Alhaalla puisen katoksen luona, joka oli laitettu muurin ulkoseinän
yhteyteen, oli tällä kertaa vain naisia, parikymmentä eukkoa. Heille
oli ilmoitettu luostarinvanhimman vihdoinkin tulevan, ja he olivat
kokoontuneet odottamaan. Katoksen suojaan olivat tulleet myös
tilanomistajattaret Hohlakovit, jotka myös odottivat vanhusta, mutta
säätyläisnaisille varatussa huoneistossa. Heitä oli kaksi: äiti ja
tytär. Äiti, rikas ja aina aistikkaasti puettu rouva, oli vielä
verraten nuori ja sangen hauskannäköinen, hieman kalpea, silmät hyvin
vilkkaat ja melkein pikimustat. Hän oli vain kolmenkymmenenkolmen
ikäinen ja oli jo ollut viisi vuotta leskenä. Hänen neljäntoista
vuoden ikäisellä tyttärellään oli halvaus jaloissa. Tyttö-parka ei
puoleen vuoteen ollut voinut kävellä, ja häntä kuljetettiin pitkässä
lepotuolissa, joka oli pyörillä. Hänen kasvonsa olivat ihanat, hieman
taudin laihduttamat, mutta iloiset. Jotakin veitikkamaista vilahteli
hänen suurissa tummissa silmissään, joissa oli pitkät ripset. Äiti
oli jo keväästä asti ollut puuhassa viedä hänet ulkomaille, mutta
lähtö viivästyi kesällä maatilalla suoritettavien järjestelytöiden
takia. He olivat jo viikon olleet kaupungissamme, enemmän asioitten
takia kuin rukoilemassa Jumalaa, ja olivat jo kerran, kolme päivää
sitten, käyneet luostarinvanhimman luona. Nyt he olivat äkkiä tulleet
uudelleen, vaikka tiesivätkin, että vanhus ei enää voinut ottaa vastaan
juuri ketään, ja pyysivät hartaasti vielä kerran »onnea saada nähdä
suuri terveeksitekijä». Luostarinvanhinta odotellessaan äiti istui
tuolilla tyttären lepotuolin vieressä, ja parin askelen päässä hänestä
seisoi vanha munkki, joka ei ollut tästä luostarista, vaan oli tullut
kaukana pohjoisessa olevasta, vähän tunnetusta luostarista. Hänkin
tahtoi saada luostarinvanhimman siunauksen. Mutta katoksen luo saapunut
luostarinvanhin meni ensin suoraan rahvaan luo. Väkijoukko kerääntyi
sisäänmenopaikkaan, jossa oli kolme porrasta, mitkä yhdistivät matalan
katoskäytävän ketoon. Vanhus asettui ylimmälle portaalle, puki ylleen
messukasukan ja alkoi siunata ympärillään tunkeilevia naisia. Hänen
luokseen talutettiin molemmista käsistä eräs riivaajaisen vaivaama. Kun
tämä vain näki vanhuksen, niin hän alkoi heti omituisen järjettömästi
vikisten nikotella ja väristä kuin kouristusten vallassa. Vanhus
asetti hänen päänsä päälle messukasukan ja luki hänen puolestaan
lyhyen rukouksen, ja nainen vaikeni ja rauhoittui heti. En tiedä,
miten on nyt, mutta lapsuudessani näin usein maalla ja luostareissa
tuollaisia riivattuja. Heidät tuotiin jumalanpalvelukseen, he vikisivät
tai haukkuivat koirien tavoin, niin että koko kirkko kaikui, mutta
kun sakramentit tuotiin esille ja heidät vietiin sakramenttien luo,
niin »riivaus» lakkasi heti ja sairaat rauhoittuivat täydellisesti
joksikin aikaa. Minua, lasta, tämä suuresti hämmästytti ja ihmetytti.
