Tunnit menivät ja tulivat päiviksi, ja molemmat aviopuolisot kulkivat
toistensa ohi vanhoissa huoneissaan.
Mutta he eivät vältelleet toisiaan enää ja Bob oli oppinut istumaan
poikansa vuoteen ääressä ja näkemään vaimonsa kumartuneena hänen
ylitsensä, puhuttelevan häntä, eikä enää tuntenut sitä mitä ensin oli
tuntenut. Se pakoitti heitä unohtamaan ja puhumaan muusta kuin omasta
itsestään. Bobista tuntui se lopulta luonnolliselta, että Anna oli
siellä, ja he söivät yhdessä ateriansa ajattelematta muuta kuin
hehkuvaa elämäänsä, jota he molemmat väkisin tahtoivat säilyttää
palavana. Melkein huomaamatta, sanaakaan siitä sanomatta kantoivat nuo
molemmat harhautuneet ihmiset toistensa päivien vaivoja, he kulkivat
vierivieressä kuin eronneet, mutta jälleen yhtyneet sillä tavalla kuin
ei ehkä koskaan ennen.
Bob huomasi jotain tunteissaan vaimoaan kohtaan, joka solui pois ja
tasoittui, mutta hän ei ruvennut sitä itselleen selvittelemään. Hänen
ei tarvinnut myöskään tehdä sitä. Lääkäri oli heille sanonut kuoleman
lähestyvän. Mutta Bob ei sitä uskonut. Hän yksin tunsi vain jotain,
joka oli korkeampaa kuin suru ja ilo, suurempaa kuin elämä ja kuolema.
Ja tähän uuteen tunteeseen, joka hänet nyt täytti, hukkuivat kaikki ne
tunteet, jotka olivat jäytäneet häntä, että hän oli kärsinyt vääryyttä
ja vieläkin kärsi -- -- --
Poika oli houraillut jo monta tuntia. Hän puhui hajanaisia sanoja ja
hän näytti olevan sodassa. Kirjojen satumaisissa seikkailuissa hän
näytti elävän ja hän huusi kovasti aseita, sotaa ja tahtoi saada
miekkansa. Se oli jotain sanomattoman kamalaa nähdä tuota luiksi
laihtunutta ruumista jännittyneenä, joka oli taudin runtelemana
uupunut, ja kuulla noiden ohuiden huulien lausuvan kummallisia,
ajatuksettomia sanoja.
Ja hiljaisuudesta, joka vallitsi tuossa huoneessa, joka oli kerran
ollut heidän syleilyjensä ja onnensa todistajana ja jossa he nyt taas
istuivat, kohosi onnettomien hengityksestä sanatonta tuskaa, joka
valtasi heidät molemmat. Heidät kohtasi menneisyys siellä viuhuttaen
ruoskaansa heidän hartioillaan. Hiljaisuudessa kuului pohjattomia
tuskan huokauksia, pimeys selkeni niin, että he molemmat, tottuneina
hämärään, voivat eroittaa toisensa. Heidän katseensa kohtasivat
toivottomina ja se, mikä ennen oli ollut luonnollista ja jokapäiväistä,
kasvoi muodottomaksi ja muuttui niin vihlovaksi luonnottomuudeksi, että
se tuntui tuskaiselta hätähuudolta kuoleman suuresta hiljaisuudesta,
kirouksen kapinalta itse ikuisen vapauden edessä.
Sillä noilla kahdella, jotka istuivat siinä, ei ollut oikeutta tukea ja
auttaa toisiaan. Bob istui nyt toisen miehen vaimon kanssa vieri
vieressä poikansa kuollessa. Ja toisen miehen lasta tahtoi tämä nainen
seurata kuolemaan. Mutta näiden ajatusten lentäessä samalla kertaa
molempien aviopuolisoitten aivoissa kuin raivottaren siivillä, riensi
pikku Georg yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi heistä. Hän lepäsi silmät
suljettuina ja häntä ei enää saavuttaneet elävien ajatukset eikä sanat.
Yksin hän päätti itsessään omasta mailmastaan muuttuen samalla
suuremmaksi ja kokeneemmaksi kuin isä ja äiti olivatkaan. Hänen
kasvonsa tulivat läpikuultavimmiksi, kun hänen sielunsa sai omistaa
suuria näköaloja ja häntä ympäröitsi ilmakehä, joka ei ollut kauvemmin
aistillisen todellisuuden ilmapiirissä.
"Hän menee pois meidän luotamme", kuiskasi Anna.
"Hän tietää enemmän kuin me", vastasi Bob.
