Ja Bob kuuli hänen äänensä vavahtelevan liikutuksesta. Se oli rukoileva
kuin lapsen ja kuului niin kummallisen soinnuttomalta. Kuin veitsi
viilsi tuo ajatus Bobin sielussa: "Hän kärsii, hän tarvitsee minua ja
silloin hän tulee." Mutta silloin näki hän hänet taas ja silloin hän
unohti tuon pahan ajatuksen, joka oli häntä ennen piinannut ja jonka
hän luuli repineen hänen sydämensä juuriltaan.
"Kuinka sinä voit luulla muuta?" kysyi Bob.
Ja hän antoi hänen mennä sisälle edellään ja tunsi tunnetta ikäänkuin
kaikki tyyni olisi ollut unta.
Anna kulki verkalleen huoneitten läpi ja Bob ymmärsi hänen
tarkastelevan niitä ja olevan hänen muistojen täysi. Hän näytti
ikäänkuin unohtaneen Bobin ja Bob ei tehnyt liikettäkään häiritäkseen
häntä. Kun hän istuutui, näki Bob hänen itkevän.
Hän antoi hänen itkeä kyyneleensä loppuun ja istui vain katsellen
häntä.
"Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, Bob", sanoi hän. "Minulla ei
ole kenenkä kanssa minä puhuisin."
Anna näki, että Bob tahtoi sanoa jotain, mutta hän esti hänet siitä.
"Älä sano mitään", sanoi hän. "Sillä sinä et voi vielä mitään sanoa.
Minä en voi elää niinkuin minä olen elänyt viime viikot, ettei minulla
ole ketään, jolle puhuisin."
Taas tahtoi Bob puhua ja taas keskeytti Anna hänet.
"Ei", sanoi hän, "ei! Älä sano mitään. Se alkoi samana päivänä kuin
Georg kuoli. Ja se on kestänyt päivästä päivään. Minä en voisi sitä
koskaan sinulle selittää. Minä menin täältä kotia ajatellen vain
Georgia. Minun tunteeni samenivat ja minä en voinut saada selvää
itsestäni. Hän ymmärsi minun surevan. Miten minä surin, sitä minä en
voi koskaan ymmärtää. Mutta minä luulen sen alkaneen silloin. Sillä
senjälkeen ei hän eikä minä ole toiselleen sanonut muuta kuin ne sanat,
joita emme ole voineet väistää. Hän menee pois eineen syötyään. Hän on
poissa päivällisiin saakka, poissa iltaankin. Minä liikun siellä yksin,
Bob, ja ikäänkuin Georg seuraisi minua. Mitä minä tekisin? Mitä minä
tekisin? Etkö sinä voi sanoa sitä minulle?"
Bob kuuli hänen puhuvan ja hän unohti kaikki menneisyyden. Se hävisi
hänen tunteestaan ja kaikki muuttui niin vakavaksi hänelle, ettei hän
voinut ajatellakaan muuta, kuin, mitä hänelle nyt tapahtui, oli
yksinkertaista ja luonnollista. Hän meni hänen luokseen ja otti kiinni
hänen kädestään, Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten ja itki.
Bob antoi hänen vielä kerran itkeä ja hän tunsi itsensä onnelliseksi,
että hän voi sen tehdä. Hän iloitsi nähdessään Annan muuttuvan
rauhallisemmaksi hänen läheisyydessään, ja istuen vieri vieressä he
puhuivat, kuinka kaikki oli heidän välilleen tullut ja kuinka heillä ei
ollut mitään onnea saavutettavissa kummallakaan. Bob ymmärsi, että Anna
oli onneton ja että Gösta oli jollain tavalla kova häntä kohtaan. Se ei
ollut mustasukkaisuutta, joka aikaansai hänessä tuota kovuutta, hän oli
vain kova, koska häntä itseään kiusasi nähdä vaimonsa surevan.
