Luostarinvanhimmat

Kenties joku lukijoista luulee, että nuorukaisemme oli sairaalloinen,

intoileva, kehittymätön luonne, kalpea haaveilija, raihnainen ja

kuihtunut ihminen. Mutta Aljoša oli päinvastoin siihen aikaan pulska,

punaposkinen, kirkaskatseinen, terveyttä uhkuva yhdeksäntoistavuotias

nuorukainen. Olipa hän siihen aikaan sangen hauskannäköinenkin,

solakka, keskikokoinen, tukka tummanruskea, kasvot säännölliset ja

soikeat, vaikka hieman pitkänlaiset, silmät kirkkaat, tummanharmaat ja

avoimet, hyvin miettiväinen ja nähtävästi hyvin rauhallinen. Kenties

sanotaan, että punaiset posket eivät estä olemasta fanaatikko ja

mystikko, mutta minusta näyttää Aljoša olleen tavallista suuremmassa

määrässä realisti. Tietysti hän luostarissa täydellisesti uskoi

ihmeisiin, mutta minun käsittääkseni ihmeet eivät koskaan saata

realistia ymmälle. Eivät ihmeet taivuta realistia uskoon. Jos

todellinen realisti ei ole uskovainen, niin hän aina löytää itsestään

voimaa ja kykyä olla uskomatta ihmeeseenkin, ja jos ihme tulee hänen

eteensä kieltämättömänä tosiasiana, niin hän mieluummin on uskomatta

tunteitaan kuin myöntää tosiasian. Ja jos hän sen myöntääkin, niin hän

sen myöntää vain luonnollisena tosiasiana, jota hän ei siihen asti

ole tuntenut. Realistissa ei usko synny ihmeestä, vaan ihme uskosta.

Jos kerran realisti uskoo, niin hänen juuri realisminsa vuoksi täytyy

ehdottomasti myöntää ihmekin. Apostoli Tuomas ilmoitti, että hän ei

usko ennenkuin näkee, ja kun hän näki, niin hän sanoi: »Minun Herrani

ja minun Jumalani!» Saiko ihme hänet uskomaan? Luultavinta on, että ei,

vaan hän uskoi ainoastaan sen tähden, että tahtoi uskoa ja kenties jo

täydelleen uskoi olemuksensa sisimmässä salasopukassa silloinkin, kun

lausui: »En usko ennenkuin näen.»

Sanotaan kenties, että Aljoša oli tylsä, kehittymätön, ei käynyt

kouluaan loppuun j.n.e. Totta oli, että hän ei ollut käynyt loppuun

kouluaan, mutta suuri vääryys olisi ollut sanoa häntä tylsäksi tai

tyhmäksi. Toistan vain, mitä jo edellä sanoin: hän astui tälle tielle

vain sen vuoksi, että se siihen aikaan teki syvän vaikutuksen hänen

mieleensä ja näytti ihanteellisen pääsytien hänen pimeydestä valoon

pyrkivälle sielulleen. Lisättäköön, että hän oli jo osittain viimeisiin

aikoihimme kuuluva nuorukainen, s.o. rehellinen luonnonlaadultaan

ja semmoinen, joka tahtoi heti koko henkensä voimalla päästä sitä

toteuttamaan sekä pian tehdä sankarityön valmiina uhraamaan tämän

sankariteon tähden kaikkensa, henkensäkin. Valitettavasti nämä

nuorukaiset eivät ymmärrä, että henkensä uhraaminen kenties on helpoin

kaikista uhrauksista useimmissa tapauksissa ja että esimerkiksi

viiden tai kuuden vuoden uhraaminen nuoruutta kuohuvasta elämästään

raskaaseen ja vaikeaan opiskeluun, lukutyöhön, jos ei muun, niin

sen takia, että kymmenkertaistaisivat voimansa sen saman totuuden

palvelemiseksi ja sen sankarityön tekemiseksi, johon ovat mieltyneet

ja jonka ovat ottaneet suorittaakseen, — sellainen uhri monille heistä

on melkein ylivoimainen. Aljoša valitsi vain päinvastaisen tien kuin

muut, mutta hänessä oli sama halu pian tehdä sankariteko. Heti kun hän

asiaa vakavasti mietittyään tuli siihen vakaumukseen, että on olemassa

Jumala ja kuolemattomuus, hän luonnollisesti sanoi itselleen: »Tahdon

elää kuolemattomuutta varten enkä hyväksy puolinaista kompromissia.»