He vapisivat molemmat ja kaikki heidän ympärillään muuttui kuoleman
läheisyydessä äkkiä niin suureksi. Kaikki heissä vaikeni ja tässä
silmänräpäyksessä he eivät tunteneet mitään surua. Heidän sielunsa
olivat yhtyneet ja tahtoivat tainnoksissa seurata sitä sielua, joka jo
oli valmis rientämään pois.
Silloin avasi poika äkkiä silmänsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi
tuntenut jälleen vanhempansa. Silloin kuului korahdus, joka sai heidät
vavahtamaan ja vaihtamaan silmäyksen. Tämän jälkeen katsoi poika taas
ylös ja kuiskasi: "Äiti."
Sitten sulki hän silmänsä jälleen ja hänen laihat sormensa alkoivat
leikkiä peitolla. Ei kestänyt enää monta minuuttia, mutta heille, jotka
istuivat siellä äänettöminä odottaen, tulivat minuutit tuntien
pituisiksi ja he huokasivat ikäänkuin he eivät olisi voineet kestää
enempää ja ikäänkuin he olisivat ikävöineet kaiken olevan ohi. Kuolevan
lapsen kähisevä hengitys kuului yksistään läpi huoneen kunnes se
viimein sammui huokaukseen.
Hiljaisuus muuttui niin äärettömän syväksi ja voimakkaaksi, että
vanhempien sydämet taukosivat sykinnästä. He istuivat paikoillaan ja
antautuivat hiljaisuuden valtaan kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan
kunnes kuolema kulki huoneessa jättäen heidät kahden, silloin tarttui
Bob epätoivossa Annaa käteen. Anna puristi myöskin hänen kättään. Mutta
Bob ei ajatellut muuta kuin, ettei Georgin viimeinen sana ollut
hänelle.
Bob istui miettien sitä ajatusten rientäessä sinne tänne ympäri hänen
olemuksessaan ja okaat eivät tahtoneet irtautua otteestaan. Mutta se ei
ollut vihan tai katkeruuden jälkiä hänen sielussaan. Hän ei voinut olla
muuta kuin hyvä tämän tapahtuessa ja hän jätti huoneen puristaen vielä
Annan kättä omassaan.
He istuivat kauvan vierashuoneessa eikä kukaan voi sanoa, mitä heille
tällä hetkellä tapahtui. Mutta Anna alkoi ensin puhua.
"Minä olen ollut huono nainen, Bob", sanoi hän. "Sillä minä en ole
koskaan ollut äiti. Se ei ole mikään lievennys, etten minä ehken ole
ollut huonompi, kuin kaikki ne, jotka ensin leikkivät lastensa kanssa
ja jättävät ne sitten huviensa vuoksi. Minä olen aina ajatellut, että
lapset saavat kerran elää omaa elämäänsä, mutta niin kauvan kuin minun
kestää, eläisin minä omaa elämääni. Sitten tuli heidän vuoronsa ja
silloin minä olin poissa. Minä olen uskonut siihen, ja nyt minä tiedän
sen, etten minä ole mitään ymmärtänyt. Sillä se ei ole niin. Kun on
lapsi. Ei mikään muu saa sen tilaa täyttää. Lapsessa minä olen kuollut.
Muistatko, Bob, minä pelkäsin usein tulevani vanhaksi? Mitä se
merkitsee? Jos minä vanhenen? Sehän ei ole mitään. Minun lapseni oli
kaikki kaikessa. Ja sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt."
Bob istui kuunnellen Annan sanoja ja uusi mailma avautui hänen
silmiensä eteen. Mutta tuo mailma vajosi ja hävisi pois juuri kuin hän
näki sen ja sitä mailmaa hän ei voisi koskaan saavuttaa.
"Niin syväksi on sävy muuttunut hänen ajatuksissaan!" ajatteli Bob.
"Etten minä ole koskaan ennen sitä kuullut."
Surunsa valtaamana ymmärsi Bob nyt ensi kerran, että Anna oli kärsinyt
samoin kuin hänkin ja hänen ajatuksensa valtasi voimakas ja kyyneleinen
myötätuntoisuus, joka värisytti koko hänen sieluaan. Hän katsoi Annaa,
mutta hän ei voinut nähdä mitään. Hän olisi tahtonut ojentaa
käsivartensa pidättääkseen hänet luonaan, mutta hän ei voinut.
"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Anna ikäänkuin unesta herättyään.
Ja Anna rouva meni kuolleen lapsensa äärestä kotia miehensä luo, joka
odotti häntä.