Bob oli nyt aivan yksin, mutta hän ei ollut niin onneton kuin oli ollut
pojan eläessä. Jos joku olisi sanonut hänelle niin olevan, niin hän
olisi uskottavasti tehnyt kerrassaan jyrkän vastaväitöksen sellaisesta
mielettömyydestä. Mutta salaisuus oli siinä, että Bob siitä saakka, kun
hän istui yhdessä Anna rouvan kanssa oli laannut tuntemasta
katkeruutta. Hän oli nähnyt hänenkin kärsivän ja hän oli tullut
ajatelleeksi, ettei kellään ole oikeutta odottaa vain, että toiset
tekevät hänelle oikeutta. Kuinka tuo ajatus olikaan hänessä kehittynyt,
sitä Bob ei tiennyt. Mutta tultuaan se vaikutti häneen sanomattoman
hyvää. Senvuoksi hän hoiti ja säilytti tuota ajatusta, ja hän tunsi
sanomatonta lohtua sitä ajatellessaan, ettei hän voisi odottaa kaikkien
tekevän hänelle oikeen. Bob syytti itseään kärsimyksistään ja hän teki
sen senvuoksi, että hänestä tuntui silloin elämä muuttuvan keveämmäksi.
"Minähän olenkin vaatinut liikoja", ajatteli Bob. "Ja niin minä olen
tehnyt kaikkien ihmisten suhteen. Se on minun oma vikani, että minä
olen tuntenut itseni niin varmaksi. Sillä kukaan ei voi antaa enempää
kuin hänen luonteensa sallii. Sillälailla tulee nähdä ja ymmärtää.
Muuten siitä seuraa kosto. Mutta kuka kostaa, sitä me emme tiedä."
Niin pitkälle oli Bob päässyt itsekseen ja Georg oli ollut nyt jo
kuukauden kuolleena.
Näihin aikoihin oli Anna rouva ehkä vielä enemmän yksinään kuin Bob.
Yhä uudestaan ja uudestaan hän oli kiintynyt tuohon ajatukseen, joka
oli houkutellut hänen jättämään kotinsa: "Minä elän ensisijassa itseni
vuoksi ja minun elämäni on minun omani." Tämä ajatus tuli hänelle
jokapäivä vieraammaksi ja kylmemmäksi ja hän ei voinut ymmärtää, että
se kerran oli vallinnut hänen tunteitaan ja tekojaan. Hän mietti sitä
ajatusta ja jäätävässä tyhjyydessään hän näki, kuinka hänen elämänsä
oli solunut harhaan.
Georgin kuoleman jälkeen hän ei ollut keskustellut muuta kuin yhden
kerran Göstan kanssa. Aviopuolisoiden tavatessa toisensa täytti huoneen
uhkaava hiljaisuus ja kun tuo hiljaisuus katkesi, niin vaihtui se
sanoihin, jotka kirvelivät ja toivat tuskaa.
Anna rouva oli siis koditoin. Hän ei tuntenut omia ajatuksiaan ja hän
pelkäsi ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat olleet hänen vihollisiaan.
Niinpä tapahtui eräänä päivänä, kun Bob oli jälkeen puolisten yksin
kotona, kun akkunat olivat auki ja kevätilma virtaili herttaisena
sisään, että Anna rouva soitti entisen kotinsa ovikelloa ja että Bob
itse meni aukasemaan. Bob tuli ensin niin hämilleen, ettei hän voinut
sanoa mitään. Hän seisoi hölmistyneenä saamatta sanaakaan sanotuksi ja
ikäänkuin kylmä käsi olisi pusertanut hänen sydäntään.