Aivan samoin hän olisi, jos olisi tullut siihen johtopäätökseen, että

kuolemattomuutta ja Jumalaa ei ole olemassa, liittynyt ateisteihin ja

sosialisteihin (sillä sosialismi ei ole ainoastaan työväenkysymys tai

niinsanotun neljännen säädyn kysymys, vaan ensi sijassa ateistinen

kysymys, kysymys ateismin nykyaikaisesta ilmenemismuodosta, kysymys

Baabelin tornista, joka rakennetaan nimenomaan ilman Jumalaa, ei

jotta maasta ulotuttaisiin taivaaseen, vaan jotta taivas vedettäisiin

maahan). Aljošasta oli suorastaan omituista ja mahdotonta elää

entisellä tavalla. On sanottu: »Jaa pois kaikki ja seuraa minua, jos

tahdot olla täydellinen.» Aljoša sanoi itselleen: »Enhän voi 'kaiken'

asemesta antaa kahta ruplaa ja toteuttaa sanoja 'seuraa minua' vain

käymällä jumalanpalveluksessa.» Lapsuuden ajoilta oli kenties hänen

muistissaan säilynyt jokin kuva kaupunkimme luona olevasta luostarista,

jonne äiti oli saattanut hänet ottaa mukaan jumalanpalvelukseen. Ehkäpä

vaikuttivat myös laskevan auringon vinot säteet jumalankuvan edessä,

jota kohti riivattu äiti oli hänet ojentanut. Miettiväisenä hän silloin

tuli luoksemme, kenties vain katsomaan, oliko täällä kaikki vai oliko

täälläkin vain kaksi ruplaa, ja — hän kohtasi luostarissa tuon vanhan

munkin...

Tuo munkki oli, kuten jo aikaisemmin olen selittänyt, ukko Zosima,

mutta tässä pitäisi mainita muutama sana siitäkin, mitä yleensä

luostarinvanhimmat luostareissamme ovat. Ikävä vain, että tässä

asiassa en tunne olevani kyllin pätevä enkä vahva. Koetan sentään

selittää lyhyesti ja pintapuolisesti. Ensiksikin asiantuntijat

ja pätevät henkilöt vakuuttavat, että luostarinvanhimmat ja

luostarinvanhinjärjestelmä tuli meidän venäläisissä luostareissamme

käytäntöön vasta äskettäin, ei sataakaan vuotta takaperin, jotavastoin

se kaikkialla kreikkalaiskatolisilla Itämailla, varsinkin Sinailla ja

Athos-vuorella, on ollut olemassa jo toista tuhatta vuotta. Väitetään

luostarinvanhinjärjestelmän olleen ja täytyneen olla olemassa meilläkin

Venäjällä vanhimpina aikoina, mutta Venäjän koettelemusten aikana,

tataarilaisvallan aikoina, sekasorron kaudella ja entisen yhteyden idän

kanssa katkettua Konstantinopolin valloituksen jälkeen, tämä laitos

oli meillä jäänyt unhoon ja luostarinvanhimmat hävisivät. Mutta tämän

laitoksen elvytti meillä taas eloon viime vuosisadan loppupuolella

eräs suurista uskonsankareistamme (kuten häntä nimitetään) Paísi

Velitškovski ja hänen opetuslapsensa, mutta vielä nytkin, lähes sadan

vuoden kuluttua, se on käytännössä vain sangen harvoissa luostareissa

ja sitä on toisinaan miltei vainottukin Venäjällä ennenkuulumattomana

uutuutena. Erityisesti se on kukoistanut meillä Venäjällä eräässä

kuuluisassa erämaassa, Kozelskaja Optinassa. Milloin ja kenen toimesta

se juurtui kaupunkimme luona olevaan luostariin, sitä en voi sanoa,

mutta siinä oli jo kolmas polvi luostarinvanhimpia ja luostarin vanhin

Zosima oli niistä viimeinen, mutta hänkin oli jo haudan partaalla

vanhuudesta ja sairaudesta eikä ollenkaan tiedetty, kuka täyttäisi

hänen sijansa. Kysymys oli meidän luostarillemme tärkeä, koska

luostarimme ei siihen saakka ollut millään saavuttanut erikoista

kuuluisuutta: siellä ei ollut pyhimysten jäännöksiä, ei ihmeellisellä

tavalla ilmestyneitä ja ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia eikä sillä edes

