Bob käveleskeli eräänä aamuna mietteissään almanakka kädessä. Almanakka
sanoi hänelle tänä päivänä olevan hänen vaimonsa syntymäpäivän ja hän
tuli ajatelleeksi kuinka tätä päivää muinoin vietettiin. Silloin oli
ruusuja pöydällä ja pöytä oli kaunistettu valkoisella kukilla
koristetulla pöytäliinalla. Ruusujen ympärillä oli suuria ja pieniä
myttyjä, jotka Bob ja Georg oli sinne asettanut.
Bob käveleskeli ajatellen ja mitä enemmän hän ajatteli sitä
voimakkaampaa halua hän tunsi lähteä ostoksille.
Hänen kotia tultuaan päivälliselle oli myttyjä kotona odottamassa häntä
ja syötyään hän puhdisti pöydän omassa huoneessaan ja alkoi järjestää
sitä. Hän kaunisti sen kukilla asettaen suuren ruusun keskelle pöytää
ja sen ympärille hän asetti myttyjä. Bob oli aivan rauhallinen sitä
tehdessään ja hänestä ei tuntunutkaan, että Anna tulisi. Mutta kun
kaikki oli valmiina ja hän itse istui huoneessa, joka oli kuin juhlaan
koristettu, silloin valtasi hänet pohjaton surunsekainen tunne, joka
tuntui ikäänkuin hänen olisi tullut sääli itseään. Hän istui ajatellen,
josko hän ottaisi kaikki pois pöydältä ja kätkisi ne. Mutta sitä hän ei
tullut tehneeksi. Hän istui vain ainoastaan katsellakseen tuota pöytää,
joka muistutti hänelle niin paljon ja hän ei ollut kauvemmin niin
varma, ettei Anna todellakaan tulisi. Mutta hän ei kumminkaan ottanut
niitä pois pöydältä. Jos ei hän tulisikaan, saisi pöytä hyvin kernaasti
olla niinkuin se oli. Sillä se muistutti häntä ensi kerrasta, jolloin
hän kaunisti sillälailla pöydän kukilla ja asetti sen huoneeseensa.
Silloin elivät he molemmat ajatellen lasta, joka tulisi ennen pitkää.
Ja Bob oli nähnyt paljon vaivaa, ettei mitään puuttuisi, joka toi iloa
hänen vaimolleen. Hänhän tiesi hänen voivan lapsen lailla iloita
jokaisesta pikkuesineestä, jota hän rakasti ja hän muisti hänen
kertoneen, ettei hän lapsuudessaan surrut mitään niin paljon kuin jos
näki unohdettavan hänen syntymäpäivänsä. Kuumeisesti hän oli silloin
kulkenut odottaen jonkun sanovan jotain ja kun iltaan mennessä ei ollut
mitään tapahtunut, meni hän metsään itkeäkseen siellä. Tämän hän oli
kertonut juuri sinä ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Bob nyt istui
ajattelemassa. Hän sanoi pelänneensä Bobin myöskin sen unohtavan. Ja
silloin oli Bob hymyillen sanonut kirjoittaneensa sen almanakkaan.
Kuinka iloisia he olivatkaan sinä päivänä ja kuinka kaunis syyskuun
päivä se olikaan! Bob ajatteli kaikkia niitä kellastuneita päiviä,
jotka olivat sitten tulleet.
Mutta se ei tahtonut onnistua hänelle tällä kertaa. Siinä oli yhtä ja
toista, joka sai hänen verensä kuohumaan. Hän muisti karvaita sanoja ja
ilkeitä tapahtumia. Hän muisti yksinäiset päivänsä ja kamalat hetkensä,
jolloin hänen onnettomuutensa selveni hänelle. Georg seurasi
muistojen mukana. Hän näki pojan edessään ilmi elävänä seisovan
auringonpaisteessa pihalla eteisen edustalla, kerrassaan itsenäinen
pikkumies. Ja Bob näki hänen kuolevan, makaavan ja haparoivan pienillä
käsillä peittoaan, ja kuuli hänen kuiskaavan "äiti." Se vihlasi hänen
sydäntään ja hän tuli liikutetuksi. Hän nousi tuolilta päästäkseen
näkemästä kaikkea tuota ja tahtoi mennä ulos.
Silloin kuuli Bob ovikellon soivan ja hän meni empimättä riitaisten
tunteittensa vallassa avaamaan ovea.
Anna tuli sisään ja Bob näki hänen kulkevan kuin kuumeessa. Hän esti
eteisessä häntä ja antoi hänen heittää päällysnuttunsa. Sitten kuljetti
hän häntä koko huoneuston läpi ja avasi oven omaan huoneeseensa.
Silloin näki hän Annan haparoivan molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi
etsinyt tukea itselleen. Sitten hän vaipui pöydän eteen sohvalle ja
purskahti itkuun.
Bobin riitaisista tunteista ei jäänyt paljon jälelle, kun hän näki sen.