"Ajattelepas", sanoi Anna. "Hän tahtoi kieltää minua käyttämästä
surupukua. Hän sanoi sen herättävän huomiota."
Ja Bob kuuli kaikkityyni. Hän otti sen sydämelleen ja antoi sydämensä
puhua, vaikka hänen sieluaan karvasteli ja vaikka hän ymmärsi, ettei
hän tämän jälkeen saisi elää yhtään rauhallista hetkeä koko elämänsä
aikana. Hänen istuessaan siellä oli hän Bobille aivan sama kuin hän
aina oli ollut ja kumminkin hän oli toisen. Hän ajatteli enempi
selvästi, lausui ajatuksensa enempi kauniisti ja varmasti. Bob huomasi
sen, kun hän vihdoinkin voi puhua ilman liikutusta ja hänestä tuntui,
että hänen sanansa toisinaan lievittivät hänen omaakin tuskaansa.
"Se mies on toisenlainen kuin sinä ja minä", sanoi Anna. -- Hän puhui
Göstasta, mutta hän vältti mainita hänen nimeään. Kuului ikäänkuin hän
olisi toistanut jotain, jonka hän oli itse jo ennen itsekseen sanonut.
"Hänen tunteittensa lämpömittari", jatkoi Anna rouva, "ei kohoa koskaan
määrättyjen asteiden yli. Hän panee kylmän käden pallolle ja pidättää
elohopean alhaalla. Hän kärsii sydämen kylmyyttä ja senvuoksi on minun
tai sinun kerrassaan mahdoton koskaan ymmärtää häntä. Hän on tullut
meidän väliimme ja murtanut meidät molemmat, minun ja sinun. Oi, kuinka
hyvin minä tunnen nyt voivani sen käsittää! Ja kumminkaan minä en
ymmärrä häntä. Hän ei ymmärrä myöskään meitä, mutta hän tekee meille
enemmän pahaa, kuin kenenkään on mahdollista tehdä pahaa hänelle.
Hänellä on kylmyytensä, joka suojaa häntä ja sen kautta hän on
voimakas. Minä uskon nyt viime aikoina, että löytyy kahdellaisia
ihmisiä, jotka ovat eroitettu toisistaan muurilla, jonka yli ei kukaan
voi päästä."
Hän vaikeni, ja Bob istui ajatellen sitä, kuinka ihmeellistä tuo oli,
että Anna istui siellä puhuen juuri samoja ajatuksia, jotka seurasivat
häntä koko hänen elämänsä ja joista hän nyt onnekseen tunsi olevansa
vapaa. Mutta hän ei keskeyttänyt Annaa. Hän tunsi omituista tyydytystä
kuullessaan Annan puhuvan noista ajatuksista juuri nyt, kun hänen oma
tuskansa oli tullut hänelle ylivoimaiseksi. Oli ikäänkuin hän olisi
myöntänyt hänen olevan oikeassa juuri siinä, missä hän oli erehtynyt,
ja se tuntui Bobista helpoitukselta, jota hän tavallaan oli ollut
vaatimassakin.
Anna jatkoi:
"Minä olen ajatellut paljon näinä päivinä ja minä luulen, kun kaksi
ihmistä rakastaa toisiaan, on aina toinen se, joka antaa ja toinen,
joka ottaa, Bob. Ja meidän välillä olit sinä aina antaja. Minä en
ymmärtänyt sitä silloin. Mutta minä uskon saaneeni oppia sen nyt. Sillä
minun ja hänen välillä olen minä aina antanut, antanut ja antanut. Kun
minä eräänä päivänä tulin ja tarvitsin saada jotain takaisin, niin
silloin minä en saanut mitään. Sillä -- missä ei mitään ole, siellä on
hallitsija oikeutensa menettänyt. Minä olen ehkä ollut sinulle sitä,
mitä hän nyt on minulle. En tiedä."
Hän lopetti puheensa hymyillen ja nousi mennäkseen.