ollut esitettävänä kuuluisaa perimätietoa, joka olisi liittänyt sen

vaiheet historiaamme, sillä sen ei tiedetty tehneen historiallisia

urotekoja eikä palveluksia isänmaalle. Se oli kohonnut kukoistukseen

ja tullut tunnetuksi yli koko Venäjän juuri luostarin vanhinten takia,

joita näkemään ja kuulemaan sinne vaelsi joukoittain hurskaita Venäjän

joka puolelta tuhannen virstan takaa. Siis, mitä on luostarinvanhin,

staarets? Luostarinvanhin on mies, joka ottaa teidän sielunne ja

teidän tahtonne omaan sieluunsa ja tahtoonsa. Valitessanne itsellenne

luostarinvanhimman te luovutte omasta tahdostanne ja alistatte sen

täydelliseen kuuliaisuuteen hänelle kokonaan kieltäen itsenne. Tämän

koetuksen, tämän hirveän elämänkoulun ottaa siihen antautuva itselleen

vapaaehtoisesti, toivoen pitkän koetusajan jälkeen voivansa voittaa

itsensä siinä määrin, että voi viimein, oltuaan kuuliainen koko

elämänsä ajan, saavuttaa täydellisen vapauden, t.s. vapauden itsestään,

ja välttää niiden kohtalon, jotka ovat eläneet koko elämänsä löytämättä

itseään itsessään. Tämä keksintö, nimittäin luostarinvanhimmat,

ei ole teoreettinen, vaan siihen on Itämailla johtanut käytäntö,

joka meidän aikanamme on jo tuhat vuotta vanha. Velvollisuudet

luostarinvanhinta kohtaan eivät ole tavallista »kuuliaisuutta»,

jommoista aina on ollut olemassa venäläisissäkin luostareissa.

Luostarinvanhin on hänen tahtoonsa alistuvan elinkautinen rippi-isä,

eikä sitovan ja sidotun välinen yhdysside ole katkaistavissa.

Kerrotaan esimerkiksi, että kerran vanhimpien kristittyjen aikana

eräs tällainen alokas ei täyttänyt kuuliaisuuden vaatimusta, jonka

hänen luostarinvanhimpansa oli hänelle asettanut, ja poistui hänen

luotaan luostarista sekä siirtyi toiseen maahan, Syyriasta Egyptiin.

Siellä hän monia ja suuria sankaritekoja tehtyään sai viimein sen

armon, että joutui kärsimään kidutusta ja marttyyrikuoleman uskon

puolesta. Mutta kun kirkko hautasi hänen ruumistaan pitäen häntä jo

pyhimyksenä, niin yht'äkkiä diakonin lausuessa: »Salatut, tulkaa

julki!» ruumisarkku ja siinä makaava marttyyrin ruumis lensi pois

paikaltaan ja paiskautui ulos kirkosta, ja näin tapahtui kolme

kertaa. Lopulta vasta saatiin tietää, että tämä pyhä marttyyri oli

rikkonut kuuliaisuuden ja poistunut luostarinvanhimpansa luota eikä

senvuoksi voinut ilman luostarinvanhimman suostumusta saada anteeksi

suurista sankariteoistaan huolimatta. Mutta kun paikalle kutsuttu

luostarinvanhin päästi hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, niin

