Hän oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden ikäinen (hänen veljensä
Ivan oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellaan ja heidän vanhin
veljensä Dmitri kahdeksannellakolmatta). Ensiksikin ilmoitan,
että tämä nuorukainen, Aljoša, ei ollenkaan ollut fanaatikko eikä
ainakaan minun käsittääkseni ollenkaan mikään mystikkokaan. Sanon
edeltäkäsin koko ajatukseni: hän oli yksinkertaisesti aikaiseen
kehittynyt ihmisrakkaaksi, ja jos hän oli joutunut luostariuralle,
niin se oli johtunut vain siitä, että tuohon aikaan ainoastaan se tie
vaikutti hänen mieleensä ja oli hänestä niin sanoakseni ihanteellinen
pääsytie hänen maallisen pahuuden pimeydestä rakkauden valoon
pyrkivälle sielulleen. Ja tämä tie viehätti häntä vain sen tähden,
että hän sillä kohtasi olennon, joka silloin oli hänen mielestään
harvinainen, — luostarimme kuuluisan munkin Zosiman, johon hän kiintyi
tyydyttämättömän sydämensä koko hehkuvalla ensilemmellä. En kiellä,
että hän jo silloin oli hyvin omituinen, niinkuin hän oli muuten ollut
kehdosta asti. Olenhan jo maininnut hänestä, että hän jäätyään äitinsä
kuollessa vasta vain hiukan yli kolmen vuoden ikäiseksi sittemmin
muisti hänet koko elämänsä ajan, hänen kasvonsa, hänen hyväilynsä,
»aivan kuin hän seisoisi edessäni ilmi elävänä». Tämmöiset muistot
voivat säilyä mielessä (sen kaikki tietävät) aikaisemmaltakin iältä,
jopa kahden vuoden iältä, mutta ne esiintyvät koko elämän aikana
ikäänkuin valopisteinä pimeydestä, ikäänkuin irti reväistynä kulmana
suuresta kuvasta, joka tätä kulmaa lukuunottamatta on kokonaan sammunut
ja kadonnut. Aivan samoin oli hänenkin laitansa: hänen muistossaan
oli säilynyt yksi ilta, kesäinen ja tyyni, avoin ikkuna, vinosti
lankeavat laskevan auringon säteet (vinot säteet olivatkin kaikkein
parhaiten jääneet mieleen), huoneen nurkassa jumalankuva, sen edessä
palava lamppu ja jumalankuvan edessä polvillaan itkemässä aivan kuin
hysteerisen kohtauksen vallassa itkua, johon sekaantui uikutusta
ja kiljahduksia, äitinsä, joka oli tarttunut häneen molemmin käsin
ja syleili häntä niin kovasti, että se teki kipeätä, sekä rukoili
hänen puolestaan Jumalanäitiä, ojensi hänet sylistään molemmin käsin
jumalankuvaa kohti ikäänkuin antaen hänet Jumalanäidin suojelukseen...
