Kun Miusov ja Ivan Fjodorovitš jo olivat astumassa sisälle igumenin
luo, niin Pjotr Aleksandrovitšissa, kuten todella kunnolliselta ja
huomaavaiselta mieheltä sopi odottaakin, tapahtui tavallaan herkkä
prosessi: häntä alkoi hävettää vihastumisensa. Hän tunsi mielessään,
että ala-arvoista Fjodor Pavlovitšia hänen oikeastaan olisi pitänyt
pitää niin vähäarvoisena, että hänen tähtensä ei olisi kannattanut
menettää mielentyyneyttään luostarinvanhimman kammiossa ja siinä
määrin kiivastua, kuin hänelle oli tapahtunut. »Ainakaan munkit eivät
tässä ole syypäitä mihinkään», päätti hän äkkiä igumenin portailla,
»ja jos täälläkin on kunnon väkeä (tuo isä Nikolai, igumeni, lienee
myös aatelissukua), niin miksi en olisi heitä kohtaan ystävällinen,
rakastettava ja kohtelias?... En rupea kiistelemään, vieläpä olen samaa
mieltäkin kuin he, kiehdon heidät rakastettavuudella ja... lopuksi
osoitan heille, että minun seuraani ei ole tuo pilkkakirves, tuo narri,
tuo Pierrot, ja että minä olen joutunut välikäteen aivan samoin kuin
hekin kaikki...»
Riidanalaiset hakkuupaikat metsässä ja tuon kalanpyyntipaikan (missä
ne kaikki olivat, sitä hän ei itsekään tietänyt) hän päätti luovuttaa
heille lopullisesti, kerta kaikkiaan, jo tänään, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun kaikki tämä maksoi sangen vähän, sekä antaa kaikkien
haasteittensa luostaria vastaan raueta.
Kaikki nämä hyvät aikomukset vielä vahvistuivat, kun he astuivat
igumenin ruokasaliin. Ruokasalia tällä muuten ei ollut, sillä
oikeastaan igumenilla oli koko rakennuksessa vain kaksi huonetta, jotka
tosin olivat paljon isommat ja mukavammat kuin luostarinvanhimman.
Mutta huoneitten kalusto ei ollut erikoisen mukava: huonekalut olivat
nahalla päällystetyt, mahonkiset, kaksikymmentäluvun vanhaa tyyliä, ja
lattiatkin olivat maalaamattomat. Sen sijaan kaikki hohti puhtautta,
ja ikkunoilla oli paljon kalliita kukkasia. Mutta komeinta oli tällä
hetkellä tietenkin ylellisesti katettu pöytä, vaikka luonnollisesti
tämäkin on käsitettävä suhteellisesti: pöytäliina oli puhdas, astiat
kiilsivät. Oivallisesti paistettua leipää oli kolmea lajia, kaksi
pulloa viiniä, kaksi pulloa luostarin mainiota mettä ja iso lasikannu
täynnä luostarin kaljaa, joka oli kuuluisaa koko paikkakunnalla. Viinaa
ei ollut ollenkaan. Rakitin kertoi myöhemmin, että päivälliseksi oli
tällä kertaa laitettu viisi ruokalajia: sterlettilientä kalapiirakoiden
kanssa, sitten pehmeäksi keitettyä kalaa, joka oli valmistettu jollakin
erikoisella ja erinomaisella tavalla, sitten sampikotlettia, jäätelöä
ja hilloketta ja lopuksi kermahyytelön tapaista kiisseliä. Kaiken
tämän Rakitin sai selville, hän kun ei malttanut olla kurkistamatta
igumenin keittiöön, jossa hänellä myös oli suhteita. Hänellä oli
kaikkialla suhteita, ja kaikki tuli hänen korviinsa. Hänellä oli sangen
levoton ja kateellinen sydän. Huomattavista lahjoistaan hän oli täysin
tietoinen, mutta omassa mielessään hän niitä hermostuneesti yliarvioi.
Hän tiesi varmasti, että hänestä tulee omalla tavallaan huomattava
henkilö, mutta Aljošaa, joka oli häneen hyvin kiintynyt, kiusasi se,
että ystävä Rakitin oli epärehellinen eikä ollenkaan huomannut sitä
itse, vaan päinvastoin piti itseään mitä rehellisimpänä miehenä, koska
tiesi itsestään, että hän ei varastaisi pöydälle jätettyjä rahoja.
