Sattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu.
Kohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta
päiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan. Meidän
luostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet jumalanpalvelukseen,
vaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat kaksissa ajopeleissä.
Ensimmäisissä ajopeleissä, komeissa vaunuissa, joita veti kaksi
kallisarvoista hevosta, saapui Pjotr Aleksandrovitš Miusov mukanaan
kaukainen sukulaisensa, hyvin nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen
mies Pjotr Fomitš Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon,
mutta Miusov, jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui,
houkutteli häntä mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän
siellä menisi yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei
vielä ollut tehnyt päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen
näköinen. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja
hän oli jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton:
kuten kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta
kauan ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon
katsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi
tapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan kahdenkesken
jonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin puheliaaksi, rajuksi
ja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille kaikelle. Mutta hänen
innostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä kuin oli syntynytkin. Hän
oli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä oli jonkin verran aivan
omaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä paljon enemmän lisää.
Aljoša ja hän olivat ystäviä.
Vanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita
veti pari harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle
Miusovin vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa
Ivan Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä
ilmoitettu aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät
ajopelinsä muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin
portista. Paitsi Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti
koskaan olleet nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin
kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin määrin
uteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen luontevaksi.
Mutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella tarjoutunut
muuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka muuten olivat
varsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat tulossa kirkosta,
ottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä. Rahvaan joukossa
oli myös matkustavia ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari
kolme rouvaa, eräs hyvin vanha kenraali. Kaikki he olivat asettuneet
majataloon. Kerjäläiset ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei
antanut heille mitään. Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan
kymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä syystä
pisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti: »Jakakaa
tasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle huomauttanut mitään
tämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä hämmästyä, mutta tämän
huomattuaan hän joutui yhä enemmän hämilleen.
Mutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa,
ehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä äskettäin
lahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja sekä niin
sanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies, josta kaikki nämä
täällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen nähden, mikäli
oikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut
virallisesti heitä vastaanottamassa. Miusov katseli hajamielisenä
kirkon vieressä olevia hautakiviä ja aikoi huomauttaa, että nuo haudat
luultavasti olivat tulleet kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai
oli maksettava oikeudesta haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei
sanonut mitään: yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä
miltei kiukuksi.
— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä sekamelskassa...
Olisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän äkkiä aivan kuin
puhuisi itsekseen.
Äkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen herrasmies,
jolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen hattuaan hän
pehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti sanoen olevansa
tulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti huolehtimaan
matkamiehistämme.
Luostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa erillään, noin
neljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi, metsikön läpi...
— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi hänelle
Fjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista, emme ole käyneet
pitkään aikaan.
— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä... metsätietä.
Menkäämme! Sallitteko... minä itsekin... minä itse... Tänne tänne...
He menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä.
Tilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen
mies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla katsellen
heitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla uteliaisuudella. Hänen
silmissään oli jotakin mulkoilevaa.
— Katsokaahan, meillä on luostarinvanhimmalle yksityistä asiaa, —
huomautti Miusov ankarasti, — me olemme niin sanoakseni saaneet
audienssin »tämän persoonan tykönä», ja siksi me, vaikka olemmekin
teille kiitolliset tien neuvonnasta, emme pyydä teitä astumaan sisään
kanssamme.
— Minä olin, olin, jo olin... Un chevalier parfait! — ja tilanomistaja
näpähdytti ilmassa sormiaan.
— Kuka on chevalier? — kysyi Miusov.
— Luostarinvanhin, suurenmoinen vanhus, vanhus... Luostarin kunnia ja
kaunistus. Zosima. Hän on sellainen luostarinvanhin.
Mutta hänen sekavan puheensa keskeytti munkki, joka oli rientänyt
matkamiesten jälkeen. Hänen päässään oli korkea hytyrä, ja hän oli
keskikokoinen ja hyvin kalpea ja kuihtunut. Fjodor Pavlovitš ja Miusov
pysähtyivät. Munkki kumarsi syvään ja erittäin kohteliaasti ja lausui:
— Isä igumeni pyytää teitä nöyrimmästi, hyvät herrat, käytyänne
erakkomajassa tulemaan hänen luokseen aterialle. Kello yksi, ei
myöhemmin. Ja teitä myös, — sanoi hän kääntyen Maksimovin puoleen.
