He astuivat huoneeseen melkein samaan aikaan kuin luostarinvanhin,
joka heidän saapuessaan samassa tuli makuukomerostaan. Kammiossa
oli jo ennen heitä odottamassa vanhuksen tuloa kaksi erakkomajojen
pappismunkkia, toinen näistä kirjastonhoitaja ja toinen isä Paísi,
sairas, vaikka ei vanha mies ja, kuten hänestä kerrottiin, hyvin
oppinut. Sitäpaitsi odotti nurkassa seisoen (ja jäikin sinne koko
ajaksi seisomaan) — nuori, näöltään noin kahdenkymmenenkahden vuoden
ikäinen mies, joka oli siviilipuvussa, seminaarilainen ja tuleva
jumaluusoppinut, jota luostari ja veljeskunta jostakin syystä
suosi. Hän oli jokseenkin pitkä, hänellä oli terve kasvojen väri,
leveät poskipäät ja älykkäät sekä virkeät pienet ruskeat silmät.
Hänen kasvoissaan oli kunnioittava ilme, joka kuitenkin oli sopiva
eikä liehakoiva. Sisään astuville vieraille hän ei edes kumartanut
tervehdykseksi, koska ei ollut heidän vertaisensa henkilö, vaan toisten
vallan alainen ja riippuvainen.
Zosima tuli sisälle palvelijamunkin ja Aljošan seurassa. Pappismunkit
nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä syvään kumartaen ja koskettaen
sormillaan maata, minkä jälkeen he saivat hänen siunauksensa ja
suutelivat hänen kättään. Siunattuaan heitä vanhus vastasi heille
jokaiselle yhtä syvällä kumarruksella koskettaen sormillaan maata ja
pyysi myös itselleen heidän kummankin siunausta. Kaikki nämä menot
suoritettiin hyvin vakavasti eikä ollenkaan jokapäiväisen toimituksen
tavoin, vaan miltei tunteikkaasti. Miusovista kuitenkin tuntui, kuin
tuo kaikki olisi tehty määrätynlaisen mielentilan synnyttämiseksi.
Hän seisoi kaikkien samalla kertaa huoneeseen tulleitten toveriensa
edessä. Olisi pitänyt — hän oli jo edellisenä iltana sitä harkinnut —
kaikista aatteistaan huolimatta jo pelkästä kohteliaisuudesta (koska
kerran täällä oli semmoiset tavat) astua vanhuksen luo ja antaa siunata
itsensä, ainakin ottaa vastaan siunaus, vaikka ei olisikaan suudellut
kättä. Mutta nähdessään nyt kaikki nämä kumarrukset ja pappismunkkien
suutelemiset hän silmänräpäyksessä muutti päätöstään: hän teki
arvokkaasti ja vakavasti jokseenkin syvän kumarruksen maalliseen tapaan
ja siirtyi tuolin luo. Samalla tavoin menetteli myös Fjodor Pavlovitš,
joka tällä kertaa aivan kuin apina matki Miusovia. Ivan Fjodorovitš
kumarsi hyvin arvokkaasti ja kohteliaasti, mutta piti myös kätensä
sivuilla, mutta Kalganov joutui niin hämilleen, että ei kumartanut
ollenkaan. Vanhus laski vaipumaan kätensä, jonka oli jo kohottanut
siunaamaan, kumarsi heille toistamiseen ja pyysi heitä istumaan. Veri
tulvahti Aljošan poskiin. Häntä hävetti. Hänen pahat aavistuksensa
näyttivät toteutuvan.