Mutta samaan aikaan kuulin eräiltä tilanomistajilta ja varsinkin
kaupunkilaisilta opettajiltani, kun kysyin heiltä asiaa, että tuo
kaikki oli teeskentelyä siinä tarkoituksessa, että pääsisi tekemästä
työtä, ja että semmoisesta aina voi tehdä lopun asianmukaisella
ankaruudella, minkä vahvistukseksi sitten kerrottiin erilaisia
juttuja. Mutta myöhemmin kuulin ihmeekseni lääkäreiltä, jotka olivat
spesialisteja, että tässä ei ollut mitään teeskentelyä, vaan että
se oli kauhea naisten tauti, joka näyttää esiintyvän erityisesti
meillä Venäjällä ja joka todistaa meidän maalaisnaistemme kohtalosta,
tauti, jonka aiheuttavat näännyttävät työt, joita on tehtävä liian
pian vaikeitten, epäsäännöllisten, ilman minkäänlaista lääkärinapua
tapahtuneitten synnytysten jälkeen. Lisäksi sen aiheuttajina ovat
lohduton murhe, pieksämiset y.m., jota useat naisluonteet eivät,
enemmistön tavoin, kuitenkaan voi kestää. Riivatun ja reuhtovan
naisen omituinen ja silmänräpäyksessä tapahtuva paraneminen taas
heti, kun hänet vietiin sakramenttien luo, mikä minulle oli selitetty
teeskentelyksi ja lisäksi vielä silmänkääntäjätempuksi, jonka melkeinpä
»klerikaalit» itse järjestivät, tapahtui luultavasti myös aivan
luonnollisella tavalla, ja eukot, jotka veivät sairaan sakramenttien
luo sekä, mikä on tärkeintä, sairas itse uskoivat täydellisesti aivan
varmana totuutena, että sairaan valtaansa saanut paha henki ei voi
kestää sitä, että sairas viedään sakramenttien luo ja annetaan hänen
kumartaa niitä. Senpä vuoksi aina tapahtuikin (ja täytyi tapahtua)
hermostuneessa ja tietysti myös henkisesti sairaassa naisessa
ehdottomasti jonkinmoinen järkytys koko hänen elimistössään sillä
hetkellä kuin hän kumartui sakramenttien eteen, järkytys, jonka sai
aikaan ihmeellisen tervehtymisen odotus ja varma usko, että niin
tapahtuu. Ja niin tapahtui, vaikkapa vain hetken ajaksi. Samoin
tapahtui nytkin heti, kun luostarinvanhin oli peittänyt sairaan
messukasukalla.
Monet hänen ympärillään olevista naisista vuodattivat liikutuksen ja
innostuksen kyyneliä tällä vaikuttavalla hetkellä, toiset pyrkivät
suutelemaan vaikkapa vanhuksen takin helmaa, jotkut lukivat joitakin
lukuja. Vanhus siunasi kaikkia ja puheli joidenkuiden kanssa. Riivatun
hän tunsi ennestään, sillä hän ei ollut kaukaa, vain noin kuuden
virstan päässä luostarista olevasta kylästä, ja häntä oli ennenkin
käytetty vanhuksen luona.
— Mutta tuossa on pitkämatkainen! — sanoi vanhus osoittaen naista,
joka ei vielä ollut ollenkaan vanha, mutta hyvin laiha ja riutuneen
näköinen, ja joka ei ollut päivettynyt, mutta kuitenkin mustunut
kasvoiltaan. Hän oli polvillaan ja katsoi liikkumattomin katsein
vanhusta. Hänen katseessaan oli jotakin tylsää.
— Kaukaa olen, isä hyvä, kaukaa, noin kolmensadan virstan päästä
täältä. Kaukaa, isä, kaukaa, — alkoi nainen puhua laulavalla äänellä
heilutellen omituisen sulavasti päätään puolelta toiselle ja nojaten
poskeaan kämmeneensä. Hän puhui niinkuin olisi valittanut. Kansassa
on äänetöntä ja äärettömän kärsivällistä murhetta: se sulkeutuu
itseensä ja on vaiti. Mutta on myös sydäntä pakahduttavaa murhetta: se
puhkeaa joskus kyyneliin ja purkautuu sen jälkeen valituksiin. Näin
on varsinkin naisilla. Mutta se ei ole helpompaa kuin äänetön suru.
Valitukset tuottavat huojennusta vain sikäli, että ne vielä enemmän
katkeroittavat ja raatelevat sydäntä. Tuollainen murhe ei tahdokaan
lohdutusta, se elää oman lohduttomuutensa tunteesta. Valitukset ovat
vain tarve lakkaamatta ärsyttää haavaa.