silloin vasta hänet voitiin haudatakin. Tietysti tämä on vain vanha

legenda, mutta tässä on äskeinen tapahtuma: eräs meidän nykyaikaisista

munkeistamme sai pelastuksen Athos-vuoren luostarissa, ja äkkiä

hänen luostarinvanhimpansa käski hänen poistua Athoksesta, jota hän

koko sydämestään rakasti pyhäkkönä ja rauhallisena turvapaikkana,

sekä käski hänen mennä ensin Jerusalemiin rukoilemaan pyhillä

paikoilla ja sitten Venäjän pohjoiseen osaan, Siperiaan: »Siellä on

sinun paikkasi eikä täällä.» Hämmästynyt ja murheen murtama munkki

meni Konstantinopolissa ekumeenisen patriarkan luo ja pyysi tätä

päästämään hänet kuuliaisuuden velvollisuudesta, mutta ekumeeninen

valtias vastasi hänelle, että ei vain hänen, ekumeenisen patriarkan,

ole mahdoton vapauttaa häntä, vaan koko maan päällä ei ole eikä voi

olla sellaista valtaa, joka voisi päästää hänet kuuliaisuudesta,

minkä luostarinvanhin on pannut hänen velvollisuudekseen, paitsi

tuon luostarinvanhimman itsensä valta. Luostarinvanhimmilla on siis

erinäisissä tapauksissa rajaton valta, joka on kaiken yläpuolella.

Juuri tästä syystä luostarinvanhinjärjestelmää monissa luostareissa

meillä alussa miltei vainottiin. Mutta kansa alkoi heti pitää suuressa

arvossa luostarinvanhimpia. Meidän luostarimme luostarinvanhinten

luo esimerkiksi virtasi sekä rahvasta että mitä huomattavimpiakin

henkilöitä langetakseen heidän edessään maahan, tunnustaakseen

heille epäilynsä, syntinsä ja kärsimyksensä ja pyytääkseen neuvoa

ja opetusta. Tämän nähdessään luostarinvanhinten vastustajat

huusivat muitten syytösten ohessa, että tässä omavaltaisesti ja

kevytmielisesti alennettiin ripin salaisuutta, — vaikka alokkaan

tahi maallikon yhtäjaksoinen ripittäytyminen luostarinvanhimmalleen

ei tapahdu sakramenttina. Asia päättyi kuitenkin niin, että

luostarinvanhinjärjestelmä säilyi ja kotiutui vähitellen venäläisiin

luostareihin. Saattaa kyllä olla totta sekin, että tämä koeteltu ja

jo tuhat vuotta vanha ase ihmisen siveelliseksi uudestisyntymiseksi

orjuudesta vapauteen ja siveelliseen täydellisyyteen saattaa muuttua

kaksiteräiseksi aseeksi, niin että se kenties johtaa jonkun nöyryyden

ja lopullisen itsensävoittamisen asemesta päinvastoin kaikkein

saatanallisimpaan ylpeyteen, toisin sanoen kahleisiin eikä vapauteen.