Vanhus istuutui mahonkipuusta tehdylle, nahkalla päällystetylle
pikku sohvalle, joka oli hyvin vanhanmallinen, ja sijoitti vieraat,
paitsi molempia pappismunkkeja, kaikki neljä vieretysten vastapäisen
seinän luo neljälle mahonkipuiselle tuolille, joiden nahkapäällys oli
pahasti kulunut rikki. Pappismunkit istuutuivat sivulle, toinen oven
ja toinen ikkunan luo. Seminaarilainen, Aljoša ja palvelijamunkki
jäivät seisomaan. Koko kammio oli ahdas ja tympeän näköinen. Huonekalut
ja tavarat siinä olivat karkeatekoisia, köyhän näköisiä, ja siellä
oli vain kaikkein välttämättömintä. Kaksi kukkaruukkua ikkunalla,
nurkassa paljon pyhäinkuvia — niistä yksi hyvin suurikokoinen
Jumalan äidin kuva, joka luultavasti oli maalattu jo paljon ennen
lahkolaisuuden aikaa. Sen edessä paloi pieni lamppu. Sen vieressä
kaksi muuta pyhimyskuvaa kimaltelevine päällyksineen, sitten niitten
vieressä luonnottomia pikku kerubeja, posliinimunia, katolinen
risti norsunluusta ja sitä syleilevä Mater dolorosa sekä muutamia
ulkomaisia piirroksia menneitten vuosisatojen suurten italialaisten
maalarien teoksista. Näitten hienojen ja kallisarvoisten kaiverrusten
vieressä loisti muutamia kaikkein halpahintaisimpia venäläisiä
kivipainoskuvia pyhimyksistä, marttyyreista, piispoista y.m., jommoisia
myydään muutamasta kopeekasta markkinoilla. Oli myös muutamia
kivipainosmuotokuvia nykyisistä ja entisistä venäläisistä piispoista,
mutta ne olivat muilla seinillä. Miusov vilkaisi nopeasti kaikkeen
tähän »viralliseen puoleen» ja kiinnitti sitten läpitunkevan katseen
vanhukseen. Hän piti arvossa omaa mielipidettään, se heikkous hänellä
oli, minkä saattoi antaa anteeksi hänelle ottaen huomioon, että hän oli
jo viidenkymmenen vuoden ikäinen, — siis siinä iässä, jossa älykäs,
taloudellisesti riippumaton maailmanmies aina alkaa enemmän kunnioittaa
itseään, joskus tahtomattaankin.
Vanhus teki häneen ensi hetkellä epämiellyttävän vaikutuksen. Ukon
kasvoissa oli todellakin jotakin sellaista, mikä ei olisi miellyttänyt
monia muitakaan paitsi Miusovia. Hän oli pienikokoinen, köyryselkäinen
mies, jonka jalat olivat hyvin heikot. Kaiken kaikkiaan hän oli
vain kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta sairaus teki hänet
ainakin kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Hänen hyvin kuihtuneen
näköiset kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita oli erityisen
paljon silmien seuduilla. Silmät olivat pienet, vilkkaat ja kirkkaat
muistuttaen kahta loistavaa pistettä. Harmaita hiuksia oli enää vain
ohimoitten kohdalla, hyvin pieni suippo parta oli harva, ja huulet,
jotka usein hymyilivät, olivat ohuet kuin kaksi nyöriä. Nenä ei ollut
pitkä, mutta terävä kuin linnun nokka.
»Kaikista tunnusmerkeistä päättäen häijy ja pikkumaisen pöyhkeä sielu»,
ajatteli Miusov. Yleensä hän oli hyvin tyytymätön itseensä.
Kellon lyönti auttoi keskustelun alkuun. Halpahintainen pieni
seinäkello, jossa oli luodit, löi nopeasti kaksitoista.
— Täsmälleen määräaika, — huudahti Fjodor Pavlovitš, — mutta
poikaani Dmitriä ei vielä kuulu! Pyydän anteeksi hänen puolestaan,
pyhä luostarinvanhin! (Aljoša aivan hätkähti kuullessaan sanat
»pyhä luostarinvanhin».) Itse minä aina olen täsmällinen, teen
kaikki minuutilleen muistaen, että säntillisyys on kuninkaitten
kohteliaisuutta...
— Mutta ettehän te sentään ole kuningas, — mutisi Miusov voimatta enää
hillitä itseään.
