Saatuaan pois käsistään nelivuotiaan Mitjan Fjodor Pavlovitš hyvin
pian sen jälkeen meni toisiin naimisiin. Tämä toinen avioliitto kesti
kahdeksan vuotta. Tuon toisen puolisonsa, Sofia Ivanovnan, joka
niinikään oli hyvin nuori, hän otti toisesta läänistä, jonne oli mennyt
erään pienen urakka-asian takia yhdessä jonkun juutalaisen kanssa.
Vaikka Fjodor Pavlovitš joi ja irstaili, niin hän piti alati huolta
pääomansa sijoittamisesta ja järjesti asiansa aina edullisesti, vaikka
tietysti melkein aina jossakin määrin konnamaisesti. Sofia Ivanovna
oli »orpolapsi», ilman omaisia lapsuudesta asti, jonkun hämäräperäisen
diakonin tytär, joka oli kasvanut hyväntekijänsä, kasvattajansa ja
kiduttajansa, erään ylhäisen eukon, kenraali Vorohovin lesken rikkaassa
talossa. En tunne yksityiskohtia, mutta olen kuullut vain sen, että
tämä hiljainen, hyväluontoinen ja säyseä kasvatti kerran otettiin
irti silmukasta, jonka hän oli laittanut säilytyshuoneen naulaan, —
niin vaikeata hänen oli kestää tuon näennäisesti ei ollenkaan ilkeän,
mutta joutilaisuudessaan sietämättömän tyhmän ja itsepäisen eukon
omapäisyyttä ja alituisia soimauksia. Fjodor Pavlovitš kosi, hänestä
hankittiin tietoja ja hänet ajettiin tiehensä. Silloinpa hän taas,
aivan niinkuin ensimmäisenkin kerran naidessaan, esitti orvolle
karkaamista. On hyvin luultavaa, että tyttö ei millään ehdolla olisi
mennyt hänelle, jos olisi aikanaan saanut hänestä yksityiskohtaisempia
tietoja. Mutta asia tapahtui toisessa läänissä, ja mitäpä saattoi
kuudentoista vuoden ikäinen tyttö ymmärtää muuta, kuin että oli parempi
mennä vaikkapa jokeen kuin jäädä hyväntekijättärensä luo. Ja niin
tyttö raukka vaihtoi hyväntekijättären hyväntekijään. Fjodor Pavlovitš
ei tällä kertaa saanut penniäkään, sillä kenraalinleski suuttui, ei
antanut mitään ja lisäksi vielä kirosi heidät molemmat. Mutta tällä
kertaa hän ei ollut laskenutkaan mitään saavansa, häntä viehätti vain
viattoman tytön huomattava kauneus ja ennen kaikkea tämän viattomat
kasvot, jotka olivat vaikuttaneet häneen, irstailijaan, siihen saakka
vain epäkainon naisellisen kauneuden paheelliseen rakastajaan. »Nuo
viattomat sulosilmät viilsivät silloin sydäntäni kuin partaveitsi»,
kertoili hän sittemmin nauraa hihittäen iljettävällä tavallaan.
Muuten saattoi tämäkin irstaalle miehelle olla jonkinmoista intohimon
tyydyttämistä. Koska Fjodor Pavlovitš ei ollut saanut puolisonsa
mukana mitään omaisuutta, niin hän ei liioin kursaillut vaimonsa
kohtelussa, vaan käyttäen hyväkseen sitä, että vaimo hänen edessään
tavallaan oli »syyllinen» ja että hän oli melkein »hirttosilmukasta
pelastanut» tytön, sekä käyttäen sitäpaitsi hyväkseen vaimonsa
ilmiömäistä nöyryyttä ja lempeyttä hän polki jalkojensa alle kaikkein
tavallisimmankin avioelämän vaatiman säädyllisyyden. Taloon tuli
vaimon kotona ollessa pahamaineisia naisia, ja siellä pantiin toimeen
hurjasteluja. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että palvelija Grigori,
synkkä, typerä ja itsepäinen lavertelija, joka oli vihannut entistä
rouvaa Adelaida Ivanovnaa, tällä kertaa asettui uuden rouvan puolelle,
puolusti häntä ja riiteli hänen puolestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa
miltei palvelijalle sopimattomalla tavalla, vieläpä kerran väkivoimin
hajoitti juomingin ja koko siihen kerääntyneen kevytkenkäisten naisten
joukon. Myöhemmin onneton, jo lapsuudesta asti säikähtynyt nuori nainen
sai eräänlaisen hermotaudin, jota enimmän tavataan rahvaan keskuudessa
maalaiseukoilla, minkä taudin vuoksi noita sairaita naisia nimitetään
riivatuiksi. Tämän taudin ja sen aiheuttamien hirveitten hysteeristen
kohtausten vaikutuksesta sairas ajoittain menetti järkensäkin.