ja äkkiä juoksee huoneeseen lapsenhoitaja ja tempaa pelästyneenä
hänet äidiltä. Kas siinä kuva! Aljoša muisti äitinsä kasvotkin,
sillä hetkellä: hän sanoi, että ne olivat raivoisat, mutta kauniit,
mikäli hän saattoi muistaa. Mutta harvoin hän uskoi kenellekään tämän
muistonsa. Lapsena ja nuorukaisena hän ei juuri ollut avomielinen
eikä edes puhelias, ei epäluuloisuudesta, ei arkuudesta eikä ihmisiä
karttavasta juroudesta, pikemminkin päinvastoin, vaan jostakin muusta
syystä, jostakin ikäänkuin sisällisestä huolesta, joka oli hänen eikä
kuulunut muihin, mutta oli hänelle niin tärkeä, että hän sen takia
ikäänkuin unohti toiset. Ihmisiä hän rakasti: hän näytti koko elämänsä
ajan täydellisesti uskoneen ihmisiin, eikä kuitenkaan kukaan koskaan
pitänyt häntä yksinkertaisena tai naiivina. Hänessä oli jotakin, mikä
sanoi ja vakuutti (ja sittemmin koko elämän ajan), että hän ei tahdo
olla ihmisten tuomarina, että hän ei ota tuomitakseen eikä missään
tapauksessa tuomitse. Näyttipä siltä, että hän salli mitä tahansa
ollenkaan tuomitsematta, vaikka usein hyvin katkerasti murehtien. Eikä
siinä kyllin, vaan hän meni tässä ymmärtämyksessään niin pitkälle, että
häntä ei kukaan voinut hämmästyttää eikä pelästyttää, ja tähän hän
pääsi jo aivan nuorena. Kun hän kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan
saapui isänsä luo tuohon kotiin, joka oli ehdottomasti likaisen
irstailun pesä, niin hän pysyi siveänä ja puhtaana ja vain poistui
ääneti, kun katsominen kävi sietämättömäksi, mutta ei vähimmässäkään
määrässä osoittanut halveksimista eikä tuominnut ketään. Isä taas,
joka oli aikoinaan elänyt toisten armoilla ja sentähden oli herkkä ja
helposti loukkautuva, suhtautui häneen aluksi epäluuloisesti ja jurosti
(»kovin paljon hän, näes, on vaiti ja ajattelee paljon mielessään»),
mutta alkoi pian, jo noin kahden viikon kuluttua, häntä hirveästi
syleillä ja suudella, tosin itkien humalaisen kyyneliä ja juopuneen
tunteellisuudella, mutta ilmeistä oli, että hän rakasti poikaa
vilpittömästi ja syvästi ja sillä tavoin, että hänen kaltaisensa ei
koskaan ollut voinut ketään niin rakastaa...
Kaikki rakastivat tätä nuorukaista, tulipa hän minne tahansa, ja niin
oli ollut hänen lapsuudestaan saakka. Jouduttuaan hyväntekijänsä ja
kasvattajansa Jefim Petrovitš Polenovin taloon hän sai kaikki tässä
perheessä ystävikseen siinä määrin, että häntä pidettiin perheessä
aivan omana lapsena. Kuitenkin hän oli tullut tähän taloon niin
pienenä lapsena, että siinä iässä on lapsessa mahdotonta otaksua
olevan harkittua viekkautta, juonien punontaa tai kykyä mielistellä
ja herättää mieltymystä, taitoa herättää rakkautta kohtaansa. Niin
että rakkauden herättäminen oli hänessä niin sanoakseni synnynnäinen
lahja, välitön eikä keinotekoinen. Samoin oli asian laita hänen
ollessaan koulussa, vaikka olisi luullut hänen olevan juuri niitä
lapsia, jotka herättävät tovereissa epäluottamusta, toisinaan naurua,
ehkäpä vihaakin. Niinpä hän esimerkiksi usein oli omissa mietteissään
ja tavallaan eristäytyi. Lapsuudestaan saakka hän oli mielellään
vetäytynyt nurkkaan ja lukenut kirjoja, mutta kuitenkin toverit pitivät
hänestä niin paljon, että häntä saattoi empimättä sanoa kaikkien
suosikiksi koko kouluaikanaan. Harvoin hän oli vallaton, harvoin
edes iloinen, mutta toiset huomasivat heti, että se ei ollut mitään
juroutta, vaan että hän päinvastoin vain oli tasainen ja selkeä.
Samanikäisten joukossa hän ei koskaan tahtonut herättää huomiota.