— Aivan niin, minä en ole kuningas. Ja ajatelkaahan, Pjotr
Aleksandrovitš, kun minä sen tiesin itsekin, jumaliste! Aina
sanani sattuvatkin niin epäonnistuneesti! Teidän arvoisuutenne! —
huudahti hän äkillisen paatoksen valtaamana. — Te näette edessänne
todellisen narrin! Semmoisena esittäydynkin. Voi, sen tekee vanha
tottumus! Ja kun joskus lavertelen joutavia, niin se tapahtuu ihan
tarkoituksella, tarkoituksella naurattaa ja olla miellyttävä. Pitäähän
olla miellyttävä, eikö totta? Saavuinpa noin seitsemän vuotta sitten
erääseen kaupunkipahaseen, oli siellä asioita toimitettava, ja minä
jouduin eräitten kauppamiesten pariin. Menemme ruununvoudin luo,
sillä täytyy pyytää häneltä minkä mitäkin ja kutsua hänet kanssamme
aterialle. Ruununvouti tulee esille, pitkä, paksu, vaaleaverinen ja
juro mies, — kaikkein vaarallisimpia olioita tämmöisissä tapauksissa:
semmoiset ovat sapekkaita. Minä sanoa tokaisen hänelle suoraan ja,
ymmärrättehän, maailmanmiehen luontevuudella: »Herra vouti, olkaa»,
sanon, »meidän Voutilaisemme, niin sanoakseni!» Näen heti, ennenkuin
puoli silmänräpäystä on kulunut, että asia ei luonnistunut, sillä hän
seisoo vakavana, vetää vastaköyttä. Sanon hänelle. »Minä tahdoin laskea
vähän leikkiä kaikkien ratoksi, sillä herra Voutilainen on tunnettu
kapellimestari, ja me tarvitsemme juuri yrityksemme harmonisuuden
vuoksi myös ikäänkuin jonkinlaista kapellimestaria»... »Ja viisaastihan
minä selitin ja vertasin, eikö totta?» »Suokaa anteeksi», sanoo
hän, »minä olen ruununvouti enkä salli laiteltavan virkanimestäni
sanakompia». Hän kääntyy pois ja lähtee menemään. Mutta minä riennän
hänen jälkeensä ja huudan: »Niin, niin, te olette ruununvouti ettekä
Voutilainen!» — »Ei», sanoo hän, »kun kerran niin on sanottu, niin
minä siis olen Voutilainen». Ja ajatelkaahan, asiamme meni myttyyn.
Ja aina minä menettelen noin, aina käy noin. Pakostakin minä
ystävällisyydelläni vahingoitan itseäni! — Kerran, monta vuotta sitten,
sanon eräälle vaikutusvaltaiselle henkilölle: »Teidän vaimonne on
helposti nokkautuva nainen», tarkoittaen tällä sitä, että hän oli arka
kunniastaan ja herkkä, niin sanoakseni, moraalisessa suhteessa. Mutta
mies sanoi minulle tähän äkkiä: »Oletteko sitten pistänyt nokkanne
hänen asioihinsa?» En malttanut, vaan päätin äkkiä olla leikkisä ja
sanoin: »Kyllä, olen pistänyt.» No, kylläpä silloin mies antoi minua
nokalle...! Tästä on sentään kulunut jo pitkä aika, niin että ei ole
häpeä sitä kertoa. Näin minä aina vahingoitan itseäni!
— Te teette sitä nytkin, — mutisi Miusov inhoten.
Luostarinvanhin katseli vuoroon heitä kumpaakin.
— Tokkohan! Ajatelkaahan, tiesinpä tämänkin, Pjotr Aleksandrovitš,
ja aavistin, että te ensimmäisenä minulle tästä huomautatte. Niinä
sekunteina, jolloin huomaan, että minulta ei leikki luonnistu, alkavat,
teidän arvoisuutenne, molemmat poskeni kuivua kiinni ikeniin ja joudun
kuin suonenvedon valtaan. Näin on ollut nuoruudestani asti, jolloin
elin aatelisten armoilla ja armoleivän syönti oli elinkeinoni. Minä
olen narri alunperin, syntymästäni saakka olen, teidän arvoisuutenne,
oikeastaan löylynlyömä. En kiistä sitä, että minussa kenties myös
asustaa paha henki, pientä kaliberia muuten, sillä suuriarvoisempi
olisi valinnut itselleen toisen asunnon, ei kuitenkaan teitä, Pjotr
Aleksandrovitš, sillä tekin olette huononpuoleinen asunto. Mutta
sen sijaan minä olen uskovainen, minä uskon Jumalaan. Vain viime
aikoina olen alkanut epäillä, mutta nytpä istun ja odotan suuria
ilmoituksia. Minä, teidän arvoisuutenne, olen niinkuin filosofi
Diderot. Onko teille, pyhä isä, tunnettua, kuinka filosofi Diderot
saapui metropoliitta Platonin luo keisarinna Katariinan aikana? Hän
astuu sisälle ja tokaisee heti: »Ei ole Jumalaa.» Silloin suuri
kirkonpaimen nosti sormensa ja vastasi: »Mieletön sanoo sydämessään: ei
Jumalaa olekaan!» Silloin toinen samassa heittäytyi hänen jalkoihinsa:
»Uskon», huutaa hän, »ja otan vastaan kasteen!» Siinä samassa hänet
kastettiinkin. Ruhtinatar Daškov oli sylikummina ja Potjomkin
risti-isänä.