— Kuulutte kaiketi pikkuporvaristoon? — jatkoi vanhus katsoen häneen
uteliaasti.
— Kaupunkilaisia olemme, isä, kaupunkilaisia, talonpoikaista väkeä,
mutta kaupunkilaisia, asumme kaupungissa. Tulin näkemään sinua, isä.
Kuulimme sinusta, isäkulta, kuulimme. Poikani, pienokaisen, saatoin
hautaan, lähdin Jumalaa rukoilemaan. Kolmessa luostarissa olen ollut,
mutta minua neuvottiin: »Menehän, Nastasjuška, tännekin, se on teille,
ystäväiseni, teille». Tulin, eilen olin yöjumalanpalveluksessa, ja
tänään tulin luoksenne.
— Mitä sinä murehdit?
— Pikku poikaani suren, isäkulta, kolmivuotias oli, vain kolmea
kuukautta vaille kolmen vuoden ikäinen. Poikani tuottaa minulle tuskaa,
isä, poikani. Hän oli viimeinen, neljä oli meillä kaikkiaan Nikituškan
kanssa, mutta — meillä eivät lapset menesty, eivät menesty, armas,
eivät menesty. Kolme ensimmäistä vein hautaan, en niitä kovin paljon
surrut, mutta tämän viimeisen saatoin hautaan enkä voi unohtaa. Hän
ikäänkuin seisoo edessäni, ei poistu. Sieluni hän on näännyttänyt.
Katson hänen pieniä alusvaatteitaan, hänen pikku paitaansa, ja alan
parkua. Levittelen sitä, mitä hänen jälkeensä on jäänyt, jokaista
hänen kappalettaan, katselen ja parun. Sanon Nikituškalle, miehelleni:
päästä minut, isäntä, pyhiinvaellukselle. Hän on ajuri, me emme ole
köyhiä, isä, emme ole köyhiä, harjoitamme ajurin ammattia omaan
laskuun, kaikki on omaa, sekä hevoset että ajopelit. Mutta mitä me
nyt omaisuudella teemme? Hän on alkanut juopotella poissaollessani,
Nikituškani nimittäin, se on varmasti niin, ja semmoista oli ennenkin:
kun vain käännyn poispäin, niin heikkous saa hänessä vallan. Mutta nyt
en ajattele häntäkään. Olen jo kolmatta kuukautta poissa kotoa. Olen
unhottanut, kaikki olen unhottanut, enkä tahdo muistaa. Ja miksikä
nyt olisin hänen kanssaan? Lopussa on kaikki hänenkin kanssaan,
lopussa kaikkien kanssa. En katsoisi nyt kotiani ja omaisuuttani enkä
näkisikään kerrassaan mitään!
— Tiedätkö mitä, äiti, — lausui vanhus, — muinoin kerran suuri pyhimys
näki temppelissä samanlaisen itkevän äidin kuin sinä, ja tämäkin
suri pienokaistaan, ainokaistaan, jonka niinikään Herra oli kutsunut
luokseen. »Etkö sinä sitten tiedä», sanoi hänelle pyhä mies, »miten
rohkeita nämä pienokaiset ovat Jumalan valtaistuimen edessä? Ei ole
koko taivaan valtakunnassa rohkeampaa kuin he. 'Sinä, Jumala, olet
lahjoittanut meille elämän', sanovat he Jumalalle, 'ja tuskin ennätimme
sen nähdä, niin Sinä jo sen otit meiltä takaisin'. Ja niin rohkeasti
he pyytävät ja kysyvät, että Jumala heti antaa heille enkelin arvon.
Ja sentähden», sanoi pyhimys, »iloitse sinäkin, vaimo, äläkä itke,
sinunkin pienokaisesi on nyt Jumalan tykönä enkelien joukossa». Näin
puhui pyhä mies itkevälle vaimolle muinaisina aikoina. Mutta hän oli
suuri pyhimys eikä voinut sanoa vaimolle sellaista, mikä ei ole totta.
Sentähden tiedä sinäkin, äiti, että sinunkin pienokaisesi varmasti
nyt seisoo Jumalan valtaistuimen edessä ja iloitsee ja riemuitsee ja
rukoilee Jumalaa sinun puolestasi. Siksi sinäkin itke, mutta riemuitse!