Luostarinvanhin Zosima oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen,

polveutui tilallisista, oli muinoin aikaisimmassa nuoruudessaan

sotilaana ja palveli Kaukaasiassa yliupseerina. Epäilemättä hän

oli tehnyt Aljošaan vaikutuksen jollakin erikoisella henkisellä

ominaisuudellaan. Aljoša asui ukon omassa kammiossa, ja ukko piti

paljon hänestä sekä päästi hänet läheisyyteensä. On huomattava,

että asuessaan silloin luostarissa Aljoša ei ollut mihinkään

sidottu, saattoi poistua minne tahtoi vaikkapa päiväkausiksi ja piti

puoliviittaansa vapaaehtoisesti, jotta ei olisi toisenlainen kuin muut

luostarissa. Mutta tietysti tämä miellytti häntä itseäänkin. Kenties

Aljošan nuorukaiselliseen mielikuvitukseen voimakkaasti vaikutti se

voima ja kunnia, joka alati ympäröi hänen luostarinvanhintaan. Ukko

Zosimasta sanoivat monet, että kun hän niin monet vuodet oli päästänyt

puheilleen niitä, jotka tulivat hänen luokseen avaamaan sydämensä ja

hartaasti halusivat hänen neuvoaan ja lääkitsevää sanaansa, niin hän

oli vastaanottanut sieluunsa semmoisen määrän tunnustuksia, murheita,

näkyjä, että hän lopulta kehittyi niin ihmeen tarkkanäköiseksi,

että saattoi ensisilmäyksellä, jonka hän loi luokseen saapuvaan

tuntemattomaan ihmiseen, arvata mitä varten tämä oli tullut, mitä

hän tarvitsi, vieläpä millainen tuska jäyti hänen omaatuntoaan, ja

hän yllätti, saattoi hämilleen ja toisinaan pelästyttikin tulijan

tuntemalla hänen salaisuutensa, ennenkuin tulija oli lausunut

sanaakaan. Mutta tämän ohessa Aljoša oli melkein aina huomannut,

että ne, jotka ensimmäisen kerran menivät ukon luo kahdenkeskiseen

keskusteluun, olivat mennessään pelon ja levottomuuden vallassa,

mutta tulivat melkein aina hänen luotaan säteilevinä ja iloisina, ja

synkimmätkin kasvot olivat muuttuneet onnellisiksi. Aljošaa hämmästytti

tavattomasti sekin, että ukko ei ollut ensinkään ankara, päinvastoin

hän melkein aina oli iloinen kohtelussaan. Munkit sanoivat hänestä,

että hän nimenomaan kiintyy sielullaan siihen, joka on suuri syntinen,

ja kaikkein syntisimpiä hän enimmän rakastaakin. Munkkien joukossa

oli vielä vanhuksen viimeisinäkin elinvuosina hänen vihamiehiään ja

kadehtijoitaan, mutta heitä oli enää hyvin vähän ja he olivat vaiti,

vaikka heidän joukossaan oli muutamia sangen kuuluisia ja mahtavia

luostarin henkilöitä, kuten esimerkiksi eräs vanhimmista munkeista,

suuri vaikenija ja harvinainen paastooja. Suuri enemmistö kuitenkin jo

oli ehdottomasti Zosiman puolella, ja sangen monet häntä rakastivat

koko sydämestään, palavasti ja vilpittömästi. Muutamat olivat

suorastaan yltiöpäisesti kiintyneet häneen. Tämmöiset sanoivat suoraan,

joskaan eivät aivan ääneen, että hän on pyhä ja että siitä ei enää ole

epäilystäkään, ja aavistaen hänen pian kuolevan he odottivat kohta

tapahtuvia ihmeitä ja suurta kunniaa luostarille lähitulevaisuudessa

vainajasta. Ukon ihmeitätekevään voimaan Aljoša uskoi empimättä

aivan niinkuin hän empimättä uskoi myös kertomukseen kirkosta ulos

lentäneestä ruumisarkusta. Hän näki, kuinka monet tulivat sairaitten

lasten tai täysikasvuisten sukulaistensa kanssa ja rukoilivat vanhusta

panemaan kätensä niiden päälle ja lukemaan niiden puolesta rukouksen ja