Kuitenkin hän synnytti Fjodor Pavlovitšille kaksi poikaa, Ivanin ja
Aleksein, edellisen avioliittonsa ensimmäisenä vuonna ja jälkimmäisen
kolme vuotta myöhemmin. Kun hän kuoli, oli poikanen Aleksei neljännellä
ikävuodellaan, ja niin omituista kuin se onkin, poika, tiedän sen,
muisti sitten äitinsä koko elämänsä ajan, joskin tietysti kuin unessa.
Äidin kuoltua kävi molemmille pojille miltei täsmälleen samoin kuin oli
käynyt ensimmäiselle, Mitjalle: isä heidät kokonaan unohti ja hylkäsi,
ja hekin joutuivat samaisen Grigorin huostaan ja hänen luoksensa
pirttiin. Sieltä heidät löysi vanha, typerä kenraalinleski heidän
äitinsä hyväntekijä ja kasvattaja. Hän oli yhä elossa eikä koko aikaan,
kahdeksaan vuoteen, voinut unhottaa kärsimäänsä loukkausta. »Sofiansa»,
elosta ja olosta hänellä oli mitä tarkimmat tiedot, ja kuultuaan, miten
sairas Sofia oli ja miten inhoittavat olot tätä ympäröivät hän lausui
kerran, kahdesti tai kolmasti eläteilleen: »Se on oikein hänelle, sen
on Jumala lähettänyt hänelle kiittämättömyyden tähden.»
Täsmälleen kolmen kuukauden kuluttua Sofia Ivanovnan kuolemasta
ilmestyi kenraalinrouva itse yhtäkkiä kaupunkiimme ja meni suoraan
Fjodor Pavlovitšin asuntoon. Vaikka hän viipyi kaupungissa vain
puolen tunnin verran, niin hän sai paljon aikaan. Oli ilta. Fjodor
Pavlovitš, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen, tuli häntä
vastaanottamaan hutikassa. Kerrotaan, että eukko heti paikalla hänet
nähtyään antoi mitään selittämättä hänelle kaksi voimakasta ja
läiskähtävää korvapuustia ja vetäisi häntä kolme kertaa hiustöyhdöstä,
minkä jälkeen hän sanaakaan sanomatta meni suoraan pirttiin kahden
pojan luo. Huomattuaan ensi silmäyksellä, että pojat olivat pesemättä
ja likaisissa alusvaatteissa, hän paikalla antoi vielä korvapuustin
itse Grigorille ja ilmoitti hänelle vievänsä molemmat lapset omaan
kotiinsa, jonka jälkeen hän vei heidät ulos siinä asussa missä olivat,
kääri heidät matkapeitteeseen, asetti istumaan vaunuihin ja vei omaan
kaupunkiinsa. Grigori otti tuon korvapuustin vastaan uskollisen
orjan tavoin eikä lausunut ainoatakaan röyhkeätä sanaa, ja kun hän
saattoi vanhan rouvan vaunuihin, niin hän kumarsi hänelle syvään ja
lausui, että hänet »Jumala palkitsee orpojen puolesta». — »Pölkkypää
sinä olet!» huudahti hänelle kenraalinrouva lähtiessään. Päästyään
selville, mistä oli kysymys Fjodor Pavlovitš huomasi, että asia oli
hyvä, eikä kieltänyt kenraalinrouvalta muodollista suostumustaan lasten
kasvatukseen missään kohdassa. Saamistaan korvapuusteista hän taas itse
kulki kertomassa ympäri kaupunkia.
Kävi niin, että kenraalinrouvakin pian tämän jälkeen kuoli, mutta
määräsi testamentissaan pienokaisille tuhat ruplaa kummallekin,
»heidän opetustaan varten ja jotta kaikki nämä rahat ehdottomasti
käytettäisiin heidän hyväkseen, kuitenkin niin, että ne riittäisivät
heidän täysi-ikäiseksi tuloonsa asti, sen tähden, että tämmöisessäkin
lahjassa on kylliksi tuommoisille lapsille, ja jos ken haluaa, niin
höllittäköön itse kukkaronsa nauhoja», j.n.e., j.n.e. Minä en itse ole
lukenut testamenttia, mutta olen kuullut, että siinä oli juuri jotakin
tämäntapaista omituista ja perin omintakeisella tavalla lausuttua.
