Osakeyhtiö Patrian toimeenpaneva johtaja, Gösta Wickner, istui neljättä
päivää yksinään jälkeen puolisten tyhjässä huoneustossaan odottamassa
rouvaansa. Hän oli ärsyytyneellä ja sietämättömällä tuulella, ja
antaessaan silmiensä solua ylös ja alas iltalehden palstoilla katsahti
hän pari kertaa kelloon.
Viimeinen tieto, minkä hän oli saanut rouvaltaan, oli ollut muutamalla
sanalla käyntikortille kirjoitettuna, joka kuului: "Sinun ei tarvitse
odottaa minua kauvemmin. Se on pian lopussa." Ei sanaakaan enemmän. Ei
tervehdystäkään eikä edes allekirjoitustakaan.
Gösta Wickner oli antanut kortin olla edessään pöydällä, kun oli sen
ensin lukenut. Nyt pani hän sanomalehden pois ja otti taas tuon pienen
kortin käteensä. Hän luki vitkaan ne sanat, jotka juuri, hänen
silmiensä seuratessa sanomalehden palstoja, olivat hänen mielessään ja
estivät hänen lukuaan, ja hän koetti ajatella niiden sisältöä. Mutta
nehän eivät selvittäneet hänelle kerrassaan mitään ja hän pani kortin
jälleen pöydälle ajatellen sanoja: "Se on pian lopussa." Onko tuo hänen
vaimonsa luulottelua tai onko se totta? Naiset joutuvat niin helposti
luulottelujen uhriksi ja suurentelevat vaaraa.
Gösta Wickner oli ärtyinen siitä, ettei hänen vaimonsa tullut, ja hän
koetti ajatella, kuinka se todellisuudessa vaikuttaisi hänen vaimoonsa,
jos poika kuolisi. Gösta Wickner ei voinut ajatella, miten sellainen
tapaus vaikuttaisi ja juuri tuo teki hänet rauhattomaksi. Tätä
ajatellessaan hän tuli taas katsoneeksi kelloa ja hän huomasi silloin,
että oli vain kymmenen minuuttia kulunut siitä, kun hän viimeksi oli
sitä katsonut ja tämä huomio sai hänet vielä enemmän kärsimättömäksi.
Hän ajatteli nyt, että hän oli tässä tapauksessa menetellyt
täydellisesti oikeen salliessaan vaimonsa oleskella entisen miehensä
luona eikä katunut sitä vähääkään. Mutta oli niin paljon muuta, joka
kumminkin oli sen kanssa yhteydessä ja jota Gösta Wickner ei voinut
olla laskuihinsa ottamatta. Hän olisi tahtonut tietää, josko kukaan muu
kuin Bob oli nähnyt häntä tällä aikaa ja mitä oikeastaan oli
tapahtunut.
Hänen aivoissaan kierteli ajatus, jota hän koetti ajaa pois, mutta joka
aina tuli sinne jälleen. Jospa lapsi nyt olisi kuollut, olisi se
parasta, mitä oikeastaan voi tapahtua. Gösta Wicknerin ajatusten mukaan
sellainen oli samaa, kuin että tuo tuskainen side olisi katkennut ja
että Anna olisi tullut hänen omakseen ja yksistään hänen omakseen.
Gösta Wickner oli nimittäin saanut kokea, että seurasi suurempi
vastenmielisyys kuin hän oli ajatellutkaan, että mennä naimisiin
miehestään eronneen vaimon kanssa. Niin kauvan kuin puhuttiin, että tuo
suoraluontoinen Gösta Wickner oli antautunut rakkausseikkailuihin
kauniin rouva Flodinin kanssa, ei ollut kiviäkään asetettu esteeksi
hänen tielleen. Mutta kun hän tunnusti avoimesti menevänsä naimisiin
naisen kanssa, jonka huhu oli jo hänen nimeensä liittänyt, niin silloin
muuttui suhde toiseksi. Gösta oli hyvin onnistunut sulkemaan Bobilta
muutamia niistä ovista, jotka olivat sallineet hänen vapaasti kulkea,
mutta hän oli tarvinnut kaiken esityskykynsä ja valppaan tarmonsa
saavuttaakseen tämän maalinsa. Ja kaikki se, joka vielä sitoi Annaa
toiseen, viivytti hänen nykyistä miestään sen päivän, sitten hän voisi
tuntea itsensä todellakin vapaaksi ja Gösta Wicknerilla ei ollut aikaa
odottaakaan kauvemmin. Hän oli likimain neljänkymmenen mies, jolloin
hänen menestyksensä oli alkanut, ja hän näki vallan, rikkauden,
kunnioituksen ja nautintojen viittovan molemmin puolin tuolla
kuninkaallisella tiellä, jonka hän oli valinnut voittaakseen onnensa.