kuinka he pian palasivat, jotkut jo seuraavana päivänä, ja lankesivat

kyynelsilmin maahan vanhuksen eteen kiittääkseen häntä sairaitten

parantamisesta. Oliko se parantamista vai luonnollinen käänne parempaan

päin taudin kulussa, sitä ei Aljoša ollenkaan ottanut kysyäkseen,

sillä hän luotti jo täydelleen opettajansa henkiseen voimaan, ja tämän

kunnia oli ikäänkuin hänen oma voittonsa. Mutta erityisesti värisi

hänen sydämensä ja hän ikäänkuin säteili, kun vanhus tuli ulos eri

puolilta Venäjää saapuneitten, rahvaaseen kuuluvien pyhissäkävijäin

luo, jotka suurin joukoin odottivat erakkomajan ovella hänen

ulostuloaan nimenomaan nähdäkseen vanhuksen ja saadakseen hänen

siunauksensa. He lankesivat maahan hänen eteensä, itkivät, suutelivat

hänen jalkojaan, suutelivat maata, jolla hän seisoi, parkuivat, eukot

ojensivat häntä kohti lapsiaan, hänen luokseen tuotiin riivaajaisen

vaivaamia. Vanhus puhui heidän kanssaan, luki heidän puolestaan lyhyen

rukouksen, siunasi heitä ja laski heidät menemään. Viime aikoina hän

oli toisinaan taudinkohtauksista niin heikontunut, että tuskin jaksoi

tulla ulos kammiostaan. Pyhissäkävijät odottivat välistä luostarissa

hänen näyttäytymistään useita päiviä. Aljošan mieleen ei noussut

mitään kysymyksiä, miksi he häntä niin rakastavat, miksi he lankeavat

maahan hänen eteensä ja itkevät liikutuksesta, kun vain näkevät

hänen kasvonsa. Oi, hän ymmärsi Erinomaisen hyvin, että venäläisen

rahvaanmiehen nöyrällä sielulla, ovat kiduttaneet työ ja suru ja ennen

kaikkea ainainen vääryys ja ainainen synti, sekä omat että maailman

synnit, ei ole voimakkaampaa tarvetta ja lohdutusta kuin löytää pyhäkkö

tai pyhimys, langeta sen eteen ja kumartaa sitä: »Jos meillä onkin

syntiä, valhetta ja viettelyksiä, niin onpa kuitenkin maan päällä

jossakin pyhä ja korkein. Hänelläpä on sen sijaan totuus, hän tietää

totuuden: siis totuus ei kuole maan päältä, ja saapuu se kaiketi joskus

meillekin ja vallitsee koko maata, niinkuin luvattu on.» Aljoša tiesi,

että juuri näin kansa tuntee ja ajatteleekin, hän ymmärsi sen, mutta

sitä, että vanhus juuri olikin tuo pyhimys, tuo jumalallisen totuuden

vartija kansan silmissä, — sitä ei ollenkaan epäillyt itsekään yhdessä

noitten itkevien talonpoikien ja heidän sairaitten eukkojensa kanssa,

jotka ojensivat vanhukselle lapsiaan. Se vakaumus taas, että vanhus

kuoltuaan tuottaa luostarille tavattoman kunnian, vallitsi Aljošan

mielessä kenties vielä voimakkaampana kuin kenenkään muun mielessä

luostarissa. Yleensäkin noina viimeisinä aikoina oli jokin syvä,

palava sisällinen innostus alkanut yhä voimakkaammin leimuta hänen

sydämessään. Häntä ei ollenkaan saattanut levottomaksi se, että tuo

vanhus sentään oli hänen edessään ainoa lajiaan; »hän on kuitenkin

pyhä, hänen sydämessään on uudistumisen salaisuus kaikkia varten, se

voima, joka viimein saattaa totuuden voimaan maan päällä — ja kaikista

tulee pyhiä, ja he rakastavat toisiansa, eikä ole rikkaita eikä köyhiä,

ei ylennettyjä eikä alennettuja, vaan kaikki ovat kuin Jumalan lapsia,

ja todellinen Kristuksen valtakunta lähestyy.» Tämmöistä haaveili

Aljošan sydän.

Aljošaan näytti tehneen mitä syvimmän vaikutuksen hänen, molempien

veljiensä tulo, joita hän siihen asti ei ollenkaan ollut tuntenut.