Tämmöiselle miehelle ei Aljoša eikä kukaan muukaan voinut mitään.
Rakitinia, joka oli vähäpätöinen henkilö, ei ollut voitu kutsua
päivälliselle, mutta sen sijaan oli kutsuttu isä Josef ja isä Paísi
sekä heidän mukanaan vielä eräs pappismunkki. He odottivat jo igumenin
ruokailuhuoneessa, kun huoneeseen astuivat Pjotr Aleksandrovitš,
Kalganov ja Ivan Fjodorovitš. Syrjemmällä oli odottamassa myös
tilanomistaja Maksimov. Isä igumeni astui vastaanottamaan vieraita
keskelle huonetta. Hän oli pitkä, laiha, mutta vielä vahva vanhus,
jonka mustissa hiuksissa oli paljon harmaata ja jolla oli pitkät,
tekopyhät ja arvokkaat kasvot. Hän kumarsi vieraille ääneti, mutta nämä
lähestyivät tällä kertaa ottamaan vastaan siunausta. Miusov uskalsi
yrittää suudella hänen kättänsäkin, mutta igumeni veti jotenkin kätensä
oikeaan aikaan pois, niin että suutelemisesta ei tullut mitään. Sen
sijaan Ivan Fjodorovitš ja Kalganov tällä kertaa saivat täydellisen
siunauksen, t.s. he suudella mäiskäyttivät aivan vilpittömästi ja
rahvaan tapaan kättä.
— Meidän täytyy suuresti pyytää anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne,
— aloitti Pjotr Aleksandrovitš kohteliaasti hymyillen, mutta kuitenkin
arvokkaasti ja kunnioittavasti, — pyytää anteeksi, että saavumme yksin,
ilman teidän kutsumaanne seuralaistamme Fjodor Pavlovitšia. Hänen oli
pakko kieltäytyä tulemasta pöytäänne eikä syyttä. Arvoisan isä Zosiman
kammiossa hän kiihtyi onnettomasta perheriidastaan poikansa kanssa ja
lausui muutamia sanoja, jotka eivät ensinkään olleet paikallaan...
sanalla sanoen aivan sopimattomia... josta, niinkuin näyttää (hän
katsahti pappismunkkeihin), teidän korkea-arvoisuudellanne jo on tieto.
Sen vuoksi hän tunnustaen syyllisyytensä ja vilpittömästi katuen tunsi
häpeätä, jota ei voinut voittaa, minkä vuoksi hän pyysi meitä, minua
ja poikaansa Ivan Fjodorovitšia, esiintuomaan teille vilpittömän
valittelunsa, pahan mielensä ja katumuksensa... Sanalla sanoen hän
toivoo voivansa ja tahtoo hyvittää kaiken myöhemmin, mutta nyt hän
pyytäen siunaustanne toivoo teidän unohtavan sen, mikä on tapahtunut...
Miusov vaikeni. Päästyään sanatulvansa loppuun hän oli itseensä
niin tyytyväinen, että äskeisestä ärtyneisyydestä ei ollut jäänyt
jälkeäkään hänen sieluunsa. Hän rakasti taas ihmiskuntaa täydelleen ja
vilpittömästi. Igumeni, joka oli kuunnellut häntä arvokkaasti, taivutti
hiukan päätään ja lausui vastaukseksi:
— Valitan sydämestäni poisjäämistä. Kenties poistunut pöydässämme olisi
mieltynyt meihin, samoin kuin me häneen. Terve tuloa, hyvät herrat,
aterialle!
Hän asettui jumalankuvan eteen ja alkoi ääneensä rukoilla. Kaikki
kumartuivat kunnioittavasti, ja tilanomistaja Maksimov asettui
sitäpaitsi erikoisesti eteen ja pani hartaasti kätensä ristiin.
Juuri silloinpa Fjodor Pavlovitš löikin viimeisen valttinsa.