— Fjodor Pavlovitš, tämä on sietämätöntä! Tiedättehän itse, että
valehtelette ja että tuo typerä kasku ei ole tosi! Mitä te kekkuloitte?
— sanoi Miusov värisevällä äänellä voimatta enää ollenkaan hillitä
itseään.
— Olen koko elämäni ajan tuntenut, että se ei ole totta! — huudahti
Fjodor Pavlovitš innostuneena. — Sanon teille, hyvät herrat, sen sijaan
koko totuuden. Suuri luostarinvanhin! Antakaa anteeksi, tuon viimeisen
jutun Diderot'n kastamisesta keksaisin itse juuri nyt, aivan tällä
hetkellä, kun kerroin, eikä se ennen ole koskaan tullut päähänikään.
Tekaisin sen, koska tahdoin jotakin pikanttia. Siksipä juuri
kekkuloinkin, Pjotr Aleksandrovitš, jotta olisi miellyttävämpää. Muuten
toisinaan en itsekään tiedä, miksi niin teen. Mitä taas Diderot'hon
tulee, niin tuon »mieletön sanoo sydämessään» olen kuullut parikymmentä
kertaa täkäläisten tilanomistajien suusta jo nuorella iälläni, kun
asuin heillä, ja muun muassa olen sen kuullut teidän tädiltänne, Pjotr
Aleksandrovitš, Mavra Fominitšnalta. Kaikki he ovat tähän saakka olleet
vakuutettuja siitä, että jumalaton Diderot tuli metropoliitta Platonin
luo väittelemään Jumalasta...
Miusov nousi seisomaan, sillä hän ei ollut vain menettänyt
kärsivällisyyttään, vaan hän oli miltei suunniltaan. Hän oli
raivostunut ja tunsi olevansa itse senvuoksi naurettava. Kammiossa
tapahtui todellakin jotakin aivan mahdotonta. Tähän samaan kammioon
oli kenties jo neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluessa,
jo entisten luostarinvanhinten aikana, kokoontunut kävijöitä, mutta
aina mitä syvimmällä hartaudella eikä muuten. Melkein kaikki, jotka
saivat pääsyn kammioon, ymmärsivät siihen astuessaan, että heille
täten annettiin suuri suosionosoitus. Monet lankesivat polvilleen ja
olivat siinä asennossa koko käyntinsä ajan. Monet »korkeimmistakin»
henkilöistä ja monet oppineimmista sekä muutamat vapaa-ajattelijatkin,
jotka saapuivat sinne joko uteliaisuudesta tahi muusta syystä, pitivät
astuessaan kammioon toisten kanssa tahi saadessaan kahdenkeskisen
keskustelun ensimmäisenä velvollisuutenaan, aivan jokainen, syvän
kunnioituksen ja huomaavaisuuden koko vastaanoton aikana, etenkin
kun tässä ei raha tullut kysymykseen, vaan oli toiselta puolen vain
rakkautta ja armoa, toiselta puolen katumusta ja harrasta halua
saada ratkaistuksi jokin vaikea sielun kysymys tai vaikea kohta oman
sydämen elämässä. Niin että sellainen pilanteko, jota Fjodor Pavlovitš
äkkiarvaamatta harjoitti ja joka oli aivan sopimaton tässä paikassa,
synnytti läsnäolijoissa, ainakin muutamissa heistä, hämmästystä ja
ihmettelyä. Pappismunkit eivät yhtään muuttaneet kasvojensa ilmettä,
vaan odottivat totisina ja tarkkaavaisina, mitä luostarinvanhin
sanoisi, mutta näyttivät olevan valmiit nousemaan niinkuin Miusovkin.
Aljoša oli purskahtamaisillaan itkuun ja seisoi pää alas painettuna.