Senvuoksi sisälsi myöskin tämä ajatus, että lapsi kuolisi, Gösta
Wicknerille jotain houkuttelevaa. Se toisi surua hänen vaimolleen, sen
hän ymmärsi. Mutta surua, jonka hän voittaisi. Ja kun suru olisi
voitettu, tuntisi Anna sen olleen vain onneksi hänelle itselleen ja
ehkä lapsellekin.
Gösta Wicknerilla oli melkein taikauskoinen aavistus näissä
ajatuksissaan, että kaikki näytti tarkoittavan hänen onneaan. Kuinka
olikaan hänelle raivattu onnen tietä ja kuinka hän olikaan laskenut
oikeen, kun hän oli ryhtynyt näihin puuhiin, jotka olivat vieneet hänen
nimensä rahamailman mahtavimpien joukkoon. Samaan aikaan, kun hänen
tulevaisuutensa hymyili hänelle, ilmestyi tuo nainen, jota hän oli
nuorena rakastanut, ja vaipui hänen syliinsä ilman, että hänen olisi
tarvinnut vaivata itseään voittaaksensa häntä. Oli vain yksi, joka
kiinnitti Annaa, vain yksi, joka esti häntä olemasta täydellisesti
onnellinen. Ja nyt raukeisi tuokin este itsestään.
Gösta Wickner muuttui melkein hellämieliseksi tätä ajatellessaan, ja
hän tunsi ansainneensa kaikki, mitä hän oli saanutkin. Taipumatta
vaikeuksien sattuessa oli hän kulkenut suoraan tietään eteenpäin ja hän
oli pelon kuumeessa, antamatta Anna rouvan ymmärtää sitä sanallakaan,
tehnyt laittomasta rakkaudestaan sen johtopäätöksen, että Anna tulisi
olemaan esteenä hänen tiellään. Kaikkien vaikeuksien läpi hän oli
kumminkin rautaisella tahdollaan ponnistellut, ja nyt tuli palkkio
siitä, jota hän ei ollut koskaan voinut itselleen odottaakaan.
Näissä ajatuksissaan hän käveleskeli työhuoneessaan, kun kuuli
makuukamarin oven aukenevan ja näki samassa vaimonsa edessään. Hän meni
vaimoaan vastaan ja sulki hänet syliinsä joustavalla ja melkein
lämpöisellä liikkeellä. Anna painoi päänsä hänen olkapäätään vasten,
mutta Gösta tunsi hänen ruumiinsa olevan jäykän ja että Anna vain
koetti levätä, mutta ei sietänyt hänen hyväilyjään. Hän tahtoi saada
tehdä häneltä erään kysymyksen, mutta hän ei tullut sitä kysyneeksi.
Sillä hän pelkäsi antaa hänen aavistaa niitä ajatuksiaan, joiden
vallassa hän äsken oli ollut. Siksi hän sanoi sensijaan:
"Miten minä olen ikävöinyt sinua! Minä en uskonut koskaan ikävöiväni
niin kovasti."
Anna katsahti häneen pikaisesti ja ohimennen tutkivasti, mutta sai
samassa tavallisen ilmeensä eikä vastannut mitään. Anna salli itsensä
johtaa matalalle sohvalle, oviverhojen viereen ja hänen istuessaan
siinä koetti Gösta etsiä hänen katsettaan, mutta ei voinut tavata sitä.
Eikö hän sitten voisi koskaan saada tietää, mitä hän toivoi? Eikö Anna
sanoisi mitään?
Sitten solui hänen katseensa Annan vaatteille ja hän näki hänen olevan
mustassa puvussa. Ettei hän ollut ajatellut sitä. Annahan tulikin
makuukamarista eikä eteisestä. Hän oli muuttanut pukua ennenkuin tuli
sisään.
Omituinen vastenmielisyys täytti hänen, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi
tehnyt jotain häntä vastaan. "Oletko sinä ollut kauvan kotona?" kysyi
hän.
"Minä luulen sen", vastasi Anna.
"Minä laskin minuutteja ennen sinun tuloasi", sanoi hän.
Hänen äänensä tuntui kylmältä, mutta Anna ei ollut sitä
kuulevinaankaan.
Anna istui siinä hänen vieressään kädet polvilla tuijottaen eteensä.
