läsnä aterialla hänen luonaan, niin
vilpittömästi kuin sitä haluaisinkin, — lausui munkille kiihtyneenä
Pjotr Aleksandrovitš.
— Tuo äkkiä esiintynyt odottamaton asianhaara — sehän olen minä! —
puuttui heti puheeseen Fjodor Pavlovitš. — Kuuletteko, isä, Pjotr
Aleksandrovitš ei tahdo olla minun seurassani, muuten hän tulisi heti.
Kyllä te sinne menettekin, Pjotr Aleksandrovitš, olkaa hyvä, menkää
isä igumenin luo ja — hyvää ruokahalua! Tietäkää, että minä se sieltä
jään pois ettekä te. Kotiin, kotiin, kotona syön, mutta täällä tunnen
olevani kelvoton, Pjotr Aleksandrovitš, rakas sukulaiseni.
— En ole sukulaisenne enkä ole koskaan ollutkaan, te alhainen mies!
— Sanoinkin sen tahallani raivostuttaakseni teitä, sen tähden että te
kiellätte sukulaisuuden, vaikka olette sukulainen, minä näytän sen
toteen kirkkokalenterilla. Sinua hakemaan, Ivan Fjodorovitš, minä
lähetän oikeaan aikaan hevoset, jää sinäkin, jos tahdot. Teitä taas,
Pjotr Aleksandrovitš, vaatii jo säädyllisyyskin nyt menemään isä
igumenin luo; täytyy pyytää anteeksi sitä, että olemme siellä yhdessä
niin paljon mellastaneet...
— Onko totta, että menette pois? Ettekö valehtele?
— Pjotr Aleksandrovitš, kuinka minä uskaltaisin sen jälkeen, mitä on
tapahtunut! Minä innostuin liikaa, suokaa anteeksi, hyvät herrat,
innostuin! Olen sitäpaitsi järkytetty! Ja hävettääkin. Hyvät herrat,
jonkun sydän on kuin Aleksanteri Suuren, toisella taas sydän on kuin
koiranpennulla. Minun sydämeni on kuin koiranpennun. Alkoi peloittaa!
Mitenkä voisin tämmöisen rötöksen jälkeen tulla päivällisille mättämään
mahaani luostarin lihoja? Hävettää, en voi, suokaa anteeksi!
»Hitto hänet tietää, vaikkapa pettäisi»! pysähtyi Miusov miettimään
seuraten neuvottomin katsein poistuvaa ilvehtijää. Tämä kääntyi
katsomaan taakseen ja nähtyään Pjotr Aleksandrovitšin häntä katselevan
heitti kädellään hänelle lentosuukon.
— Menettekö te igumenin luo? — kysyi Miusov katkonaisesti Ivan
Fjodorovitšilta.
— Miksikä en? Sitäpaitsi igumeni kutsui minut erityisesti jo eilen.
— Valitettavasti minusta todellakin tuntuu melkein välttämättömältä
saapua noille kirotuille päivällisille, — jatkoi Miusov yhtä katkerasti
ja kiihtyneesti kuin ennenkin, välittämättä edes siitä, että munkki
kuunteli. — Täytyy edes siellä pyytää anteeksi sitä, mitä olemme täällä
tehneet, ja selittää, että emme me sitä... Mitä te arvelette?
— Niin, täytyy selittää, että se ei ollut meidän syymme. Sitäpaitsi
isäukko ei tule, — huomautti Ivan Fjodorovitš.
— Se vielä puuttuisi, että isänne olisi mukana! Kirotut päivälliset!
He menivät kuitenkin kaikki. Munkki oli vaiti ja kuunteli. Metsikön
läpi kuljettaessa hän vain kerran huomautti, että isä igumeni oli
jo odottanut pitkän aikaa ja että oli myöhästytty yli puoli tuntia.
Hänelle ei vastattu. Miusov katseli viha mielessään Ivan Fjodorovitšia:
»Menee päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan!»
ajatteli hän. »Julkea mies ja Karamazovien omatunto.»
7.