Aleksei Fjodorovitš Karamazov oli meidän kihlakuntamme tilallisen
Fjodor Pavlovitš Karamazovin kolmas poika. Isä oli aikoinaan hyvin
tunnettu (ja nytkin vielä häntä meillä muistellaan) traagillisen
ja salaperäisen kuolemansa johdosta, joka tapahtui täsmälleen
kolmekymmentä vuotta sitten ja josta kerron sopivassa paikassa. Nyt
sanon tästä »tilallisesta» (kuten häntä meillä nimitettiin, vaikka
hän tuskin koko elämänsä aikana asui maatilallaan) vain sen, että hän
oli omituinen tyyppi, jommoisia kuitenkin usein tapaa, nimittäin ei
vain huono ja irstas, vaan samalla myös tyhmä mies, mutta niitä tyhmiä
ihmisiä, jotka kuitenkin osaavat oivallisesti järjestää omaisuutensa
hoitoa koskevat asiat ja, kuten näyttää, ainoastaan ne. Fjodor
Pavlovitš esimerkiksi alkoi melkein tyhjästä, omisti aivan pienen
tilan, juoksenteli toisten luona aterioilla, etsi aina tilaisuutta
päästä syömään armoleipää, mutta kuollessaan hänellä oli kuin olikin
satatuhatta ruplaa puhdasta rahaa. Ja samalla hän kuitenkin koko
elämänsä ajan oli sekavimpia hassuttelijoita koko kihlakunnassamme.
Sanon vieläkin: tuo ei ole tyhmyyttä, sillä suurin osa noista hassuista
on aina älykkäitä ja viekkaita, vaan nimenomaan sekavuutta, vieläpä
jonkinmoista erikoislaatuista, kansallista.
Hän oli kahdesti naimisissa, ja hänellä oli kolme poikaa, — vanhin,
Dmitri Fjodorovitš, ensimmäisestä vaimosta ja toiset kaksi, Ivan ja
Aleksei, toisesta. Fjodor Pavlovitšin ensimmäinen vaimo oli jokseenkin,
varakasta ja tunnettua Miusovin aatelissukua, joka suku myös omisti
tiloja meidän kihlakunnassamme. Kuinka oli mahdollista, että tyttö,
jolla oli myötäjäisiä, joka oli kaunis ja sen lisäksi sukkelaälyinen,
jommoiset tytöt nykypolvessa eivät ole harvinaisia ja jommoisia oli
jo edellisessäkin sukupolvessa, oli saattanut mennä naimisiin noin
mitättömän »hömelön» kanssa — niin nimittivät kaikki siihen aikaan
Fjodor Pavlovitšia — sitä en rupea tässä liioin selittelemään.
Tunsinhan vielä aikaisempaan »romanttiseen» sukupolveen kuuluvan tytön,
joka käsittämättömästä syystä oli ollut useita vuosia rakastunut
erääseen herrasmieheen, jonka kanssa hän muuten milloin tahansa olisi
rauhallisesti voinut mennä naimisiin; loppujen lopuksi tyttö keksi itse
itselleen voittamattomia vaikeuksia ja heittäytyi eräänä myrskyisenä
yönä korkealta, kalliontapaiselta äyräältä jokseenkin syvään ja
vuolaaseen virtaan ja hukkui siihen yksinomaan omien oikkujensa
takia vain ollakseen Shakespearen Ofelian kaltainen, vieläpä niin,
että jos tuo hänen aikaisemmin valitsemansa kallio ei olisi ollut
niin kaunis, vaan sen sijalla olisi ollut vain proosallinen laakea
ranta, niin itsemurhaa kenties ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on
tositapahtuma, ja täytyy otaksua, että venäläisessä elämässämme kahden
tai kolmen sukupolven aikana on tämmöisiä tai samantapaisia tapahtumia
sattunut koko joukko. Samoinpa myös Adelaida Ivanovna Miusovin teko
epäilemättä oli kaikua vieraista vaikutuksista ja niitten kahlehtiman
ajatuksen kiihtymyksestä johtunut. Kenties hän tahtoi näyttää naisen
itsenäisyyttä, uhmailla yhteiskunnallisia oloja sekä sukunsa ja
perheensä hirmuvaltaa, ja aulis mielikuvitus sai hänet vakuutetuksi,
sanokaamme vain hetkiseksi, että Fjodor Pavlovitš, niin toisten
armoilla eläjä kuin olikin, kuitenkin oli rohkeimpia ja ivallisimpia
miehiä sinä parempiin oloihin johtavana vaihekautena, vaikka mies
olikin ainoastaan suuri narri eikä mitään muuta. Asia oli pikantti
siinäkin suhteessa, että tässä tapahtui naisenryöstö, ja se ihastutti
suuresti Adelaida Ivanovnaa. Fjodor Pavlovitš puolestaan oli jo
yhteiskunnallisen asemansa vuoksi siihen aikaan ihan omiaan tuommoisiin
hommiin, sillä hänen pääpyrkimyksenään oli saavuttaa menestystä millä
keinoin hyvänsä. Hyvään sukuun tunkeutuminen ja myötäjäisten saanti oli
sangen houkuttelevaa. Molemminpuolinen rakkaus taas lienee kokonaan
puuttunut — sitä ei ollut morsiamen puolella eikä myöskään sulhasen,
vaikka Adelaida Ivanovna oli kauniskin. Niin että tämä tapaus oli ehkä
ainoa laatuaan Fjodor Pavlovitšin elämässä, tuon koko elämänsä ajan
mitä aistillisimman miehen, joka heti oli valmis takertumaan mihin
hameeseen tahansa, kun se vain hiukankaan houkutteli häntä. Vain tämä
nainen ei hänessä herättänyt mitään erikoisempaa intohimoa.