"Oletko sinä vihanen minulle, että minä tulin?" kysyi hän.
"Ei", sanoi Bob oikaisten hänelle kätensä.
"Minä en voinut muuta", vastasi Anna.
Hänen mentyään muisti Bob kerran sanoneensa rakastaneensa häntä
senvuoksi, ettei hän voinut kärsiä muiden käsittelevän häntä
kovuudella. Ja hän ajatteli sitä kuinka se oli käynyt niin, että toinen
mies oli saanut oikeuden kohdella häntä kovasti.
Silloin hän muisti äkkiä erään päivän, jolloin Gösta oli kertonut
hänelle nuoruutensa rakkauden, ja että hän silloin oli luvannut olla
kertomatta sitä vaimolleen. Mutta samana iltana hän oli rikkonut
lupauksensa ja se ei auttanut, että hän oli tehnyt sen parhaassa
tarkoituksessa. "Ehkä se on minun syytäni kaikkityyni!" ajatteli Bob.
Ja hän tunsi taas sen niin lohdulliseksi ottaa syy omakseen. Se tuntui
hänestä jollain tavalla sovittavan hänen vaimoaan ja senvuoksi hän
tunsi nyt taas voivansa ajatella häntä.
Se ei ollut myöskään viime kerta kun Anna kävi entisessä kodissaan.
Kevään ja tulevan kesän kuluessa hän uudisti usein siellä käyntejään.
Hän ei tullut koskaan määrätyllä ajalla eikä hän koskaan kertonut
edeltäpäin, milloin hän tulisi. Mutta hän ei tullut kumminkaan silti
odottamatta. Sillä Bob odotti häntä aina, ja joka päivä, jolloin hän ei
tullut, muuttui hänelle lopulta harmilliseksi erehdykseksi. Mutta kun
hän lopulta tuli, tuntui hänestä aina, että hän juuri silloin olikin
odottanut häntä.
Ja näin kohdatessaan he puhuivat kaikesta, joka nyt liikutti heitä. He
puhuivat Georgista ja syventyivät siihen kysymykseen, josko he kerran
voisivat hänet nähdä jälleen tai ei. He puhuivat Annan avioliitosta,
hänen ja Göstan suhteesta toisiinsa. Kaikki, mikä oli sillä välin
tapahtunut, kun he viimeksi tapasivat, kertoi Anna Bobille. Hänen
kertomuksissaan voi Bob seurata hänen uutta avioliittoaan melkein
päivästä päivään, ikäänkuin akkunasta nähdä tuohon vieraaseen kotiin,
kuinka ihmiset siellä vieraina kiertelivät toisiaan ja kuinka
vastenmielisyys kasvoi noiden kahden välillä, jotka olivat yhteen
sidotut ja nyt kiduttivat toisiaan kuolemaan asti.
Menneisyyttä he vain välttivät ikäänkuin hiljaisella sopimuksella
olisivat päättäneet vaieta siitä. Tuo menneisyys, joka kaikki kerran
oli ollut heidän välillään, ei liikuttanut heitä enää koskaan. Tuo
menneisyys oli heille suljettu portti, jonka taa he eivät saaneet
seurata toisiaan.
Bob kyllä ymmärsi, että ihmisistä tuntuisi tuo ihmeelliseltä, jos he
tietäisivät, että hän salaa tapasi entistä vaimoaan ja tuli hänen
uskotukseen juuri siinä surussa, jota hän sai kantaa, kun hän oli
jättänyt hänet toisen vuoksi. Mutta hänestä itsestään se ei koskaan
tuntunut kummalliselta. Sitä vähemmin hän tuli ajatelleeksi, että sitä
olisi vakavasti voinut sanoa naurettavaksi.
Hänellä oli niin paljon jokapäiväistä mielialaa ylempänä, että
senvuoksi kaikki, mikä tapahtui, tuntui hänestä niin inhimilliseltä ja
luonnolliselta.
