On helppo ymmärtää, millainen kasvattaja ja isä tuommoinen mies oli.
Isänä juuri hänelle kävi niinkuin täytyikin käydä, nimittäin että
hän kokonaan ja täydellisesti hylkäsi Adelaida Ivanovnan kanssa
saamansa lapsen. Ei vihamielisyydestä tätä kohtaan eikä sen vuoksi,
että hänen tunteitaan puolisona jollakin tavoin olisi loukattu, vaan
yksinkertaisesti sen tähden, että hän kokonaan unohti lapsen. Sillä
aikaa kuin hän kyllästytti kaikkia kyynelillään ja valituksillaan ja
muutti kotinsa paheitten pesäksi, otti kolmivuotiaan pojan Mitjan
hoitoonsa talon uskollinen palvelija Grigori. Jos tämä silloin ei olisi
hänestä huolehtinut, niin luultavasti ei olisi ollut ketään, joka olisi
muuttanut lapsen paidan. Kävi niin, että myös lapsen äidinpuoliset
sukulaiset alussa näyttivät hänet unohtaneen. Hänen isoisänsä, toisin
sanoen itse herra Miusov, Adelaida Ivanovnan isä, ei silloin enää
ollut elossa. Tämän leskeksi jäänyt puoliso, Mitjan isoäiti, joka
oli muuttanut Moskovaan, oli tullut kovin sairaalloiseksi, sisaret
taas olivat menneet naimisiin, niin että Mitja joutui olemaan melkein
kokonaisen vuoden Grigorin hoivissa ja asumaan hänen kanssaan
palvelijain huoneessa. Muuten, jos isä olisi muistanutkin lapsensa
(eihän hän todellakaan voinut olla tietämättä hänen olemassaolostaan),
niin hän itsekin olisi lähettänyt pojan takaisin pirttiin, koska lapsi
olisi häirinnyt hänen irstailuaan. Mutta tapahtui, että Pariisista
palasi Adelaida Ivanovna vainajan serkku Pjotr Aleksandrovitš Miusov,
joka sittemmin monta vuotta yhtä mittaa asui ulkomailla ja joka silloin
vielä oli sangen nuori mies, mutta erikoislaatuinen mies Miusovien
joukossa, valistunut, pääkaupunkilainen, ulkomaalainen ja samalla koko
elämänsä ajan eurooppalainen, elämänsä loppupuolella neljäkymmentä ja
viisikymmentäluvun liberaali. Elämänuransa aikana hän oli suhteissa
moniin aikakautensa liberaaleihin sekä Venäjällä että ulkomailla,
tunsi persoonallisesti Proudhonin ja Bakuninin ja hyvin mielellään
muisteli ja kertoili, jo vaellustensa loppuaikoina, vuoden 1848
helmikuun vallankumouksen kolmesta päivästä Pariisissa vihjaillen,
että hän itsekin melkein oli ollut mukana barrikadeilla. Se oli hänen
nuoruutensa iloisimpia muistoja. Hän oli riippumaton mies, sillä
hänen omaisuutensa oli entisten mittojen mukaan noin tuhat sielua.
Hänen oivallinen maatilansa oli heti meidän kaupunkimme ulkopuolella
ja rajoittui kuuluisan luostarimme maihin, jonka kanssa Pjotr
Aleksandrovitš jo aivan nuorena miehenä heti perinnön saatuaan aloitti
loppumattoman oikeudenkäynnin joistakin, kalastusoikeuksista joessa tai
hakkuuoikeuksista metsissä, en tunne asiaa aivan tarkasti. Prosessin
aloittamisen »klerikaaleja» vastaan hän katsoi suorastaan kansalais-
ja sivistykselliseksi velvollisuudekseen. Kuultuaan kaikki Adelaida
Ivanovnan vaiheet, jonka hän luonnollisesti muisti ja oli muinoin
huomannutkin, sekä saatuaan tietää, että jäljelle oli jäähyt Mitja, hän
huolimatta nuorekkaasta paheksumisestaan ja halveksimisestaan Fjodor
Pavlovitšia kohtaan ryhtyi tähän asiaan. Näin hän ensimmäisen kerran
tutustui Fjodor Pavlovitšiin. Hän ilmoitti tälle suoraan, että halusi
ottaa lapsen kasvatuksen huolekseen. Kauan jälkeenpäin hän sitten
kertoili kuvaavana piirteenä, että kun hän ryhtyi puhumaan Mitjasta
Fjodor Pavlovitšin kanssa, niin tämä pitkään aikaan ei ollenkaan
näyttänyt tajuavan, mistä lapsesta oli kysymys, ja aivan kuin hämmästyi
sitä, että hänellä talossaan jossakin oli oma pieni poika. Vaikka Pjotr
Aleksandrovitšin kertomus saattoikin olla liioiteltu, niin täytyi
siinä toki olla siru totuuttakin. Fjodor Pavlovitš todellakin rakasti
koko elämänsä ajan teeskentelyä ja saattoi yht'äkkiä näytellä jotakin
aivan odottamatonta osaa ja, mikä oli tärkeintä, tehdä sen toisinaan
aivan aiheettomasti, vieläpä suoranaiseksi vahingoksi itselleen, kuten
esimerkiksi tässä tapauksessa. Tämä piirre on muuten ominainen hyvin
monille ihmisille ja sangen älykkäillekin, eikä vain Fjodor Pavlovitšin
kaltaisille. Pjotr Aleksandrovitš ajoi asiaa innokkaasti, ja hänet
määrättiin (yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa) lapsen holhoojaksikin,
sillä äidiltä oli joka tapauksessa jäänyt talo ja tiluksia. Mitja
muutti todellakin tämän sedän luo, vaikka tällä ei ollut omaa perhettä,
ja koska hän heti, kun oli jotenkuten ennättänyt järjestää ja turvata
rahasaamisensa tiluksistaan, viipymättä taas riensi pitkäksi aikaa
Pariisiin, niin hän antoi lapsen erään tätinsä, moskovalaisen rouvan,
huostaan. Kävi niin, että eläydyttyään Pariisiin hänkin unohti lapsen,
varsinkin kun tuli tuo helmikuun vallankumous, joka teki hänen
mieleensä niin syvän vaikutuksen ja jota hän ei koko elämänsä aikana
voinut unohtaa. Moskovalainen rouva kuoli, ja Mitja siirtyi erään hänen
naimisissa olevan tyttärensä hoiviin. Luullakseni poika sitten vielä
neljännen kerran muutti pesää. Siitä en nyt rupea laajemmin puhumaan,
varsinkaan kun on vielä paljon kerrottavaa tästä Fjodor Pavlovitšin
esikoisesta, vaan rajoitun nyt antamaan hänestä vain välttämättömimmät
tiedot, joita ilman en saata aloittaa romaania.