Huomattavaa on, että hän todellakin aikoi lähteä pois ja todellakin
tunsi, että hänen oli viimeisen häpeällisen esiintymisensä jälkeen
luostarinvanhimman kammiossa mahdotonta mennä igumenin luo
päivälliselle aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eipä silti, että
hän niin kovin olisi hävennyt ja syyttänyt itseään. Kenties asian
laita oli aivan päinvastoin. Joka tapauksessa hän tunsi kuitenkin,
että ei ollut sopivaa mennä päivälliselle. Mutta heti kun majatalon
oven eteen tuotiin hänen rämisevät rattaansa ja hän jo alkoi nousta
niihin, hän äkkiä pysähtyi. Hänelle muistuivat mieleen hänen omat
sanansa luostarinvanhimman luona: »Niinpä minusta juuri aina tuntuukin,
kun menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että
kaikki pitävät minua narrina, — ja niinpä: annahan kun tosiaankin
heittäydyn narriksi, sillä te olette jok'ikinen tyhmempiä ja katalampia
kuin minä.» Hänessä virisi halu kostaa kaikille oman ruokottomuutensa
tähden. Hän muisti nyt yht'äkkiä, kuinka häneltä kerran jo entisinä
aikoina oli kysytty: »Miksi te niin vihaatte sitä ja sitä henkilöä?»
Hän oli silloin vastannut narrimaisen hävyttömyydenpuuskan vallassa:
»Seuraavasta syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta
sen sijaan minä olen tehnyt häntä kohtaan erään tunnottoman ja ilkeän
teon ja heti sen tehtyäni aloin vihata häntä.» Muistettuaan nyt tämän
hän naurahti hiljaa ja ilkeästi ja mietti hetkisen. Hänen silmänsä
välähtivät ja huuletkin alkoivat vavista. »Kun kerran aloin, niin
lopetankin», päätti hän yhtäkkiä. Hänen salaisimman tunteensa tällä
hetkellä olisi voinut ilmaista seuraavin sanoin: »Enhän nyt enää voi
korjata asioitani entiselleen, annapa kun vielä syljen heidän päälleen
häpeämättömästi: näytän, että en häpeä heitä, siinä kaikki!» Hän käski
ajomiehen odottaa ja palasi itse nopein askelin luostariin suunnaten
kulkunsa suoraan igumenin luo. Vielä hän ei itsekään tietänyt, mitä
aikoi tehdä, mutta hän tiesi, että ei enää voinut hillitä itseään, ja
pienikin sysäys sai hänet samassa menemään iljettävyyden äärimmäisille
rajoille, — muuten vain iljettävyyden eikä ollenkaan rikoksen tai
sellaisen kepposen, josta tuomioistuin voi rangaista. Viimeksimainitun
laatuisessa tapauksessa hän osasi aina hillitä itsensä ja ihmetteli
toisinaan itsekin tätä. Hän ilmestyi igumenin ruokasaliin juuri sillä
hetkellä, kun rukous päättyi ja kaikki siirtyivät pöytää kohti.
Pysähtyen kynnykselle hän silmäili seuraa ja alkoi nauraa pitkää,
julkeata, ilkeätä naurua katsellen kaikkia rohkeasti silmiin.
— Hepä luulivat minun lähteneen pois, mutta tässäpä mies on! — huudahti
hän kuuluvasti.
Hetken ajan olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen ja kaikki olivat
vaiti, mutta äkkiä kaikki tunsivat, että kohta tapahtuu jotakin
inhoittavaa, järjetöntä, ehdoton skandaali. Pjotr Aleksandrovitšin mitä
hellin mieliala muuttui äkkiä mitä rajuimmaksi. Kaikki, mikä hänen
sydämessään oli sammunut ja tyyntynyt, heräsi yht'äkkiä eloon ja nousi
pinnalle.
— Ei, minä en voi kestää tätä! — huudahti hän. — En ollenkaan voi...
enkä... mitenkään voi!
Veri tulvahti hänen päähänsä. Hänen puheensakin sekaantui, mutta nyt ei
ollut aika puhua, ja hän tempasi hattunsa.
— Mitä hän oikein ei voi? — huudahti Fjodor Pavlovitš. — »Ei mitenkään
voi eikä ensinkään voi?» Teidän korkea-arvoisuutenne, saanko astua
sisälle vai enkö? Otatteko vastaan pöytätoverin?