— Sen minä ehdottomasti teen! — huudahti Fjodor Pavlovitš suuresti
ilostuneena kutsusta. — Ehdottomasti! Ja tiedättekö, me olemme
kaikki luvanneet käyttäytyä täällä säädyllisesti... Entä te, Pjotr
Aleksandrovitš, tuletteko tekin?
— Kuinka minä en tulisi? Mitä varten minä sitten olen tänne tullut,
jos en nähdäkseni täällä kaikki heidän tapansa? Yksi seikka minua
vain vaivaa, nimittäin se, että olen nyt teidän seurassanne, Fjodor
Pavlovitš...
— Niin, Dmitri Fjodorovitšia ei vielä ole olemassa!
— Ja mainiota olisikin, jos hän löisi tilaisuuden laimin. Luuletteko,
että nämä teidän rötöstyksenne ovat minusta miellyttäviä, lisäksi vielä
teidän seurassanne? Me siis tulemme päivälliselle, lausukaa kiitoksemme
isä igumenille, — sanoi hän kääntyen munkin puoleen.
— Ei, minun velvollisuuteni on opastaa teidät itse luostarinvanhimman
luo, — vastasi munkki.
— Jos niin on, niin minä menen isä igumenin luo, menen sillävälin
suoraan isä igumenin luo, — alkoi tilanomistaja Maksimov sipistä.
— Isä igumenilla on tällä hetkellä työtä, mutta miten suvaitsette... —
lausui munkki epäröiden.
— Kovin tunkeileva ukonrahjus, — huomautti Miusov ääneen, kun
tilanomistaja Maksimov lähti juoksemaan takaisin luostariin päin.
— Hän on von Sohnin näköinen, — sanoi äkkiä Fjodor Pavlovitš.
— Semmoista te vain tiedättekin... Miksi hän olisi von Sohnin näköinen?
Oletteko itse nähnyt von Sohnin?
— Olen nähnyt hänen kuvansa. Jos ei kasvonpiirteitten puolesta,
niin jossakin selittämättömässä suhteessa. Todellinen von Sohnin
kaksoiskappale. Minä tunnen aina pelkän fysionomian mukaan.
— Saatatte olla siinä suhteessa asiantuntija. Mutta nähkääs, Fjodor
Pavlovitš, te suvaitsitte äsken itse mainita, että me olemme luvanneet
käyttäytyä säädyllisesti, muistattehan. Hillitkää itsenne, sanon
teille! Jos rupeatte täällä narria näyttelemään, niin en aio olla
yhtä maata teidän kanssanne... Katsokaa, millainen mies hän on, —
kääntyi hän munkin puoleen, — minua ihan peloittaa mennä hänen kanssaan
oikeitten ihmisten luo!
Munkin kalpeille, verettömille huulille ilmestyi hieno, äänetön hymy,
josta ei puuttunut eräänlaista viekkautta, mutta hän ei vastannut
mitään ja aivan selvää oli, että hän oli vaiti oman arvon tunnosta.
Miusov rypisti vielä enemmän kulmiaan.
»Oh, piru heidät kaikki periköön, siinä on vain vuosisatain kuluessa
kehitetty ulkomuoto, mutta todellisuudessa se on vain petkutusta ja
roskaa!» välähti hänen päässään.
— Tuossa onkin erakkomaja, olemme perillä! — huudahti Fjodor Pavlovitš.
— Aita edessä ja portti kiinni!
Ja hän alkoi tehdä suuria ristinmerkkejä pyhimysten kuvien edessä,
joita oli maalattu portin päälle ja sivuihin.
— Maassa on elettävä maan tavalla, — huomautti hän. — Kaikkiaan
viisikolmatta pyhää on täällä erakkomajassa etsimässä sielunsa
pelastusta, katselevat toisiaan ja syövät kaalia. Eikä yksikään
nainen astu tästä portista sisälle, sepä juuri onkin erityisesti
merkillepantavaa. Ja asian laita on tosiaankin niin. Mutta mitenkä
onkaan, muistelen kuulleeni, että luostarinvanhin ottaa vastaan
naisväkeä? — kääntyi hän äkkiä munkin puoleen.