Eukon pääperilliseksi tuli kuitenkin rehellinen mies, sen läänin
aatelismarsalkka Jefim Petrovitš Polenov. Oltuaan kirjeenvaihdossa
Fjodor Pavlovitšin kanssa ja ymmärrettyään heti, että tältä oli
mahdotonta saada rahoja lastensa kasvatukseen (vaikka Fjodor Pavlovitš
ei koskaan kieltäytynyt maksamasta, vaan tämmöisissä tapauksissa aina
vain pitkitti asiaa, heittäytyipä toisinaan tunteelliseksikin), hän
ryhtyi itse pitämään huolta orvoista ja mieltyi varsinkin nuorempaan
heistä, Alekseihin, niin että tätä pitkät ajat kasvatettiinkin
hänen perheessään. Tämän pyydän lukijaa huomaamaan jo alusta asti.
Ja jos kenellekään nämä nuoret miehet olivat kasvatuksestaan ja
sivistyksestään koko elämänsä ajan kiitollisuudenvelassa, niin juuri
tälle Jefim Petrovitšille, niin jalolle ja humaaniselle miehelle, että
semmoisia tapaa harvassa. Hän säilytti kenraalinrouvan pienokaisille
jättämät tuhannet koskemattomina, niin että ne poikien tullessa
täysi-ikäisiksi korkoineen olivat kasvaneet kahdentuhannen määrään
kummallekin, ja kasvatti heitä omilla varoillaan kuluttaen tietysti
paljon enemmän kuin tuhat ruplaa kumpaakin kohti. Yksityiskohtaisesti
en taaskaan ryhdy kertomaan heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, vaan
mainitsen vain tärkeimmät seikat. Vanhemmasta, Ivanista, mainitsen
muuten vain sen, että hän kasvavassa iässä oli omituisen juro ja
umpimielinen luonteeltaan, ei ollenkaan arka, mutta häneen näytti jo
kymmenennestä ikävuodesta lähtien imeytyneen se käsitys, että he joka
tapauksessa kasvoivat vieraassa perheessä ja vieraitten armoilla ja
että heillä on sellainen isä, josta on häpeä puhuakin, j.n.e., j.n.e.
Tämä poika alkoi sangen pian, miltei jo lapsena (niin on ainakin
kerrottu), osoittaa harvinaisia ja loistavia lahjoja opiskelussa. En
tiedä tarkoin, mutta jollakin tavoin asiat järjestyivät niin, että
hän erosi Jefim Petrovitšin perheestä melkeinpä kolmentoista vuoden
ikäisenä ja siirtyi erääseen lukioon Moskovaan sekä jonkun taitavan ja
siihen aikaan kuuluisan pedagogin hoitoon, joka oli Jefim Petrovitšin
lapsuudenystävä. Itse Ivan kertoi myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut
niin sanoakseni »koska Jefim Petrovitš oli hanakka tekemään hyviä
töitä» ja häntä innostutti ajatus, että nerokkaan pojan piti saada
nerokas opettaja. Muuten eivät Jefim Petrovitš eikä nerokas opettaja
enää olleet elossa, kun nuori mies lopetti lukion ja tuli yliopistoon.