Omituisinta hänestä oli se, että hänen veljensä Ivan Fjodorovitš,
ainoa, johon hän oli pannut toivonsa ja jolla yksin oli sellainen
vaikutusvalta isään, että olisi voinut saada hänet lopettamaan, istui
nyt aivan liikkumattomana tuolillaan silmät alas luotuina ja odotti
jonkinmoisen tiedonhalua osoittavan uteliaisuuden vallassa, miten tämä
kaikki päättyy, aivan kuin hän itse tässä olisi ollut ihan syrjäinen
henkilö. Rakitiniin (seminaarilaiseen), jonka Aleša hyvin tunsi ja joka
oli melkein hänen ystävänsä, Aljoša ei voinut katsahtaakaan: hän tiesi
hänen ajatuksensa (vaikka ne tiesi koko luostarissa ainoastaan Aljoša).
— Antakaa minulle anteeksi... — alkoi Miusov puhua kääntyen
luostarinvanhimman puoleen, — että minä kenties näytän teistä myös
olevan osallisena tässä arvottomassa ilveilyssä! Minun vikani on se,
että uskoin sellaisenkin kuin Fjodor Pavlovitšin tullessaan näin
kunnianarvoisen henkilön luo tahtovan ymmärtää velvollisuutensa... En
tullut ajatelleeksi, että voin joutua pyytämään anteeksi juuri sitä,
että saavun hänen seurassaan...
Pjotr Aleksandrovitš ei lopettanut lausettaan ja aikoi aivan hämillään
jo poistua huoneesta.
— Älkää olko millännekään, pyydän! — sanoi äkkiä luostarinvanhin
nousten istuimeltaan heikkojen jalkojensa varaan, ja Pjotr
Aleksandrovitšin molempiin käsiin tarttuen hän painoi hänet jälleen
istuimelleen. — Olkaa rauhallinen, pyydän! Minä erityisesti pyydän
teitä olemaan vieraanani! — ja hän kumarsi, kääntyi ympäri ja istuutui
taas sohvalleen.
— Suuri vanhus, sanokaa, loukkaanko teitä vilkkaudellani vai enkö! —
huudahti yht'äkkiä Fjodor Pavlovitš tarttuen molemmin käsin tuolinsa
reunoihin ja aivan kuin valmistautuen hyppäämään siitä pois sen
mukaisesti, millainen vastaus on.
— Minä pyydän hartaasti teitäkin, että ette ole levoton ettekä
millännekään! — sanoi hänelle vanhus vakavasti. — Älkää kainostelko,
olkaa aivan kuin kotonanne! Ja ennen kaikkea älkää niin paljon hävetkö
itseänne, sillä siitä juuri kaikki johtuukin.
— Aivan kuin kotona? Toisin sanoen aivan luonnollinen? Oi, se on
paljon, liian paljon, mutta — liikutettuna otan kehoituksen vastaan!
Tiedättekö, siunattu isä, älkää te vaatiko minua olemaan luonnollisessa
olotilassani, älkää olko niin uhkarohkea... luonnolliseen olotilaani
asti en itsekään mene. Varoitan suojellakseni teitä. No, kaikki
muu on vielä kätketty tietämättömyyden pimeyteen, vaikka muutamat
jo tahtoisivatkin minut tuomita. Tämän minä sanon teille, Pjotr
Aleksandrovitš, mutta teille, pyhä olento, on minun sanottava: en voi
olla purkamatta ihastustani! — Hän nousi seisomaan ja lausui kohottaen
kätensä: — Siunattu olkoon kohtu, joka on sinua kantanut, ja nisät,
jotka ovat sinua ruokkineet, nisät erityisesti! Huomautuksellanne:
»ei pidä niin paljon hävetä itseään, sillä siitä kaikki johtuukin»,
— tuolla huomautuksellanne te heti ikäänkuin tunkeuduitte lävitseni
ja luitte mitä sisälläni on. Niinpä minusta juuri aina tuntuukin, kun
menen ihmisten pariin, että minä olen huonompi kaikkia ja että kaikki
pitävät minua narrina, ja niinpä: »annahan kun tosiaankin heittäydyn
narriksi, en pelkää teidän mielipiteitänne, sillä te olette jok'ikinen
katalampia kuin minä!» Siksipä juuri minä olenkin narri, häpeästä
narri, suuri vanhus, häpeästä. Ainoastaan epäluuloisuus saa minut
reuhaamaan. Sillä jos vain ihmisten joukkoon mennessäni olisin varma
siitä, että minua heti pidetään mitä miellyttävimpänä ja järkevimpänä
miehenä, niin — voi hyvä Jumala, kuinka hyvä mies silloin olisinkaan!