Ehkäpä juuri tästä syystä hän ei koskaan ketään pelännyt, mutta pojat
ymmärsivät heti, että hän ei ollenkaan ylpeillyt pelottomuudellaan,
vaan oli sen näköinen kuin ei ymmärtäisikään olevansa rohkea ja
peloton. Loukkauksia hän ei koskaan muistanut. Tapahtui, että tunnin
kuluttua loukkauksen jälkeen hän vastasi loukkaajalle tai alkoi itse
puhua hänelle niin luottavan näköisenä ja kirkkain kasvoin kuin ei
mitään olisi ollutkaan heidän välillään. Eikä hän tällöin ollenkaan
ollut sen näköinen, kuin olisi tilapäisesti unohtanut tai nimenomaan
antanut anteeksi loukkauksen, vaan hän yksinkertaisesti ei pitänyt
sitä minään loukkauksena, ja tämä sai lapset ihastumaan ja kiintymään
häneen. Hänessä oli vain yksi piirre, joka kaikilla lukion luokilla
alimmasta alkaen ylimpään saakka herätti hänen tovereissaan halua
tehdä hänelle kiusaa, ei ilkeästä pilanteon halusta, vaan koska se
heistä oli hauskaa. Hän ei voinut kuunnella eräänlaisia sanoja ja
eräänlaisia puheita naisista. Näitä »eräänlaisia» sanoja ja puheita ei
valitettavasti saa kitketyksi pois kouluista. Sielultaan ja sydämeltään
puhtaat pojat, miltei lapset vielä, hyvin usein mielellään puhelevat
koulussa keskenään ja ääneenkin sellaisista asioista, kuvista ja
tavoista, jommoisista eivät sotamiehetkään aina puhu, minkä lisäksi
sotamiehet eivät tunne eivätkä ymmärräkään monia niistä asioista,
jotka siltä alalta ovat tuttuja sivistyneitten ja korkeimpien
yhteiskuntaluokkiemme tämänikäisille lapsille. Siveellistä turmelusta
tuossa ei vielä liene, kyynillisyyttä ei siinä myöskään ole, nimittäin
todellista, lihallista, sisällistä, mutta kyllä ulkonaista, ja tätäpä
he usein pitävätkin jonakin hienostuneena, uljaana ja jäljittelemisen
arvoisena. Nähdessään, että »Aljoška Karamazov» aina, kun alettiin
puhua »siitä», heti tukki korvansa sormillaan, he toisinaan asettuivat
tahallaan joukolla hänen ympärilleen, ottivat väkisin hänen kätensä
pois korvilta ja huusivat hänen kumpaankin korvaansa rivouksia. Hän
rimpuili, heittäytyi lattialle pitkälleen ja meni piiloon eikä puhunut
koko aikana sanaakaan, ei torunut, kärsi ääneti loukkauksen. Lopulta
hänet sentään jätettiin rauhaan eikä herjattu »tyttöseksi», vieläpä hän
tässä suhteessa herätti sääliäkin. Opinnoissa hän aina oli luokkansa
parhaita, mutta ei koskaan arvosanojen puolesta ensimmäinen.
Kun Jefim Petrovitš kuoli, jäi Aljoša vielä kahdeksi vuodeksi
sikäläiseen lukioon. Jefim Petrovitšin puoliso lähti katkeran surunsa
vallassa melkein kohta miehensä kuoltua pitkäksi aikaa Italiaan
koko perheensä kanssa, johon kuului vain naisia, ja Aljoša joutui
kahden rouvashenkilön taloon, joita hän aikaisemmin ei ollut koskaan
nähnytkään ja jotka olivat Jefim Petrovitšin kaukaisia sukulaisia,
mutta millä ehdoilla hän sinne oli joutunut, sitä hän ei itsekään
tietänyt. Luonteenomaisena, vieläpä erittäin luonteenomaisena
piirteenä hänessä oli sekin, että hän ei koskaan vaivannut itseään
ajattelemalla, kenen varoilla hän eli. Tässä hän oli vanhemman veljensä
täydellinen vastakohta, sillä Ivan Fjodorovitš kärsi kaksi ensimmäistä
vuotta yliopistossa puutetta ja elätti itseään omalla työllään sekä
tunsi katkerasti aivan lapsuudestaan asti elävänsä toisten leivissä