— Terve tuloa kaikesta sydämestä, — vastasi igumeni. — Hyvät herrat!
Uskallanko pyytää, — lisäsi hän äkkiä, — teitä sydämestäni jättämään
tilapäiset riitanne ja yhtymään rakkaudessa ja sukulaissovussa Jumalaa
rukoillen rauhallisessa ruokapöydässäni...
— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš ollen aivan
kuin suunniltaan.
— Jos kerran Pjotr Aleksandrovitšille on mahdotonta, niin minullekin on
mahdotonta enkä minäkään jää. Sillä ehdolla tulinkin. Olen tästä lähin
kaikkialla Pjotr Aleksandrovitšin kanssa: jos te, Pjotr Aleksandrovitš,
menette pois, niin minäkin menen, jos te jäätte — niin minäkin jään.
Sukulaissovulla te, isä igumeni, häntä pahimmin pistittekin: hän ei
tunnusta itseään sukulaisekseni. Eikö niin, von Sohn? Tässä seisookin
von Sohn. Terve, von Sohn!
— Mi... minuako te? — mutisi hämmästyneenä tilanomistaja Maksimov.
— Tietysti sinua, — huudahti Fjodor Pavlovitš. — Ketä muuta sitten? Ei
suinkaan isä igumeni ole von Sohn.
— Enhän minäkään ole von Sohn, minä olen Maksimov.
— Ei, sinä olet von Sohn. Teidän korkea-arvoisuutenne, tiedättekö, mikä
on von Sohn? Oli semmoinen rikosjuttu: hänet tapettiin porttolassa,
— niin kaiketi noita paikkoja teillä nimitetään, — tapettiin ja
ryöstettiin ja kunnioitettavasta iästään huolimatta tungettiin
laatikkoon ja lähetettiin pakaasivaunussa Pietarista Moskovaan,
numerolappu päällä. Ja samaan aikaan kuin laatikkoa nakuteltiin kiinni,
haureliaat tanssijattaret lauloivat lauluja ja soittivat kanteleita,
toisin sanoen pimputtelivat fortepianoa. Tämä tässä on juuri sama von
Sohn. Hän on noussut kuolleista, eikö niin, von Sohn?
— Mitä tämä oikein on? Kuinka tämä on ymmärrettävä? — kuului ääniä
pappismunkkien ryhmästä.
— Menkäämme! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš kääntyen Kalganovin
puoleen.
— Ei, sallikaahan! — keskeytti Fjodor Pavlovitš vinkuvalla äänellä
astuen vielä askelen huoneeseen. — Sallikaa minunkin lopettaa.
Siellä kammiossa minulle toitotettiin, että muka käyttäydyin
epäkunnioittavasti nimenomaan siinä suhteessa, että mainitsin
rantatöröistä. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, sukulaiseni, pitää siitä,
että puheessa on _plus de noblesse que de sincérité_, mutta minä
päinvastoin pidän siitä, että puheessani olisi _plus de sincérité
que de noblesse_, ja hiiteen koko _noblesse!_ Eikö niin, von Sohn!
Sallikaa, isä igumeni, vaikka minä olenkin narri ja esittäydyn
narrina, niin olen kunnian ritari ja tahdon sen lausua julki. Niin,
minä olen kunnian ritari, mutta Pjotr Aleksandrovitšissa on loukattu
itserakkaus eikä mitään muuta. Ehkäpä minä äsken tulinkin tänne
katsomaan ja puhumaan suuni puhtaaksi. Täällä on poikani Aleksei
pelastusta etsimässä. Minä olen isä, minä huolehdin ja velvollisuuteni
on huolehtia hänen kohtalostaan. Minä kuuntelin ja teeskentelin kaiken
aikaa ja katselin kaikessa hiljaisuudessa, mutta nyt tahdon esittää
teille näytelmän viimeisenkin näytöksen. Millaista onkaan meillä? Jos
meillä mikä lankeaa, niin se jääkin makaamaan. Mikä meillä on kaatunut,
se saakin ikänsä maata. Eipä niinkään! Minä tahdon nousta. Pyhät
isät, te olette saattaneet minut raivoon. Rippi on suuri sakramentti,
jota kohtaan tunnen suurta kunnioitusta ja jonka edessä olen valmis
lankeamaan maahan, mutta täällä kammiossa ovat yht'äkkiä kaikki
polvillaan ja ripittäytyvät kaikkien kuullen. Onko lupa ripittäytyä
toisten kuullen? Pyhät isät ovat määränneet korvaripin, vain silloin
rippinne on sakramentti, ja näin on ollut ammoisista ajoista. Kuinka
minä voin hänelle selittää kaikkien kuullen, että minä, esimerkiksi,
olen sitä ja sitä... no, se on sitä ja sitä, ymmärrättekö? Toisinaan on
säädytöntä sanoakin. Tämähän on skandaali! Ei, isät, teidän kanssanne
täällä kenties joutuu ruoskijain uskonlahkoon... Minä kirjoitan ensi
tilassa synodiin ja otan poikani Aleksein kotiin...