Koska Jefim Petrovitš ei ollut huolellisesti järjestänyt asioitaan
ja kenraalinrouvan perinnöksi jättämien lasten omien, tuhannesta
ruplasta kahteentuhanteen ja siitä ylikin kasvaneitten rahojen saanti
viivästyi erinäisten muodollisuuksien ja viivyttelyjen vuoksi, joita
meillä ei mitenkään voida välttää, niin nuoren miehen ensimmäiset
kaksi vuotta yliopistossa olivat sangen vaikeat, sillä hänen oli
pakko kaiken aikaa hankkia toimeentulonsa ja samalla opiskella. On
huomattava, että hän silloin ei yrittänytkään ryhtyä kirjeenvaihtoon
isänsä kanssa, — kenties ylpeydestä, kenties halveksimisesta, kenties
myös siksi, että kylmä terve järki sanoi hänelle, ettei hän voinut
saada isältään minkäänlaista vakavampaa avustusta. Nuori mies ei
kuitenkaan ollenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänen onnistui
hankkia itselleen töitä, ensin opetustunteja kahdenkymmenen kopeekan
maksusta ja sitten työtä siten, että juoksenteli sanomalehtien
toimituksissa ja sepitteli niille kymmenen rivin pituisia kirjoituksia
katutapahtumista käyttäen nimimerkkiä »Silminnäkijä». Sanotaan näitten
pätkien olleen aina niin hauskasti ja nasevasti kirjoitettuja, että
ne pian herättivät yleistä huomiota, ja jo yksistään tällä nuori mies
osoitti olevansa käytännöllisempi ja älyllisesti etevämpi kuin se
lukuisa, alati puutetta kärsivä ja onneton osa opiskelevaa nuorisoamme
kumpaakin sukupuolta, joka pääkaupungeissa tavallisesti aamusta
iltaan kuluttaa eri sanomalehtien ja aikakauskirjojen kynnyksiä
kykenemättä keksimään mitään parempaa kuin ikuisesti toistuvan ja
aina saman pyynnön, että saisivat käännöstyötä ranskankielestä tahi
kirjeenvaihtotyötä. Tutustuttuaan toimituksiin Ivan Fjodorovitš ei
sitten koko aikana katkaissut yhteyttään niihin ja alkoi viimeisinä
ylioppilasvuosinaan julkaista varsin älykkäitä erikoiskysymyksiä
käsittelevien kirjojen arvosteluja, niin että häntä alettiin jo
tuntea kirjallisissa piireissä. Mutta vasta aivan loppuaikoina hänen
onnistui sattumalta yht'äkkiä kiinnittää itseensä paljon suuremman
lukijapiirin erikoinen huomio, niin että sangen monet yhdellä kertaa
hänet huomasivat ja muistivat. Se oli jokseenkin mielenkiintoinen
tapaus. Lopetellessaan jo opintojaan yliopistossa ja valmistautuessaan
lähtemään kahdellatuhannellaan ulkomaille Ivan Fjodorovitš äkkiä
julkaisi eräässä suuressa sanomalehdessä omituisen kirjoituksen, joka
herätti myös ei-ammattimiesten huomiota, vieläpä käsitteli asiaa, jota
olisi luullut hänelle aivan tuntemattomaksi, koska hän oli yliopistossa
suorittanut tutkinnon luonnontieteissä. Artikkeli oli kirjoitettu
sen johdosta, että kaikkialla silloin oli tullut päiväjärjestykseen
kysymys kirkollisista tuomioistuimista. Tarkastellessaan joitakin
tästä kysymyksestä jo annettuja lausuntoja hän toi ilmi myös oman
persoonallisen käsityksensä. Tärkeintä oli kirjoituksen sävy ja
merkillisen yllättävä johtopäätös. Monet kirkolliset pitivät tekijää
ehdottomasti omana miehenään. Mutta äkkiä alkoivat heidän rinnallaan ei
vain epäkirkolliset, vaan ateistitkin puolestaan osoittaa mielihyväänsä
kirjoituksen johdosta. Loppujen lopuksi jotkut tarkkasilmäiset ihmiset
tulivat siihen johtopäätökseen, että koko kirjoitus oli vain törkeätä
ilveilyä ja pilaa. Mainitsen tämän tapauksen varsinkin sen tähden, että
tuo kirjoitus aikanaan tuli myös kaupunkimme luona olevaan kuuluisaan
luostariin, jossa keskustelun alaiseksi joutunut kysymys kirkollisista
tuomioistuimista oli herättänyt mielenkiintoa, — tuli ja sai aikaan
täydellisen ällistyksen. Kun saatiin tietää tekijän nimi, niin oli
mielenkiintoista sekin, että hän oli kotoisin kaupungistamme ja »juuri
tuon samaisen Fjodor Pavlovitšin» poika. Ja juuri samoihin aikoihin
saapui luoksemme itse tekijäkin.
Miksi Ivan Fjodorovitš silloin saapui luoksemme — sen kysymyksen
muistan jo silloin tehneeni melkeinpä jonkinmoisen levottomuuden
valtaamana. Tuo niin kohtalokas tulo, joka oli alkuna niin moniin
seurauksiin, jäi minulle pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, melkeinpä
ainaiseksi, hämäräksi asiaksi. Ylimalkaisesti arvostellen oli
omituista, että nuori mies, joka oli niin oppinut ja joka näytti niin
ylpeältä ja varovaiselta, äkkiä oli saapunut noin iljettävään kotiin,
tuommoisen isän luo, joka koko elämänsä aikana ei ollut hänestä
välittänyt, ei tuntenut eikä muistanut häntä ja joka ei tietysti
millään ehdolla missään tapauksessa antaisi pojalleen rahoja, jos tämä
niitä pyytäisi, mutta kuitenkin sitten koko loppuikänsä pelkäisi, että
myös toiset pojat, Dmitri ja Aleksei, joskus tulevat pyytämään rahoja.