Vaimo kuunteli häntä nojaten poskeaan kättänsä vastaan ja silmät alas
luotuina. Hän huokasi syvään.
— Samalla tavalla Nikituškakin minua lohdutti, puhui sanasta sanaan
niinkuin sinä: »Ymmärtämätön», sanoi hän, »miksi itket, poikamme
varmaankin, nyt Herran Jumalan luona veisaa yhdessä enkelten kanssa».
Näin hän puhui minulle, mutta itkee itsekin, näen minä, itkee samoin
kuin minäkin. »Minä tiedän», sanon, »Nikituška, niissäpä hän muualla
olisikaan kuin Herran Jumalan luona, mutta hänpä ei ole, Nikituška,
nyt täällä meidän kanssamme, ei istu nyt vierellämme niinkuin ennen!»
Kunpa saisin vain kerran katsahtaa häneen, yhden kerran vain nähdä
hänet taas, enkä menisi hänen luokseenkaan, en sanoisi mitään, nurkkaan
piiloutuisin, kunhan vain hetkisen saisin häntä nähdä, kuulla häntä,
kuinka hän leikkii ulkona, tulee, huutaa vienolla äänellään: »Äiti,
missä sinä olet?» Kunpa vain saisin kuulla, kuinka hän kulkee pikku
jaloillaan kerran lattian poikki, vain yhden kerran, pikku jaloillaan
toptop, ja miten usein, usein, muistan sen, hän juoksikaan luokseni,
huusi ja nauroi! Kunpa vain saisin kuulla hänen askelensa, tuntisin
hänet heti, tuntisin! Tässä on hänen pikku vyönsä, mutta häntä ei ole,
enkä koskaan nyt saa häntä nähdä enkä kuulla!...
Hän otti poveltaan poikansa pienen nauhakevyön ja alkoi siihen
vilkaistuaan heti vavista nyyhkytyksistä ja pani silmiensä eteen
sormensa, joitten lomasta vuolaina virtaavat kyynelet alkoivat tippua.
— Tämä on, — sanoi vanhus, — tuo vanha: »Raakel itkee lapsiaan eikä
saa lohdutusta, sillä heitä ei ole», ja tämmöinen määrä on teille
äideille maan päällä pantu. Älä lohduttaudu eikä sinun pidäkään
lohduttautua, älä lohduttaudu, vaan itke, mutta muista joka kerta
itkiessäsi, muista järkkymättömästi, että pikku poikasi on yksi
Jumalan enkeleitä, katselee sinua sieltä ja näkee sinut ja iloitsee
kyynelistäsi ja osoittaa Jumalalle niitä. Ja kauan sinulla vielä on
oleva tätä suurta äidillistä itkua, mutta se muuttuu lopulta sinulle
hiljaiseksi riemuksi, ja katkerat kyynelesi ovat silloin vain hiljaisen
liikutuksen ja synneistä pelastavan sydämenpuhdistumisen kyyneliä.
Mutta pienokaisellesi toimitan sielumessun. Mikä oli hänen nimensä?
— Aleksei, isäkulta.
— Herttainen nimi! Aleksein Jumalan Miehen mukaanko?
— Jumalanpa, isäseni, Jumalan! Aleksein Jumalan Miehen!
— Millainen pyhimys! Toimitan sielunmessun, äiti, toimitan, ja suljen
rukoukseen sinun murheesi ja pyydän puolisollesi terveyttä. Mutta
sinun on synti jättää hänet. Mene miehesi luo ja varjele häntä. Kun
poikasi sieltä näkee, että olet hylännyt isän, niin hän alkaa itkeä
tähtenne: miksi häiritset hänen autuuttaan? Hänhän elää, elää, sillä
sielu elää iankaikkisesti, ja vaikka hän ei ole kodissanne, niin hän on
näkymättömänä vierellänne. Kuinka hän voi tulla kotiin, jos sinä sanot
vihaavasi kotiasi? Kenen luo hän sitten tulee, jos ei löydä teitä, isää
ja äitiä, yhdessä? Katsohan, nyt hän näyttäytyy sinulle unessa ja sinä
olet tuskissasi, mutta silloin hän lähettää sinulle lempeitä unia. Mene
miehesi luo, äiti, mene jo tänään!