— Rahvaan naisia on parast'aikaa täällä, loikovat tuolla käytävän
luona ja odottavat. Ylempisäätyisiä naisia varten on tänne käytävän
yhteyteen, mutta aitauksen ulkopuolelle, rakennettu kaksi pikku
huonetta, nuo ikkunat tuolla, ja luostarinvanhin menee heidän luokseen
sisätietä, milloin on terve, siis kuitenkin aitauksen ulkopuolelle.
Nytkin eräs nainen, harkovilainen tilanomistajatar, rouva Hohlakov,
odottaa hervottoman tyttärensä kanssa. Varmaankin on luostarinvanhin
luvannut tulla heidän luokseen, vaikka on viime aikoina ollut niin
heikko, että tuskin näyttäytyy kansalle.
— Siis erakkomajasta on kuitenkin pieni pujahdusreikä naisten luo
laitettu! Älkää luulko, pyhä isä, että minä mitään tarkoitan, puhun
muuten vain. Tiedättekö, Athoksessa, oletteko kuullut, ei ole vain
naisten käynnit kielletty, vaan ei saa ollenkaan olla naisia eikä
mitään naarasolentojakaan, kanoja, kalkkunoita, lehmävasikoita...
— Fjodor Pavlovitš, minä käännyn takaisin ja jätän teidät tänne yksin,
ja minun poistuttuani teidät talutetaan täältä ulos, ennustan teille
sen!
— Miten minä teitä häiritsen, Pjotr Aleksandrovitš? Katsokaahan,
— huudahti hän äkkiä astuen aidan sisäpuolelle, — katsokaahan,
millaisessa ruusulaaksossa he asuvat!
Vaikka tällä kertaa ei ollutkaan ruusuja, niin tosiaankin oli siellä
suuri joukko harvinaisia ja ihania syyskukkia kaikkialla, mihin
niitä vain oli voinut istuttaa. Ilmeisesti niitä vaali taitava käsi.
Kukkalavat oli laitettu kirkkojen tarhoihin ja hautojen väliin.
Pikku talo, jossa oli luostarinvanhimman kammio, oli puinen ja
yksikerroksinen, ja sen oven edessä oli kuisti. Senkin ympärille oli
istutettu kukkia.
— Oliko tämmöistä edellisenkin luostarinvanhimman Varsonofin aikana?
Kerrotaan, että hän ei pitänyt mistään koreasta, hypähteli ja pieksi
kepillä naisväkeäkin, — huomautti Fjodor Pavlovitš noustessaan portaita.
— Luostarinvanhin Varsonofi oli todellakin toisinaan aivan kuin hiukan
kaistapäinen, mutta paljon puhutaan joutaviakin. Kepillä hän ei ole
koskaan ketään lyönyt, — vastasi munkki. — Nyt, hyvät herrat, odottakaa
hetkinen, minä ilmoitan tulonne!
— Fjodor Pavlovitš, muistutan viimeisen kerran sopimuksesta.
Käyttäytykää ihmisiksi, muuten minä teille näytän! — ennätti Miusov
vielä kerran kuiskata.
— On aivan käsittämätöntä, mikä noin suuresti kuohuttaa mieltänne,
— huomautti Fjodor Pavlovitš pilkallisesti, — vai synnitkö teitä
peloittavat? Hänhän, kuulemma, huomaa jo silmistä, mitä kenelläkin
on omallatunnollaan. Ja miten suuressa arvossa pidättekään heidän
mielipidettään, te, tuollainen pariisilainen ja etevä herra! Ihanhan te
saatte minut hämmästymään!
Mutta Miusov ei ennättänyt vastata tähän pistopuheeseen, sillä heitä
pyydettiin astumaan sisälle. Hän meni sisälle jonkin verran ärtyneenä.
»No, nyt tiedän itseni jo etukäteen! Olen ärtynyt ja rupean
riitelemään... en voi olla kiivastumatta — häpäisen itseni ja aatteen»,
välähti hänen päässään.
2.