Veljensä Dmitri Fjodorovitšin kanssa hän tuli pikemmin läheisiin

väleihin, vaikka tämä oli saapunut myöhemmin kuin hänen toinen (samasta

äidistä syntynyt) veljensä Ivan Fjodorovitš. Hänen oli kovin tehnyt

mieli tutustua veli Ivaniin, mutta nyt, kun tämä oli ollut jo kaksi

kuukautta ja he olivat tavanneet toisensa jokseenkin usein, he eivät

vielä ollenkaan olleet päässeet lähelle toisiaan. Aljoša oli itsekin

harvapuheinen ja ikäänkuin odottavalla kannalla ja häpesi jotakin,

ja veli Ivan taas, jonka Aljoša huomasi alussa luovan häneen pitkiä

ja uteliaita katseita, näytti pian lakanneen kokonaan ajattelemasta

häntä. Aljoša huomasi sen ja oli siitä jonkin verran ihmeissään. Hän

ajatteli veljen välinpitämättömyyden johtuvan heidän ikäerostaan ja

erilaisesta sivistyksestään. Mutta Aljoša ajatteli muutakin: noin

vähäinen mielenkiinto ja osanotto häntä kohtaan Ivanissa saattoi

johtua jostakin Aljošalle aivan tuntemattomasta seikasta. Jostakin

syystä hänestä näytti siltä, että Ivanin ajatukset askaroivat jossakin

sisällisessä ja tärkeässä asiassa ja että hän pyrki johonkin kenties

hyvin vaikeasti saavutettavaan päämäärään, joten hän ei joutanut

kiinnittämään huomiotaan häneen, ja siinä oli ainoa syy siihen, että

hän katseli Aljošaa niin hajamielisesti. Aljoša mietti sitäkin, oliko

tässä mahdollisesti jonkinmoista halveksimista tyhmää munkin alokasta

kohtaan oppineen jumalankieltäjän puolelta. Hän tiesi varsin hyvin,

että veli oli ateisti. Jos tuommoista halveksimista oli olemassa,

niin hän ei saattanut siitä loukkaantua, mutta jonkinmoisen itselleen

käsittämättömän ja levottomuutta herättävän ihmettelyn vallassa hän

odotti, että veli tahtoisi lähestyä häntä. Veli Dmitri Fjodorovitš

puhui Ivan-veljestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja aivan kuin

erikoisella ymmärtämyksellä. Häneltä Aljoša myös sai tietää kaikki sen

tärkeän asian yksityiskohdat, joka viime aikoina oli huomattavalla

tavalla ja läheisesti sitonut molemmat vanhemmat veljet toisiinsa.

Dmitrin ihastuneet lausunnot veli Ivanista olivat Aljošan mielestä

sitäkin kuvaavampia, kun veli Dmitri oli Ivaniin verrattuna miltei

sivistymätön mies ja molemmat veljet rinnatusten asetettuina olivat

ihmisinä ja luonteina niin selvät vastakohdat, että vaikea oli

kuvitellakin kahta erilaisempaa henkilöä.

Tähän aikaan tapahtui tuon epäyhtenäisen perheen jäsenten kohtaaminen

eli paremmin sanoen perhekokous luostarinvanhimman kammiossa ja

teki erittäin syvän vaikutuksen Aljošaan. Tämän kokouksen aihe oli

oikeastaan teennäinen. Juuri tähän aikaan olivat Dmitri Fjodorovitšin

ja hänen isänsä Fjodor Pavlovitšin väliset erimielisyydet perintöön

ja omaisuutta koskeviin laskelmiin nähden joutuneet nähtävästi

mahdottomalle asteelle. Välit kärjistyivät ja kävivät sietämättömiksi.

Fjodor Pavlovitš näyttää ensimmäisenä ja luultavasti leikillään

esittäneen ajatuksen, että kokoonnuttaisiin ukko Zosiman kammioon,

ja vaikka ei turvauduttaisikaan suorastaan hänen välitykseensä, niin

olisi kuitenkin tavallaan sopivampaa tehdä siellä sopimus, jotapaitsi

luostarinvanhimman arvo ja persoona saattoivat vaikuttaa vakuuttavasti

ja sovittavasti. Tietysti Dmitri Fjodorovitš, joka ei ollut koskaan

ollut luostarinvanhimman luona eikä ollut häntä edes nähnyt, luuli,

että tarkoituksena oli pelästyttää häntä luostarinvanhimmalla, mutta

koska hän itsekin salaisesti moitti itseään siitä, että oli viime

aikoina riidellessään isänsä kanssa monesti esiintynyt kovin tuikeasti,

niin hän suostui esitykseen. Mainittakoon tässä, että hän ei asunut

isänsä talossa kuten Ivan Fjodorovitš, vaan erillään toisessa päässä

kaupunkia. Nyt tapahtui, että Pjotr Aleksandrovitš Miusov, joka tähän

aikaan asui luonamme, erityisesti tarttui tähän Fjodor Pavlovitšin

ajatukseen. Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun liberaalina,

vapaa-ajattelijana ja ateistina hän kenties ikävystyksestä tai ehkäpä

kevytmielisesti huvitellakseen otti innokkaasti osaa tähän asiaan.