— Menen, isä, käskysi mukaan menen! Sinä olet ymmärtänyt sydämeni!
Nikituškani, Nikituška, sinä odotat minua, kultaseni, odotat!
— alkoi eukko puhella, mutta vanhus oli jo kääntynyt erään
vanhan ämmän puoleen, joka ei ollut pyhissäkävijän puvussa, vaan
kaupunkilaisvaatteissa. Hänen silmistään näki, että hänellä oli jotakin
asiaa ja että hän oli tullut kertomaan jotakin. Hän sanoi olevansa
aliupseerin leski, ei kaukaa, vain meidän kaupungistamme. Hänen
poikansa Vasenjka palveli jossakin komissariaatissa, mutta oli lähtenyt
Siperiaan, Irkutskiin. Kaksi kertaa hän oli sieltä kirjoittanut, mutta
nyt hänestä ei ollut vuoteen mitään kuulunut. Äiti oli koettanut ottaa
hänestä selvää, mutta ei oikeastaan tietänyt, mistä olisi tiedusteltava.
— Niinpä sanoo minulle jokin päivä sitten Stepanida Iljinitšna
Bedrjagina, hän on kauppiaan rouva, rikas ihminen: »Ota sinä,
Prohorovna», sanoo hän, »ja tilaa pojallesi sielumessu, mene kirkkoon
ja pyydä se! Hänen sielunsa», sanoo hän, »rupeaa ikävöimään ja hän
kirjoittaa kirjeen. Ja tämä», sanoo Stepanida Iljinitšna, »on varma
keino, monesti koeteltu». Mutta minä epäilen!... Armas ystävämme, onko
se totta vai eikö ja tuleeko sillä tavoin hyvä?
— Älä ajattelekaan semmoista! Häpeä on moista kysyäkin. Kuinka
voikaan, vieläpä oma äiti, pyytää sielumessua elävälle ihmiselle?
Se on suuri synti, noituuteen verrattava, mutta tietämättömyytesi
tähden se annetaan sinulle anteeksi. Rukoile sinä mieluummin Taivaan
Kuningatarta, ainaista Puolustajaa ja Auttajaa, antamaan hänelle
terveyttä sekä antamaan myös sinulle anteeksi väärät ajatuksesi. Ja
kuule, mitä minä vielä sanon sinulle, Prohorovna: sinun poikasi joko
kohta itse palaa luoksesi tai lähettää varmasti kirjeen. Tiedä se! Mene
ja ole tästä lähin rauhallinen! Poikasi elää, sanon sen sinulle.
— Rakkaamme, palkitkoon sinua Jumala, sinä hyväntekijämme, sinä meidän
kaikkien ja meidän syntiemme puolesta rukoilija...
Mutta vanhus oli jo huomannut joukossa riutuneen, keuhkotautisen
näköisen, mutta vielä nuoren talonpoikaisnaisen kaksi hehkuvaa, häneen
suuntautunutta silmää. Nainen seisoi äänettömänä, katse pyysi jotakin,
mutta näytti kuin hän ei uskaltaisi lähestyä.
— Mitä asiaa sinulla on, ystäväni?
— Vapahda sieluni, isä, — sanoi nainen hiljaa ja kiirehtimättä, lankesi
polvilleen ja kumartui hänen jalkojensa luo.
— Olen tehnyt syntiä, isäni, pelkään syntiäni.
Vanhus istuutui alimmalle portaalle, ja nainen lähestyi häntä
polvillaan.
— Olen kolmatta vuotta leskenä, — alkoi nainen puoleksi kuiskaten ja
ikäänkuin hätkähtäen. — Vaikeata oli naimisissa, hän oli vanha, pieksi,
niin että teki kipeätä. Hän oli sairaana. Katson häntä, ajattelen: »Jos
hän tulee terveeksi, nousee taas vuoteesta, niin mitä seuraa sitten?»
Ja silloin nousi mieleeni tuo ajatus...
— Odotahan, — sanoi vanhus ja asetti korvansa aivan hänen huuliensa
eteen. Vaimo jatkoi puhettaan hiljaa kuiskaten, niin että siitä ei
voinut kuulla juuri mitään. Hän lopetti pian.