Tässä pieni huomautus. Fjodor Pavlovitš tunsi kielikellojen jutut.
Aikoineen kierteli ilkeämielisiä juoruja, jotka saapuivat piispankin
korviin (ei vain meidän luostaristamme, vaan muistakin luostareista,
joissa oli luostarinvanhin), että luostarinvanhimpia muka liiaksi
kunnioitetaan, niin että igumenin arvokin siitä kärsii, ja että muun
muassa luostarinvanhimmat väärinkäyttävät ripin sakramenttia y.m.,
y.m. Järjettömiä syytöksiä, jotka aikoinaan raukesivat itsestään niin
meillä kuin kaikkialla muuallakin. Mutta typerä piru, joka oli saanut
kynsiinsä Fjodor Pavlovitšin ja kiidätti häntä hänen omilla hermoillaan
jonnekin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi häpeälliseen syvyyteen, kuiskasi
hänen korvaansa tämän vanhan syytöksen, josta Fjodor Pavlovitš itse
ei ymmärtänyt luotuista sanaakaan. Eikä hän edes osannut lausua sitä
oikeassa muodossa, varsinkin kun tällä kertaa ei kukaan vanhuksen
kammiossa ollut langennut polvilleen eikä ripittäytynyt kaikkien
kuullen, niin että Fjodor Pavlovitš ei ollut voinut itse nähdä mitään
semmoista, vaan puhui ainoastaan vanhojen huhujen ja juorujen mukaan,
joita sattui jossakin määrin muistamaan. Lausuttuaan tyhmyytensä hän
tunsi lasketelleensa järjetöntä hölynpölyä, ja silloin hänen mielensä
heti teki osoittaa kuulijoille ja ennen kaikkea itselleen, että hän
ei ollut puhunut ensinkään pötyä. Ja vaikka hän varsin hyvin tiesi,
että jokainen uusi sana lisäisi jo lausuttuun pötyyn yhä uutta ja
järjettömämpää, niin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan syöksyi
siihen päistikkaa.
— Millaista halpamaisuutta! — huudahti Pjotr Aleksandrovitš.
— Anteeksi, — sanoi äkkiä igumeni. — On sanottu vanhastaan: »Ja hän
alkoi minua vastaan puhua paljon ja monenlaista ja saastaisiakin
asioita. Mutta minä kuultuani kaiken sanoin itselleni: se on Jeesuksen
lääkitsemistointa ja hän on lähettänyt sen parantamaan ylpeilevää
sieluani.» Ja siksi mekin nyt kiitämme teitä nöyrästi, kallis vieras!
Ja hän kumarsi syvään Fjodor Pavlovitšille.
— Tö-tö-tö! Teeskentelyä ja vanhoja fraaseja! Vanhoja fraaseja ja
vanhoja eleitä! Vanhoja valheita ja muodollisia kumarruksia maahan
asti! Me tunnemme nämä kumarrukset! »Suudelma suulle ja tikari
sydämeen», kuten Schillerin _Rosvoissa_. Minä en pidä petkutuksesta,
isät, minä tahdon totuutta! Mutta totuus ei ole rantatöröissä, ja
sen minä olen lausunut julki! Isät ja munkit, miksi te paastoatte?