hyväntekijän armoilla. Mutta tätä omituista piirrettä Aleksein
luonteessa ei voinut tuomita kovin ankarasti, sillä jokainen, joka
hiukankin tuli häntä tuntemaan, tuli heti, kun tämmöiset asiat olivat
puheena, vakuutetuksi siitä, että Aleksei ehdottomasti oli noita
tavallaan vajaamittaisia nuorukaisia, jotka, vaikka saisivat yht'äkkiä
kokonaisen pääoman, arvelematta antaisivat sen ensimmäiselle pyytäjälle
tai hyvään tarkoitukseen tai kenties vain ovelalle petkuttajalle,
jos tämä pyytäisi. Yleensäkään hän ei näyttänyt tuntevan rahan arvoa
— tätä ei tietysti ole käsitettävä kirjaimellisesti. Kun hänelle
annettiin taskurahoja, joita hän itse ei koskaan pyytänyt, niin hän
joko ei viikkokausiin tietänyt, mitä niillä tekisi, tai tuhlasi niin
kauheasti, että ne menivät häneltä yht'äkkiä. Pjotr Aleksandrovitš
Miusov, joka rahaan ja porvarilliseen rehellisyyteen nähden oli varsin
arkatuntoinen, lausui myöhemmin kerran Alekseista, tultuaan tuntemaan
hänet, seuraavan mietelmän: »Tämä on kenties ainoa ihminen maailmassa,
jonka voitte yht'äkkiä jättää yksin ja rahattomana tuntemattoman
miljoonakaupungin torille, ilman että hän mitenkään joutuu hunningolle
tai kuolee nälkään ja viluun, sillä hänet ruokitaan heti ja sijoitetaan
johonkin, ja jos ei sijoiteta, niin hän itse heti kohta sijoittuu, eikä
se kysy häneltä mitään ponnistuksia eikä minkäänlaista alentumista eikä
se rasita sitä, joka hänestä pitää huolen, vaan päinvastoin kenties on
tästä mieluisaa.»
Lukiota hän ei käynyt loppuun. Kouluaikaa olisi vielä ollut vuosi
jäljellä, kun hän yht'äkkiä ilmoitti holhoojarouvilleen, että hän
lähtee isänsä luo erään asian vuoksi, joka oli tullut hänen päähänsä.
Rouvista se oli hyvin ikävää, eivätkä he olisi tahtoneet päästää häntä.
Matka ei maksanut paljoa, eivätkä rouvat sallineet hänen pantata
kelloaan — sen oli hyväntekijän perhe hänelle lahjoittanut ulkomaille
lähtiessään. He varustivat hänet runsailla matkarahoilla ja teettivät
hänelle puvunkin ynnä liinavaatteita. Mutta hän antoi heille puolet
rahoista takaisin ilmoittaen, että hän välttämättömästi tahtoi mennä
kolmannessa luokassa. Tultuaan kaupunkiimme hän ei isän ensimmäisiin
kysymyksiin: »Miksi tulit käymättä koulua loppuun?» antanut suorastaan
mitään vastausta, vaan oli, kuten kerrotaan omituisen miettiväinen.
Pian kävi selville, että hän etsi äitinsä hautaa. Hän tunnusti silloin
itsekin tulleensa vain sen takia. Mutta tokkohan vain tämä oli syynä
hänen tuloonsa? Luultavinta on, että hän ei silloin itsekään tietänyt
eikä mitenkään olisi voinut selittää, mikä oikeastaan oli ikäänkuin
noussut hänen sielustaan ja vääjäämättömästi johtanut häntä jollekin
uudelle ja tuntemattomalle tielle, jolle hän ei enää voinut olla
astumatta. Fjodor Pavlovitš ei voinut näyttää hänelle paikkaa, mihin
oli haudannut toisen vaimonsa, koska ei milloinkaan ollut käynyt tämän
haudalla, sen jälkeen kuin hauta oli luotu umpeen, ja oli vuosien
vieriessä kokonaan unohtanut haudan paikankin...
Sananen tässä Fjodor Pavlovitšista. Tätä ennen hän oli pitkän aikaa
ollut poissa kaupungistamme. Noin kolmen tai neljän vuoden kuluttua
toisen vaimonsa kuolemasta hän lähti Etelä-Venäjälle ja joutui
lopulta Odessaan, missä sitten asui muutamia vuosia yhtä päätä.