Gösta ei ymmärtänyt, mitenkä hän olisi selittänyt itselleen hänen
kasvojenilmettään ja hän tuli sitä rauhattomammaksi mitä kauvemmin
hiljaisuutta kesti.
"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, Anna?" kysyi hän.
Hän sanoi sen vain saadakseen hiljaisuuden loppumaan ja hänen sanojensa
sointu kuului niin vieraalta, jotta hän toivoi vaienneensa tai
sanoneensa muuta.
"Mitä sinä soisit minun sanovan sinulle?" kysyi Anna. "Hän on kuollut."
Anna istui edelleen rauhatonna samoin kuin ennenkin. Mutta raskaat
kyyneleet virtasivat hänen poskilleen muuttamatta hänen kasvojensa
ilmeitä.
Kauhun tunne valtasi Gösta Wicknerin. Siinä sävyssä, jolla nuot sanat
sanottiin, ja koko naisessa, joka ne sanoi, oli hänelle ja hänen
ajatuksilleen jotain uutta, ettei hän voinut selittää itselleen sitä
vaikutustakaan, minkä hän tunsi niiden itseensä tehneen. Siihen
kätkeytyi vaara; hän tunsi voimakkaalla katkeruudella, että se oli
vaarallista, niin, voipa olla vaarallista hänelle itselleenkin. Mistä
hinnasta hyvänsä täytyi hänen ravistaa Anna hereilleen tuosta
houreesta, mihin hän joka minuutti näytti yhä syvemmälle vajoavan.
Mutta hän ei huomannut mitään keinoja ja sanoi vain puhtaassa
epätoivossaan:
"Niinkö sinä häntä nyt suret?"
Mitä hän oli juuri toivonut, näytti hänestä nyt toteutuneen. Sillä Anna
ponnahti ylös ja käänsi katseensa häneen.
"Enkö minä surisi omaa lastani?" kysyi hän.
"Kyllä, kyllä", joudutti hän sanomaan hillitäkseen myrskyä. "Mutta ei
niin. Minä en uskonut sinun häntä niin surevan."
"Sinä tarkoitat kai senvuoksi, että minä olen aina laiminlyönyt
hänet..."
"Sitä sinä et ole tehnyt..."
Hän tunsi mietiskelyä Annan sanoissa. Ja mietiskely täytyy saada pois.
Mistä hinnasta hyvänsä se täytyy saada pois.
"Kyllä, minä olen aina laiminlyönyt hänet ja minä tiedän, ettei hän ole
merkinnyt minulle sitä, mitä hänen olisi pitänyt merkitä. Senvuoksi
minä suren häntä."
Samoin kuin Bob ennen, niin kuuli Gösta nyt sen syvän alttoäänen hänen
puheessaan, jota hän ei ollut kuullut ennen. Siinä oli jotain, jota hän
ei voinut ensinkään tuntea. Siinä murtautui esiin jotain, joka oli
hänelle aivan vastakkaista. "Caesarin onni!" ajatteli Gösta Wickner ja
hänen kasvonsa muuttuivat jäykiksi ja kalpeiksi.
"Jos minä olisin ollut äiti hänelle", sanoi Anna, "jos minä olisin
ollut hänen ystävänsä ja hänen hoitajattarensa, hänen paras uskottunsa
ja tukensa, jota hän ei olisi voinut koskaan kadottaa, niin silloin
minä en olisi surrut häntä niin paljon. Mutta nyt loppui minun elämäni
hänessä ja se, mitä minä kerran olen ollut, minä en tule enää koskaan
olemaan."
"Etkö sinä ajattele silmänräpäystäkään minua?"
"Minulle ei voi tapahtua mitään valtavampaa. Sillä minulle ei olisi
voinut tapahtua mitään muuta, joka olisi voinut murtaa minua niin."
"Eikö mitään? Ei edes, jos minä..." Gösta pidätti sanansa ja veti
kovasti henkeään. Hänen silmänsä saivat pistävän loisteen.
Anna katsoi häneen ja sai taas katseeseensa sitä pelkoa, jonka tämä
mies jo ennen oli hänessä herättänyt. Annassa heräsi eloon hänen
itsesuojeluskykynsä viimeisetkin jäännökset ja hän vastasi mutisten
katse poispäin käännettynä:
"En tiedä. En tiedä."