Mutta nytpä nuori mies asettuu semmoisen isän taloon, asuu hänen
kanssaan kuukauden ja toisen ja molemmat tulevat keskenään toimeen
mitä parhaiten. Viimeksimainittu seikka hämmästytti erikoisesti ei
vain minua, vaan monia muitakin. Pjotr Aleksandrovitš Miusov, josta jo
aikaisemmin olen puhunut, Fjodor Pavlovitšin kaukainen sukulainen hänen
ensimmäisen vaimonsa puolelta, sattui taas olemaan luonamme kaupungin
lähistössä olevalla maatilallaan saavuttuaan Pariisista, jonne hän
oli jo kokonaan asettunut asumaan. Hänenpä juuri muistan ihmetelleen
kaikkein enimmän, kun hän oli tutustunut nuoreen mieheen, joka hänessä
herätti mielenkiintoa ja jonka kanssa hän joskus tietojaan näyttääkseen
väitteli saaden tästä pistelystä kokea sisäistä mielipahaa. »Hän»,
puhui hän silloin meille Ivan Fjodorovitšista, »saa kyllä aina
ansaituksi kopeekan ja hänellä on nytkin rahoja ulkomaanmatkaa varten —
mitä tekemistä hänellä täällä on? Kaikille on selvää, että hän ei ole
tullut isän luo rahaa pyytämään, sillä rahaa ei isä hänelle missään
tapauksessa anna. Viinan juonti ja irstailu eivät häntä miellytä, mutta
ukko ei näy tulevan toimeen ilman häntä, niin hyvissä väleissä he
ovat!» Se oli totta. Nuorella miehellä oli ilmeisesti vaikutusvaltaakin
ukkoon. Tämä alkoi miltei totella häntä toisinaan, vaikka olikin
suuressa määrin ja välistä ilkeällä tavallakin itsepäinen. Alkoipa hän
toisinaan käyttäytyäkin säädyllisemmin...
Vasta myöhemmin selvisi, että Ivan Fjodorovitš oli tullut osaksi
vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin pyynnöstä ja asioissa,
veljensä, jonka hän ensimmäisen kerran elämässään oli tullut tuntemaan
ja nähnyt niinikään melkein tähän samaan aikaan, tällä samalla
matkalla, mutta jonka kanssa hän kuitenkin erään tärkeän, enemmän
Dmitri Fjodorovitšia koskevan asian vuoksi oli ollut kirjeenvaihdossa
jo ennen Moskovasta tuloansa. Mikä asia se oli, sen saa lukija aikanaan
yksityiskohtaisesti tietää. Siitä huolimatta silloinkin, kun minä jo
tunsin tämän erityisen asianhaaran, minusta Ivan Fjodorovitš yhä tuntui
arvoitukselliselta ja hänen tulonsa meille sittenkin selittämättömältä.
Lisään vielä, että Ivan Fjodorovitš silloin oli välittäjänä ja
sovittajana isän ja vanhemman veljensä Dmitri Fjodorovitšin välillä,
joka silloin oli pannut alulle suuren riidan ja nostanut laillisen
kanteenkin isäänsä vastaan.
Tämä perhe, toistan sen, yhtyi silloin kokonaisuudessaan ensimmäisen
kerran elämässään ja muutamat sen jäsenet näkivät silloin ensimmäisen
kerran toisensa. Vain nuorin poika, Aleksei Fjodorovitš, oli jo vuoden
asunut luonamme ja siis joutunut luoksemme aikaisemmin kuin muut
veljet. Juuri tästä Alekseista minun on kaikkein vaikeinta puhua tässä
esipuheena olevassa kertomuksessani, ennenkuin tuon hänet näyttämölle
romaanissa. Mutta täytyy kirjoittaa hänestäkin esipuhe, ainakin jotta
edeltäkäsin tulisi selitetyksi eräs varsin omituinen seikka, nimittäin:
tuleva sankarini minun täytyy esittää lukijoille romaanin ensimmäisestä
kohtauksesta alkaen munkinalokkaan viitassa. Niin, jo vuoden hän oli
elellyt luostarissamme ja näytti valmistautuvan sulkeutumaan siihen
koko elämänsä ajaksi.
4.