Opettaja! — hän lankesi äkkiä polvilleen. — Mitä minun on tehtävä
periäkseni iankaikkisen elämän?
Vaikeata oli nytkin päättää, tekikö hän pilaa vai oliko todellakin niin
liikutettu.
Vanhus nosti silmänsä häneen ja lausui hymyillen:
— Itse olette jo ammoin tietänyt, mitä on tehtävä, sillä järkeä on
teillä kyllin: älkää antautuko juoppouteen ja hillittömyyteen, älkää
antautuko hekumaan ja varsinkaan rahan jumaloimiseen, ja sulkekaa
kapakkanne, jos ette voi kaikkia, niin edes kaksi tai kolme. Mutta
tärkeintä, kaikkein tärkeintä on: älkää valehdelko!
— Koskeeko tämä tuota juttua Diderot'sta, vai kuinka?
— Ei, se ei koske Diderot'ta. Pääasia on, että ette valehtele
itsellenne. Se, joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan,
menee niin pitkälle, että hän ei enää erota mitään totuutta itsessään
eikä ympärillään ja johtuu näin epäkunnioitukseen itseään ja
muita kohtaan. Mutta kun hän ei kunnioita ketään, niin hän lakkaa
rakastamastakin, ja viihdyttääkseen itseään ilman rakkautta sekä
huvittaakseen itseään hän antautuu himojen ja karkeitten nautintojen
valtaan ja vaipuu aivan eläimellisyyteen paheissaan, mutta kaikki tämä
johtuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen. Se,
joka valehtelee itselleen, saattaa helpommin kuin muut loukkaantuakin.
Onhan toisinaan erittäin mieluisaa loukkaantua, eikö niin? Ihminenhän
tietää, että kukaan ei ole häntä loukannut, vaan hän on itse keksinyt
loukkauksen ja valehdellut kaunistellakseen, itse liioitellut
luodakseen kuvan, tarttunut irralliseen sanaan ja paisuttanut
kärpäsestä härkäsen. Hän tietää sen itse, mutta loukkaantuu kuitenkin
ensimmäisenä, loukkaantuu, koska se on miellyttävää ja tuottaa suurta
mielihyvää, mutta siitä johtuu sitten todellinen viha... Nouskaa
toki, käykää istumaan, pyydän sitä hartaasti, nuohan kaikki ovat myös
valheellisia eleitä...
— Pyhä mies! Sallikaa suudella kättänne! — huudahti Fjodor Pavlovitš
ja mäiskäytti nopeasti suudelman vanhuksen laihalle kädelle. —
Juuri niin, loukkaantuminen on miellyttävää! Sen te sanoitte niin
hyvin, että en ole semmoista vielä kuullut. Aivan niin, minä olen
koko elämäni ajan loukkaantunut, koska se tuntui miellyttävältä,
loukkaantunut esteettisistä syistä, sillä ei ole vain miellyttävää,
vaan myös kaunista toisinaan olla loukattu. Kas tämän te unohditte,
suuri vanhus: se on kaunista! Tämän minä kirjoitan muistiin! Minä
olen valehdellut, valehdellut, aivan koko elämäni ajan, joka päivä ja
hetki. Totisesti minä olen valhetta ja valheen isä! Ehk'ei sentään
valheen isä, minä aina sekaannun tekstissä, vaan, sanokaamme vaikkapa
valheen poika, sekin riittää. Mutta... te olette enkelini... on lupa
toisinaan lasketella Diderot'sta! Diderot ei vahingoita, mutta jokin
muu pikku sana vahingoittaa. Suuri vanhus, olin vähällä unohtaa, että
jo kolmatta vuotta sitten päätin tiedustaa täältä, nimenomaan tulla
tänne ja vakavasti ottaa selville ja kysyä (älkää vain antako Pjotr
Aleksandrovitšin keskeyttää). Tätä kysyn: onko totta, suuri isä,
se mitä jossakin paikassa pyhäinmiesten elämäkerrastossa kerrotaan
jostakin pyhästä ihmeittentekijästä, jota kidutettiin uskon tähden,
että kun häneltä lopulta hakattiin pää pois, niin hän nousi, nosti
päänsä ja »rakkaasti sitä suuteli» ja kulki kauan kantaen sitä
käsissään ja »rakkaasti sitä suuteli» — onko tämä totta vai ei,
kunnialliset isät?
— Ei ole totta, — sanoi vanhus.