Hän tutustui aluksi, omien sanojensa mukaan, »moniin juutalaisiin,
juutalaispahasiin, juutalaisretkuihin ja juutalaispentuihin» ja
pääsi lopulta niin pitkälle, etteivät vain juutalaiset, vaan »myös
heprealaiset ottivat seuraansa» hänet. Täytynee otaksua, että hän juuri
tuona elämänsä kautena kehitti itsessään erikoisen kyvyn saada kokoon
ja nylkeä rahoja. Hän palasi jälleen kaupunkiimme lopullisesti vasta
noin kolme vuotta ennen Aljošan tuloa. Entisten tuttujen mielestä hän
oli hirveästi vanhentunut, vaikka hän ei vielä suinkaan ollut kovin
iäkäs. Hänen käyttäytymisensä ei ollut juuri jalompaa, vaan jollakin
tavoin julkeampaa. Tuossa entisessä narrissa ilmeni esimerkiksi hävytön
halu laittaa toisista narreja. Naisväen kanssa hän elosteli ei vain
entiseen tapaan, vaan ikäänkuin inhoittavammin. Ennen pitkää hän
perusti pitäjään joukon uusia kapakoita. Ilmeisesti hän omisti ehkä
noin satatuhatta tai ainakin jokseenkin sen verran. Monet kaupungin
ja pitäjän asukkaista velkaantuivat kohta hänelle, tietysti hyviä
vakuuksia vastaan. Aivan viime aikoina hän ikäänkuin pöhöttyi, alkoi
ikäänkuin menettää tasapainoaan ja arvostelukykyhän, tulipa tavallaan
kevytmieliseksikin, aloitti yhdestä ja lopetti toiseen, ikäänkuin
häilähteli ja joi yhä useammin itsensä juovuksiin, ja jos ei olisi
ollut olemassa yhä tuota samaista lakeijaa Grigoria, joka siihen aikaan
myös oli melkoisesti vanhentunut ja joka piti hänestä toisinaan huolta
aivan kuin holhooja, niin kenties Fjodor Pavlovitš ei olisi elänyt niin
verraten huoletonta elämää. Aljošan tulo näytti tavallaan vaikuttavan
hänen moraaliseenkin puoleensa. Oli kuin tässä ennenaikaisessa
vanhuksessa olisi herännyt eloon jotakin, mikä jo kauan sitten oli
hänen sielussaan kuihtunut. »Tiedätkö», alkoi hän usein puhella
Aljošalle katsellen häntä tarkasti, »että sinä olet hänen näköisensä,
nimittäin tuon riivatun?» Näin hän nimitti vaimovainajaansa, Aljošan
äitiä. »Riivatun» haudan näytti Aljošalle viimein lakeija Grigori.
Hän vei Aljošan kaupungin hautausmaalle ja näytti hänelle siellä
syrjäisessä nurkassa valurautaisen, halpahintaisen, mutta siistin
laatan, jossa oli myös vainajan nimi, sääty, ikä ja kuolinvuosi,
vieläpä siihen oli alemmaksi piirretty neljä säettä jotakin sentapaista
kuin entisaikaiset, keskisäätyyn kuuluvien haudoilla tavalliset
hautarunot. Ihmeeksi muille selvisi, että laatta oli Grigorin hommaama.
Hän oli sen omalla kustannuksellaan pystyttänyt onnettoman »riivatun»
haudalle, sen jälkeen kuin Fjodor Pavlovitš, jota hän jo monta kertaa
oli närkästyttänyt muistuttamalla tuosta haudasta, oli lähtenyt
Odessaan antaen palttua sekä haudoille että kaikille muistoilleenkin.
Aljoša ei osoittanut äidin haudalla mitään erikoista tunteellisuutta.
Hän vain kuunteli Grigorin tärkeätä ja asiallista kertomusta laatan
hankinnasta, seisoi pää alas painettuna ja lähti pois virkkamatta
sanaakaan. Senjälkeen hän ei luultavasti kokonaiseen vuoteen käynyt
hautausmaalla. Mutta Fjodor Pavlovitšiin tämä pieni episodi teki myös
vaikutuksensa ja sangen erikoislaatuisen. Hän otti äkkiä tuhat ruplaa
ja vei ne luostariimme vaimonsa sielun muistojuhlaa varten, mutta ei
toisen vaimonsa, Aljošan äidin, »riivatun», vaan ensimmäisen vaimonsa
Adelaida Ivanovnan, joka pieksi häntä. Saman päivän iltana hän joi
itsensä päihinsä ja haukkui Aljošalle munkkeja. Itse hän ei ollut
ollenkaan uskonnollinen ihminen eikä liene koskaan pannut edes viiden
kopeekan arvoista kynttilää jumalankuvan eteen. Tuommoisilla ihmisillä
on omituisia äkillisten tunteitten ja äkillisten ajatusten puuskia.