Hänessä heräsi yht'äkkiä halu saada nähdä luostari ja »pyhimys». Koska

hänen vanhat riitansa luostarin kanssa yhä jatkuivat ja oikeusjuttu

heidän maittensa rajoista ja joistakin hakkuuoikeuksista metsään

ja kalastusoikeuksista joessa yhä oli vireillä, niin hän kiiruhti

käyttämään tätä hyväkseen sillä verukkeella, että hän muka itse halusi

neuvotella apotin kanssa siitä, eikö jotenkin voisi saada heidän

riitojaan päättymään sovintoon. Se, joka tuli näin jaloin aikomuksin,

otettaisiin tietysti vastaan luostarissa paljon huomaavaisemmin ja

kohteliaamminkin kuin semmoinen, joka tulee vain uteliaisuudesta.

Kaikki nämä näkökohdat saattoivat luostarissa tehdä jonkinlaisen

sisäisen vaikutuksen sairaaseen luostarinvanhimpaan, joka viime aikoina

ei juuri ollenkaan ollut poistunut kammiostaan ja oli sairauden

vuoksi kieltäytynyt ottamasta vastaan tutuimpiakin kävijöitä. Asia

päättyi niin, että vanhus suostui ja päivä määrättiin. »Kuka on pannut

minut toimittamaan jakoa heidän välillään?» sanoi hän vain hymyillen

Aljošalle.

Kuultuaan kokouksesta Aljoša tuli hyvin levottomaksi. Ainoa näistä

käräjöivistä ja riitelevistä, joka saattoi ottaa tuon kokouksen

vakavasti, oli epäilemättä vain Dmitri. Muut kaikki saapuvat

kevytmielisistä ja kenties luostarinvanhinta loukkaavista vaikuttimista

— sen Aljoša ymmärsi. Veli Ivanin ja Miusovin tulon syynä on

uteliaisuus, ehkäpä kaikkein karkeinta lajia, ja hänen isänsä taas

mahdollisesti tahtoo panna, toimeen jonkinmoisen ilvenäytelmän. Oi,

vaikka Aljoša olikin vaiti, niin hän varsin hyvästi ja syvästi tunsi

isänsä. Sanon vieläkin, että tämä poika ei ollut ensinkään niin

yksinkertainen kuin minä kaikki häntä pitivät. Raskain mielin hän

odotti määrättyä päivää. Epäilemättä hän oli hyvin huolissaan omasta

puolestaan, omasta sydämestään, ja toivoi, että nuo perheriidat

saataisiin jollakin tavoin loppumaan. Mutta enimmän hän kuitenkin oli

huolissaan vanhuksen puolesta: hän vapisi hänen puolestaan, hänen

kunniansa puolesta, pelkäsi häntä loukattavan, pelkäsi varsinkin

Miusovin hienoa, kohteliasta ivaa ja oppineen Ivanin ylempää tulevaa,

äänetöntä arvostelua, — tämmöiseksi hän kuvitteli asian. Hän aikoi jo

uskaltaa niin paljon, että varoittaisi vanhusta ja sanoisi hänelle

jotakin noista mahdollisesti saapuvista henkilöistä, mutta tarkemmin

mietittyään hän jätti sen tekemättä. Hän ilmoitti vain määräpäivän

edellisenä päivänä erään tuttunsa kautta veljelleen Dmitrille, että

hän pitää hänestä paljon ja odottaa hänen täyttävän mitä on luvannut.

Dmitri vaipui mietteisiin, sillä hän ei voinut muistaa mitään

luvanneensa, ja vastasi vain kirjeellä, että hän kaikin voimin koettaa

hillitä itseään »halpamaisuuden edessä» ja että vaikka hän syvästi

kunnioittaa luostarinvanhinta ja veljeään Ivania, niin hän on varma

siitä, että tässä on joko jokin ansa hänelle tahi arvoton ilveily.

»Kuitenkin mieluummin nielaisen kieleni kuin unohdan kunnioituksen

pyhää miestä kohtaan, jota sinä pidät niin suuressa arvossa», lopetti

Dmitri kirjeensä. Aljošaa se ei kovin paljon rohkaissut.