"Eikö sinusta ole ihmeellistä, että minä ja sinä voimme tavata näin
vain toisiamme?" kysyi Anna eräänä päivänä.
Bob olisi toivonut, ettei Anna olisi tehnyt hänelle tuota kysymystä.
"Kuinka sinä muuten voisit elää?" sanoi hän.
"Niin, mutta luuletko sinä, että moni muu ihminen olisi tehnyt, mitä me
nyt teemme?"
"Se, millä on elämässä todellista arvoa, ei tapahdu koskaan kahta
kertaa samalla lailla."
"Sanotaan, ettei ole mitään uutta auringon alla", arveli Anna.
"Niin", vastasi Bob. "Mutta voidaan myöskin sanoa, että tapahtuu
ainoastaan uutta. Minä en tiedä, mikä on oikeampi."
Kaikkien ihmisten, joita kannattaa suuret tunteet ja jotka samalla
kertaa miettivät paljon, huomasi Bob joutuvan jonkunlaisen kohtalon
alaisiksi, mutt'ei kenenkään ihmisen kohtalo ole sellainen kuin hänen,
ajatteli hän. Ja yksin ollessaan voi tämä tunne täyttää hänet
sanomattomalla voimalla.
Näinä päivinä näki Bob elämänsä kokoontuvan ikäänkuin yhteen
polttopisteeseen, jonka valo oli niin hillittyä, että hän tunsi
voivansa silmiään räpäyttämättä katsoa siihen. Hän oli luullut voivansa
vihata ja hän oli työskennellyt tehdäkseen itsensä kovaksi. Hän oli
sulkenut sydämensä kaikille hyville ja lämpöisille tunteille ja hän
koetti tekeytyä sellaiseksi kuin hän luulotteli kaikkien muitten
olevan. Ja miten oli käynyt? Viha oli sulannut sen voiman edessä, joka
on suurempi kuin rakkaus ja viha. Kuolema oli tullut ja ottanut hänen
rakkaimpansa mailmasta ja sen kaikkivallan edessä muuttui hänen oma
kohtalonsa mitättömän pieneksi. Hänen kovuutensa oli pehmennyt
itsestään. Sillä se oli vain näennäistä itseään suojatakseen, jonka
teki tyhjäksi hänen oma sydämellisyytensä. Ja hän, joka kerran oli
tahtonut kirota sitä sidettä, joka sitoi hänet murtamattomasti
ihmisiin, joitten kohtalo oli sekaantunut hänen kohtaloonsa, hän tunsi
nyt voivansa antaa sydänverensä ainoastaan voidakseen valmistaa
muutaman tunnin helpotusta sille naiselle, joka oli lyönyt hänen
onnensa pirstaleiksi, mutta jonka hän nyt näki ainoastaan menneen
harhaan ja tulleen yhtä onnettomaksi kuin hän itsekin.
Olivathan toverit tavanneet nimittääkin häntä "Pikku Bobiksi." Miksi
hän tuli ajatelleeksi näinä päivinä juuri tätä? Miksi sukelsi esiin
tämä muisto keskellä tätä elämää, jossa hän nyt eli jännityksessä ja
surunsekaisessa ilossa? Oliko hän sitten ainoastaan pikku Bob? Ja eikö
hän koskaan olisi muuttunut muuksi? Pikku Bob nuorukaisena, pikku Bob
miehenä, pikku Bob vielä hiusten harmetessa ja kasvojen jo rumasti
ryppyyn käydessä.
Mikä hänet valtasi yhä voimakkaammin ja voimakkaammin? Vieläkö
laululintu eli sisimmäisenä hänen rinnassaan?
Bob ei ollut oman sydämensä valtia. Sillä tarvittiin vain, että joku
tarvitsi häntä, niin hän oli valmiina kantamaan muiden taakkoja
unohtaen ne, joita hän oli kantanut.
Pikku Bob! Pikku Bob! Oli parasta, ettet sinä sitä itse ymmärtänytkään.