Miksi te odotatte siitä itsellenne palkintoa taivaissa? Semmoisesta
palkasta minäkin rupean paastoamaan! Ei, pyhä munkki, olepa hyveellinen
elämässä, tuota hyötyä yhteiskunnalle sulkeutumatta luostariin valmiin
leivän ääreen ja odottamatta palkintoa siellä, ylhäällä, — kas sepä
onkin vaikeampaa. Osaanhan, isä igumeni, minäkin kauniisti puhua.
Mitä heillä täällä on varattuna? — hän astui pöydän luo. — Vanhaa Old
factory -portviiniä, Médoc-viiniä, Jelisejevin veljesten pulloihin
panemaa, onpa ne isiä! Eipä tämä näytä rantatöröiltä. Kas vain, kun
isät ovat panneet puteleita pöytään, hehehe! Kuka onkaan tämän kaiken
tänne hankkinut? Sen on tehnyt venäläinen talonpoika, raataja, hän tuo
tänne känsäisillä käsillään ansaitun roponsa, riistää sen perheeltään
ja valtion tarpeilta! Tehän, pyhät isät, imette kansaa!
— Tuo on aivan arvotonta teidän puoleltanne, — lausui isä Josef. Isä
Paísi oli itsepintaisesti vaiti. Miusov syöksyi juoksujalkaa ulos
huoneesta, ja Kalganov seurasi häntä.
— No, isät, minäkin riennän Pjotr Aleksandrovitšin jälkeen! Enää
en tule teille, pyytäkää vaikka polvillanne, niin en tule. Tuhat
ruplaa lähetin teille, siksipä te taaskin odotatte vesissä suin,
hehehe! Ei, ette saa minulta lisää. Kostan menneestä nuoruudestani,
kaikesta nöyryytyksestäni! — hän iski nyrkkiä pöytään valmistamansa
tunteenpuuskan vallassa. — Paljon on merkinnyt tämä luostaripahanen
elämässäni! Paljon katkeria kyyneliä olen sen takia vuodattanut!
Te yllytitte vaimoni, riivatun, minua vastaan. Te olette senkin
seitsemässä kokouksessa minut kironneet, levittäneet mainettani
ylt'ympäri! Riittää jo, isät, nyt on liberaalinen aika, höyrylaivojen
ja rautateitten aikakausi. Ette saa minulta tuhatta ettekä sataa
ruplaa, ette sataa kopeekkaa, ette mitään!
Taas huomautus. Meidän luostarimme ei ollut koskaan mitään tuommoista
merkinnyt hänen elämässään eikä hän ollut sen takia vuodattanut mitään
katkeria kyyneliä. Mutta hän innostui siinä määrin teeskennellyistä
kyynelistään, että hän itsekin eräänä hetkenä oli vähällä uskoa
itseään, vieläpä ruveta itkemään liikutuksesta. Mutta samalla hetkellä
hän tunsi, että oli aika pyörtää takaisin. Kuultuaan hänen ilkeän
valheensa igumeni painoi päätään alaspäin ja lausui taas vakavasti:
— Jälleen on sanottu: »Kärsi sinuun kohdistettu ansaitsematon häväistys
ilomielin, älä suutu äläkä rupea vihaamaan häpäisijääsi.» Näin me
menettelemme.
— Tö-tö-tö, pupatusta ja papatusta ja muuta puuta heinää! Papattakaa,
isät, mutta minä lähden. Ja poikani Aleksein otan täältä isän
oikeudella ainiaaksi. Ivan Fjodorovitš, kelpo poikani, sallikaa minun
käskeä teitä seuraamaan itseäni! Von Sohn, mitä sinä tänne jäisit!
Tule heti luokseni kaupunkiin. Minun luonani on hauskaa. Matkaa on
vain virstan verran, paastoöljyn asemesta tarjoan porsasta puuron
kera. Syömme päivällistä, panen pöytään konjakkia, sitten likööriä,
mesimarjalikööriä... Hei, von Sohn, älä päästä onnea käsistäsi!
Hän lähti ulos huutaen ja huitoen. Juuri sillä hetkellä Rakitin hänet
näki tulemassa ulos ja näytti Aljošalle.