— Mitään tuollaista ei sisällä koko pyhäinmiesten elämäkerrasto. Mistä
pyhimyksestä sanotte siinä olevan niin kirjoitetun? — kysyi toinen
pappismunkki, isä kirjastonhoitaja.
— En tiedä itsekään kenestä. En tiedä enkä tunne. Minua on puijattu,
on kerrottu. Olen kuullut ja, tiedättekö, kuka kertoi? Juuri Pjotr
Aleksandrovitš Miusov, joka äsken suuttui Diderot'sta, hän juuri kertoi!
— En ole koskaan kertonut sitä teille, enhän koskaan puhukaan mitään
kanssanne!
— Tosin ette ole kertonut minulle, mutta kerroitte seurassa, jossa
minäkin olin, neljättä vuotta sitten. Siksi juuri sen mainitsin,
koska te tällä hullunkurisella kertomuksella järkytitte uskoni, Pjotr
Aleksandrovitš. Te ette tästä tietänyt ettekä sitä aavistanut, mutta
minä palasin kotiin järkytettynä uskossani, ja siitä saakka se on yhä
enemmän järkyttynyt. Niin, Pjotr Aleksandrovitš, te olette ollut syynä
suureen lankeemukseen. Se on toista kuin Diderot!
Fjodor Pavlovitš tulistui pateettisesti, vaikka kaikille olikin aivan
selvää, että hän taas teeskenteli. Mutta se loukkasi kuitenkin kipeästi
Miusovia.
— Mitä roskaa, kaikki tämä on roskaa, — mutisi hän. — Kenties
todellakin olen joskus puhunut... mutta en teille. Minulle itselleni
on niin kerrottu. Kuulin Pariisissa eräältä ranskalaiselta,
että meillä muka luetaan pyhäinmiesten elämäkerrastosta tuota
päiväjumalanpalveluksessa... Kertoja on hyvin oppinut mies, joka on
erityisesti opiskellut Venäjän statistiikkaa... asunut pitkät ajat
Venäjällä... Minä itse en ole lukenut pyhäinmiesten elämäkerrastoa...
enkä aiokaan lukea... Vähänkö sitä tulee lörpötetyksi päivällisillä?...
Me söimme silloin päivällistä...
— Niin, te söitte silloin päivällistä, mutta minultapa meni usko! —
härnäili Fjodor Pavlovitš.
— Mitä tekemistä minulla on teidän uskonne kanssa! — oli Miusov
huudahtamaisillaan, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi
halveksivasti: — te aivan sananmukaisesti tahraatte kaiken, mihin vain
kajoatte.
Vanhus nousi äkkiä paikaltaan.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että jätän teidät vähäksi aikaa,
vain muutamaksi minuutiksi, — lausui hän kääntyen kaikkien tulleitten
puoleen! — mutta minua odottavat jo ennen teitä tulleet. Mutta te,
älkää missään tapauksessa valehdelko, — lisäsi hän kääntyen Fjodor
Pavlovitšin puoleen iloisen näköisenä.
Hän lähti kammiosta. Aljoša ja palvelijamunkki riensivät auttamaan
häntä portaissa. Aljoša läähätti, hänestä oli mieluisaa poistua, mutta
hän oli iloissaan siitäkin, että vanhus ei ollut loukkaantunut ja
että hän oli iloinen. Vanhus suuntasi kulkunsa kuistiin siunatakseen
niitä, jotka siellä odottivat häntä. Mutta Fjodor Pavlovitš kuitenkin
pysähdytti hänet kammion ovella.
— Siunattu mies! — huudahti hän tunteikkaasti. — Sallikaa minun vielä
kerran suudella kättänne! Ei, teidän kanssanne vielä voi puhua, voi
elää! Luuletteko minun aina näin valehtelevan ja esiintyvän narrina?
Tietäkää, että minä teeskentelin koko ajan tahallani koetellakseni
teitä. Tunnustelin koko ajan, voiko kanssanne elää. Onko minun
nöyryydelläni sijaa teidän ylpeytenne rinnalla? Annan teille
kiitosmaininnan: teidän kanssanne voi elää! Mutta nyt olen vaiti,
kaiken aikaa. Istuudun nojatuoliini ja olen vaiti. Nyt saatte te, Pjotr
Aleksandrovitš, puhua, teistä on nyt tullut päähenkilö... kymmeneksi
minuutiksi.
3.