Sanoin jo, että hän oli hyvin pöhöttynyt. Hänen kasvoissaan oli siihen
aikaan jotakin sellaista, mikä räikeästi todisti hänen koko eletyn
elämänsä laadusta ja olemuksesta. Paitsi pitkiä ja lihaisia pusseja
hänen pienten, ikuisesti julkeitten, epäluuloisten ja ivallisten
silmiensä alla, paitsi monia syviä ryppyjä hänen pienillä, mutta
lihavilla kasvoillaan, riippui hänen terävän leukansa alla vielä
iso aataminpala, lihainen ja pitkulainen kuin kukkaro, mikä teki
hänet iljettävän hekumallisen näköiseksi. Kuvitelkaa tähän lisäksi
lihallinen pitkä suu ja tursistuneet huulet, joiden alta näkyivät
melkein mädäntyneitten hampaitten mustat tyngät. Sylki pärskyi hänen
suustaan joka kerta, kun hän alkoi puhua. Muuten hän itsekin mielellään
laski leikkiä kasvoistaan, vaikka luultavasti oli niihin tyytyväinen.
Erityisesti hän osoitti nenäänsä, joka ei ollut kovin iso, mutta hyvin
hieno, ja kaareva: »Aito roomalainen», sanoi hän, »yhdessä aataminpalan
kanssa todellinen roomalaisen patriisin fysionomia rappeutumisen
aikakaudelta.» Siitä hän näytti ylpeilevän.
Jokseenkin pian äidin haudan löytymisen jälkeen Aljoša yht'äkkiä
ilmoitti isälleen haluavansa mennä luostariin ja munkkien suostuvan
päästämään hänet alokkaaksi. Hän selitti samalla, että häntä ajoi tähän
erityinen halu ja että hän pyysi isän juhlallista suostumusta. Isä
tiesi jo, että vanhus Zosima, joka oli löytänyt pelastuksen luostarin
erakkomajasta, oli tehnyt hänen »hiljaiseen poikaansa» erikoisen
vaikutuksen.
— Tuo vanhus on tietysti heidän kaikkein rehellisin munkkinsa, — lausui
hän kuunneltuaan Aljošaa ääneti ja mietteissään ja hämmästymättä juuri
ollenkaan hänen pyynnöstään. — Hm... kas vain, minne mielesi tekee,
hiljainen poikani! — Hän oli puoleksi päissään ja alkoi yht'äkkiä
hymyillä pitkää, puoli juopuneen hymyä, joka ei ollut vailla viekkautta
ja juopuneen kavaluutta: — Hm... minäpä aavistinkin, että sinä päädyt
johonkin tuontapaiseen, voitko kuvitella? Sinua veti sinnepäin. No,
mikäpä siinä, onhan sinulla omat kaksituhattasi, siinä sinulla on
perintöä, mutta minä en jätä sinua, enkelini, koskaan ja nytkin maksan
puolestasi, mitä on tarvis, jos pyytävät. No, jos taas eivät pyydä,
niin mitäpä me menemme tyrkyttämään, eikö niin? Sinähän kulutat rahoja
niinkuin kanarialintu siemeniä, kaksi jyvää viikossa... Hm... Tiedätkö;
eräässä luostarissa on vuoren juurella pieni esikaupunki, ja kaikki
siellä tietävät, että siinä asuu vain »luostarivaimoja», niin heitä
siellä nimitetään, kolmisenkymmentä vaimoa luullakseni... Minä olin
siellä ja, tiedätkö, se on kiintoisaa, tietysti tavallansa, vaihtelun
kannalta. Se vain on kehnosti, että siellä on kauheasti venäläisyys
vallalla, ranskattaria ei vielä ole ollenkaan, vaikka voisi olla,
varat kun ovat melkoiset. Kunhan saavat tietää, niin tulevat. No,
täällä ei ole mitään, täällä ei ole luostarivaimoja, mutta munkkeja on
pari sataa. Rehellistä peliä. Paastoavat. Myönnän... Hm... Sinä siis
haluat munkkien pariin? Mutta minunpa on sääli sinua, Aljoša, toden
totta, uskotko, minä rakastan sinua... Muuten tämä sopii hyvin: saat
rukoilla meidän syntisten puolesta, kovin paljon olemmekin täällä
tulleet tehneeksi syntiä. Olen aina ajatellut: kukahan joskus rukoilee
minun puolestani? Onko maailmassa semmoista ihmistä? Sinä olet armas
poika, minähän olen tässä asiassa hirveän tyhmä, kenties et uskokaan?