Hän ei voinut sanoa enempää ja seuraavalla minuutilla hän unohti, että
hän oli sanonut jotain. Hän istui kotonaan ja tunsi vain tuota ainoaa
tunnetta: Hän oli mennyt vieraiden luo eikä koskaan voisi päästä
takaisin kotia. Se ei ollut hänen huoneensa, koko ympäristö oli hänelle
vieras...Hän ei tohtinut ajatella ajatustaan loppuun, vaan nosti
katseensa ja katsoi miestään. Hän odotti hänen sanovan jotain, joka
voisi vapauttaa hänet loihtutuista ajatuksistaan. Hänestä tuntui
mahdottomalta, ettei hän sanoisi sitä. Silloin kuuli hän hänen sanovan:
"Sinä olet rasittunut, Anna. Sinä olet sairas ja tarvitset lepoa."
Anna kuunteli noita sanoja ja hänestä ei tuntunut olevan niissä mitään
ajatusta. Gösta tunsi vastustusta Annan vaikenemisessa ja hänen
vaistonsa kehoitti häntä jättämään hänet rauhaan. Hän sanoi tahtovansa
mennä hetkeksi huoneeseensa ja se olikin parasta, että Anna sai olla
yksinään. Anna kuuli häntä ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, mutta hänen
lähtiessään ojensi Anna molemmat kätensä hänelle ja kysyi:
"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle?"
Silloin luuli Gösta Wickner tulleen hänelle sopivan hetken puhua. Hän
istuutui jälleen Annan viereen ja tarttui hänen käteensä.
"Usko minua, Anna", sanoi hän. "Kun sinä olet voittanut surusi, voi se
olla meille molemmille onneksi."
Anna veti kätensä pois ja katsoi kauhulla häntä.
"Onneksi?" uudisti Anna.
Gösta Wickner kohtasi hänen katseensa, mutta hän ymmärsi väärin sen
ilmeen.
"Sinä et voi tuntea sitä nyt niin", sanoi hän. "Mutta kerran sinä vielä
ymmärrät minua."
Sitä hän ei suinkaan sanonut pahassa tarkoituksessa. Hän sanoi sen vain
osoittaakseen toiveen mahdollisuutta ja hän sanoi sen rauhallisella ja
ystävällisellä sävyllä, sellaisella kuin vanhempi tapaa käyttää
sairasta ja ärtynyttä lasta hillitessään.
Mutta Annaan vaikutti kaikki tuo kuin kuulumaton julmuus. Anna toivoi
hänen sulkevan hänet syliinsä, jakavan hänen surunsa, kuivaavan hänen
kyyneleensä antamalla omansa vuotaa, tuntea hänen tunteitaan,
kohoutuvan siihen tuskaan, jota vain äiti voi tuntea. Tyhjään hän sai
toiveissaan tyytyä. Mitä hän sai, oli sana, joka lohduttaisi häntä,
silloin, kun hän ei tarvinnut muuta kuin tuntea itsensä lohduttomaksi
saadakseen itkeä kaikki tuskansa. Ja hänet valtasi jäätävä
välinpitämättömyys, johon tuo pelontunnekin, joka hänet valtasi aina
Göstan läheisyydessä, hukkui kokonaan. Hän nousi ylös ja pusersi esiin
vain sanat:
"Sinulle se luonnollisestikin on onni päästä vapaaksi jokaisesta
muistosta, joka muistuttaa menneisyyttä."
Gösta Wickner seisoi hänen edessään kasvot kalpeina. Suonet
pullistuivat hänen otsassaan ja hänen kasvonsa saivat hillitsemättömän
raivon ilmeen, joka kummallisella tavalla kirosi koko miehen olennon ja
ulkomuodon.
"Sinä vaadit ehkä, että minunkin pitäisi surra häntä?" sanoi hän
jäykästi.
Anna ei tiennyt itsekään, mitä hän olisi vastannut. Hän tiesi vain,
että hän oli silmänräpäykseksi saanut pelkonsa toteutumaan, sen pelon,
joka sanoi hänelle, ettei hänellä ollut mitään tältä mieheltä
odotettavissa.
"Älä mene nyt minun luotani", sanoi Gösta ja asettui hänen eteensä.
"Sinä et tiedä, mitä sinä teet."
"Hän ymmärtää kaikkityyni", ajatteli Anna.
Mutt'ei edes tämä ajatuskaan estänyt häntä. Mielettömästi hän ryntäsi
hänet pois tieltään ja meni huoneeseensa. Hän meni, että hänen täytyi
saada olla yksin ja siksi, että hänen ajatuksensa uhkasivat tukehduttaa
hänet. Hän meni ja istui ensimäiselle tuolille, minkä hän löysi, ja
hänen siellä istuessaan selveni koko hänen elämänsä hänen sisäisille
silmilleen. Hän sai sellaisen selvänäköisyyden, kuin ihminen voi saada
juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänestä tuntuu, että tuska juuri
on hämmentämäisillään hänen järkensä, ja hän ainoastaan voi nähdä mikä
ennen oli hänelle muka suurta ja oleellista.