— Kolmatta vuotta? — kysyi ukko.
— Kolmatta vuotta. Ensin en ajatellut, mutta nyt olen alkanut
sairastella, murhe on tullut mieleen.
— Oletko kaukaa?
— Viidensadan virstan päästä täältä.
— Oletko puhunut siitä ripissä?
— Olen, kolmasti olen puhunut.
— Onko päästetty herranehtoolliselle?
— On. Pelkään. Pelkään kuolemaa.
— Älä pelkää mitään äläkä pelkää koskaan ja älä myöskään murehdi.
Kunhan vain katumus sinussa ei loppuisi, — niin Jumala kyllä antaa
kaikki anteeksi. Eikä ole eikä voikaan olla koko maan päällä sellaista
syntiä, jota Jumala ei antaisi anteeksi todellisesti katuvalle. Eikä
ihminen voi ollenkaan tehdä niin suurta syntiä, että se kuluttaisi
loppuun Jumalan rajattoman rakkauden. Vai voiko olla sellaista
syntiä, että se olisi suurempi kuin Jumalan rakkaus? Huolehdi vain
katumuksesta, alinomaa, ja karkoita pelko kokonaan. Usko, että Jumala
rakastaa sinua niin, että sinä et osaa semmoista ajatellakaan, rakastaa
sinua synteinesikin ja synnissäsikin. Mutta yhdestä katuvaisesta
on taivaassa enemmän iloa kuin kymmenestä vanhurskaasta, on jo
ammoin sanottu. Mene äläkä pelkää. Ihmisiä kohtaan älä ole katkera,
loukkauksista älä suutu. Anna sydämessäsi vainajalle kaikki anteeksi,
millä hän on sinua loukannut, tee hänen kanssaan todellinen sovinto.
Jos sinä kadut, niin sinä rakastatkin. Mutta kun sinä rakastat, niin
sinä jo olet Jumalan oma... Rakkaudella kaikki sovitetaan, kaikki
pelastetaan. Kun jo minäkin, samanlainen syntinen ihminen kuin sinä,
olen sinua armahtanut ja säälinyt, niin kuinka paljon enemmän sen tekee
Jumala. Rakkaus on niin äärettömän kallisarvoinen aarre, että sillä voi
ostaa koko maailman sekä sovittaa ei vain omat, vaan toistenkin synnit.
Mene äläkä pelkää.
Vanhus teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitseen, otti kaulastaan
jumalankuvan ja pani sen hänen kaulaansa. Vaimo kumarsi hänelle ääneti
maahan asti. Vanhus nousi ja katseli iloisesti erästä terveen näköistä
eukkoa, jolla oli rintalapsi sylissä.
— Vysegorjesta olen, rakkaani.
— Olet siis kuitenkin vaivautunut kuuden virstan päästä tänne lapsen
kanssa. Mitä tahdot?
— Tulin näkemään sinua. Olenhan ollut luonasi, etkö muista? Et ole
kovin hyvämuistinen, jos olet jo unohtanut minut. Meillä kerrottiin,
että olet sairas. Ajattelin, että menenpä itse häntä katsomaan: nyt
näen sinut, ja mikä sairas sinä olet? Elät vielä kaksikymmentä vuotta,
toden totta, Herra nähköön! Ja vähänkö on niitä, jotka sinun puolestasi
rukoilevat! Sinäkö joutaisit sairastelemaan?
— Kiitos sinulle kaikesta, ystäväni.
— Samassapa esitän pienen pyyntöni: tässä on kuusikymmentä kopeekkaa,
anna ne, armas, jollekulle, joka on minua köyhempi. Tulin tänne ja
ajattelin: annan mieluummin hänen kauttaan, hän kyllä tietää, kenelle
on annettava.
— Kiitos, ystäväni, kiitos, hyvä ihminen! Minä pidän sinusta. Täytän
ehdottomasti toivomuksesi. Tyttökö sinulla on sylissä?
— Tyttö, ystäväiseni, Lizaveta.
— Jumala siunatkoon teitä molempia, sekä sinua että pikku Lizavetaa.
Olet ilahduttanut sydäntäni, äiti. Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi,
rakkaani!
Hän siunasi kaikkia ja kumarsi syvään kaikille.
4.