— Aleksei! — huudahti isä hänelle jo kaukaa hänet nähtyään. — Muuta
jo tänään luokseni kokonaan ja tuo mukanasi tyyny ja patja, älköönkä
täällä enää olko hajuakaan sinusta.
Aljoša pysähtyi kuin jähmettyneenä ja katseli ääneti ja tarkkaavaisesti
kohtausta. Sillävälin oli Fjodor Pavlovitš noussut rattaille ja hänen
jäljessään alkoi äänettömänä ja jurona niihin nousta Ivan Fjodorovitš
käännähtämättä Aljošaan edes hyvästelläkseen. Mutta nyt tapahtui vielä
eräs kohtaus, joka oli miltei uskomaton ja ilveilyn kaltainen ja
täydensi episodin. Äkkiä ilmestyi rattaitten astuimen luo tilanomistaja
Maksimov. Hän juoksi hengästyneenä ennättääkseen mukaan. Rakitin ja
Aljoša näkivät, miten hän juoksi. Hänellä oli niin kiire, että hän
malttamattomuudessaan pisti jalkansa astuimelle, jolla vielä oli Ivan
Fjodorovitšin vasen jalka, ja tarttuen kärrykoriin hän alkoi kiivetä
rattaille.
— Minäkin, minäkin tulen kanssanne! — huusi hän hypäten rattaille
ja nauraen hiljaista, iloista naurua autuaan näköisenä ja valmiina
kaikkeen. — Ottakaa minutkin mukaan!
— No, enkö sanonut, — huudahti Fjodor Pavlovitš voitonriemuisesti, —
että tämä on von Sohn! Sehän on todellinen kuolleista noussut von Sohn!
Miten kykenitkään sieltä irtaantumaan? Mitä Sohnin sotkua sinä siellä
olet saanut aikaan ja miten sinä saatoit lähteä pois päivälliseltä?
Onpa siinä paksunahkainen mies!
Minä olen purrut hävyltä hännän poikki, mutta en toki ole sinun
veroisesi! Hyppää, hyppää pian! Päästä hänet, Vanja, tulee hauskaa. Hän
voi jotenkuten loikoa tässä jalkojen päällä. Lojutko, von Sohn? Vai
pistäisikö hänet pukille ajomiehen kanssa?... Hyppää pukille, von Sohn!
Mutta Ivan Fjodorovitš, joka jo oli istuutunut paikalleen, töytäisi
äkkiä mitään sanomatta ja kaikin voimin Maksimovia rintaan, niin että
hän lensi sylen päähän. Sattumalta vain hän ei kaatunut.
— Antaa mennä! — huudahti Ivan Fjodorovitš vihaisesti ajomiehelle.
— No, mitäs sinä? Mitä sinä? Miksi sinä häntä noin? — alkoi Fjodor
Pavlovitš torua, mutta rattaat olivat jo lähteneet liikkeelle. Ivan
Fjodorovitš ei vastannut.
— Senkin mokoma! — lausui Fjodor Pavlovitš oltuaan vaiti pari minuuttia
ja katsoi karsaasti poikaansa. — Sinun keksintöäsihän oli koko tämä
luostari, sinä itse yllytit, itse hyväksyit, miksi sitten nyt olet
vihainen?
— Riittää jo roskan puhuminen, levätkää edes nyt pikkuisen, — tokaisi
Ivan Fjodorovitš töykeästi.
Fjodor Pavlovitš oli taas vaiti pari minuuttia.
— Nyt olisi konjakki paikallaan, — huomautti hän mietteissään. Mutta
Ivan Fjodorovitš ei vastannut.
— Kunhan tullaan perille, niin sinäkin juot.
Ivan Fjodorovitš oli yhä vaiti.
Fjodor Pavlovitš odotti vielä pari minuuttia.
— Mutta Aljoškan minä kuitenkin otan pois luostarista siitä huolimatta,
että se on teistä sangen epämieluisaa, kunnioitettava Karl von Moor.
Ivan Fjodorovitš kohautti halveksivasti olkapäitään, kääntyi poispäin
ja alkoi katsella tielle. Sen jälkeen he eivät koko kotimatkalla enää
puhuneet mitään.