Hirveän tyhmä. Katsohan: niin tyhmä kuin olenkin, niin yhä ajattelen,
yhä ajattelen, tietysti harvoin, mutta kuitenkin. Onhan mahdotonta,
ajattelen, että pirut jättäisivät vetämättä minut koukuilla luokseen,
kun kuolen. No, ajattelen näin: koukuilla? Mistä he sitten ovat ne
saaneet? Mistä ne on tehty? Raudastako? Missä sitten niitä taotaan?
Onko niillä siellä ehkä tehdas? Siellä luostarissahan munkit varmaankin
otaksuvat, että helvetissä esimerkiksi on katto. Minä puolestani
olen valmis uskomaan helvettiin, mutta katottomaan. Se on ikäänkuin
hienompaa, valistuneempaa, ikäänkuin luterilaista. Mutta eikö itse
asiassa ole samantekevää, onko siellä katto vai eikö? Kas siinähän on
juuri tuo kirottu kysymys! No, jos ei ole kattoa, niin kaiketi ei ole
koukkujakaan. Mutta jos ei ole koukkuja ja kaikki on kallellaan, niin
taas näyttää epätodenmukaiselta: kuka minut sitten koukuilla vetää,
sillä jos minua ei vedetä, niin miten sitten käy, missä on totuus
maailmassa? Il faudrait les inventer, nuo koukut nimenomaan minua
varten, yksistään minua varten, sillä jospa tietäisit, Aljoša, kuinka
rivo mies minä olen!...
— Eihän siellä ole koukkuja, — lausui Aljoša hiljaa ja vakavasti
katsoen isäänsä.
— Niin, niin, on vain koukkujen varjot. Tiedän, tiedän. Näinhän eräs
ranskalainen kuvasi helvettiä: J'ai vu l'ombre d'un cocher, qui avec
l'ombre d'une brosse frottait l'ombre d'une carosse. Mistä sinä,
ystäväni, tiedät, että ei ole koukkuja? Kunhan olet jonkin aikaa
munkkien luona, niin on toinen ääni kellossa. Muuten mene vain, ota
siellä totuus selville ja tule kertomaan: onhan kuitenkin helpompi
mennä toiseen maailmaan, kun varmasti tietää, mitä siellä on. Ja onhan
olosi munkkien luona säädyllisempääkin kuin täällä minun, humalaisen
ukkorahjuksen, ja tyttöjen parissa... vaikkakaan sinuun aivan kuin
enkeliin ei mikään tartu. No, ehkäpä ei sielläkään mikään sinuun
tartu, ja siksipä suostunkin pyyntöösi, koska luotan tuohon viimeksi
mainitsemaani seikkaan. Sinulla on järki tallella. Palat ja sammut,
pääset taudistasi ja tulet takaisin. Minäpä odotan sinua: tunnenhan,
että sinä olet ainoa ihminen maan päällä, joka ei ole tuominnut minua,
minun armas poikani, tunnenhan sen, enhän voi olla sitä tuntematta!...
Ja hän alkoi oikein nyyhkyttää. Hän oli herkkätunteinen. Hän oli ilkeä
ja herkkätunteinen.
5.