Ensiksikin tämä Dmitri Fjodorovitš oli vain yksi Fjodor Pavlovitšin
kolmesta pojasta. Hän kasvoi siinä käsityksessä, että hänellä oli
jonkin verran omaisuutta ja että hän tultuaan täysi-ikäiseksi oli
riippumaton mies. Hänen nuoruutensa kului säännöttömästi. Lukiota
hän ei käynyt loppuun, joutui sitten erääseen sotilaskouluun, meni
senjälkeen Kaukaasiaan, yleni arvossa, oli kaksintaistelussa,
alennettiin, pääsi uudelleen ylenemään, juopotteli vahvasti ja tuhlasi
jokseenkin paljon rahoja. Niitä hän alkoi saada Fjodor Pavlovitšilta
vasta täysi-ikäiseksi tultuaan ja teki siihen asti velkoja. Isänsä
Fjodor Pavlovitšin hän tuli tuntemaan ja näki ensimmäisen kerran vasta
täysi-ikäiseksi tultuaan, kun saapui vartavasten paikkakunnallemme
selvittelemään hänen kanssaan omaisuusasioita. Nähtävästi isä ei
häntä silloinkaan miellyttänyt. Hän viipyi isänsä luona vain vähän
aikaa ja matkusti pian pois ennätettyään saada häneltä vain jonkin
määrän rahaa ja tehtyään hänen kanssaan jonkinmoisen sopimuksen
tulojen nostamisesta tilastaan, jonka (tämä on huomattava seikka)
tuottavuudesta ja arvosta hänen sillä kertaa ei onnistunut saada
Fjodor Pavlovitšilta selvyyttä. Fjodor Pavlovitš huomasi silloin
heti (tämäkin on muistettava), että Mitjalla oli liioiteltu ja väärä
käsitys omaisuudestaan. Tähän oli Fjodor Pavlovitš hyvin tyytyväinen,
sillä hänellä oli omat laskelmansa. Hän teki sen johtopäätöksen, että
nuori mies oli kevytmielinen, hurjapäinen, intohimoinen, kärsimätön ja
juoppo ja että kunhan hän vain tilapäisesti sai jotakin kahmaistuksi,
niin hän, tosin vain joksikin aikaa, heti rauhoittui. Tätä alkoikin
Fjodor Pavlovitš käyttää hyväkseen, t.s. hän alkoi lähettää pieniä
eriä ja tilapäisiä lähetyksiä, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että
kun Mitja noin neljän vuoden kuluttua menetti kärsivällisyytensä ja
ilmestyi toisen kerran kaupunkiimme selvittääkseen lopullisesti asiat
isänsä kanssa, niin hän äkkiä suureksi hämmästyksekseen huomasi, että
hän ei enää omistanutkaan mitään ja että oli jo vaikea saada selvyyttä
tileihin sekä että hän oli jo saanut rahassa Fjodor Pavlovitšilta
koko omaisuutensa arvon, ehkäpä vielä velkaantunutkin hänelle, ja
että semmoisten ja semmoisten sopimusten mukaan, joihin hän silloin
ja silloin omasta halustaan oli sitoutunut, hänellä ei enää ollut
oikeuttakaan vaatia mitään enempää j.n.e., j.n.e. Nuori mies hämmästyi,
epäili vääryyttä ja petosta, oli melkein suunniltaan ja kuin mieletön.
Juuri tämä seikka veikin katastrofiin, jonka esittäminen on ensimmäisen
johdantoromaanini esineenä tai paremmin sanoen sen ulkonaisena puolena.
Mutta ennenkuin siirryn tähän romaaniin, pitää vielä kertoa Fjodor
Pavlovitšin muistakin kahdesta pojasta, Mitjan veljistä, ja selittää,
mistä he ovat peräisin.
3.