"Kuinka se voi olla niin", ajatteli Anna, "etten minä koskaan ennen ole
tuota nähnyt? Mikä minut on tehnyt sokeaksi? -- Kuka tuo mies on?"
ajatteli hän edelleen. "Ja kuinka minä olen hänen? Hänhän ei voi tuntea
myötätuntoisuutta keneenkään. Hänen sydämensä on kylmä. Hänen itsekkäät
tunteensa itseään kohtaan ovat niin voimakkaat, että ne ovat hurmanneet
minut ja narranneet minun sydämeni sykkimään tahdissa hänen sydämensä
kanssa. Mitäpä hän tuntisi minuun? Mitäpä se häntä liikuttaa, että
minun lapseni on kuollut? Tietääkö hän edes mitä se tahtoo sanoa, että
pieni lapsi on kuollut?"
Anna katsoi yhä kauvemmin ja kauvemmin jokaista ajatustaan, joka
syntyi hänessä. Hän istui samalla paikalla kunnes tuli pimeä ja häntä
paleli ikäänkuin Göstan kylmyys olisi tarttunut häneen.
"Hän on aivan toisellainen ihminen kuin Bob ja minä", ajatteli hän.
Minä ja Bob. Kuinka hän tuli maininneeksi itseään ja Bobia yhdessä? Hän
koetti edelleen tehdä sen ajatuksissaan ja alkoi hiljaa itkemään. Sillä
Bob ei olisi puhunut hänelle saadakseen hänet rauhoittumaan. Hän olisi
sallinut hänen itkeä loppuun ja hyväillyt häntä, ja koko ajan olisi hän
tiennyt, että hän tunsi samaa kuin hänkin.
"Mitähän tämä oli? Mitä se oli?"
Kaikki hänen ajatuksensa, jotka menivät ja tulivat, niihin liittyi
selityksiä hänen menneestä elämästään, kaikesta, mitä oli ollut ja
kaikesta, mitä nyt oli. Ne eivät kulkeneet järjestyksessä, mutta ne
selittivät kuitenkin kaikki. Ne repivät rikki sen anteeksiannon, joka
hämärsi hänen katseessaan, ja ne tulivat katkeruutena raatelemaan hänen
sieluaan. Mutta rikkiraadellun läpi hän näki selvästi, ja hän tuomitsi
itsensä rikollisena.
Lopuksi kuuli Anna oven avautuvan ja Göstan äänen kysyvän:
"Etkö tahdo vähän ruokaa? Se on jo pöydällä."
Anna oli kuulevinaan tuossa äänessä soraäänen, jonka hän oli
tuntevinaan niin hyvin. Hänestä tuntui tuo soraääni aina olleen siinä,
ja että hän oli tekeytynyt kuuroksi päästäkseen sitä kuulemasta.
"Kyllä", sanoi hän, "minä tulen."
Hän meni saliin ja istuutui pöytään. Sähkölamppujen valo kirveli Annan
silmiä ja hän oli ihmeissään nähdessään itsensä. Häntä vastapäätä istui
Gösta. Hän söi hyvällä ruokahalulla puhuen hillityllä äänellä, jossa
Anna kuuli katkeroitumisen vielä olevan jälellä.
Mutta hän ei ajatellut sitä. Hänen silmiensä totuttua voimakkaaseen
valoon istui hän katsellen miestään ja hänestä tuntui ikäänkuin hän
olisi nähnyt hänet ensi kertaa. Hän ei ajatellut itseään eikä mitä
tulee tapahtumaan, ainoastaan tätä ainoaa: "Kuka tuo mies on? Mitä hän
minusta tahtoo? Mitä minä hänestä välitän?" Hän näki ajatuksissaan
pienen, laihan ruumiin suuressa vuoteessa ja ajatteli sitä, että sama
vuode oli kerran ollut hänen omansa.
"Siellä minä olin kotona", ajatteli hän. "Ja nyt minä olen koditon."
Sitten näki hän Göstan nousevan ja lähestyvän häntä.
"Mene nyt nukkumaan", sanoi hän. "Sinun tarvitsee nukkua."
Anna ymmärsi hänen näissä sanoissa ikäänkuin ojentaneen sovinnon kättä
ja hän oli senvuoksi kiitollinen hänelle. Mutta tätä tunnetta seurasi
vain uusi tuska tuntiessaan, ettei tuntenut voivansa koskaan palkita
sitä.