Hän meni hänen luokseen asettaen sanaakaan sanomatta kätensä hänen
olkapäilleen.
"Oi, Bob", sanoi hän, "Bob! Sitä ei ole kukaan ajatellut senjälkeen
kuin sinä sen teit."
Noissa sanoissa oli sellaista epätoivoa, että Bob melkein tunsi itsensä
neuvottomaksi. Hän otti kätensä hänen olkapäiltään istuutuen häntä
vastapäätä.
"Etkö sinä avaakaan myttyjäsi?" sanoi hän koettaen lyödä leikkiä.
Mutta Anna pudisti vain päätään.
"Salli minun istua täällä ja katsella kaikkia, ja tuntea olevani
kotona", sanoi Anna.
Ja ennenkuin kumpikaan oikeen huomasi, mitä oli tapahtunut, olivat he
ruvenneet puhumaan. He puhuivat nyt menneistä, kaikesta siitä, mikä oli
ollut. He puhuivat katkonaisia ja hämäriä sanoja, mutta kumpikaan
heistä ei voinut sanoa mitään, jota toinen ei olisi ymmärtänyt. He
syyttelivät itseään ja he puhuivat yht'aikaa, puhuivat ja kuuntelivat
samalla kertaa.
Anna rouva tuijotti eteensä ja hänen silmänsä suurenivat.
"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni, Bob?" kysyi hän.
"Ymmärsitkö sinä minun kirjeeni?"
"Minä en tahtonut sitä ymmärtää", sanoi Bob. "Minä tiedän, etten minä
tahtonut tehdä sitä."
"Minä en ymmärtänyt sitä itsekään", sanoi Anna rouva, "ei silloin, kun
minä sitä kirjoitin. Mutta nyt minä tiedän, että minä silloin
sydämellisimmin toivoin, että sinä olisit kirjoittanut edes jotain,
vain sanankaan, joka olisi ollut sellaista, että minä olisin voinut
pyytää sinulta saada tulla takaisin. Minä olisin tehnyt kaikki, mitä
sinä olisit toivonut. Minä olisin tullut sinulle palvelijattareksi, jos
sinä olisit sitä vaatinut. Sillä minähän olin tehnyt sinulle niin
paljon pahaa, ja tiesinhän minä, etten minä koskaan, en koskaan voisi
sitä jälleen hyvittää. Mutta minä olin siellä yksin ja minä tiedän nyt,
että minä toivoin silloin saada kuulla sinun sanovan, että jos minä
itse tahtoisin, olisit sinä sietänyt minua luonasi. Minä en voinut
enempää toivoa. Mutta, että minä toivoin sitä, sitä minä en silloin
ymmärtänyt."
Bob ei voinut heti vastata. Hän tuskin muisti kirjettään, tiesi vain
tulleensa niin raivoisaksi, joka ei ajatellut muuta kuin olisi saanut
lyödä ja että hän tahtoi kostaa. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt
olisi nähnyt mahdollisuuden, että kaikki voisi muuttua hyväksi ja hän
kysyi:
"Etkö sinä voi tulla takaisin -- nyt?"
Anna huudahti ojentaen molemmat kätensä Bobia kohti.
"Tahdotko sinä sitä?" kysyi Anna. "Onko se mahdollista, että sinä
tahdot sitä? Minä, joka olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa, minä,
joka olen pettänyt sinun onnesi, joka olen jättänyt sinut ja häväissyt
sinun nimesi."
"Hiljaa", sanoi Bob. "On eräs, joka nukkuu mullassa ja joka ehkä voi
kuulla meitä. Hiljaa, älä häiritse häntä."
Bob ei tiennyt, mitä hän oli sanonut enemmän. Hän lyhistyi kokoon
painaen päänsä vaimonsa polville.
"Salli minun olla tässä", sanoi hän. "Salli minun olla! Jos se on
sinulle onneksi tai onnettomuudeksi, sitä minä en tiedä. Mutta minä
tiedän, että sinä tulit kotiasi ja viivyit siellä, kun meidän poikamme
kuoli. Kun sinä silloin istuit minun luonani, tunsin minä, ettet sinä
missään muualla, kuin minun luonani, ollut kotona. Ja hän, joka ei
voinut pitää sinua eläissään kotona, toi sinut takaisin kuollessaan."
Ja Bob ei voinut kauvemmin hillitä itseään. Ensi kerran Georgin
kuoleman jälkeen hän purskahti kiivaaseen itkuun ja hänestä tuntui
kaikki tuskat ja painavat tunteet lähtevän. Mutta sitä hän ei tiennyt,
josko hän itki ilosta tai surusta.
Hän tiesi vain, että elämä oli vienyt hänet sinne, missä ilo ja suru
pyyhkäistiin pois tai yhdistettiin ja jossa onni tai onnettomuus
näyttävät vähäpätöisiltä. Hän oli päässyt kaiken yläpuolelle, ja mitä
hän oli saavuttanut, se oli se, jolla ei ole mitään nimeä.