Adelaida Ivanovnalle selvisi heti ryöstön jälkeen, että hän vain
halveksi miestään ja siinä kaikki. Siksipä avioliiton seuraukset
nähtiinkin varsin pian. Vaikka tytön perhe jokseenkin pian tyytyi
tapahtumaan ja antoi karkulaiselle myötäjäiset, niin aviopuolisojen
kesken alkoi mitä sopimattomin elämä ja ainaiset perhekohtaukset.
Kerrottiin, että nuori vaimo tässä osoitti verrattomasti suurempaa
jaloutta ja mielenylevyyttä kuin Fjodor Pavlovitš, joka, kuten
nyt tiedetään, varkain vei häneltä heti kaikki hänen rahansa,
viisikolmattatuhatta, kohta kun hän ne oli saanut, niin että rouva
ei kuuna päivänä näitä rahojaan enää nähnyt. Kylän ja varsin hyvän
kaupunkitalon taas, jotka myös kuuluivat myötäjäisiin, mies koetti
pitkän ajan kuluessa kaikin voimin saada jollakin asianmukaisella
sopimuksella siirretyksi omiin nimiinsä ja olisi kenties saanutkin
sen toimeen pelkästään sen halveksimisen ja vastenmielisyyden
takia, jota hän herätti vaimossaan alituisilla häpeämättömillä
kiristysyrityksillään ja pyytelemisillään, sillä sulasta henkisestä
väsymyksestä ja päästäkseen hänestä rauhaan vaimo ehkä olisi
suostunut. Mutta onneksi sekaantui asiaan Adelaida Ivanovnan perhe ja
teki lopun saalistamisesta. Tiedettiin varmasti, että aviopuolisot
usein tappelivat keskenään, mutta sen mukaan kuin kerrottiin, ei se,
joka pieksi toista, ollut Fjodor Pavlovitš, vaan Adelaida Ivanovna,
kiivasluontoinen, rohkea, tummaverinen, kärsimätön nainen, jolla
oli melkoiset ruumiinvoimat. Viimein hän jätti kotinsa ja karkasi
Fjodor Pavlovitšin luota erään köyhyyteensä nääntymäisillään
olevan seminaarilaisen kanssa jättäen Fjodor Pavlovitšin huostaan
kolmivuotiaan Mitjan. Fjodor Pavlovitš laittoi heti kotiinsa kokonaisen
haaremin ja pani toimeen hurjia juominkeja ja kuljeksi väliaikoina
ympäri lääniä valitellen kyynelet silmissä kaikille ja jokaiselle,
miten Adelaida Ivanovna oli hänet jättänyt, ja kertoillen samalla
semmoisia yksityisseikkoja, joita aviomiehen pitäisi hävetä kertoa
avioelämästään. Hänestä oli ikäänkuin mieluisaa ja mairittelevaa
näytellä kaikkien edessä loukatun aviomiehen naurettavaa osaa ja
värittäen kuvailla yksityiskohtaisesti, miten hänet petettiin. —
»Luulisi että te, Fjodor Pavlovitš, saavutettuanne arvoaseman olisitte
tyytyväinen murheestanne huolimatta», sanoivat hänelle irvihampaat.
Monet vielä lisäsivät, että hän mielellään esiintyi uudessa narrin
asemassaan ja tahallaan, herättääkseen enemmän naurua, ei ollut
huomaavinaan asemansa naurettavuutta. Kukapa muuten tietää, vaikka
tuo olisi ollutkin hänessä naiivisuutta. Viimein hänen onnistui
päästä karanneen vaimonsa jäljille. Saatiin tietää vaimoparan menneen
seminaarilaisensa kanssa Pietariin ja siellä julkisesti ryhtyneen
toteuttamaan mitä täydellisintä emansipatsionia. Fjodor Pavlovitš
ryhtyi heti puuhaamaan Pietariin lähtöä — miksi? — sitä hän ei tietysti
itsekään tietänyt. Luultavasti hän silloin kuitenkin olisi lähtenyt.
Mutta tehtyään tämmöisen päätöksen hän katsoi olevansa erityisesti
oikeutettu ennen matkallelähtöä ratkeamaan taas mitä hurjimpaan
juopotteluun. Tällävälin olivat hänen vaimonsa omaiset saaneet tietää,
että Adelaida Ivanovna oli Pietarissa kuollut. Se oli ollut omituisen
pikainen kuolema jossakin ullakolla, kuoleman syynä toisten kertomusten
mukaan oli lavantauti, toisten mukaan nälkä. Fjodor Pavlovitš oli
saadessaan tiedon vaimonsa kuolemasta humalassa, ja hänen kerrotaan
juosseen kadulle ja alkaneen huutaa kohottaen ilosta kätensä taivasta
kohti: »Nyt päästät, Herra», kun taas toiset kertovat hänen itkeä
poranneen aivan kuin pikku lapsen ja siinä määrin, että oli ollut sääli
nähdä häntä, niin perin vastenmielinen kuin hän olikin. Onhan hyvin
mahdollista, että hän teki molempia, s.o, iloitsi vapautuksestaan ja
itki vapauttajaa — kaikkea samalla kertaa. Useimmissa tapauksissa
ihmiset, konnatkin, ovat paljon naiivimpia ja vilpittömämpiä kuin miksi
heitä yleensä luulemme. Ja samoin me itsekin.
2.